Hyvää kuuluu :)

Tällä hetkellä minulla menee suoraan sanottuna ja yhtään kaunistelematta Hyvin. Vaikka kokonaisuudessa kysymys on pidemmästä kehityskaaresta, on ihan jo viimeisten viikkojenkin aikana tapahtunut niin paljon hyvää niin monella sektorilla sekä Elämääni että toipumistani ajatellen, että tunnen itseni kerta kaikkiaan hämmentyneeksi: Voiko tämä olla totta? Tämän Ihanan tunteen vuoksi ajattelin laittaa nyt hyvän kiertoon, ja pävitellä taas vaihteeksi hieman kuulumisia, ja samalla osoittaa, kuinka muutos parempaan todella on mahdollinen, ja uskoaan niihin Unelmiinsa ei koskaan kannata menettää.

Tunnen nimittäin rehellisesti sanottuna itseni nyt onnellisemmaksi kuin vuoikausiin. Olen päässyt pikkuhiljaa Ystävieni, opiskelukuvioideni ja harrastusteni myötä kiinni Elämän syrjään, janoten yhä vain lisää. Olen saanut kuluneen vuoden aikana sukeltaa siihen kiehtovana ja mielenkiintoiseen maailmaan, jota en sairauden paksun panssarikuoren alta vuosia edes nähnyt, ja nyt kun sairaus on hellittänyt otettaan, osaan jo todella keskittyä, paneutua, ja nauttia siitä maailmasta, jota Elämäksi kutsutaan. Olen oppinut nauttimaan Elämän pienimmistäkin ilon aiheista: auringon säteistä, lempparijäätelötuutistani lempparitv-ohjelman seurana, kitaran soitosta kynttilän valossa, uuden espanjankielisen fraasin oppimisesta ja etenkin niistä yhdessä jaetuista elokuvakokemuksista.

Näiden pienten onnen aiheiden rinnalla ovat isommatkin palaseni Elämässäni alkaneet loksahdella paikalleen. Olen pohtinut, mitä Elämältäni todellla haluan, ja tarttunut mahdollisuuteen ja alkanut pala palalta rakentaa siitä itseni näköistä. Ja onnistunutkin! Olen palannut opiskeluihini unelma-alalleni ja alkanut rakentaa arjestani sellaisen kuin haluan sen olevan: tällä hetkellä se sisältää tämän hetkiseen tilanteeseeni nähden sopivassa suhteessa tuttuja hyvää oloa tuovia rutiineja, ja kuitenkin sopivasti joustoa, sallivuutta ja extempore-kaveritapaamisia. Kaiken kaikkiaan arkeni ja ajatukseni ovat täyttyneet ihan kaikesta muusta kuin sairaudesta. Ruoka, kilot ja grammat, energian saanti ja kuluttaminen ovat menettäneet merkitystään, ja pääosassa on Elämä.

"Kaikki unelmamme voivat käydä toteen, jos meillä on rohkeutta pyrkiä niitä kohti."

Tämän on mahdollistanut sen, että kuin dominpalat ovat sairauteeni liittyneet pakkoni ja samaa rataa pyörineet ajatukseni alkaneet kaatua. Pakonomaiset rutiinit, pakkoliikunta ja muut pakot, säännöt, kiellot ja rajoitukset eivät enää ohjaa Elämääni kuten ennen. Anoreksian ääni on hiljentynyt päässäni, mikä on näkynyt elämässäni joustavuutena, vastuuni kasvamisena, terveinä ja rohkeina valintoina sekä tuntunut Vapaudelta. Jos haluan istua askartelemassa kynttilän valossa tai lähteä elokuviin ystäväni kanssa mieluummin kuin siivota tai kävellä ympäriinsä, teen sen. Jos mieleni tekeekin enemmän pitsaa ja jäätelöä kuin raejuustoa ja näkkileipää, syön sitä. Kaiken kaikkiaan sairaus ei ohjaa enää valintojani ainakaan yhtä paljon kuin ennen, ja esimerkiksi kiellettyjen ruokien lista on alkanut pyyhkiytyä mielestäni kohta kerrallaan.

Kaikista selkeimmin tämä muutos on kuitenkin näkynyt siinä, että olen ottanut itse vastuun paranemisestani, riippuvuuteni muista on vähentynyt ja ihan vain lyhyenkin ajan sisällä on itsenäistymiseni edennyt hurjaa vauhtia. Itsekseni vietetty viikonloppuni sinetöi mielessäni sen tunteen, että todellakin syön ja toivun itseni vuoksi ja omalla  vastuullani. Niinpä tuo viikonloppu toimikin lähtölaukaisuna asteittain vastuun siirtymisessä kokonaan minulle ja jo viikon kuluessa on tapahtunut sillä sektorilla paljon. Niinpä mielessäni siintävätkin jo muutto omaan asuntoon, ja siellä itsenäinen, oma Elämä. Toisaalta käsitän myös, että vapaus on myös sitä, että on vapaa pyytämään ja ottamaan apua ja tukea vastaan, silloin kun omat voimat eivät riitä,eikä pakota itseään selviämään kaikesta yksin. Ja tällä hetkellä nämä kaksi vapauden muotoa ovatkin sopivassa balanssissa elämässäni.

Yksi pakkojen kaatumisen merkki on myös se, kuinka alan päästä pakkoliikkumisen suhteen voiton puolelle. Pakkoseisominen on jäänyt, ja liikuntani muutenkin on nykyään pääsääntöisesti hyvää mieltä tuottavaa ja kohtuullisissa, fysioterapeutin kanssa yhdessä sovituissa rajoissa. Muutaman viikon sisällä olen enemmän kuin puolittanut liikkumismääräni. Historiaa ovat viimeisillä voimilla loppuun vedetyt tanssitunnit tai räntäsateessa vedetyt pitkät lenkit. Tilalla on hauskuus, nautinto ja aito liikunnan riemu, vaikka aivan maalissa en tämänkään asian suhteen vielä ole, vaan ajatukset liittyen kuluttamiseen silloin tällöin yhä eksyvät mieleen.

Hyvän olon kasvaessa sisälläni ahdistus on pysynyt poissa, ja vaikka se yhä satunnaisesti yrittää väillä nostaa päätään, ei se enää ole jatkuvaa pahaa oloa, ja olen saanut nujerrettua sen aikamoisen tehokkaasti. Olen oppinut käsittelemään sitä, olen oppinut keinoja sen hallitsemiseen. Ylipäätään pettymyksistä, muutoksista ja elämän vastoinkäymisistä pääsen paremmin yli, eivätkä ne enää suista minua raiteiltani. Ja vaikka ahdistus ajoittain yhä nostaa päätään, se on vain tunne, joka virtaa lävitseni. En anna sen enää suistaa minua epätoivoon. Kuljen suu hymyssä, tervehdin naapureita, juttelen mukavia ja nautin olostani. Nautin siitä niin itseni kanssa kuin sosiaalisissa tilanteissa yhdessä muiden kanssa ja yhdessä toisten kanssa jakaen. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin voin rehellisesti sanoa, että minun on hyvä olla.

"Miksi murehtia? Jos olet tehnyt parhaasi, ei murehtiminen tee sitä enä yhtään paremmaksi."

Minun on niin hyvä olla itseni kanssa, sillä ahdistus omasta kehostani on viime aikoina vaihtunut tyytyväisyyteen ja oman itseni hyväksymiseen kokonaisuudessaan. Peilistä näen useimmiten kauniin nuoren naisen. Toki meillä kaikilla on varmasti kohtia, joihin emme ole tyytyväisiä niin kehossamme kuin persoonassammekin, mutta olen sinut näiden asioiden kanssa, hyväksyn ne, enkä anna niiden enää rajoittaa Elämääni. En häpeä itseäni, en soimaa itsestäni enää kohtuuttomasti virheistäni, vaikka toki olenkin yhä liian vaativa itseäni kohtaan, enkä enää märehdi itsesäälissä jonkin mentyä pieleen. Kehoani olen oppinut rakastamaan niin paljon tämän pitkän ja kivikkoisen tieni jälkeen, ja arvostamaan sitä, että se yhä toimii ja kannattelee minua, että pääosaan on noussut sen hyvinvointi.

Tämän vuoksi tunnen olevani painon nousuunkin taas valmiimpi pienen tasaisen kauteni jälkeen, ja pidemmällä tähtäimellä painoni onkin noussut merkittävästi. Olenkin ryhtynyt myös tämän asian suhteen jo tuumasta toimeen, ja lisännyt oma-aloitteisesti lapsuuden herkkuani kaakaota aamupalalle -käyden samalla päin kalorikammoani juomia kohtaan! Tiedän toki, että ilman työtä ei painon nousu tästäkään eteenpäin tule ja tuo poissapysynyt ahdistuskin varmasti nousee taas pintaan, kun alan voimakkaammin työskennellä tämän asian kanssa. Mutta mikä tärkeintä, tunnen olevani valmis sen ahdistuksen kohtaamaan ja ennen kaikkea odotan innolla kaikkea sitä hyvää, minkä tiedän painon noususta seuraavan. Ennen kaikkea haluan päästä eteenpäin. Sillä sairaus ja sen kiehtovuus, riutunut olemukseni alkaa olla taakse jäänyttä elämää, jota en tule kaipaamaan.

"Ero voittamisessa ja häviämisessä on usein se, ettei luovuta."

Ylipäätään tuo eteenpäin meno onkin se kaikkein suurin trendini elämässäni tällä hetkellä. Minulla on paljon suunnitelmia, paljon pieniä ja suuria Unelmia, joita olen alkanut rakentaa pikuhiljaa. Ja ne ovat Unelmia, joihin sairaus ei mahtu. Varmasti ne ovat myös Unelmia, joista osa varmasti jääkin unelmiksi, mutta silti sellaisia, jotka suuntaavat valintojani. Ja silti: niin moni Unelmistani on jo toteutunut tai ainakin toteutumassa. Olen matkustellut, käynyt treffeillä. Pärjään itsekseni ja muutto omaan asuntoon odottaa. Olen palannut opiskelujen pariin. Olen löytänyt liikunnan riemun. Olen siis selvästi muutoksessa, positiivisessa sellaisessa. Sillä nyt suunta on oikea.

Näiden tulevaisuuden suunnitelmien ja Unelmieni valossa tulevaisuuteni näyttää yhä valoisammalta, ja suhtaudun siihen tällä hetkellä luottavaisesti, luottavaisemmin kuin pitkiin aikoihin. Näen siellä paljon edessä aukevia mahdollisuuksia, toivoa, Elämän pieniä iloja ja Suuria unelmia. Sillä tämä kokonaisvaltainen hyvä oloni on pukautunut minussa Elämännälkänä. Uteliaisuutena kurkistaa, mitä elämällä on minulle tarjottavana. Niinpä olen ottanut vastuuta omasta toipumisestani. Alkanut vihdoin toipua itseäni varten.

"Jos pystyt unelmoimaan siitä, pystyt toteuttamaan sen."

Toki paljon on minulla yhä polullani matkaa kuljettavana, monet mutkat oiottavana ja esteet ylitettävänä. Mutta pääasia on, että vihdoin, vihdoin näen sen, mitä olen odottanut pitkään: Tien ulos. Ja sen tien myötä näen kaikki ne edessäni olevat ovet, jotka samalla avautuvat edessäni. Ja olen valmis, valmiimpi kuin koskaan aikaisemmin kurkistamaan mitä siellä toisella puolella odottaa, vaikka vähän vielä pelottaakin. Sillä nyt tiedän: olen pelkoa rohkeampi.

Joten kyllä se on totta, minulla menee hyvin. Tai ehkä ei sittenkään, ehkä isäni on sittenkin jälleen oikeassa. Ehkä minulla ei menekään tällä hetkellä hyvin. Minulla menee Loistavasti. Sillä, jälleen viisasta isääni lainatakseni: taidan nyt olla naulaamassa niitä lopullisia nauloja Anoreksia-Mörön arkkuun. Ja tiedättekö mitä? Ikävä ei ole yhtään tippaa!

"On tavallaan aika hauskaa toteuttaa mahdoton."

<3: Ida

Kuvat:

http://blog.kuteclothes.com/wp-content/uploads/2013/07/Walt-Disney-Quote.-All-Your-Dreams-Can-Come-True.jpg

 http://images.electricfairground.com/Walt-Disney-Framed-Quote-890.png

http://lh3.ggpht.com/-jn35wOuZpk0/UI6ZGHcAuxI/AAAAAAAAARA/p-oUzrQjAsc/If%252520you%252520can%
252520dream%252520it%252520you%252520can%252520do%252520it%252520-%252520Walt%252520Disney.jpg

https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj8J-ZOyb6cTVeWxNErdW7a3vLD9fS6BZ7WhFH2x7RLWO4Ubws44OS6kUgDZ0UfWZHUPm2OJ9P0EBKJqL0RQ_QIWFDEMArZlzxo2EsLFzSEZ1VGfgcAGIQc9b54a9sbEm1skSf9EC35qtdy/s1600/The+difference+in+winning+and+losing+is+most+often..+copy.jpg

http://quotepixel.com/images/quotes/inspirational/inspirational-quotes_16399-6.png

Merkittävä askel polullani:ihan itsekseni

Olen perinyt isältäni kyvyn nähdä tavoitteen selkeästi mielessäni ja pyrkiä kohti tätä tavoitetta muusta välittämättä. Joku voisi kuvata sitä määrätietoisuudeksi, toinen jääräpäisyydeksi. Näen nimittäin polun kohti unelmaani välillä niin selkeänä mielessäni, että jopa epämääräinen haave konkretisoituu askelmiksi, joista muodostuu polku. Polku kohti päämäärää. Polku, jonka ympäröivää maailmaa ei aina edes kunnolla näe. Polku, jonka esteet on tarkoitettu ylitettäväksi. Polku, jolla yksikään haave ei ole mahdoton. Ja kun minä näen polun, näen todella vain sen.

Vuosia minulla on ollut haave. Haave, joka on pitkän ajan kuluessa saanut kultarenukset ja värjääntynyt vaaleanpunaisella, vaikka onkin välillä hämäännyttävästi näyttänyt mustalta ja pelottavalta. Sillä huolimatta suuresta kyvystäni nähdä haaveeni pienin askelin saavutettavana tavoitteena, välillä tuo haave on tuntunut niin kaukaiselta, että olen halunnut vain unohtaa sen.

Viime kesänä tuosta haaveestani muodostui kuitenkin tavoite: haluaisin oppia huolehtimaan syömisestä omalla vastuullani. Ja siihen liittyi samantien monta muutakin unelmaa. Haluaisin olla ihan yksikseni. Haluaisin muuttaa omille. Haluaisin itsenäistyä. Ja haluaisin voida hyvin ihan vain itseksenikin. Näin unelmani ensimmäiseksi todelliseksi askeleeksi muodostui haave viettää pidempi aika ihan vain itsekseni. Laajemmin kyse on siis kyvystä huolehtia itse itsestäni, ja tämänhän on anoreksia tehokkaasti estänyt.

Anoreksia on tehnyt nimittäin minusta, kuten usein sairastuneesta hyvin riippuvaisen muista ihmisistä. Onhan anoreksia pohjimmiltaan myös kyvyttömyyttä huolehtia itsestään, kantaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, johon kuuluu riittävä syöminen. Tämän vuoksi tämä vastuu on pitänyt ajoittain siirtää hoitajille, ajoittain vanhemille pärjätäkseni. Polulleni on tullut este. Nyt tavoitteeni on konkretisoitunut tuon vastuun siirtämiseksi itselleni, ja merkkipaaluna olen pitänyt tuota itsekseni olemista ja itse syömisistäni omalla vastuullani syömistä.

espanjan opiskelua...

Tavoitteeni muodostuttua olen jo pidemmän aikaa astellut pienin askelin kohti tätä päämärääni. Olette saaneet blogini kauta lukea, kuinka noin vuosi sitten söin ensimmäisen aterian itsekseni vuosiin, ja kuinka pikkuhiljaa ateria toisensa jälkeen on siirtynyt yhä enemmän minun omalle vastuulleni, ja kuinka olen oppinut olemaan taas yksikseni päivisin ja onnistunut itse huolehtimaan siitä, että en anna valtaa pakkoliikunnalle ja osaan levätä riittävästi. Siis ennen kaikkea, kuinka olen luonut itselleni tätä tavoitettani tukevia rutiineja, ja näin rakentanut sitä polkuani. Nämä kaikki ovat olleet juuri niitä tärkeitä välitavoitteita, pieniä erävoittoja, joiden kautta olen vihdoin ollut lähempänä lopullista päämäärääni, ja niissä onnistuminen on antanut uskoa taistelulleni. Ne ovat ehkä olleet, kuten sanotaan, pieniä askelia ihmiskunnalle, mutta Suuria minulle.

Viime viikonloppuna otin jälleen aimo harppauksen polullani kohti tätä tavoitettani. Itse asiassa saavutin sen ensimmäisen tavoitteen. Vanhempamme menivät nimittäin yöksi hotelliin, ja sain leikkiä ihan itsekseni kodin herraa (tai rouvaa). Vietin siis yli vuorokauden itsekseni, ja vastuullani olivat vuorokauden ajan kaikki ateriat. Väliaikaisesti tuo tavoittelemani vastuu siirtyi siis minulle. Kyse oli taistelussani tai elämänmittakaavassa ehkä vain hetkestä, mutta sitäkin merkittävämmästä hetkestä.

Sillä tiedättekö mitä? Kaikki sujui viikonlopun aikana hyvin, paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Olin ottanut haasteen vastaan, tunsin olevani siihen valmis, ja pystyin vastaamaan siihen. Pidin polun päässä odottavan määränpään koko ajan mielessäni enkä antanut Mörölle valtaa en sitten piiruakaan, eikä yhtään murenta jäänyt syömättä. Ja tuo onnistuminen antoi minulle taas roppakaupalla toivoa. Toivoa tulevaisuuteni suhteeni. Ja totta kai uskoa, ennen kaikkea itseeni ja omiin voimiini. Sekä tietysti: valoa sille polulleni.

"iltaevästä"

Koska onnistuin pitämään määränpääni koko ajan mielessä, ja etenin sitä kohti määrätietoisesti edessäni auki olevalla polulla, en välittänyt mitä ympärilläni tapahtui. Tämän vuoksi onnistuin siis hyvin siitäkin huolimatta, että olin juuri kokenut pettymyksen eräässä ihmissuhteessa. Mutta en antanut sen vaikuttaa syömisiini. Sillä minä näin polun, ja siihen ei kuulu reagointi syömättömyydellä. Sillä tuolla polulla on paljon Hienompi määränpää.

Siksi tuo aikaisemmin käyttämäni termi "hyvin"onkin aivan turhan lattea kuvaamaan saavutustani ja onnistumisen tunnettani. Tiedättekö mitä tarkoitan kun kuvaan tilannetta pikemminkin sillä lapsellisella voittajaololla, jolloin kuvittelee että mikä tahansa on mahdollista? Sillä siltä minusta sillä hetkellä tuntui.

huomaatteko uuden vaaleamman hiusvärin?

Näin minä vain etenen. Omalla pienellä ja kuoppaisella polullani, kompastellen ja hitaasti, mutta kuitenkin varmasti eteenpäin, koko ajan määränpääni mielessä kirkkaana pitäen. Juuri siihen tahtiin kuin itse tunnen olevani siihen valmis. Sillä se on oma tahtini, ja kuten huomaatte, se tahti sopii minulle.

hyvin ansaitut "palkintonuggetit" sunnuntain lounaalta

Tuohon tahtiini sisältyy ehkä pientä etenemistä kerrallaan, mutta suuriakin Suurempia unelmia. Unelmia hyvinvoinnista, unelmia itsenäistymistä, unelmia Elämästä. Sillä tuolla polulla on Hieno määränpää, joka rakentuu Unelmista. Ajoittain nuo unelmat ovat ehkä tuntuneetkin liian suurilta, jopa mahdottomilta saavuttaa. Mutta sitä ne eivät ole, mistä mennyt viikonloppu oli yksi osoitus. Sillä jokaisen tällaisen pienen askelen kautta olen aina lähempänä unelmaani. Ja yhden pienen unelman saavuttaminen synnyttää aina uusia unelmia.

Siinä minä siis istuin Unelmineni. Ihan yksin illalla sohvan nurkassa Salkkareita katsoen ja vaahtokarkkeja mussuttaen suu hymyssä. Voisi kai sanoa, että saavuttamattomasta unelmasta oli tullut toteutunut tavoite.

"Älä koskaan luovu unelmistasi."

<3: Ida

Ps. Kuvat "omalta viikonlopultani" ja viimeinen osoitteesta http://www.iliketoquote.com/img/828.jpg

Kevään suunnitelmia ja tavoitteita

Minulta pyydettiin jokin aikaa sitten kirjoitusta kevääni suunnitelmista, joten päätin nyt avata teille hieman sitä, millaisin ajatuksin lähden kevääseen ja millaiselta arkeni siihen kuuluvine ohjelmineen keväällä näyttää.

Opiskeluni jatkuvat nyt keväällä edelleen kuten syksylläkin kevyesti yhdellä kielikurssilla. Tai no, en siitä kevyestä nyt niin tiedä. Sillä vaikka kielikurssit ovat mukavia ja tietyllä tavalla mielenkiintoisia harrastuksenomaisia kursseja, vaativat ne opintopisteisiin nähden kuitenkin kohtuullisen paljon työtä, ja läsnäolo tunneilla useamman kerran viikossa on välttämätöntä, eli harrastuksenomaista "kevyttä" ajanvietettä yliopiston kielikursseilta on turha odottaa. Tällä kertaa olen valinnut aineeksi espanjan alkeet, joka onkin minulle ennestään täysin tuntematon kieli, ja siten uusi tuttavuus. Ensimmäisten tuntien perusteella espanja vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta vaikka jonkin verran hyödynkin ranskan kielen osaamisesta, on kurssin tahti melko nopeatempoinen, ja vaatii varmasti paljon myös työtä.

Lisäksi opiskelin minulle haastavan tietoteknisiin taitoihin liittyvän kurssin joululoman aikana itsekseni kotona, ja se olisi tarkoituksenani tenttiä nyt alkukeväästä. Mikäli ruutia vielä opiskeluihin riittää, jatkan lisäksi taas paneutumista päättöyöhöni aiheeseen. Mutta tämä siis vain jos todella jaksamiseni ja voimani sen sallivat ja saan mahdutettua sen aikatauluihini.

Opiskelukuvioiden lisäksi aikaani vievät tietysti myös hoitokuviot, jotka ovat nyt vuoden vaihteen jälkeen olleet muutoksessa. Olen muutaman kerran jo tavannutkin uutta terapeuttiani, ja hänen kanssaan aloitamme nyt tapaamisen säännöllisesti noin kerran viikossa. Lisäksi hoitokäyntejä tulee ainakin psykiatrian poliklinikalle lääkärille. Hoitokuvioistani onkin kyselty täällä blogini puolella, joten ajattelin kirjoitella niistä vielä erikseen. Joka tapauksessa hoitokäynnit vievät siis paitsi aikaani, myös voimiani, sillä ne ovat aina omalla tavallaan raskaita, vaikka samalla antavatkin niin paljon ja kannustavat eteenpäin. Lisäksi hoitosuuhteeni ovat nyt muutoksessa, ja vaativat nyt keväällä tämän vuoksi erityisesti huomiota ja paneutumista. Eli myös tämä osa elämästäni vaatii omalla tavallaan työtä, etenkin, kun se on minulle tällä hetkellä vielä niin keskeisessä osassa.

Toki näiden erilaisten "pakollisten" tapaamisten ja käyntejen lisäksi minulle jää paljon myös sitä yhä runsaasti tarvitsemaani ja kaipaamaani vapaa-aikaa. Tämän vapaa-ajan aion hyödyntää ennen kaikkea ihan lepäämiseen ja kaikenlaiseen minua rentouttavaan pikkupuuhasteluun. Toipuminen vie minulta vielä tässä vaiheessa niin paljon energiaani ja kuntoutumiseni on yhä niin kesken, että tällaiset tauot kiireen keskellä ovat minulle yhä aivan välttämättömiä, vaikka toki jaksankin jo paljon enemmän kuin vaikkapa vuosi sitten. Omia tapojani rentoutumiseen ovat esimerkiksi saunominen ja niin romaanien kuin suosikkilogienikin lukeminen.

Vapaa-aikani pitää sisällään paitsi ihan tätä kotona "akkujen lataamista", myös toivottavasti esimerkiksi Ystävieni tapaamisia. Toipumiseni myötä olen löytänyt ihmiskontakteista minulle valtavan voimavaran, ja nautin suunnattomasti Ystävieni tapaamisesta, yhdessä puuhastelusta, tekemisestä, juttelusta, siis Elämän jakamisesta. Ja tätä arvokasta voimia antavaa yhteistä aikaa toivonkin paljon kevääseeni esimerkiksi yhteisten kulttuurikokemusten, elokuvien, shoppailukierrosten ja askartelutuokioiden muodossa, ja onnekseni olenkin päässyt näistä jo tässä kevään korvalla nauttimaan muun muassa koruaskartelujen ja iki-ihanan Anneli ja Onneli -elokuvan muodossa.

Harrastuksistani minulla jatkuu jälleen vuosien myötä tärkeäksi muodostunut kitarakurssini, sekä nyt talvella aloittamani uusi kokeiluni eli sulkapalloilu isäni kanssa. Näiden varsinaisten kodin ulkopuolisten harrastusten lisäksi kotoiluuni kuuluu varmasti jälleen esimerkiksi intohimoista kokkailua ja tätä blogini kirjoittamista, käsitöitä, lukemista ja tv:n katselua, jonka osalta nautin erityisesti nyt alkaneesta Voice of Finladista ja brittidekkareista ja odotan yhdessä äitini kanssa uusia keväällä alkavia sisustus- ja ruokaohjelmia. Lisäksi päiviini kuuluu pientä happihypppelyä lyhyiden kävelyiden muodossa. Nämä pienet aamuiset korttelikierrokset ovat muodostuneet minulle tärkeiksi, vaikka varsinaisista pidemmistä kävelylenkeistä olenkin luopunut. Eli tylsää ei tule minulla kotonakaan; sen verran hyvin olen itselleni kaikenlaista tekemistä onnistunut myös vapaa-ajalleni haalimaan.

Kenties pientä ekstramukavaa on tiedossa maaliskuun alussa, kun minulla on opiskelujeni osalta vapaa viikko, mutta suunnitelmat sen osalta ovat vielä vähän auki. Joka tapauksessa aion käyttää viikon rentoutumiseen, nauramiseen vatsa kipeänä ja mukavien asioiden puuhailuun, ovat ne sitten mitä hyvänsä, ja toteutuvat sitten reissun muodossa tai ihan kotosalla. Joka tapauksessa tuttujen arkirutiinien katkeaminen loman muodossa ei aiheutakaan enää minussa kauhua, vaan todella odotan jo lomaviikkoani -ja niinhän sen kuuluu ollakin!

Tavoitteistani keväälle on ajankohtainen ensinnäkin saada uusi hoitosuhteeni toimimaan. Tunnen olevani sen suhteen tietynlaisessa taitekohdassa hoitopaikan ja hoitohenkilökunnan vaihtuessa ympäriltäni, ja uusien luottamusta vaativien ihmiskontaktien luominen, etenkin kun on kyse hoitosuhteesta, on aina oma haasteensa ja vaatii oman aikansa. Silti tunnen kuitenkin nyt olevani tähän muutokseen ja sen tarjoamiin mahdolisuuksiin valmiimpi kuin koskaan aikaisemmin.

Toinen haasteeni liittyy itsenäistymiseeni. Tulevan kevään aikana aion varmasti kokeilla yhä enemmän ja enemmän yksin  oloa ja vastuunottamista ruokailuista yhä enenevissä määrin. Lisäksi haaveenani on kokeilla kevään aikana ehkä jo hieman asteittain omaan kotiini palaamista. Olen alkaut unelmoida yhä enemmän ja enemmän omasta rauhasta, omasta tilasta, omasta päätäntävallasta, ja halu kokeilla omia siipiäni kasvaa päivä päivältä. Tästäkin huolimatta haluan olla asian suhteen varovainen, sillä haluan siirtymän todella tällä kertaa onnistuvan, enkä halua ottaa riskejä toipumistani ajatellen. Hitaasti hyvä tulee.

Lisäksi jatkan tietysti tuskaista taisteluani painon nostamisen suhteen. Painon nostaminen on tällä hetkellä minulle eniten henkistä kipua aiheuttava asia, ja juuri siksi olenkin erityisen ylpeä siitä, että olen asian suhteen eteenpäin päässyt -enkä varmasti aio luovuttaa ennen kuin olen saavuttanut maalini, eli normaalipainon! Vaikka painon nousu aiheuttaakin minulle yhä ahdistusta, ja on siksi suuri haaste, olen jo oppinut aidosti myös nauttimaan muuttuvasta kehostani, esiintyöntyvästä naiseudestani ja kauneudestani, mutta ennen kaikkea lisääntyvistä voimistani ja kaikesta siitä hyvästä, jota olen painon nousemisen myötä Elämääni saanu, ja uskon että näiden asioiden voimalla jaksan jatkaa taisteluni myös kunniakkaaseen päätökseensä.

Kaikenlaisia uusia ja vanhoja tavoitteita sisältyy siis tulevaan kevääseeni niin toipumisen kuin ylipäätään elämänkin suhteen. Suhtaudun tavoitteisiini kuitenkin joustavasti samoin kuin suunnittelemiini, kevään aikatauluihin ja ohjelmaan, enkä aio ottaa niistä turhia paineita. En aio hirttää itseäni suorituspaineisiin tai liian korkeisiin tavoitteisiin tai tiukkoihin aikatauluihin, sillä se ei ainakaan tue paranemistani.

Kuten uutta vuotta koskevassa tekstissäni kirjoitin; lopulta voin siis vain yrittää parhaani, ja antaa Elämän itsensä hoitaa loput niin kuin se on päättänyt. Ja tästä päästäänkin siihen kaikista tärkeimpään tavoitteeseeni: Elämiseen ja siitä nauttimiseen. Ja uskon todella, että tänä keväänä on vihdoin tullut minun aikani.

<3: Ida

Ps. Kuvat taas osoitteesta weheartit.com

Itsestäänselvyys

Syömisen tulisi olla meille jokaiselle niin oikeus kuin jopa velvollisuuskin. Siis itsestään selvä asia, jota ei sen kummemmin arvo tai kyseenalaista. Näin ei syömishäiriöön sairastuneen kohdalla kuitenkaan valitettavasti ole, eikä se ollut pitkään minunkaan kohdallani. Joulunaika ja omalla vastuullani yhä enemmän syöminen on saanut kuitenkin vihdoin minut tajuamaan jotain kerrassaan hienoa: minun ei enää tarvitse alkaa neuvotella Mörön kanssa alkaessani syömään. Syömisestä on tullut minulle itsestään selvää rutiinia.

Aina näin ei kuitenkaan ole ollut. Muistan yhä elävästi, kuinka aikoinaan jokainen suupala oli minulle pitkän taistelun tulos. Taistelun kävin niin vanhempieni kanssa, mutta ennen kaikkea oman pääni sisällä. Muistan kuinka tuolloin jokainen ruokailu oli minulle ahdistuksen paikka ja aiheutti suurta tuskaa niin itselleni kuin läheisillenikin. Erilaiset pelot hyökkäsivät päälle jo ennen haarukkaan tarttumista ja saivat minut tuntemaan kauhua. Eikä siitä ole pitkä aika, kun vielä itkin ja huusin usein ennen lähes jokaista ruokailua.

Kun jokainen ruokailu on niin vaikeaa kuin se minullekin on ollut, eivät aina omat voimat riitä siitä selviytymiseen. Tarvitsin vuosia erittäin tiivistä tukea ulkopuolelta voittaakseni nuo syömistaistelut. Minun täytyi luovuttaa ikään kuin kontrolli ja päätösvalta syömisistäni ulkopuoliselle taholle, joko osastolla hoitajille tai kotona vanhemmilleni. Vasta silloin sain Möröltä luvan tarttua haarukkaan.

Nyt kuitenkin olen vihdoin kyennyt tuon luvan sisäistämään ja syömään itse, ilman ulkopuolista kontrollia, ja vieläpä usein ilman sen kummempaa taistelua. Mutta mikä sitten on tämän saavutukseni taustalla? Aluksi kuten kirjoitin, syömisen mahdollisti minulle voimakas ulkopuoleltani tuleva tuki, tai pikemminkin sitä voisi kai kutsua kontrolliksi. Söin vanhempien tai hoitajan valvoman silmän alla, siksi että se tuntui pakolta. Vaikka tie oli vaikea, oli se tuolloin välttämätön välivaihe. Myöhemmin tuo pakko muuttui itselleni luvaksi syödä. En tarvinnut enää samanlaista kontrollia ruokailuuni, vaan oma vastuuni lisääntyi, ja toisen ihmisen läsnäolo oli kontrollin ja vahtimisen sijaan enää tukea, jota tarvitsin kyetäkseni antamaan itselleni tuon oikeuden syödä.

Vähitellen aloin pitää syömistä oikeuden lisäksi myös velvollisuutenani. Ateriasuunnitelma ja sen mukaan syöminen muodostui minulle yhteiseksi sopimukseksi, ja tunnollisena ihmisenä yritin parhaani pitääkseni tuosta sopimuksesta kiinni, vaikka samanlaista ulkopuolista valvontaa ei olisikaan ollut.
Kun sitten ruokailu ateriasuunnitelmani mukaan toistui ja toistui, ruokailusta ja vuodesta toiseen, aloin jo tottua syömiseen. Syömisestä alkoi pikkuhiljaa muodostua minulle totuttu tapa tai rutiini, eikä se edustanut minulle enää samalla tavoin mitään niin kauhea maagista, ihmeellistä, tai pelottavaa.

Kun sitten samalla ruokailutilanteista tuli helpompia ja usko omiin voimiini kasvoi silloinkin kun ei tuntunut helpolta, mahdollistui oman vastuunottaminen ruokailuista. Ikään kuin sisäistin tuon ulkopuolisen tuen omaksi rutiiniksi. En enää tarvinnut ulkopuolelta tulevaa lupaa syödä, sillä se lupa tuli minusta itsestäni. Nykyään pystyn syömään myös yksin, ja tuossa asiassa on juuri auttanut se, ettei minun tarvitse neuvotella enää syömisestä Mörön kanssa. Syön joka tapauksessa, ulkoisista tekijöistä tai omasta mielentilastani riippumatta.

Viimeistään joulu syömisineen, jolloin söin vailla ateriasuunnitelmaani kyeten itse suunnittelemaan ateriat ja kokoamaan joulupäivällisen, ja silti syömään vatsan täyteen kaikista ihanista mieliherkuistani, oli minulle osoitus siitä, että jotakin hyvää on todella tapahtunut vastuun siirtymisestä ruokailusta minulle ja tuon syömisoikeuden sisäistämiseksi. Arkiruokailut puhuvat samaa kieltä: ne sujuvat minulta itsekseni jo ilman sen kummempia ongelmia, ja pikkuhiljaa ne ovatkin siirtymässä valmistamisineen kaikkineen kokonaan omalle vastuulleni.

Tämän tilanteen saavuttaminen tuntuu todella hyvältä. Jatkuva päänsisäinen taistelu ruokailun yhteydessä vie valtavasti voimia. On ihanaa, kun syöminen ei pääsääntöisesti aiheuta tuskaa, vaan pystyn keskittymään sellaisiinkin asioihin kuin ruoan makuun ja ruokailutilanteen sosiaaliseen puoleen, eli jopa nauttimaan niistä ennen niin pelottavista hetkistä, ja toisaalta taas paneutumaan ihan muihin asioihin kuin ruokailuihin.

Oman vastuun ottamisen lisäksi ruokailujeni rutinoituminen on nimittäin antanut pääni sisällä valtavasti aikaa ja tilaa muille ajatuksille. Kaikki energiani ei mene enää seuraavan ruokailun jännittämiseen tai edellisestä selviämiseen, vaan kun ruokailu on hoidettu, on se todellakin ohi eikä jää enää kummittelemaan mieleeni. Minun ei tarvitse enää kauhulla odottaa ruokailuni onnistumista, sillä tiedän sen onnistuvan. Ja jopa ruokailun aikana pystyn keskittymään muihin asioihin, kun kaikki ajatukset eivät enää pyöri lautasen ja suun välillä.

Olen onnellinen, että syömisestä on tullut minulle rutiini, josta tiedän selviytyväni. Ja niin sen kuuluu ollakin. Kun ennen jokainen ruokailu oli pitkällistä ja tuskaista kädenvääntöä Mörön kanssa siitä, mitä syön, kuinka  paljon syön, mitä jätän syömättä ja ylipäätään siitä, syönkö, on syömisestä nyt minulle tullut itsestään selvää rutiinia. Toki juhlaruokailut aiheuttavat minulle mielihyvää, mutta pääsääntöisesti syön elääkseni. Ja sitä Elämää olen saanutkin valtavasti, kun tämä asia ei enää vie kaikkea energiaani.

Toki vaikeitakin hetkiä yhä tulee, mutta tiedän selviytyväni niistäkin -ilman syömättömyyttä. Vaikka toki tiedän että tuo vaihtoehto houkuttelee. Tiedän, että voisin jättää milloin tahansa aterian välistä. Tiedän, että voisin minä hetkenä hyvänsä lopettaa syömisen. Siihen ei vaadittaisi paljon. Ja kuitenkin tiedän, etten niin tee. Ja vain sillä on merkitystä.

<3: Ida

Ps. Kuvat osoitteesta weheartit.com

Vuoteni 2013 kohokohtia, osa 2

Aloittelinkin jo kirjoittamalla alkuvuoteni kohokohdista. Vuoteni olikin lähtenyt hyvin käyntiin, mutta paras oli vielä edessä.; kesä täynnä Ystävien ja läheisteni kanssa vietettyä aikaa, syksy elämänmuutoksineen ja joulunodotusta kaikkine Ihanine valmisteluineen. Tässä siis lisää loppuvuodestani ja sen kohokohdista.

Kesäni alkoi varsin mukavasti, sillä kesän alussa tein ihanan reissun Porvooseen rakkaan äitini kanssa. Olin todella kaivannut tällaista yhdessäoloa äitini kanssa, ja tämä jo lähes perinteeksi muodostunut kesäretkemme täytti odotukseni, parkkisakoista huolimatta, ainakin lähes täydellisesti. Kiertelimme Porvoon torilla, maistelimme kesän tuoreita mansikoita ja jäätelöä ja piipahdimme vanhan kaupungin toinen toistaan sievemmissä pikkusisustusputiikeissa ja lelukaupassa, sekä tietysti Brunbergin tehtaanmyymälässä. Porvoon-reissu oli siis kerta kaikkiaan Ihana aloitus kesälleni!

Juhannusta vietin vuonna 2013 mökillä monen, monen vuoden tauon jälkeen yhdessä läheisteni kanssa. Grillasin nakkeja, soutelin veneellä, pelasin pihapelejä, otin aurinkoa ja heitin tikkaa. Vaikka en mikään mökki-ihminen varsinaisesti olekaan, tuli sellainen olo, että tästähän voisi muodostaa vaikka perinteen!

Kesällä tein myös ensimmäisen ulkomaanmatkani vuosiin, kun suuntasimme perheeni kanssa laivalla kohti Tukholmaa. Nautin täysin siemauksin buffet-pöydän antimista, taxfree-shoppailusta laivalla ja kiertelystä Tukholman vanhassa kaupungissa. Näitä perheen yhteisiä reissuja oli todella ollutkin jo ikävä!

 

Kesääni mahtui myös paljon pienempiä Suomen ja Helsingin sisäisiä reissuja, sillä onnekseni Paras Ystäväni oli täälläpäin sitä viettämässä kanssani. Kävimme yhdessä Korkeasaaressa, Suomenlinnassa, taidenäyttelyissä ja kiertelimme kirpputoreilla. Kesän aikana aina minulle erityisen tärkeä ystävyyssuhteemme tuntui vain vahvistuvan, mikäli mahdollista.

Ystäviä ei ole koskaan liikaa, ja onneksi olen vuoden aikana saanut myös teistä monista blogini lukijoista minulle tärkeitä ystäviä. Paremmin tutustuin koruaskartelujen merkeissä teistä erääseen, ja kesällä toteutui tärkeä ystävysten ja samalla vertaistukitapaaminen teistä kahden kanssa. Ja näistä molemmista on muodostunut minulle aitoja Ystäviä, ja meillä on niin paljon muutakin yhteistä kuin tämä sairaus, että olen varma, että tämä ystävyys kestää.

Läheisistä ihmisistä olen lisäksi kuluneen vuoden aikana pitänyt tiiviisti myös yhteyttä rakkaisiin isovanhempiini, ja kuluneen vuoden aikana olen käynyt muutaman kerran Hämeenlinnassa heitä tervehtimässäkin. Jokainen käynti on ollut minulle merkityksellinen, ja jokainen iltainen hyvänyöntoivotus on ollut tärkeä.

Elokuussa olin tärkeissä sukujuhlissa, kun minulle läheiset ihmiset täyttivät vuosia. Juhliin osallistuminen edellytti taas hieman tuttujen rutiinien rikkomista, mutta juhlat olivat joka suhteessa todella onnistuneet. Tällaiset laajemmat sukutapaamiset ovat meillä melko harvinaisia, ja siksi niin tärkeitä silloin kun niitä on.

Elokuussa juhlin myös omia syntymäpäiviäni. Olimme Parhaan Ystäväni kanssa meikkausneuvonnassa, ja haastoin itseni ravintolalounaalla Rossossa. Syntymäpäiväni olikin ehdottomasti yksi vuoden parhaista ja ikimuistoisimmista päivistä!

Kun syksy koitti, otin suuren askeleen kohti Elämää, palaamalla opiskeluideni pariin vuosien tauon jälkeen ranskan-kurssin muodossa. Kaiken kaikkiaan opiskeluihin paluu toi paljon hyvää elämääni, uusia ihmisiä, onnistumisen tunnetta, uusia kokemuksia ja oppimisen iloa. Nyt odotankin jo innolla tammikuussa alkavaa espanjan-kurssia!

Opiskelujen lisäksi kokeilin vuoden aikana myös erilaisia harrastuksia. Jatkoin kitaran soittoa, kokeilin korujen tekoa, kuten edellä mainitsin, ja liikuntapuolelta kokeilin niin sauvakävelyä, tanssia luistelua kun sulkapalloakin. Lisäksi kokkailin paljon kotona ja askartelin siskon kanssa joulukortteja. Tärkeimpänä kriteerinä harrastusten osalta pidin sitä, että teen sellaista, mistä aidosti nautin.

Syksyllä kävin myös vanhempieni kanssa siivoamassa omaa asuntoani. Se konkretisoi mielessäni sen, kuinka todella olen menossa eteenpäin, ja kuinka esimerkiksi itsenäinen asuminen on ihan varmasti mahdollista sitten kun vain tunnen olevani siihen valmis. Muutaman kerran olenkin asuntooni Ystävääni kutsunut, ja tuo paikka tuntuu sanalla sanoen niin omalta.

Syksyllä aloitin myös hyvissä ajoin joulunvalmistelun leipomuksineen, askarteluineen ja koristeluineen. Kävin siskoni kanssa naisten messuilla, äitini kanssa käsityömessuilla ja Parhaan Ystäväni kanssa Vanhan Ylioppilastalon markkinoilla.

Vuoteni päätti yhteiset, perhepiirissä vietetyt joulun ja uuden vuoden juhlat asiaankuuluvine juhlavarusteluineen, herkkuineen ja rentoine ohjelmineen. Uuden vuoden aattona maistoin ensimmäistä kertaa vuosiin pizzerian pitsaa, ja rakastuin! Jouluna ja uutena vuotena tein myös käsitöitä, katsoin elokuvia, ja olin vain. Tärkeintä näissä juhlissa olikin ehdottomasti yhdessä olo rakkaitteni kanssa ja stressittömyys.

Mennyt vuoteni tulee säilymään muistoissani unohtumattomana. Se sisälsi monta naurukohtausta, sekä muutaman kyyneleenkin, se sisälsi upeita elämyksiä ja kokemuksia, Ihania, ihmisiä, jotka tulevat säilymään sydämessäni aina. Siis koko elämänkirjon. Jälkeenpäin ajateltuna vuosi 2013 onkin varmasti tärkeä askel ja käänteentekevä vuosi myös sairauden päihittämisen osalta kohti Elämää.

Nyt on kuitenkin tullut aika suunnata katse kohti tätä alkanutta uutta vuotta, sen muutoksen tuulia ja uusia seikkailuja. Säilyttäen kuitenkin paljon hyvää matkassani myös menneestä. Uskon ja toivon, että tämä vuosi tuo mukanaan paljon täyttyviä haaveita ja uusia toiveita, niin minulle, kuin juuri Sinullekin.

<3: Ida

Uuden vuoden "juhlintaa"

Moni kirjoittaa tähän aikaan blogissaan, kuinka riehakkaissa juhlatunnelmissa vuosi vaihtui. No, minä en voi sanoa samaa. Tässä on siis teille rakkaille blogini lukijoille ennen vuoteni kohokohtia-kakkososaa hieman toisenlainen kuvaus uuden vuoden "juhlinnasta".

Minä vietin vuoden vaihtumista nimittäin rauhallisesti kotioloissa vanhempieni kanssa. Rentouduin sohvalla käsityö kädessäni, eikä suoraan sanottuna mieleni juuri sillä hetkellä tehnyt edes mieli lähteä mihinkään. Sillä niin hyvä olo minulla oli.

Myös joitakin pieniä perinteitä kuului toki uuden vuoden viettoomme. Alkuillasta valoimme tinaa, ja arvuuttelimme tulevaa. Minulle tina ennusti kasapäin rahaa, äidilleni matkustelua niin laivalla kuin lentokoneellakin, ja isälle ilmiselvästi koiranpentua.

Vaikka emme raketteja itse ampuneetkaan, ihastelimme isosta olohuoneen ikkunastamme viereisen rannan upeita raketteja samalla kun kilistelimme shampanjalasejamme ja toivotimme toisillemme mitä parhainta uutta vuotta.

Paukkeesta huolimatta illanviettomme oli rauhallinen. Katsoimme yhdessä elokuvaa, ja voi että tuntuikin hyvältä vain olla rakkaiden ihmisten kanssa. Vaikka elokuva olikin hieman omituinen - mikä se sellainen murhamysteeri on jossa murhaaja ei ratkea? - oli tuo seikka täysin toissijainen asia. Pääasia oli yhdessä olo, ja yhteinen ohjelma, tai itse asiassa ohjelmoimattomuus. Sekä tietysti se, kuinka todella pystyin rentoutumaan, ja uppoutumaan jopa siihen hieman omituiseen elokuvaan.

Elokuvan kaveriksi olimme varanneet tietysti asiaan kuuluvat leffaeväät. Muutamat teistä blogijoista kannustitte minua kokeilemaan oikeaa pizzerian pitsaa kirjoitettua aikaa sitten siitä, kuinka tyrmäsin kaupan valmispitsan. Aikaa siinä ehkä vierähti, mutta nyt on tämäkin kokeiltu. Ja voi kyllä, voin sanoa: olen rakastunut. Vaikka en pitsaa ihan jokapäiväiseen ruokavaliooni haluaisikaan liittää, voin sanoa todella löytäneeni uuden lempiruokani, ja tulen pitsaa syömään varmasti myös toisen kerran.

Pitsan lisäksi vuoden vaihtumiseeni mahtui myös toisenlaisia herkkuja, kirsikkakolan, huolella valittujen irtokarkkien ja taidolla valmistettujen popcornien muodossa (yhtään siementä ei todistetusti pussista löytynyt!) -normaalin iltapalani lisäksi tietysti! Ruoka ei todella ollut minulle siis vain pakollista, jopa ahdistavaa energian tankkausta, vaan nautinnon lähde ja samalla ruokailu ihana sosiaalinen tilanne, jossa esimerkiksi terveyskysymykset eivät olleet edes toissijaisia asioita.

Vaikka en siis ehkä voi kilpailla uuden vuoden juhlintani vauhdikkuudella, nautin siitä täysin siemauksin. Juuri tänä vuonna, tähän hetkeen se oli paras mahdollinen. Minä rentouduin, herkuttelin ja nautin läheisteni seurasta. Mitä enempää voisinkaan onnistuneelta illalta tällä hetkellä toivoa?

Ja mitä tulee niihin illan aikana tekemiini uuden vuoden lupauksiini, olivat nekin juuri minulle tähän hetkeen parhaita mahdollisia. Olisin toki halunnut luvata paljon, ja kurkottaa korkealle. Mutta päätin kuitenkin: tänä vuonna en tekisi ainuttakaan lupausta. Sillä tiesin, että joka tapauksessa tekisin aina parhaani, ja loput hoitaa Elämä itse. Ja tuo ajatus ja sen mukaan eleleminen on minulle mielestäni juuri tällä hetkellä paljon parempi kuin lukuisat lunastamattomat - tai edes lunastetut- lupaukset yhteensä.

Niinpä painaessani heti puolenyön ja vuoden vaihtumisen jälkeen pääni tyynyyn, en voinut muuta kuin nukahtaa hymyssä suin. Ja vaikka osuutensa olikin tällä mukavalla illan vietolla, kätki hymyni taakseen paljon enemmmän: olihan takanani kaikella tapaa paras vuosi pitkiin aikoihin ja edessä varmasti sitäkin parempi.

Oikein Hyvää uutta vuotta vielä teille kaikille Rakkaille blogini lukijoille!

<3: Ida

Vuoteni 2013 kohokohtia, osa 1

Vuosi 2013 oli minulle monella tapaa merkityksellinen. Siksi, vaikka vuosi onkin jo ehtinyt vaihtua, päätin  nyt vielä tehdä kurkistuksen vuoteeni 2013. Tässä tekstissäni kerron siis minun vuoteni kohokohdista, hieman erävoitoistani sairautta vastaan mutta ennen kaikkea niistä kaikista muuhun Elämään kuuluvista parhaista vuoden aikana kokemistani hetkistä. Koska vuoteeni on mahtunut paljon, päätin jakaa myös tämän aiheen kahteen eri tekstiin. Tässä siis ensimmäinen osa.

Vuosi alkoi minulla juhlinnan merkeissä, sillä vietimme heti tammikuussa hyvän Ystäväni häitä. Ystäväni pohjaton onnen hymy kasvoilla oli minulle elävä muistutus siitä, kuinka paljon suurempia, tärkeämpiä asioita Elämässä on oikeasti kuin sairauden kuviot ja valheet, ja kuinka Elämä tarjoaa meille näitä Ihania yllätyksiä pitkin matkaamme. Jokainen päivä voi olla merkittävä, muutoksen alku. Ymmärrettävästi tällainen on esimerkiksi naimisiin meno, tai kuten hänen tapauksessaan, muutto toiselle mantereelle, mutta yhtä hyvin se voi olla juuri tämä päivä.

Juhlinta jatkui tammikuussa myös toisen Ystäväni tupaantulijaisissa, joissa taas muistin kuinka pidetään hauskaa ja nautitaan seurasta. Ja ennen kaikkea: kuinka minullakin on siihen täysi oikeus. Edellisistä kotibileistä oli todellakin aikaa, ja vaikka osallistuinkin juhliin vain alkuillasta, oli se jo varsin piristävä aloitus.

Alkuvuodesta koin myös melkoisen muodonmuutoksen, kun kävin ottamassa kampaajalla hiustenpidennykset ja hieman myöhemmin kauneussalongissa ripsenpidennykset. Halusin korostaa taas parhaita puoliani, ja naiseuttani. Ja kuten hoitajani minulle ilmaisi "aloin puhjeta kukkaan" myös ulkoisesti.

Niin maaliskuussa kuin toukokuussakin sain viettää kauan kaivattua sisarusaikaa rakkaan siskoni kanssa "minilomien" muodossa, kun vanhempamme olivat omilla reissuillaan. Ohjelmaan kuului ensimmäinen elokuvissa käyntini vuosiin, sekä tietysti shoppailua, juttelua ja ulkona syömistäkin.

Pääsiäisenä meillä oli vieraana ensin tätini ja myöhemmin siskoni poikaystävänsä kanssa. Söin suklaamunia vuosien tauon jälkeen, kävin Ateneumin taidemuseossa ja mikä tärkeintä nautin pelkästä olemisesta.Ttoisena pääsiäispäivänä olin rakkaita isovanhempiani tapaamassa. Näiden tapaamisten myötä todella huomasin, kuinka ihmisten kohtaaminen ja siitä nauttiminen on ihan eritavalla mahdollista, kun Mörkö on hellittänyt hieman otettaan.

Huhtikuussa oli myös minulle tärkeä merkkipäivä mitä tulee sairauden päihittämiseen, sillä tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun pääsin osastolta. Useiden vuosien ajan olen päätynyt heikossa kunnossa osastolle aina vuoden alussa, mutta nyt vihdoin käänne parempaan oli todella tapahtunut, eikä osastohoidolle ollut tarvetta. Olin pystynyt huolehtimaan itsestäni, ja näin ollen lunastamaan lupaukseni vanhemmilleni, hoitotaholleni, mutta ennen kaikkea itselleni. Ja suunta on myös sen jälkeen ollut vain ylöspäin!

Tämä kehitys näkyi vuoden aikana ruokailuissani siten, että alkuvuodesta aloitin kokeilemalla ensimmäisen kunnon ateriani vuosiin yksin, ja pikkuhiljaa lounaan syömisestä itsekseni muodostui tapa. Kun sitten kesälomat lähenivät loppuaan, ja vanhempani palasivat töihin, liitin myös aamiaisen omalla vastuulla syömieni aterioiden joukkoon. Nyt kun tuosta on puolisen vuotta aikaa, valmistan, kokoan ja syön kaikki ateriani jo pääsääntöisesti melko itsenäisesti.

Vappuna olin ensimmäistä kertaa sairauteni aikana syömässä oikein ravintolassa Etukäteen jännittämisestäni huolimatta kaikki sujui hyvin. Vappuuni kuuluivat myös jokavuotinen ilmapallo, sekä yhteinen keilailuharrastukseni isän kanssa.

Toukokuussa juhlittiin siskoni synttäreitä, johon minä olin hoitanut ruokailupuolen. Leivoin juhliin erilaisia pitsoja ja kääretorttua. Lahjan kaveriksi teetätin siskolleni sävyltään vaaleanpunaisen kukkakimpun. Nautin juhlista jälleen kunnolla, ja oli ihana hieman tutustua siskolleni läheisiin ihmisiin.

Toukokuussa jännitin tietysti myös Suomen maajoukkueen lätkäotteluja, kuten yleensäkin. -Asiaankuuluvalla äänekkäällä kommentoinnilla tietysti! Vaikka en yleensä urheilua tykkääkään tv:stä tuijottaa, en jättäisi jääkiekon Mm-kisoja ohjelmastani kyllä mistään hinnasta pois.

Kaikki tämä eteenpäin meno Mörön päihittämisen osalta, mukavat puuhat kevään aikana sekä tieto siitä, että kesällä myös Paras Ystäväni olisi tulossa Helsinkiin ja tapaisin muutamia teistä blogiytäviänikin sekä lukuisat yhteiset suunnitelmamme niin Ystävieni kuin perheeni kanssa kesäksi saivat minut odottamaan kesän saapumista hyvillä ja luottavaisin mielin. Olin valmis Elämäni kesään hyvin alkaneen vuoden jälkeen, mutta siitä ja loppuvuodestani lisää toisessa tekstissä.

<3: Ida