Aina näin ei kuitenkaan ole ollut. Muistan yhä elävästi, kuinka aikoinaan jokainen suupala oli minulle pitkän taistelun tulos. Taistelun kävin niin vanhempieni kanssa, mutta ennen kaikkea oman pääni sisällä. Muistan kuinka tuolloin jokainen ruokailu oli minulle ahdistuksen paikka ja aiheutti suurta tuskaa niin itselleni kuin läheisillenikin. Erilaiset pelot hyökkäsivät päälle jo ennen haarukkaan tarttumista ja saivat minut tuntemaan kauhua. Eikä siitä ole pitkä aika, kun vielä itkin ja huusin usein ennen lähes jokaista ruokailua.
Kun jokainen ruokailu on niin vaikeaa kuin se minullekin on ollut, eivät aina omat voimat riitä siitä selviytymiseen. Tarvitsin vuosia erittäin tiivistä tukea ulkopuolelta voittaakseni nuo syömistaistelut. Minun täytyi luovuttaa ikään kuin kontrolli ja päätösvalta syömisistäni ulkopuoliselle taholle, joko osastolla hoitajille tai kotona vanhemmilleni. Vasta silloin sain Möröltä luvan tarttua haarukkaan.
Nyt kuitenkin olen vihdoin kyennyt tuon luvan sisäistämään ja syömään itse, ilman ulkopuolista kontrollia, ja vieläpä usein ilman sen kummempaa taistelua. Mutta mikä sitten on tämän saavutukseni taustalla? Aluksi kuten kirjoitin, syömisen mahdollisti minulle voimakas ulkopuoleltani tuleva tuki, tai pikemminkin sitä voisi kai kutsua kontrolliksi. Söin vanhempien tai hoitajan valvoman silmän alla, siksi että se tuntui pakolta. Vaikka tie oli vaikea, oli se tuolloin välttämätön välivaihe. Myöhemmin tuo pakko muuttui itselleni luvaksi syödä. En tarvinnut enää samanlaista kontrollia ruokailuuni, vaan oma vastuuni lisääntyi, ja toisen ihmisen läsnäolo oli kontrollin ja vahtimisen sijaan enää tukea, jota tarvitsin kyetäkseni antamaan itselleni tuon oikeuden syödä.
Vähitellen aloin pitää syömistä oikeuden lisäksi myös velvollisuutenani. Ateriasuunnitelma ja sen mukaan syöminen muodostui minulle yhteiseksi sopimukseksi, ja tunnollisena ihmisenä yritin parhaani pitääkseni tuosta sopimuksesta kiinni, vaikka samanlaista ulkopuolista valvontaa ei olisikaan ollut.
Kun sitten ruokailu ateriasuunnitelmani mukaan toistui ja toistui, ruokailusta ja vuodesta toiseen, aloin jo tottua syömiseen. Syömisestä alkoi pikkuhiljaa muodostua minulle totuttu tapa tai rutiini, eikä se edustanut minulle enää samalla tavoin mitään niin kauhea maagista, ihmeellistä, tai pelottavaa.
Kun sitten samalla ruokailutilanteista tuli helpompia ja usko omiin voimiini kasvoi silloinkin kun ei tuntunut helpolta, mahdollistui oman vastuunottaminen ruokailuista. Ikään kuin sisäistin tuon ulkopuolisen tuen omaksi rutiiniksi. En enää tarvinnut ulkopuolelta tulevaa lupaa syödä, sillä se lupa tuli minusta itsestäni. Nykyään pystyn syömään myös yksin, ja tuossa asiassa on juuri auttanut se, ettei minun tarvitse neuvotella enää syömisestä Mörön kanssa. Syön joka tapauksessa, ulkoisista tekijöistä tai omasta mielentilastani riippumatta.
Viimeistään joulu syömisineen, jolloin söin vailla ateriasuunnitelmaani kyeten itse suunnittelemaan ateriat ja kokoamaan joulupäivällisen, ja silti syömään vatsan täyteen kaikista ihanista mieliherkuistani, oli minulle osoitus siitä, että jotakin hyvää on todella tapahtunut vastuun siirtymisestä ruokailusta minulle ja tuon syömisoikeuden sisäistämiseksi. Arkiruokailut puhuvat samaa kieltä: ne sujuvat minulta itsekseni jo ilman sen kummempia ongelmia, ja pikkuhiljaa ne ovatkin siirtymässä valmistamisineen kaikkineen kokonaan omalle vastuulleni.
Tämän tilanteen saavuttaminen tuntuu todella hyvältä. Jatkuva päänsisäinen taistelu ruokailun yhteydessä vie valtavasti voimia. On ihanaa, kun syöminen ei pääsääntöisesti aiheuta tuskaa, vaan pystyn keskittymään sellaisiinkin asioihin kuin ruoan makuun ja ruokailutilanteen sosiaaliseen puoleen, eli jopa nauttimaan niistä ennen niin pelottavista hetkistä, ja toisaalta taas paneutumaan ihan muihin asioihin kuin ruokailuihin.
Oman vastuun ottamisen lisäksi ruokailujeni rutinoituminen on nimittäin antanut pääni sisällä valtavasti aikaa ja tilaa muille ajatuksille. Kaikki energiani ei mene enää seuraavan ruokailun jännittämiseen tai edellisestä selviämiseen, vaan kun ruokailu on hoidettu, on se todellakin ohi eikä jää enää kummittelemaan mieleeni. Minun ei tarvitse enää kauhulla odottaa ruokailuni onnistumista, sillä tiedän sen onnistuvan. Ja jopa ruokailun aikana pystyn keskittymään muihin asioihin, kun kaikki ajatukset eivät enää pyöri lautasen ja suun välillä.
Olen onnellinen, että syömisestä on tullut minulle rutiini, josta tiedän selviytyväni. Ja niin sen kuuluu ollakin. Kun ennen jokainen ruokailu oli pitkällistä ja tuskaista kädenvääntöä Mörön kanssa siitä, mitä syön, kuinka paljon syön, mitä jätän syömättä ja ylipäätään siitä, syönkö, on syömisestä nyt minulle tullut itsestään selvää rutiinia. Toki juhlaruokailut aiheuttavat minulle mielihyvää, mutta pääsääntöisesti syön elääkseni. Ja sitä Elämää olen saanutkin valtavasti, kun tämä asia ei enää vie kaikkea energiaani.
Toki vaikeitakin hetkiä yhä tulee, mutta tiedän selviytyväni niistäkin -ilman syömättömyyttä. Vaikka toki tiedän että tuo vaihtoehto houkuttelee. Tiedän, että voisin jättää milloin tahansa aterian välistä. Tiedän, että voisin minä hetkenä hyvänsä lopettaa syömisen. Siihen ei vaadittaisi paljon. Ja kuitenkin tiedän, etten niin tee. Ja vain sillä on merkitystä.
<3: Ida
Ps. Kuvat osoitteesta weheartit.com
Hieno postaus Ida, kiitos siitä!
VastaaPoistaOlit taas hienosti ottanut esille tärkeän asian anorektikon elämässä: syömisen. Miten maailman luonnollisin asia yhtäkkiä muuttuukin siksi koko maailman mullistavaksi kokemukseksi ja ennenkaikkea koettelemukseksi!
Vasta tietyssä toipumisen vaiheessa ruoka ja syöminen alkaa palata sille kuuluvalle sijalle muiden toimintojen lomaan ja muuttua osaksi päivittäisiä rutiineja. Siihen saakka jokainen ateria on taistelua. Hienosti kuvasit, kuinka omallakin kohdallasi syömisesta tuli tuskan jaa hdituksen kautta luvallista, velvollisuus ja mahdollisuus. Omassa sairaassa mielessään ei osaa ajatellakaan, etä meille syöminen on todellakin mahdollisuus, kun muualla asia ei ole niin itsestään selvä, että joka päivä saa ruokaa.
Olet edistynyt huimaa vauhtia ja on ihana huomata, kuinka luettelet ihan konkreettisia asioita, joista edistymisen huomaa. Kykysi valita järjen, ei sairauden, mukaan on kasvanut. Pystyt murtamaan maneereja ja tapoja, syömään seurassa ja muualla kuin oman ruokapöydän ääressä, jopa reissun päällä!
Tärkeintä on kuitenkin varmasti se asennemuutos, jonka olet kokenut. Olet hyväksynyt sen, että syöminen on velvollisuus ja se pitää meidät hengissä. Anoreksiasta ei voi toipua, ellei pysty syömään.
Olen ylpeä sinusta Ida, tsempparini! <3
Kiitos Nell viisaasta kommentistai! Toit siinä esille uudenlaisen, todella fiksun näkökulman aiheeseen, jälleen kerran. Nimittäin tuon ajatuksen, että syöminen on mahdollisuus. Ja myös erityisesti toipumisen kannalta. Sillä nimenomaan syöminenhän se sen toipumisen mahdollistaa, ja samalla kun tarttuu haarukkaan, antaa myös paitsi mahdollisuuden toipumiselle, myös Elämälle ja itselleen. Pistän tuon ajatuksen syömisestä mahdollisuutena jälleen visusti muistiin, ja muistuttelen siitä itseäni aina kun syöminen tuntuu vaikealta, kiitos Sinun tsempparini! Muistathan tämän viisautesi itsekin?
PoistaSiis kohti uusia mahdollisuuksia! :)
Hei Ida!
VastaaPoista"Syön joka tapauksessa, ulkoisista tekijöistä tai omasta mielentilastani riippumatta." Tämä lause kiinnitti erityisesti huomioni ja on musta tosi tärkeä. Pidä se aina mielessä. Ruuat on nautinnollisia ja maittavia, sen äärellä voi jakaa kavereiden ja perheen kanssa hyviä hetkiä ja toisinaan piristää itseään. Silti, se on vain yksi asia muiden joukossa, toisaalta välttämätöntä tankkausta, jotta jaksaa ja pysyy ylipäätään hengissä, toisaalta toisinaan myös hyviä makuelämyksiä. Tarkoituksenani ei ole kerskailla, kuinka terveenä pystyn suhtautumaan järkevästi ruokaan, vaan haluan vaan sanoa jälleen oman näkökulmani asiaan. Ajattelenkin, että kaipaat tavallista ja huoletonta ruokailua, joka sulautuu kuin itsestään arkeen, enemmin kuin jotain juhlallisia täytekakkuseremonioita. (Ehkä vähän hassusti sanottu, mutta ymmärrät varmaan pointin.)
Hienoa, että olet taas tehnyt oivalluksia, nehän tässä parantumisessa on merkittäviä konkreettisten tekojen ja itsestä huolehtimisen lisäksi. Tsemppiä ja aurinkoisia pakkaspäiviä ! <3
P.S. Toi suklaakakku näyttää mielettömän hyvältä! :D
PoistaHeippa Fanny Rakas!
PoistaOlipa hyvä kuulla Sinunkin kantasi tähänkin asiaan, se kun on varmasti niin terve kuin vain terve voi olla :) Juuuri tuotahan aterian kuuluisi olla nautinnon lähde, tapa kokoontua sosiaalisesti, ja kuitenkin ennen kaikkea keino saada energiaa. Tuollaista suhtautumistapaa minäkin tavoittelen, ja uskoakseni olenkin jo hyvin matkalla.
Aurinkoisia pakkaspäiviä sinnekin, ja tsemppiä opiskeluihin!
Ps. Kuvat valitsin sen perusteella, että nämä jotenkin olivat sellaista hyvää mieltä tuovia, tosin tuo suklaakakku ei ihan kuulu omiin lemppareihini, t Tallinnan-makaaja vuosimallia nakki ja makkara ;)
Mun mielestä on ihana, kun sinä Fanny tuot näihin keskusteluihin juuri tällaista realistista näkökulmaa ei-syömishäiriöisen tai sitä sairastaneen vinkkelistä. Kuten olen aiemmin täällä kommentoinut, arvostan ihan mielettömästi vertaistukea (tällaisena), mutta on hyvä, että uskallat tuoda ajatuksiasi esille! Ja tuo "täytekakkuseremonia", mielestäni se kuvaa jotenkin niin hyvin kaikkea. Ainakin itselle yksi toipumisprosessin isoja haasteita on siinä, että kykenisi suhtautumaan ruokailuun ilman sen erityiselle jalustalle nostamista. Toki se on ainut varsinainen lääke syömishäiriöhoidossa, mutta kun elämässä on paljon muutakin!
PoistaOlet varmasti ollut (ja olet edelleen) Idalle iso tuki ja ihailen, että olet jaksanut. Ei ole helppoa seurata sivusta toisen sairautta ja sairastamista, siinä on iso riski, että itse romahtaa myös. Taidatte molemmat olla varsinaisia "voimanaisia" :)
Kiitos paljon kommentista, oon otettu:-). Ja myös itse pidän terveen näkökulman "jankkaamista" tärkeenä, vaikka ne itselle tuntuukin itseselvyyksiltä. Mutta kun sairasmieli on niin kieroutunut. Ja kiitos ymmärryksestä. Helppoa ei ole aina ollut, ja niitä romahduksiakin tullut. Mutta kyllä sitä vaan jaksaa, kun kyseessä on oma rakas sisko ja näkee niitä toivon pilkahduksia ja edistymistä. Tsemppiä ja Voimaa sulle hurjasti!:-)
PoistaIhanaa luettavaa, Ida!
VastaaPoistaTodella hienoa, että syömisestä on pikkuhiljaa muodostunut Sinulle itsestäänselvyys, jota et enää kyseenalaista. Ja, että jatkuvien kauhuntäyteisten syömisien vatvomisien ristitulessa elämisen tilalle on tullut niin paljon Sitä Kaikkea Muuta - Elämää! :) Ja, että olet vihdoinkin siinä ravitsemuksellisessa pisteessä, että tilaa todellakin riittää muillekin ajatuksille kun ruokailujen pohtimiseen ja pelkäämiseen. Konkreettisimpana todisteena tästä ehkä se, että olet esim. taas pystynyt keskittymään opiskeluun (onnea vaan pian(?) alkavalle espanajan-kurssille ;) ). Kovan työn olet tehnyt - ja teet sitä edelleen - mutta nyt on vihdoinkin koittamassa aika, jolloin saat myös alkaa korjata kovan työsi tuottamia hedelmiä!
Erityisen ylpeä olen siitä, että pystyit jouluna syömään vailla ateriasuunnitelmaa, syöden kuitenkin riittävästi! Se on kyllä todella suuri merkkipaalu, kun pystyy syömään "vapaasti", vailla ateriasuunnitelmaa, ja silti syömään itsensä kylläiseksi. Se, jos jokin, vaatii, että on saavuttanut tietyn kriittisen pisteen toipumisessa. Ja Sinä olet sen saavuttanut!
Kirjoitat, että toki juhlaruokailut aiheuttavat Sinulle mielihyvää, mutta pääsääntöisesti syöt elääksesi. Toivon koko sydämestäni, että arkiruokailutkin silloin tällöin alkavat tuottaa enemmän mielihyvää (vaikka arkiruokailu useimmiten, ihan ymmärrettävästi, onkin "vain" välttämätöntä tankkausta).
Onnistuneita ja mukavia ruokatuokioita Sinulle, Sisukas Taistelija!
<3<3<3
Hei Andrea Ystäväni ja kiitos Sinullekin kommentistasi!
PoistaToki nautin silloin tällöin arkiruoailuista, esimerkiksi kun löydän jonkin uuden makuhermoja hivelevän herkun tai ruokalajin. Mutta se ei ole enää ainoa nautinnonlähteeni. Sillä ennen kaikkeahan ruokailu on, niin tylsältä kuin se kuulostaakin, sitä energiantankkausta, jotta pystyy nauttimaan Elämästä. Vaikka toki se ei estä siinä sivussa myös itse ruokailusta nauttimisesta. Juhlatilanteilla taas tarkoitin pikemminkin laajemmin erikoistilanteita, kuten ravintolaruoailua, perheen ja ystävien yhteisiä aterioita pidemmän kaavan mukaan jne. Sillä silloin myös ruokailuun liittyy niin paljon muutakin kuin itse ruoka, ja esimerkiksi sosiaalisen kanssakäymisen ja hemmottelun myötä kuvaan astuu Elämä ja sitä myötä nauttiminen ihan eri tasolla.
Ja kuten kuvaat, tuota Elämää minä olen todella saanut yhä enemmän ja enemmän osaksi arkeani, ja siitä jos mistä olen Onnellinen. Ja sen on mahdollistanut nimenomaan tämä, että kaikki energiani ei mene enää ruokailuita selviämiseen....Ja voi kuinka paljon toivoisin Sinullekin sitä Elämää aina vain lisää!<3 Soisin Sinulle kaiken sen Ihanan, mitä se tuo tullessaan, ihan kokonaisuudessaan. Olet sen Ystäväni ansainnut.
Ja mitä tulee vapaasti syömisen hienouteen, on kuitenkin minusta kaikkein hienointa kyetä syömään riittävästi. Ja joskus, kuten toistaiseksi minun tapauksessani, se edellyttää enimmäkseen pieneen tukitoimeen eli ateriasuunnitelmaan turvautumista... Ja juuri siksi, että kaikkein suurin voitto on riittävä syöminen, on apuvälineiden käyttö toissijaista, ja niistä kannattaa luopua vasta kun ne eivät enää ole tarpeellisia. Ihan varmasti sekin päivä meille koittaa vielä, mistä esimerkiksi joustaminen jouluna oli hyvä esimerkki, mutta vasta kun sen aika on, eikä siihen turvautuminen suinkaan mitätöi tätä päävoittoamme. Olkaamme siis ylpeitä itsestämme, ateriasuunnitelmaa noudattaen tai ilman!
Kaikkea Hyvää ja vieläin Parempaa Sinulle Ystäväni. Olet usein ja paljon ajatuksissani. <3
Hei Ida!
VastaaPoistaTerve ihminen ei voi millään ymmärtää miten haastavaa heille itsestäänselvä syöminen on! Vasta kun on syömishäiriön läpikäynyt sitä tietää että miten rankka taistelutanner jokaisesta ateriasta tulee.
Olet Ida tehnyt valtavasti töitä toipumisesi eteen! Olet päässyt siihen pisteeseen ettet enää kyseenalaista syömistä vaan syöt ihan joka kerta ja tarpeeksi oli olo mikä tahansa! Tunnistan niin itseni tästä, itsekin noudatin ateriasuunnitelmaa orjallisesti enkä alkanut neuvotella Mörön kanssa syödäkö vai ei vaan söin, ihan joka kerta, monesti samalla itkien. Tuo, että kykenit syömään jouluaterian on todellakin suuri edistysaskel!
Koska olen pikkasen sinua edellä toipumisessani voin kertoa että kyllä, kyllä se hetki vielä tulee kun et tarvitse aterisuunnitelmaa vaan voit oikeasti luottaa siihen, että oma kehosi kertoo milloin pitä syödä ja miten paljon jotta saat ravintoa riittävästi! En itse alkuun uskonut omalla kohdallani että niin voi käy mutta kas, kyllä vain nin kävi! vaikeita hetkiä tulee edelleen, mutta niin kuin sinä niin minä samoin, en anna niiden hetkien vaikuttaa syömisiin. Kuten sanoit: vain sillä on merkitystä että EI lopeta syömistä!
Lämmin halaus! <3
Hei Katarina! Ja voi KIITOS kommentistasi! On totta, että vain saman läpi käynyt voi todella ymmärtää, mitä toinen käy läpi. Ja sinä jos kuka tunnut minua ymmärtävän.
PoistaOli niin kerta kaikkisen Ihanaa ja helpottavaa kuulla, että myös se seuraava askel, eli ateriasuunnitelmasta luopuminen ja omiin nälkätuntemuksiinsa luottaminen on mahdollista. Minäin luotan siihen, että se on toipumisen niitä asioita, jotka tulevat ikään kuin luonnostaan sitten omalla painollaan kun sen aika on. Ja siihen asti turvaudun ateriasuunnitelmaani, ylpeänä siitä, että sitä pystyn noudattamaan.
Sinä olet kulkenut pitkän tien, ja voit todella olla itsestäsi ylpeä. Ja kuten olen ennenkin todennut, olet esikuvani paranemisessa ja kuljen mielelläni jalanjäljissäsi. :)
Halaus Ystävä <3
Voi Ida, olen niin onnellinen sinun puolesta! Olet edistynyt terveysmatkalla ihan mielettömästi, koska eihän siitä kauaa ole, kun kirjoitit postauksen ateriasuunnitelmasta tarvittavana kainalosauvana.
VastaaPoistaLoppuviimein ajattelen, että kaikki kiteytyy näihin katkelmiin: "Syön joka tapauksessa, ulkoisista tekijöistä tai omasta mielentilastani riippumatta." "Tiedän, että voisin minä hetkenä hyvänsä lopettaa syömisen. Siihen ei vaadittaisi paljon. Ja kuitenkin tiedän, etten niin tee. Ja vain sillä on merkitystä." Kuten itse sanot, vain sillä on merkitystä.
Toinen osa, johon kiinnitin huomioni liittyy siihen, mitä siitä seuraa, kun ei enää tarjoa itselleen sairasta vaihtoehtoa. "Oman vastuun ottamisen lisäksi ruokailujeni rutinoituminen on nimittäin antanut pääni sisällä valtavasti aikaa ja tilaa muille ajatuksille. Kaikki energiani ei mene enää seuraavan ruokailun jännittämiseen tai edellisestä selviämiseen, vaan kun ruokailu on hoidettu, on se todellakin ohi eikä jää enää kummittelemaan mieleeni." Vapaus, se merkitsee niin paljon. Sairaat ajatukset kahlitsevat ennen ruokaa, sen aikana ja sen jälkeen, pahimmillaan päähän ei muuta mahdu. Niin surullista, kun millään muulla ei ole merkitystä tai ainakaan tilaa. Hoitotaholta on sanottu usein, että toipumiseen liittyy myös pelko siitä, millä päänsä sitten täyttää. Oletko sinä huomannut tällaisia haasteita, tai joudutko paljon miettimään "uutta ajateltavaa"?
Niin hienoa ja kunnioitettavaa kaikki tuo työ ja sitkeys vain jatkaa. Olet loistava esimerkki siitä, että joskus oma tahti vain on se, joka kantaa. Tai kait se aina on, mutta tiedät varmasti mitä tarkoitan :) Yksi suosikkiajatuksiani paranemisprosessin kanssa on lainaus tv-sarjasta Gilmoren tytöt. Jotenkin sinun kohdalla huomaan, mitä se ihan käytännössä tarkoittaa.
""Tästä ei pääse yli mitään nappia painamalla. -täytyy vain hypätä ja pelätä ja pysyä mukana, kunnes tulee hauskaa"
Ja vaikka tässä kuinka tulee hehkutettua sitä, että olet pärjännyt ilman ateriasuunnitelmaa, ajattelen, että vahvuutta on siinäkin, että pystyt sitä käytäämään, vaikka saattaisitkin pärjätä ilman :)
<3
Voi kiitos, kiitos Jen Ihanasta kannustuksestasi! Menen siitä ihan hämilleni ja sanattomaksi :) Etenkin kaunis, ja osuva, tuo lainaus Gilmoren tytöistä.
PoistaYhdyn todellakin tuohon, mitä krijoitat siitä, että joskus myös vahvuutta on osata käyttää ateriasunnitelmaa, etenkin silloin kun sitä tarvitsee. Ja mielestäni tätä voi soveltaa laajemminkin avun vastaanottamiseen. Vahvuutta ei välttämättä ole se, että pärjää yksin vaan myös se, että osaa apua vastaanottaa silloin kun sitä tarvitsee. Jos jalka on esimerkiksi poikki, on minusta paljon viisaampaa käyttää kainalosauvoja kuin yrittää pomppia ilman, eikö? Joten miksi emme näyttäisi esimerkiksi ateriasuunnitelman kaltaista kainalosauvaa kun sitä tarvitsemme? Lopulta on ylpeyden aihetta siinä, että pärjää, selviää, osaa pitää itsestään huolta ja voi hyvin. Merkitystä ei ole sillä, millaisia apuvälineitä käyttää, vaan sillä, että osaa niitä oikeita käyttää. Itse olen terapiassakin puhunut, että eniten kadun menneisyydestäni sitä, etten ole aina osannut tuota apua aikaisemmin vastaanottaa.
Ja mitä tulee tuohon uusien ajatusten "keksimiseen" sairaiden tilalle, täytyy sanoa, että minäkin olen joskus sitä pelännyt... Mutta aivan turhaan! Nimittäin kun olen pikkuhiljaa vapautunut sairaista ajatuksistani ja ruoan ajattelusta, on tilaa pikemminkin vapautunut kaikelle muulle ja mitään tyhjiötä ei ole mudostunut, vaan se tila on täyttynyt luonnostaan kaikella muulla, kaikella paljon tärkeämmällä, eli mitään ei ole tarvinnut tilalle väkisin keksimällä keksiä. Ajattelen, että pikemminkin silloin kun ajatukseni pyörivät pelkän sairauden ympärillä, eivät monet muuten mieleeni tulevat ajatukset päähäni mahtuneet ja joutuivat ikään kuin syrjäytymään. Ja vasta nyt niille on tullut tilaa. Ja voi kuinka paljon mielummin annankin niiden tulla, juuri sellaisena kuin ne on tarkoitettukin! Toki minullakin on yhä sairaitakin ajatuksia, ja ruoka vie yhä liian suuren osan ajatuksistani, mutta tämä on vähenemään päin, ja onneksi onkin, sillä niin kovin mielelläni täytän senkin tilan kaikella muulla.
Eli kyllä se kuvaamasi "hauska" sieltä tulee ihan luonnostaan jossakin vaiheessa, aivan varmasti, kun uskaltaa vain hypätä, ja kestää hetken aikaa kipua, siitä olen jo varma!
Tsemppiä!<3