Paluu tanssilattialle

Jokunen teistä pidempiaikaisemmista lukijositani ehkä muistaakin sen, kuinka noin vuosi sitten jouduin jättämään minulle rakkaan tanssiharrastuksen tauolle. Tuolloin toimintani oli nimittäin vielä niin sairauden sanelemaa, että vaikka tanssi on aina viehättänyt minua, tuntunut siltä omalta jutultani, ei sen aika vielä ollut.

Viime tiistainen sain kuitenkin ihmetyksekseni todeta -kyllä koko syksy oli todella vierähtänyt tämän harrastukseni parissa, ja olisi todella aika jättää syyskuun alussa aloittamani tanssiharrastus jo joulutauolle.  Ja ei, hetkeäkään en nyt harkinnut tämän harrastukseni jatkamista, vaan välittömästi ilmoittauduin  myös kevätlukukaudelle jatkoryhmään.

Sillä nyt ensimmäistä kertaa aidosti koen, että on koittanut tämän harrastuksen aika. Syyskuun alussa vihdoin uskalsin vetää tanssikengät jalkaan ja suuntasin hieman epäriöden mutta kuitenkin innostunein mielin elämäni ensimmäiselle Salsa-tunnille. Tunsin olevani vihdoin, pitkän odotuksen jälkeen niin fyysisesti kuin ennen kaikkea henkisesti niin pitkällä toipumisessani, että tuon harrastuksen palauttaminen kuvioihin oli taas mahdollista.

Nyt syksyn salsailtuani, voin onnekseni todeta tuon päätöksen olleen oikea. Kokemukseni tunneista ja omasta liikkumisestani ovat tämän syksyn aikana mudostuneet niin toisenlaiseksi kuin aikoinaan pelonsekaiset minulle liian raskaat tanssitunnit. Näistä kokemuksistani innostuneena päätinkin tarttua aiheeseen, ja jakaa kokemuksiani teidänkin kanssanne. Mikä sai tuon kerran jos toisenkin täysin pieleen menneen asian onnistuneen tällä kertaa? Samalla pohdin tämänhetkisiä ajatuksiani tuon harrastuksen, ja liikunnan ympäriltä yleisemminkin.

Ensinnäkin kaiken edellytys on se, että olen fyysisesti jo  niin paljon paremmassa kunnossa, että se kestää jo pienen rasituksenkin. Aikoinani en suostunut uskomaan sitä, että aivan liian alhaisessa painossa raskaasti liikkuminen paitsi olisi vaarallista, myös yhtä tyhjän kanssa. Nyt, kun kehossani on tarpeeksi massaa ja lihaksissa voimaa, jaksan tanssia siten, että myös oikeasti nautin siitä. Oikeasti fyysinen kuntoni tuntuu jaksamisena, jaksamisena, joka mahdollistaa myös energiaa vievän harrastuksen ilman, että se uuvuttaa minut täysin.

Tiedän  myös ruokailuni olevan niin hyvällä mallilla, että energiaa riittää myös tanssimiseen, eivätkä ne lopu pelkkään arjesta selviämiseen. Painoni kehitys kertoo omaa tärkeää kieltään siitä, kuinka olen onnistunut pitämään energiatasapainoni positiivisena uudesta harraastuksesta huolimatta. Kun nälkä iskee tansiitunnin jälkeen, kaivan jo luontevasti esimerkiksi bussissa banaanin treenilaukusta välipalaksi ennen kotiinpääsyä.

Ennen kaikkea onkin muutos kuitenkin tapahtunut pääni sisällä. Motivaationi tanssimiseen on nyt nimittäin ihan muualla kuin sairauden sanelemissa säännöissä ja kuluttamisessa. Se on itselleni paitsi keino pitää itsestäni, ryhdistäni, kunnostani ja lihaksistostani huolta, ennen kaikkea keino pitää mielestäni huolta. Nuo tunnit ovat nimittäin tilaisuus irrotella, nauttia, hupsutella, tavata ihmisiä ja harrastaa yhdessä. Tanssiessani saan hetkeksi todella unohtaa kaiken muun, ja niin sanotusti "vain antaa mennä". Ja minulle, usein liiaksikin asioita murehtivalla ja stressaavalle ihmiselle, se tekee välillä tosi hyvää.

Myös pieni täydellinen tauko liikunnasta leikkauksen jälkeen teki minulle ja keholleni hyvää. Ennen kaikkea se sai kuitenkin minut miettimään, mitä todella haluan, ja mistä oikeasti nautin. Huomasin, kuinka jo aidosti kaipaan liikunnan tuomaa energiaa ja hyvää oloa, en kuluttaakseni, vaan saadakseni. Mutta jotta tämä onnistuisi, on liikunta oltava muuta kuin Mörön sanelemaa.

Olen todistanut itselleni, että pieni, tai vähän pidempikään, tauko liikkumisesta ei ole maailman loppu eikä vaikuta mihinkään tuon taivaallista. Olenkin pitänyt tunneilla mukana joustavuuden: kun tiistaina on kampaajareissu tai käynti polilla, saa tanssitunti siirtyä. Kipeänä tai väsyneenä en tunnille itseäni pakota.

Mutta onneksi ei olekaan tarvinnut pakottaa. Ensimmäisten tanssituntien jälkeen oloni oli heti nimittäin ollut todella innostunut. Odotan aina seuraavaa tuntia hyvillä mielin, ja tanssitunnille on poikkeuksetta kiva mennä. Liikunta ja stressi eivät kuulu enää millään tavoin ajatuksissani yhteen, paitsi ehkä siinä mielessä, että tanssi- ja joogatuntini rentouttavat sekä kehoa että mieltäni. Jos nimittäin menen tunneille hyvillä mielin, tanssitunnin jälkeen vasta se hyvä olo onkin: energiaa ja hymyä riittää koko loppuillaksi, ja taitaapa se jatkua aina uniinkin asti.

Minulla ei kuitenkaan ole sen suurempia tavoitteita tämänkään harrastukseni suhteen, ja hyvä niin. En todellakaan haaveile suurista saavutuksista, enkä aio pakonomaisesti käydä tanssitunneilla useasti viikossa tai huhkia tanssilattialla verenmaku suussa. Päinvastoin. Pidän hyvänolon tavvoitteeni mielessäni, ja pidän harrastuksen sillä paikalla, minne se kuuluukin: mukavana vapaa-ajan vietteenä.

Aion myös huolehtia siitä, ettei tämäkään harrastukseni vie liikaa tilaa Elämästäni. Sillä Elämässä on niin paljon muutakin, josta haluan pitää kiinni. Nyt syksyllä aloitin muun muassa valokuvaharrastuksen, samoin jatkuivat joogatuntini, ja joulun jälkeen ovatkin sitten jo uudet harrastukset suunnitteilla. Iso ja tärkeä osa elämässäni on myös opiskelu, joka vie niin aikaani kuin henkistä energiaani, mutta josta toisaalta myös nautin vähintään yhtä paljon kuin harrastuksistani. Ja kaiken tämän keskellä aikaa pitää tietysti riittää kahvila- ja shoppailureissuille ystävien ja perheeni kanssa sekä akkujen lataamiseen kotosalla.

Arkeani tasapainottavat siis liikkumisen suhteen leppoisammat päivät, jolloin nautin kynttilänvalossa neulomisesta, höpöttelen Ystävän tai siskon kanssa kahvilassa.Arkeni tarjoaa sopivassa suhteessa pientä fyysistä rasitusta, mutta myös aivojumppaa opiskelujen muodossa, ja sitten lepoa molemmille. Se, että liikun jonakin päivänä enemmän ei enää tarkoita sitä, että muina päivinä pitäisi liikkua samanlailla.Se tarkoittaa, että yhtenä päivänä nautin liikkeestä ja punasta poskilla, toisena rauhoittumisesta torkkupeiton alla.

Kaiken kaikkiaan liikunta on siis asettumassa pikkuhiljaa siihen asemaan, mihin sen kuuluukin: yhdeksi voimaa tuovaksi osaksi sitä, ei kaikki voimat vieväksi elämän keskipisteeksi. Ja kun pidän tämän mielessä ja kuuntelen itseäni, olen varma, että hymy pysyy tanssitunneilla myös jatkossa.

<3: Ida

Ps. Kuvat osoitteesta weheartit.com