Tämä joulu oli myös ehkä ensimmäinen koko sairaushistoriani aikana, kun se ei ahdistanut, stressannut tai pelottanut minua millään tavalla. Keskityin vain ottamaan rauahallisesti vastaan sen kaiken hyvän, mitä se toisi tullessaan. Ja niin paljon hyväähän se toikin mukanaan. Paljon sellaista, mitä haluan edes jollakin tavalla välittää myös teille näiden jouluaiheisten tekstien ja kuvien muodossa. Tässä siis ensimäinen osa minun joulustani, joka alkoi jouluaattoaamuna joulupukin kuumalla linjalla omasta kotoani ja päättyi yömyöhään nautittuihin suklaakonvehteihin yhdessä vanhempieni kanssa.
Jouluaattoaamuna tunsin herääväni siihen jälleen, aivan kuin pienenä tyttönä. Siihen jännitykseen, joka kutkutteli ihanasti vatsanpohjassa, siihen hymyyn, joka alkoi jo herätessä levitä kasvoilleni, siihen rauhaan, joka pikkuhiljaa saapui sydämeeni -vihdoin se olisi täällä, kauanodotettu joulu.
Harvoin tulee aamusella televisioita katseltua, mutta jouluaattona pitää ehdottomasti laittaa kakkonen päällä ja joulupukin kuumalinja ruutuun -niin ihanalta tuntuu kuunnella lasten iloa ja onnea, niin hyvältä, että siitä tuntuu aina, vielä näin aikuisenakin, tavoittavansa jotakin itseleenkin. Ihanaan joulutunnelmaan vie viimeistään kuumanlinan lopuksi ruudun ja koko olohuoneen valtaava aina niin Idyllinen Lumiukko-klassikko.
Aattoaamuni alkoi siis oamssa kotikolossani, joulunpunaisen kahvikupin ja lastenohjelmien ääressä, mutta joulurauhanjulistuksen aikaan olin jo vanhemmillani. Hörpin glögiä vanhempiei olohuoneen sohvalla, ja kuuntelin ja katselin, kuinka todellinen Rauha laskeutui yllemme, aivan kuin se valkoinen peite, joka nyt tuiskutti taivaalta tuoden hiljalleen laskeutuvine lumihiutaleineen kuitenkin niin varmasti valon tähän pimeyteen.
Joulurauhan jälkeen kaivoimme savikipot ja puulusikat esille -ne astiat, joita käytettiin vain tarkalleen kerran vuodessa, juuri tänä kyseisenä päivänä, ja tällä kyseisellä aterialla. Oli joulun riisipuuron aika. Kanelilla ja sokerilla hunnutettu lämmin, valkea herkku nautittiin yhdessä mantelia etsien ja sen löytäjän, jälleen äitini, joulurunolle tirskahdellen.
Pienen lepohetken jälkeen jatkui herkuttelu vielä kahvin, pipareiden ja torttujen muodossa. Ja voi kuinka se aito, itsetehty torttu ja luumuhillo maistuivat taas vuosien tauon jälkeen. Se makea, hieman lämmin herkku ja piparien tuoksu. Se maistuu joululta.
Sitten suunnistimme kohti joulukirkkoa. Tuiskussa ja jouluvaloen välkkyessä tänä vuonna, kuten minusta kuuluukin. Joulukirkko kuuluu ehdottomasti jouluaattooni. Jouluevankeliumi Rauha ja koko yhteisön läheisyys. Yhteinen laulu ja Maa on niin kaunis. Se siunas, joka koskettaa meitä jokaista, se koskettaa minua jotenkin aina ihan erityisen syvältä.
Tämän vuotinen joulusaarna koski muuttumatonta, ja muuttuvaa. Ja saa minut pohtimaan, mitä joulussani haluan säilyttää. Mikä siinä minulle merkitsee ja on kaikista tärkeintä.Minun, tai pikemminkin meidän joulussa kun on niin paljon sellaista, minkä haluan säilyttää, ja myös mahdollisille tuleville sukupolvillekin välittää.
Joulukirkon jälkeen oli vuorossa joulupäivällinen. Meillä se koostuu meidän perheen lempiherkuista. Kinkusta meillä ei tykkää oikein kukaan, mutta sen sijaan alkupaloja on vaikka minkälaista. On siskoni ikuista lempparia mätiä, omia suosikkejani kuorimattomia katkarapuja ja äitini itse graavaamia kaloja. Lisäksi valmistin meille vielä feta-salaatin.
Suosikikseni jouluöydästä löysin kuitenkin tänä vuonna äidin lihapalan -sen kolme tuntia rakkaudella ja kärisvällisyydellä haudutetun, joka lämmittää Ihanasti kylmänä pakkaspäivänä kirkkoreissulta kotituneita joulutonttuja. Tietysti tarjolla oli myös kalkkunaa ja laatikoita -sekä sitä ikiaikaista suosikkiani sienisalaattia.
Sitten oli vuorossa se hetki, hetki jota pienenä odotti ja varttoi. Niiin malttamattomana ja innokkaana, ettei paikallaan meinannut pysyä. Hetki, joka kruunaa vieläkin jouluaaton, vaikka ei ehkä enää sen pakettimeren tai materialistisen onnen takia. Vaan sen takia, että joulu on antamisen, se on lähimmäisen ilahduttamisen juhlaa, ja toisaalta muistamisen, sen kuinka saa tuntea olevansa huomioitu.
Meillä tuota hetkeä vaalitaan, ja se kestää pitkään. Lahjoja ei revitä auki, vaan jokainen avaa vuorotellen yhden lahjan, niin että sen hymyn läheisen kasvoilla huomaa, ja kuinka kaikki pääsevät kurkistamaan myös toisten lahjoihin, saavat myös palan siitä toisen onnesta.
Minua lähimmäiseni olivat muistaneet niin monin ihanin pikkupaketein. Pukkipaketeista hopea- ja kutlanauhojen seasta kääriytyi se tarpeeseen tuleva kahvinkeitin, suloisia muumi-tavaroita seviettitelineen ja kysniviilan muodossa, kaikenlaisia jouluisia tuoksuja niin appelsiinisen suihkugeelin ja suklaan muodossa, kauniitaservettirenkaita, joissa loistivat pienet enkelit. Sekä ehkä se kaikista hellyyttävin -papalta saamani hopeiset, "timantein" koristellu korvanapit ja kaulakoru, sydämen muodossa tietysti.
Lahjojen avaamisen jälkeen oli pitkä ilta ja alkava yö aikaa. Nauttia ja tuntea. Ihastella ja herkutella. Marmeladikonvehteilla, pipareilla, tortuilla ja vihdoin ihan sillä kaikella, mitä minun teki mieli. Ja se, se tuntui hyvältä.
Mutta kaikkien Ihanin hetki taisi jouluaatossa olla kuitenkin lahjojen saamisen lomassa, kun sain yllätyssoiton Amerikasta asti -papaltani, joka ei sittenkään malttanut olla ottamatta minuun yhteyttä edes lomareissunsa ajaksi. Hän halusi välittää minulle välimatkasta ja aikaerosta huolimatta joulutervehdyksen, kuten niin kaikkina muinakin päivinä kuin tänä juhlana niin erityisenä.
Niin se kaikista tärkein. Ei se taidakaan kutienkaan löytyä kultapaperista ja välkkyvistä valoista, ei se taida kadota aidon kuusentuoksun kadotessa tai piparitalon puuttuessa. Sillä se taitaa olla siinä yllätyssoiton ajatuksessa. Se taitaa olla siinä hymyssä, kun annat toiselle omaa aikaasi, kun tarjoat auttavan käden joulun valmisteluissa ja kun muotoilet sanat kiitos huulillesi saadessasi sen ryppyisen paketin.
Sillä se taika. Se syntyy meidän välillämme.
<3: Ida