Vuosia minulla on ollut haave. Haave, joka on pitkän ajan kuluessa saanut kultarenukset ja värjääntynyt vaaleanpunaisella, vaikka onkin välillä hämäännyttävästi näyttänyt mustalta ja pelottavalta. Sillä huolimatta suuresta kyvystäni nähdä haaveeni pienin askelin saavutettavana tavoitteena, välillä tuo haave on tuntunut niin kaukaiselta, että olen halunnut vain unohtaa sen.
Viime kesänä tuosta haaveestani muodostui kuitenkin tavoite: haluaisin oppia huolehtimaan syömisestä omalla vastuullani. Ja siihen liittyi samantien monta muutakin unelmaa. Haluaisin olla ihan yksikseni. Haluaisin muuttaa omille. Haluaisin itsenäistyä. Ja haluaisin voida hyvin ihan vain itseksenikin. Näin unelmani ensimmäiseksi todelliseksi askeleeksi muodostui haave viettää pidempi aika ihan vain itsekseni. Laajemmin kyse on siis kyvystä huolehtia itse itsestäni, ja tämänhän on anoreksia tehokkaasti estänyt.
Anoreksia on tehnyt nimittäin minusta, kuten usein sairastuneesta hyvin riippuvaisen muista ihmisistä. Onhan anoreksia pohjimmiltaan myös kyvyttömyyttä huolehtia itsestään, kantaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, johon kuuluu riittävä syöminen. Tämän vuoksi tämä vastuu on pitänyt ajoittain siirtää hoitajille, ajoittain vanhemille pärjätäkseni. Polulleni on tullut este. Nyt tavoitteeni on konkretisoitunut tuon vastuun siirtämiseksi itselleni, ja merkkipaaluna olen pitänyt tuota itsekseni olemista ja itse syömisistäni omalla vastuullani syömistä.
 |
| espanjan opiskelua... |
Tavoitteeni muodostuttua olen jo pidemmän aikaa astellut pienin askelin kohti tätä päämärääni. Olette saaneet blogini kauta lukea, kuinka noin vuosi sitten söin ensimmäisen aterian itsekseni vuosiin, ja kuinka pikkuhiljaa ateria toisensa jälkeen on siirtynyt yhä enemmän minun omalle vastuulleni, ja kuinka olen oppinut olemaan taas yksikseni päivisin ja onnistunut itse huolehtimaan siitä, että en anna valtaa pakkoliikunnalle ja osaan levätä riittävästi. Siis ennen kaikkea, kuinka olen luonut itselleni tätä tavoitettani tukevia rutiineja, ja näin rakentanut sitä polkuani. Nämä kaikki ovat olleet juuri niitä tärkeitä välitavoitteita, pieniä erävoittoja, joiden kautta olen vihdoin ollut lähempänä lopullista päämäärääni, ja niissä onnistuminen on antanut uskoa taistelulleni. Ne ovat ehkä olleet, kuten sanotaan, pieniä askelia ihmiskunnalle, mutta Suuria minulle.
Viime viikonloppuna otin jälleen aimo harppauksen polullani kohti tätä tavoitettani. Itse asiassa saavutin sen ensimmäisen tavoitteen. Vanhempamme menivät nimittäin yöksi hotelliin, ja sain leikkiä ihan itsekseni kodin herraa (tai rouvaa). Vietin siis yli vuorokauden itsekseni, ja vastuullani olivat vuorokauden ajan kaikki ateriat. Väliaikaisesti tuo tavoittelemani vastuu siirtyi siis minulle. Kyse oli taistelussani tai elämänmittakaavassa ehkä vain hetkestä, mutta sitäkin merkittävämmästä hetkestä.
Sillä tiedättekö mitä? Kaikki sujui viikonlopun aikana hyvin, paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Olin ottanut haasteen vastaan, tunsin olevani siihen valmis, ja pystyin vastaamaan siihen. Pidin polun päässä odottavan määränpään koko ajan mielessäni enkä antanut Mörölle valtaa en sitten piiruakaan, eikä yhtään murenta jäänyt syömättä. Ja tuo onnistuminen antoi minulle taas roppakaupalla toivoa. Toivoa tulevaisuuteni suhteeni. Ja totta kai uskoa, ennen kaikkea itseeni ja omiin voimiini. Sekä tietysti: valoa sille polulleni.
 |
| "iltaevästä" |
Koska onnistuin pitämään määränpääni koko ajan mielessä, ja etenin sitä kohti määrätietoisesti edessäni auki olevalla polulla, en välittänyt mitä ympärilläni tapahtui. Tämän vuoksi onnistuin siis hyvin siitäkin huolimatta, että olin juuri kokenut pettymyksen eräässä ihmissuhteessa. Mutta en antanut sen vaikuttaa syömisiini. Sillä minä näin polun, ja siihen ei kuulu reagointi syömättömyydellä. Sillä tuolla polulla on paljon Hienompi määränpää.
Siksi tuo aikaisemmin käyttämäni termi "hyvin"onkin aivan turhan lattea kuvaamaan saavutustani ja onnistumisen tunnettani. Tiedättekö mitä tarkoitan kun kuvaan tilannetta pikemminkin sillä lapsellisella voittajaololla, jolloin kuvittelee että mikä tahansa on mahdollista? Sillä siltä minusta sillä hetkellä tuntui.
 |
| huomaatteko uuden vaaleamman hiusvärin? |
Näin minä vain etenen. Omalla pienellä ja kuoppaisella polullani, kompastellen ja hitaasti, mutta kuitenkin varmasti eteenpäin, koko ajan määränpääni mielessä kirkkaana pitäen. Juuri siihen tahtiin kuin itse tunnen olevani siihen valmis. Sillä se on oma tahtini, ja kuten huomaatte, se tahti sopii minulle.
 |
| hyvin ansaitut "palkintonuggetit" sunnuntain lounaalta |
Tuohon tahtiini sisältyy ehkä pientä etenemistä kerrallaan, mutta suuriakin Suurempia unelmia. Unelmia hyvinvoinnista, unelmia itsenäistymistä, unelmia Elämästä. Sillä tuolla polulla on Hieno määränpää, joka rakentuu Unelmista. Ajoittain nuo unelmat ovat ehkä tuntuneetkin liian suurilta, jopa mahdottomilta saavuttaa. Mutta sitä ne eivät ole, mistä mennyt viikonloppu oli yksi osoitus. Sillä jokaisen tällaisen pienen askelen kautta olen aina lähempänä unelmaani. Ja yhden pienen unelman saavuttaminen synnyttää aina uusia unelmia.
Siinä minä siis istuin Unelmineni. Ihan yksin illalla sohvan nurkassa Salkkareita katsoen ja vaahtokarkkeja mussuttaen suu hymyssä. Voisi kai sanoa, että saavuttamattomasta unelmasta oli tullut toteutunut tavoite.
 |
| "Älä koskaan luovu unelmistasi." |
<3: Ida
Ps. Kuvat "omalta viikonlopultani" ja viimeinen osoitteesta http://www.iliketoquote.com/img/828.jpg
Oi, olen todella iloinen puolestasi! Olet upea nuori ihminen, jolla on vielä koko elämä edessään. Pidä haaveistasi kiinni, äläkä anna minkään astua niiden tielle!
VastaaPoistahttp://rakkaudellasatua.blogspot.fi
Voi ei, miten kerta kaikkiaan Ihana kommentti! Ihan tuli tippa linssiin sitä lukiessa, osasit valita niin oikeat sanat. Juuri ne, jotka tarvitsin. Kiitos Sinulle! <3
PoistaIhana lukea, että on sujunut, go girl! <3
VastaaPoistaKiitos Sinullekin kannustuksesta Ihana! Tsemppiä ja pidä itsestäsi hyvää huolta :)
PoistaIdaseni!
VastaaPoistaSuurensuuret onnittelut loistavasti läpiviedystä vuorokaudesta omillasi!
Tiedätkö mitä; vaikka usein kuvaat tahtiasi hitaaksi ja pienin askelin eteneväksi, olen niin iloinen että juurikin se on tahtisi! Sillä se todellakin kantaa hedelmää ja palkitsee - ihan jatkuvalla syötöllä (jos tällainen sanonta nyt tässä sallitaan... ;)) Tämä on juuri oikea etenemistapa Sinulle. Pienin askelin saavutat pieniä etappeja, ja hupskeikkaa, kun niitä ynnäilee niin olet jo vaikka kuinka pitkällä!
Ja tosiaan - olet vielä niin nuori, ettei mikään ole esteenä ihan kaikkien unelmiesi toteutumiselle. Mutta olet kyllä niin viisas, kun maltat kuulostella itseäsi ja asetat vaikka kuinka pikkuruisia välitavoitteita. Sillä, kas, ne pienet purot, ne pienet purot... pian Sinä olet huomaamattomasti ottanut aimo harppauksen - kun tarkastelet asiaa pidemmässä perspektiivissä! Vielä vaikkapa vuosi sitten moinen vuorokausi ei olisi varmaan edes siintänyt mielessäsi, mutta kun nyt olet määrätietoisesti tehnyt työtä tavoitteesi eteen, niin tässä sitä ollaan: onnistunut ihan eka "oma" vuorokausi takana! :) Ja, mikä kaikkein parasta - tämähän on mitä selkein toipumisen merkki, että alat kaivata itsenäisyyttä ja riippuvuus muista ihmisistä vähenee. Riippuvuus vähenee ja kykenet aina vaan paremmin huolehtimaan itse itsestäsi! Anoreksia hellittää otettaan!
Jatka, Sinä, Ida omaa taivaltasi omaan tahtiisi. Sillä se Suurin Päämääräsi - Elämän Valloitus - on toden totta jo alkanut ja käsillä!
Valtaisa Halaus Sinulle!
<3<3<3
PS. Huomasin heti vaaleamman hiusvärin - ihana!! <3
Kiitos, kiitos, kiitos Andrea! Tunnut aina niin hyvin ymmärtävän minun tapaani parantua ja näkevän ne pienimmätkin onnistumiseni, ja tunnustavan niiden arvon. :)
PoistaToivon, toivon kovasti, että näet ne pienet purot myös omalla kohdallasi... Sillä sitähän toipuminen juuri on, pieniä askelia, pieniä oikeita tekoja, joista rakentuu Suuri Elämä. Ja niihin pieniin asioihin me pystymme, ihan joka päivä.
Näin pienien erävoittojen kautta minä siis jatkan valloitustani omalla tahollani, jatka sitä myös Sinä omallasi. Valloitetaan siis Elämä yhdessä omassa tahdissamme, omalla tavallamme, mutta vamasti kuitenkin.
Olet Andrea minulle todella tärkeä "Tsemppari" ja Ystävä. Nyt toivon, että olet niitä myös Itsellesi. <3 <3 <3
Onnittelut hienosta suoriutumisesta! Ja äärettömästi kiitoksia upeasta blogista, joka on antanut paljon apua myös sairastuneen läheiselle!
VastaaPoistaOn ollut mielenkiintoista huomata, että Sinulle isälläsi on niin suuri rooli Mörön kukistamisessa. Olen kuullut ja nähnyt omin silmin, että tyttären anoreksiassa isä joutuu/pelataan (sairastuneen/äidin/jopa hoitotahon puolesta) sivuraiteelle, ja anoreksia mielletään edelleen äidin ja tyttären väliseksi kamppailuksi.
Iso kiitos Sinullekin kommentistasi! Onpa kiva kuulla, että myös syömishäiriöön sairastuneen läheinenkin voi saada tukea blogistani. :)
PoistaMinulle tosiaan isäni on ollut todella tärkeä, jos ei kaikkein tärkein, tuki taistelussani. Enkä olisi tässä varmasti ilman häntä.
Pääasia minusta on, että sairastuneella on tukea niin läheisistä kuin hoitotaholta, tulee se sitten isältä, äidiltä tai vaikka tädiltä. Ihan yksin tämä taistelu kun on liian raskas.
Minun tapauksessani myös hoitotaho on myöntänyt, että vanhempieni tuki on ollut ehkä se kaikista suurin voimavara, ja heidän vankkumaton uskonsa toipumiseeni ja konkreettinen tukikin suurin syy siihen, että toipumiseni on pystynyt lähtemään käyntiin.
Siksi toivon, että myös Sinä jaksat olla tyttäresi tukena, vaikka tiedänkin, kuinka raskasta tämä myös läheisille on. Muistathan myös, että jotta voi tukea toista, täytyy ensin pitää huolta omasta jaksamisestaan?
Voimia teille kaikille ja valoisampaa kevättä!
Mahtavaa Ida!
VastaaPoistaSinulla on kirkas tavoite mielessäsi ja kaikki teot ja haasteet, mitkä otat työstettäväksesi palvelevat vain yhtä tarkoitusta: sen tavoitteen saavuttamista. Hyvin kuvasit, kuinka anoreksia muuttaa ihmistä. Hänen luonnettaan, persoonaansa ja fysiikkaa. Sairastunut ei ole enää se sama ihminen, jonka tunsimme terveenä. Mutta sinäkin olet tehnyt paljon, että läheisesi ovat saaneet vanhaa Idaa takaisin. Olet huomannut itse muutoksen ajatusmaailmassasi ja niin ovat tehneet myös läheisesi. Olet ottanut vastuuta ja vaihe vaiheelta siirtynyt kohti uusia haasteita.
Ja täytyy sanoa, että olet tehnyt ihan huikean askeleen viikonloppuna! Moni ulkopuolinen ei tajuakaan, kunka iso juttu yksin vietetty vuorokausi sinulle on ollut. Ja selviydyit siitä vieläpä suurin suosionosoituksin! Sinä otit selkeän määränpää, teit suunnitelmat, joista et livennyt ja kas, tehtävä suoritettu, määränpää saavutettu!
Tuo vuorokausi oli iso harppaus kohti itsenäistä elämää ja elämää ylipäätään. Toivon sinulle jatkossa samanlaisia onnistumisenkokemuksia, saat olla ylpeä itsestäsi! <3
P.S. Ja tuo hiusväri pukee sinua hienosti!
Kiitos Sinullekin Ihana Ystäväni kommentistasi! Kiitos siitä, kuinka taas ymmärrät minua ja saavutustani, ja jaksat minua kannustaa eteenpäin. Olet korvaamattoman arvokas tuki taistelussani. <3
PoistaVälillä kun on todella vaikeaa, on hankalaa tehdä oikeita valintoja, mutta kun onnistuu pitämään tavoitteensa mielessä, on helpompi suuntautua sitä kohti. Se on sitä motivaatiota. Sen vuoksi valintatilanteessa pyrinkin pohtimaan: kuka valitsee ja minkä vuoksi/puolesta.
Jaksat aina niin Ihanasti puhua siitä, kuinka minä voin olla ylpeä itsestäni. Muistathan olla myös ylpeä itsestäsi? Sillä kyllä, siihen on syytä. Olet tehnyt monia oikeita valintoja, aina se ei onnistu, mutta kun on määränpää kirkkaana mielessä, on suunta oikea pitkällä tähtäimellä.
Pidetään siis kiinni kiintotähdistämme ja vallataan Elämämme, ja ne vanhat ja samalla uudenlaiset, entistä vahvemmat Nell ja Ida, takaisin yhdessä toinen toisiamme tukien, ihan kokonaisuudessaan! <3
Kuulostaa todella hyvältä Ida! :)
VastaaPoistaOn aina niin ihanaa lukea postauksiasi, niistä välittyy hyvin se, että pikkuhiljaa asiasi ovat menossa parempaan suuntaan. En voisi olla iloisempi puolestasi!
Rupesin tässä itsekin miettimään. Nimittäin sitä, että sehän tässä paranemisessa on yksi tärkein juttu, että oppii syömään itsensä vuoksi. Oman hyvinvointinsa vuoksi. Jokainen meistä ansaitsee sen, siihen ei tarvita kenenkään lupaa tai käskyä.
Myös minulla pitkään piti aina käskeä: Ala syödä, jatka syömistä jne. Tosi pitkään. Mutta nyt syön omasta tahdostani, ilman valvontaa. Kauan se vei, mutta nyt olen sen vapauden jo pitkälti saavuttanut. Ja niin sinäkin ilmeisesti, ja se on Ida ihan mahtava juttu! Muista aina, että sinulla on lupa pitää parasta huolta itsestäsi! <3
Oikein hyvää viikonloppua ja voimia itsenäistymiseen pienin askelin! Sinä pystyt siihen :)
Kiitos Sinullekin Aurora kommentistasi, joka sai hymyn huulille! :) Se nimittäin todellakin oli oikea hyvänmielen kommentti. Tulin sen luettani niin onnelliseksi sekä omasta että Sinunkin puolestasi. Se kuvasi hyvin sitä, kuinka me molemmat olemme kulkeneet pitkän tien, ja nyt vihdoin paranemisemme, ihan itsemme takia on voinut alkaa. Ja tiedätkö mitä, silloin se LOPULLINEN parantuminen on myös mahdollista!
PoistaJa mitä tulee tuohon oikeuteen syödä, tulisi sen oikeastaan olla itsestäänselvyys, eikö? Edes pikkulapsi ei kyseenalaista tai arvota tuota oikeutta. Me olemme molemmat tuon oikeuden kerran menettäneet, mutta vihdoin sen sisäistäneet. Ja se jos mikä on ISO juttu. Ja jo se antaa aihetta olla ylpeä itsestämme!
Jatketaan siis molemmat tsemppaamistamme paranemisen tiellä ylpeinä itsestämme ja saavutuksistamme, ja mikä vain on mahdollista! Olemme jo osoittaneet, että olemme Mörköä vahvempia! Oikein hyvää viikonloppua ja ISO tsemppihalaus sinne suunnalle! :)
Hei Ida!
VastaaPoistaAivan loistavaa lukea miten olet selvinyt ensimmäisestä kokonaisesta viikonlopusta ihan itseksesi! Se todellakin mittaa sitä edistystä minkä olet vuoden takaisesta tehnyt! Meitä yhdistää taas eräs asia, nimittäin tuo määrätietoisuus. Kun kerran jotain päätämme, myös sen saavutamme. meni siihen lyhyempi tai pidempi aika niin sillä ei ole väliä, pääasia että etenemme päämäärämme tavalla tai toisella!
Kuulostaa myös erittäin hyvältä ja terveeltä tuo halusi palata omaan kotiisi ja omaan elämääsi, omaan yksityisyyteesi. Pikkuhiljaa ja samaan aikaan kovaa vauhtia olet sitä kohti etenemässä! Pian yhä useampi saavuttamaton unelma onkin totisen totta!
Lämmin halaus sinulle sinä kaunis ystäväni vaaleine hiuksinesi <3
Heippa Sinä toinen Kaunotar siellä!
PoistaToden totta: Sinä jo kuka olet Määrätietoinen! Olet pystynyt juuri siihen, mitä monen muunkin ainakin kannattaisi toipumisessa, ja laajemmin elämässäänkin, tavoitella, ja ottaa mallia. Nimittäin määrätietoisuutesi valjastamiseksi omaksi hyväkseen, Mörkö vastaan. Ja se määrätietoisuus on kantanut Sinut pitkälle Katarina. Ja sen ansiosta myös moni Unelmasi käy vielä toteen, siitä olen varma.
Halaus Sinulle, idolini! <3
Loistavaa Ida, jälleen kerran! Mainio osoitus oman tahtisi toimivuudesta ja rohkeudesta edetä kohti omaa elämää.
PoistaOlen usein pk-seudulla ihmetellytkin, miten huonosti syömishäiriöhoidossa (osaston jälkeen) tuetaan itsenäistymisprosessia. Ajattelen, että tietyssä iässä monella on kyse nimenomaan siihen(kin) liittyvistä peloista, paineista jne. Oma ensimmäinen osastojakso ei ollut kovin onnistunut, mutta jälkipuoli, se hoidettiin hyvin. Muutin osaston jälkeen ensin turvatalolle, jonka jälkeen tuetusti omaan asuntoon. Tukea jatkettiin lopulta puolitoista vuotta ja sen loppuessa olin selvittänyt ensimmäiset kesätyöt ja aloitin toisen vuoden opintoja. Ohjaajat kulkivat rinnalla aluksi hyvinkin tiiviisti, minkä lisäksi sain tarvittaessa asua sovittuja (ja vähemmän sovittuja) jaksoja turvatalolla keräämässä voimia. Lisäksi meillä "itsenäistymisen tuen asukkailla" oli omia ruanvalmistus- ja leffaryhmiä, retkiä jne. Ja tämä kaikki oli siis varsinaisen hoidon ulkopuolelta.
Kuten koulussa iskostetaan (tai ainakin minun aikana), ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus, ja etenkin sairaudesta toipuvalla, pitäisi muistaa huomioida jokainen osa-alue. Toki tarpeet ja muut vaihtelevat iän ja elämäntilanteen myötä, mutta itse ajattelen, että kokonaisvaltaisuudella voitaisiin vaikuttaa lopulta paljon enemmän ja pitkäjänteisemmin.
Mutta "pienen" kannanoton jälkeen palatakseni vielä varsinaiseen tekstiisi ja tähän blogiin. Kunpa osaisin kertoa, miten paljon olet esimerkilläsi rohkaissut oman tahdin kunnioittamiseen ja ennen kaikkea uskoon siitä, että kyllä, se (voi) kantaa. Olet tästä mieletön esimerkki ja mielestäni on loistavaa, että olet tarinasi uskaltanut julkaista. Luulenpa, että monelle toipumisen avain on juuri tässä, omassa tahdissa, oli se sitten hitaampaa tai nopeampaa. Helposti epäonnistumiseksi koettu, voikin tarkoittaa oppia siitä, mikä on itselle sopivaa, "minun tie". Kiitos <3
Ja pahoittelut sekavasta kommentista, mutta tuli taas niin monta asiaa mieleen :)
Aurinkoa päiviisi ja hei, nyt kyllä sovitaan niitä kahveja! <3
Hei Jen!
PoistaJa kiitos Sinullekin kommetistasi! Se sisälsi taas niin paljon asiaa, viisaita ajatuksia ja mielenkiintoista työntekijänökulmaa, eikä kyllä ainakaan minusta ollut yhtään sekava. :)
Olet täysin oikeassa siinä, että myös syömishäiröstä toipuessa on itsenäistyminen, kuten ylipätäänkin sen oman Elämän löytäminen ja siihen tarttumien, oma haasteensa. Aivan mahtavan hienolta kuulostaa tuo, miten Sinua on aikoinaan tuettu siihen! :) Juuri nuo siirtymät esimerkiksi juuri osastohoidosta kotiin ovatkin niitä krittisiä paikkoja, jolloin sitä tukea tarvitsee aivan erityisen paljon. Olen ymmärtänyt, että myös täällä Helsingissä tuohon itsenäisen Elämän tukemiseen oltaisiin panostamassa paremmin jatkossa myös hoidon puolelta, mikä on mielestäni positiivinen uudistus.
Ja voi KIITOS noista sydäntä lämmittävistä sanoista, mitä kirjoitit minusta ja toipumisestani omaan tahtiini. Ajattelen juuri niin kuin Sinäkin, että jokaisen on löydettävä se oma tiensä, "minun tie". Sillä niemonaan silloin se kantaa. Syömsihäiriö on sen verran erilainen ja henkilökohtainen aina jokaisella, että myös jokaisen paranemistarina on erilainen. Ja jokaisen silti aina ihan yhtä hyvä ja Hieno. Minun tarinani nyt näyttää tältä. Jollakin toisella se voi olla täysin erilainen, mutta pääasia on että löytää sen oman tapansa, oman tiensä ulos. Ja minä olen Jen aivan varma, että Sinäkin löydät omasi.
Tsemppihalaus <3
Ps. Sovitaan kahvittelusta tarkemmin tässä keväällä kun kiireet vähän hellittävät! :)