Varoitan, että tämä tekstini käsittelee aikaa, jolloin voin kaikista huonoiten, eikä sen lukeminen välttämättä sovi kaikille. Esimerkiksi painomääriä ei mainita, mutta tekstini käsittelee heikkoa kuntoani ja ahdistustani. Kehoitan jokaista arvioimaan itse, saattaako tekstini vaikuttaa omaan vointiin haitallisesti, ja tarvittaessa jättää sen lukematta.
Muistan yhä elävästi sen joulun. Sen joulun, jota oli edeltänyt niin psyykkinen kuin fyysinen romahtamiseni. Jouluksi olin saanut vielä flunssan, joka vei heikosta kehostani sen viimeisetkin voimat. En jaksanut enää nousta sängystäni, vaan huusin, tai pikemminkin hennolla äänellä kuiskasin isäni aamulla kantamaan minut olohuoneen sohvalle toiten joukkoon. Jouluaattomi kului siinä maaten, Nalle Puhia seuraten yhdessä isäni kanssa puoliunessa.
Jostakin, ehkä joulun ihmeestä, sain kerättyä voimia joulupöytään, ja samalla rohkeutta myös syödä vähän. Muistan laskeneeni katakarapuja ja näykkineeni uunijuureksia, jopa maistaneeni siskolta Marianne-karkkia, mistä tunsin ylpeyttä, ja mikä sai myös vanhempieni ja siskoni kasvoille varovaisen, huojentuneen hymyn.
Tuo joulu oli kuitenkin viimeinen hyvä hetkeni pitkiin aikoihin, sillä sen jälkeen sairaus sai minusta aivan täydellisen vallan. Jouluun asti olin syönyt vielä hyvin pienen, mutta pienen ateriasuunnitelman mukaan kuitenkin. Joulun vapaamman syömisen jälkeen ruokavalioon palaminen kuitenkin tuntui mahdottamalta, ja niin minä käytännöllisesti katsoen lopetin syömisen.
Samalla loppuivat myös vähäisetkin uneni. Aliravitsemustilani oli pahentunut niin paljon, ettei kehoni enää
osannut, tai uskaltanut, levätä eikä uni tullut enää ollenkaan. Heikon fyysisen kuntoni
vuoksi kukaan lääkäri ei kuitenkaan uskaltanut määrätä minulle
unilääkkeitä.
Makasin yöt sängyssä sähköisen lämpöhuovan alla jokainen jäseneni jääkylmänä ja sinertävänä ja sydäntäni myöten jäässä. En jaksanut istua, saati kävellä olohuoneeseen. Yön pimeydessä minä vain valvoin ja rukoilin, rukoilin, että joku tai jokin minut tästä pelastaisi, että seuraavana päivänä pystyisin syömään. Ja jokainen aamu oli minulle yhtä karvas pettymys.
Unettomuus yhdistettynä syömättömyyteen vei täysin voimani Muistan, kuinka minun piti suunnitella jokainen vessareissunikin erikseen, sillä en jaksanut kävellä vastapäiseen kylpyhuoneeseen samalla kertaa kuin esimerkiksi kävin juomassa keittiössä. Suihkussa oli käytävä heti aamulla, sillä silloin minulla oli eniten voimia, ja senkin ajan isutuin enimmäkseen kylpyhuoneen kaakelilattialla. Väkisin halusin kuitenkin kiertää joka päivä koirani kanssa korttelin. Kesti puoli tuntia, ennen kuin sain puettua vaatteet ylleni, sillä istuin sängylläni ja vedin sukan kerrallaan jalkaani, niin paljon se olemattomia voimiani vei.
Ennen kaikka syömättömyyteni ja unettomuuteni kuitenkin saivat pääni sekaisin. Olin täysin apaattinen, jokainen ääni tuntui satuttavan minua, ja perheeni tuli kommunikoida kuiskaten. Vielä hetki sitten olin suorittanut yliopistolla kursseja erinomaisin arvosanoin ja ennätystahdissa, ja nyt ainoa älyllinen toiminta, johon kykenin, oli lasten värityskirjojen värittäminen ja piirrettyjen katsominen televisiosta. Loppuaikoina en kuitenkaan pystynyt edes menemään olohuoneeseen, sillä myös liian avarat, jollakin tavalla julkiset paikat saivat minut pelkäämään ja ahdistumaan.
Tunteistani en muista juuri mitään. Ne kai kuolivat tai jäivät jonnekin matkalle. Minusta tuli, kuten siskoni on kuvannut, täysin kylmä ja tunteeton. Sisälläni oli pelkkää mustaa, elämäni muuttui eloonjäämistaisteluksi seuraavasta hetkestä. Silloin tällöin sain kuitenkin silmittömiä raivokohtauksia ahdistuessani esimerkiksi rasvattoman jogurtin vuoksi. Silloin silmäni leiskuivat, eivätkä edes oma perheeni minua tunnistanut. Näin olen kuullut, itse en muista näistä tilanteista mitään.
Olin lipunut johonkin hyvin, hyvin kauas Elämästä ja itsestäni. Sinne, missä ei ollut enää mitään. Epätoivoisista rukouksistani, omista avunhuudoistani huolimatta en uskonut, että koskaan enää näkisin valoa. Ja värityskirjani ja piirrustukseni täyttyiväät ristinmerkeistä ja mustasta tuherruksesta.
<3: Ida
perjantai 28. elokuuta 2015
perjantai 21. elokuuta 2015
Täytetyt kesäkurpitsat texmex-hengessä
Idean täytettyihin "Kesäkurpitsaveneisiin" sain eräältä Rakkaalta blogini lukijalta. Loihdin oman simppelin texmex-versioni, johon ei montaa ainesta tarvita, mutta maistuvat HERKULLISILTA!
<3: Ida
Ps. Halutessasi voit korvata salsan maustamalla itse tomaattimurskan esimerksi chilillä, pippurilla, sipuleilla ja haluamillasi yrteillä!
Ainekset:
3 pientä kesäkurpitsaa
n. 250g jauhelihaa
pieni purkki valmista salsa-kastiketta/salsa-dippiä
n 100 g juustoraastetta
Tee näin:
1. Koverra kesäkurpitsoista sisus. ja paloittele sitä tarvvittaessa hieman pienemmiksi paloiksi.
2. Esikypsennä koverrettuja kesäkurpitsaveneitä 200 asteessa uunissa noin 10 minuuttia, että ne hieman pehmenevät.
3. Paista sillä aikaa jauheliha pannulla. Lisää salsakasike ja kesäkurpitsoiden sisus. Maista ja lisää mausteita tarvittaessa.
4. Täytä kesäkurpitsa veneet jauhelihaseoksella. Ripottele pinnalle juustoraaste. Kuorruta vielä 225 asteisessa uunissa toiset 10 minuuttia, kunnes juusto sulaa ja saa hieman väriä.
Tarjoile esimerkiksi keitetyn riisin tai leivän kanssa, ja bueno viikonloppuateria on valmis...
HYVÄÄ VIIKONLOPPUA!
<3: Ida
Ps. Halutessasi voit korvata salsan maustamalla itse tomaattimurskan esimerksi chilillä, pippurilla, sipuleilla ja haluamillasi yrteillä!
perjantai 14. elokuuta 2015
Viimeinen lomakuukausi
Ensimmäinen työviikko on nyt takana, ja se alkoikin totisesti ihan täydellä tohinalla! Siitä ehkä lisää myöhemmin, mutta nyt on hyvä pysähtyä hetkeksi ja muistella vielä loppukesääni. Heinäkuu oli ihan mahtava kesäkuukausi sekin, jolloin sain vain lomailla, rentoutua kotosalla ja mökillä luonnon helmassa, viettää paljon aikaa läheisieni kanssa ja vähän reissailla ja treenaillakin.
Heinäkuun parhaimmistoon kuului ehdottomasti päiväretki Tuurin kyläkauppaan isäni ja siskoni kanssa. Rakastan kaikenlaisia halpahallea, joissa saa penko ja tehdä löytöjä, joten olin kuin taivaassa. Parasta antia oli ehdottomasti kosmetiikkaosasto, josta löyti eurooppalaisten merkkien meikkejä parilla eurolla ja jossa aikaa olisi saanut kulumaan vaikka kuinka! Tyhjin käsin ei siis todellakaan tarvinnut lähteä, joten yhteensä seitsemäntunnin autossa istuminen oli kannattanut!
Myös äärettömän tärkeille kaveritapaamisille löytyi onneksi aikaa. Kokoonnuimme vanhalla koulukaveriporukalla taas pariinkin kertaan. Ensimmäisen kerran puistokonsertissa pikinkillä, jossa musiikki oli sitä tasoa, että lavan takana viihtyi paremmin, mutta mahtiseura korvasi tämän puutteen. Pääsin myös tutustumaan kaverini hienoon uuteen kämppään pienimuotoisilla tupareilla, kun samainen kaveriporukkamme kokoontui sinne laittamaan yhdessä ruokaa ja vaihtelemaan kuulumisia.
Toisen hyvän Ystäväni kanssa kiertelie taas kirppiksiä. Olen pitkään etsiskellyt itselleni liiviä, ja kuinkas ollakaan, eräällä kierroksella löytyi sellainen ja vieläpä kaksin kappalein! Ihan mahtijuttu, sitähän piti mennä juhlistamaan jätskeille!
Heinäkuussa saimme kanssamme Hietsun-kierrokselle myös toisen Ystäväni hieman kauempaa. Ihan mahtavaa huomata, miten pitkälle olemme kaikki päässeet ja miten hyviä Ystäviä meitä on siinä matkalla tullut. Sairaus oli ehkä meidät alunperin yhteen tuoa tekijä, mutta koossapitäviä voimia, niitä on paljon enemmä -ja ne ovat paljon tärkeämpiä.
Erään Ystäväni kanssa ovat puolestaan viikottain jatkuneet ompelukerhotapaamisemme, ja teimmepä yhdessä pyöräretkenkin -minnekäs muualle kuin Eurokankaaseen.
Toki sain keskittyä ihan vain itseenikin. Hemmottelin itseäni ripsihuollossa, kulmien värjäyksessä ja kampaajalla -sekä tietysti luottohierojallani. Söin paljon jätskiä ja loikoilin hyvän romaanin kera sohvan nurkassa. Opettelin myös uusia kasvispainotteisia, mutta protskupitosiia ruokia ja pääin kunnolla treenin makuun, vihdoin myös ptn avustuksella, ja ihastelin kasvavaa hauistani yhdessä siskoni kanssa.
Mökilläkin olen käynyt aina kun ilmat ovat vain yhtään välttäneet. Mölkillä poimin monta litraa mustikoita pakkaseen, nautin grilliherkuista ja veirailin Somerniemen torilla.
Vikalla lomaviikollani ja elokuun ensimmäisenä kävin siskoni kanssa Vantaan asuntomessuilla. Mieleen jäivät värit liilan ja keltaisen sävyissä, lukusiat terassit ja parvekkeet -sekä yhden talon lastenhuoneen aivan ihana puumaja.
Serkkuni olivat New Yorkista myös täällä käymässä elokuun ensimmäisen viikon, ja olimme porukalla syömässä Aulangolla. Lihaleikkeleet, lohi ja katakarapusalaatit sekä suklaiset herkut banaani-sulaaakun ja moussen marmeladien ja vaahtokarkkien kera olivat mieleni, mutta ihan se kaikista tärkein oli jälleennäkeminen tärkeiden serkkujeni kanssa, joka on aina jokavuotisia kohkohtia.
Ulkomaanmatkailu uudesta passistani huolimatta rajoittui tänä kesänä pelkkään Tallinnan-reissuun, mutta eipä tuo mitään haittaa, koska hauskaa olin täällä kotipuolessakin. Tällaisen täydellisen lomailun jälkeen sitä jo kaipasi työntekoa, sen tuomaa merkitystä ja sisältöä -ja vähän niitä kiireitä ja velvollisuuksiakin!
<3: Ida
Heinäkuun parhaimmistoon kuului ehdottomasti päiväretki Tuurin kyläkauppaan isäni ja siskoni kanssa. Rakastan kaikenlaisia halpahallea, joissa saa penko ja tehdä löytöjä, joten olin kuin taivaassa. Parasta antia oli ehdottomasti kosmetiikkaosasto, josta löyti eurooppalaisten merkkien meikkejä parilla eurolla ja jossa aikaa olisi saanut kulumaan vaikka kuinka! Tyhjin käsin ei siis todellakaan tarvinnut lähteä, joten yhteensä seitsemäntunnin autossa istuminen oli kannattanut!
Myös äärettömän tärkeille kaveritapaamisille löytyi onneksi aikaa. Kokoonnuimme vanhalla koulukaveriporukalla taas pariinkin kertaan. Ensimmäisen kerran puistokonsertissa pikinkillä, jossa musiikki oli sitä tasoa, että lavan takana viihtyi paremmin, mutta mahtiseura korvasi tämän puutteen. Pääsin myös tutustumaan kaverini hienoon uuteen kämppään pienimuotoisilla tupareilla, kun samainen kaveriporukkamme kokoontui sinne laittamaan yhdessä ruokaa ja vaihtelemaan kuulumisia.
Toisen hyvän Ystäväni kanssa kiertelie taas kirppiksiä. Olen pitkään etsiskellyt itselleni liiviä, ja kuinkas ollakaan, eräällä kierroksella löytyi sellainen ja vieläpä kaksin kappalein! Ihan mahtijuttu, sitähän piti mennä juhlistamaan jätskeille!
Heinäkuussa saimme kanssamme Hietsun-kierrokselle myös toisen Ystäväni hieman kauempaa. Ihan mahtavaa huomata, miten pitkälle olemme kaikki päässeet ja miten hyviä Ystäviä meitä on siinä matkalla tullut. Sairaus oli ehkä meidät alunperin yhteen tuoa tekijä, mutta koossapitäviä voimia, niitä on paljon enemmä -ja ne ovat paljon tärkeämpiä.
Erään Ystäväni kanssa ovat puolestaan viikottain jatkuneet ompelukerhotapaamisemme, ja teimmepä yhdessä pyöräretkenkin -minnekäs muualle kuin Eurokankaaseen.
Toki sain keskittyä ihan vain itseenikin. Hemmottelin itseäni ripsihuollossa, kulmien värjäyksessä ja kampaajalla -sekä tietysti luottohierojallani. Söin paljon jätskiä ja loikoilin hyvän romaanin kera sohvan nurkassa. Opettelin myös uusia kasvispainotteisia, mutta protskupitosiia ruokia ja pääin kunnolla treenin makuun, vihdoin myös ptn avustuksella, ja ihastelin kasvavaa hauistani yhdessä siskoni kanssa.
Mökilläkin olen käynyt aina kun ilmat ovat vain yhtään välttäneet. Mölkillä poimin monta litraa mustikoita pakkaseen, nautin grilliherkuista ja veirailin Somerniemen torilla.
Vikalla lomaviikollani ja elokuun ensimmäisenä kävin siskoni kanssa Vantaan asuntomessuilla. Mieleen jäivät värit liilan ja keltaisen sävyissä, lukusiat terassit ja parvekkeet -sekä yhden talon lastenhuoneen aivan ihana puumaja.
Serkkuni olivat New Yorkista myös täällä käymässä elokuun ensimmäisen viikon, ja olimme porukalla syömässä Aulangolla. Lihaleikkeleet, lohi ja katakarapusalaatit sekä suklaiset herkut banaani-sulaaakun ja moussen marmeladien ja vaahtokarkkien kera olivat mieleni, mutta ihan se kaikista tärkein oli jälleennäkeminen tärkeiden serkkujeni kanssa, joka on aina jokavuotisia kohkohtia.
Ulkomaanmatkailu uudesta passistani huolimatta rajoittui tänä kesänä pelkkään Tallinnan-reissuun, mutta eipä tuo mitään haittaa, koska hauskaa olin täällä kotipuolessakin. Tällaisen täydellisen lomailun jälkeen sitä jo kaipasi työntekoa, sen tuomaa merkitystä ja sisältöä -ja vähän niitä kiireitä ja velvollisuuksiakin!
<3: Ida
perjantai 7. elokuuta 2015
Mökkeilyä
Heinäkuussa kävin vielä muutaman kerran mökin rauhassa rentoutumassa. Siellä todella rauhoittui ja pääsi eroon tästä arkilomailun hälinästä. Ilmat eivät ehkä olleet parhaat mahdolliset, mutta kyllä niitä aruinkoisia päiviäkin sattui ja onneksi mökkimme on niin tilava, että hyvässä seurassa siellä viihtyy sisälläkin.
Lempparipuuhaani mökillä on ollut mustikoiden poimiminen -niitä kun ihan mökin omassa pihassa riittää niin, että ei ehdi edes kaikkea kerätä. Nyt on monen monta litraa taatusti puhdasta ja kotimaista luomua pakkasessa Se on hyvä, koska syön tätä maamme omaa superfoodia joka päivä ja paljon, ihan ympäri vuoden. Lisäksi saimme mökin pihalta muutaman kourallisen ihania kanttarelleja.
Onneksi emme olleet kuitenkaan kaikkea herkuttelua varanneet ihan oman sadon varaan. Muutaman kerran tarkenimme terassilla syödä ja grillailla useasti. Grillistä valmistui tuorejuustotäytteisiä sieniä, broiskua ja tietysti nakkia ja makkaraa. Uusien perunoiden seuraksi savustimme vielä kalaa.
Saimme mökille myös pappani vierailulle ja mansikkaviinereille. Tuliaisiksi pappani toi taas ison kipollisen oman maansa mansikoita, jotka ovatkin sitten ihan omaa luokkaansa.
Mökkireissulla kävimme myös jälleen Somerniemen tori- ja kirppistapahtumassa. Hauskaa, kuinka oikeasti keskelle ei-mitään saadaan ythäkkiä kokoontumaan niin paljon ihmisiä. Oli ihana tutkiskella vanhoja tavaroita ja astioita, vaikka omaksi saldoksemme jäikin edellispäivänä käsinpoimitut uudet perunat, marjat lakoista vadelmiin ja mummojen leipomat uunituoreet pullat.
Iltaisin innostuin mökillä taas äitini kanssa vähän käsitöitä tekemään, joka sekin tuntui siellä ihanan rentouttavalta. Sekin ptiäisi varmaan ottaa taas tavaksi täällä kotonakin syksyn tullessa ja arjen kiireiden ja stressien koittaessa!
Nyt on siis kunnolla rentouduttu ja todella sielu ja keho levännyt, ja tästä onkin hyä lähteä hulinan keskelle päiväkotiin taas uutta tarmoa täynnä! Seuraavaksi teitä tervehtiiki sitten jo työssä käyvä lastentarhanopettaja, toivottavasti tuo mökin rauha kuitenkin kaiken kiireen keskellä yhä mielessä!
<3: Ida
Lempparipuuhaani mökillä on ollut mustikoiden poimiminen -niitä kun ihan mökin omassa pihassa riittää niin, että ei ehdi edes kaikkea kerätä. Nyt on monen monta litraa taatusti puhdasta ja kotimaista luomua pakkasessa Se on hyvä, koska syön tätä maamme omaa superfoodia joka päivä ja paljon, ihan ympäri vuoden. Lisäksi saimme mökin pihalta muutaman kourallisen ihania kanttarelleja.
Onneksi emme olleet kuitenkaan kaikkea herkuttelua varanneet ihan oman sadon varaan. Muutaman kerran tarkenimme terassilla syödä ja grillailla useasti. Grillistä valmistui tuorejuustotäytteisiä sieniä, broiskua ja tietysti nakkia ja makkaraa. Uusien perunoiden seuraksi savustimme vielä kalaa.
Saimme mökille myös pappani vierailulle ja mansikkaviinereille. Tuliaisiksi pappani toi taas ison kipollisen oman maansa mansikoita, jotka ovatkin sitten ihan omaa luokkaansa.
Mökkireissulla kävimme myös jälleen Somerniemen tori- ja kirppistapahtumassa. Hauskaa, kuinka oikeasti keskelle ei-mitään saadaan ythäkkiä kokoontumaan niin paljon ihmisiä. Oli ihana tutkiskella vanhoja tavaroita ja astioita, vaikka omaksi saldoksemme jäikin edellispäivänä käsinpoimitut uudet perunat, marjat lakoista vadelmiin ja mummojen leipomat uunituoreet pullat.
Iltaisin innostuin mökillä taas äitini kanssa vähän käsitöitä tekemään, joka sekin tuntui siellä ihanan rentouttavalta. Sekin ptiäisi varmaan ottaa taas tavaksi täällä kotonakin syksyn tullessa ja arjen kiireiden ja stressien koittaessa!
Nyt on siis kunnolla rentouduttu ja todella sielu ja keho levännyt, ja tästä onkin hyä lähteä hulinan keskelle päiväkotiin taas uutta tarmoa täynnä! Seuraavaksi teitä tervehtiiki sitten jo työssä käyvä lastentarhanopettaja, toivottavasti tuo mökin rauha kuitenkin kaiken kiireen keskellä yhä mielessä!
<3: Ida
perjantai 31. heinäkuuta 2015
Hyvinvointia ilman normaalipainoa
sanoit, että tärkeintä on se olotila missä on niin mitä mieltä olet
siitä jos alipainoisena tuntee voivansa hyvin ja on tyytyväinen
ulkonäköönsä. sanotaan ettei paino merkitse mitään, se ei määrittele
sinua ihmisenä; mitä mieltä olet tästä?
Sain jokin aikaa sitten edellisen kysymmyksen blogiini. Asia on vuosien varrella mietityttänyt itseäkin kovasti, ja uskon, ettemme kysyjän kanssa ole ainoita. Päätinkin nyt vastata kysymykseen ihan omassa tekstissä. Pahoittelut kommentoijalle, että vastaukseni saaminen on kestänyt näin kauan. Mutta siis: miksi normalisoida painoa, jos alipainoisenakin voi ihan hyvin ja on tyytyväinen kehoonsa?
Mielestäni kyse on siitä, mikä on hyvinvointia ja miten sitä mitataan. Jos kyse on pelkästä subektiivisesta kokemuksesta, on luotettava arvio omasta hyvinvoinnista vähintäänkin kyseenailainen, kun on kyse anoreksiasta. Itse kuvittelin usein hengenvaarallisessakin alipainossa voivani ihan hyvin. Anorekiaan sairautena kuuluu puutteelinen kyky huolehtia omasta hyvinvoinnista ja sairaudentunnon puute. Aliravitusta kehossakin saattaa hetkellisesti riittää energiaa vaikka muille jakaa -ja kun kehon voimat ehtyvät, pakottaa mieli jaksamaan lisää. Kehon viestit jaksamattomuudesta, voimien puutteesta ja oireet heikosta kunnosta ohitetaan, ja siirretään syrjään sairauden mielestä tärkeämpien tavoitteiden tieltä.
Kun sitten tilanne pitkittyy, tai rumasti sanottuna kroonistuu, sopeutuu ihminen siihen. Itse asiassa ihminen on luotu sopeutumaan äärimmäisissäkin oloissa, ja mieli ja keho ovat siksi hyvin sopeutuvia. Kun voi ptikään huonosti, alkaa niin keho kuin mielikin pitää sitä normaalitilana. Keho sopeutuu aliravitsemukseen esimerkiksi säästämällä vähemmän tärkeistä elintoiminnoista ja pienentämällä energiankulutusta, jolloin vointi saattaa tuntua todellisuutta paremmalla. Mielen sopeutumisella tarkoitan sitä, että heikkoa oloa, jaksamattomuutta, palelua ja voimattomuutta alkaa pitää normaalina,ja muistikuvat siitä, millaista hyvinvointi todella on, katoavat. Kun ei vertailukohtaa parempaan enää ole, sitä kai kuvitteleekin voivansa ihan hyvin. Henkisiä orieita, kuten ärtymystä, ahdistumista, eristäytymistä muista ihmisistä, yksinäisyyden kokemista ja turtumista ei usein edes yhdistetä alipainoon.
Tärkeää on siis se, miten tuntee voivansa. Mutta sairaus usein vääristää tätä tuntemusta. Minäkin kuvittelin vuosia hengenvaaralliessa alipainossa voivani hyvin. Nyt, vahvempana, huomaan, kuinka väärässä olinkaan. Kilojeni myötä jaksamiseni ja vointini on kohentunut niin paljon, etten sitä voinut tuolloin edes kuvitella. Olen onnellinen, että päätin tarjota keholleni tämän mahdollisuuden, vaikka en vaarallisesti alipainoisena voinutkaan kuvitella, mitä voisin painon normalisoimisen myötä saavuttaa. Minusta jokaisen pitäisi tarjota mahdollisuudet keholle voida niin hyvin kuin mahdollista.
Kysymykseen kehon hyvinvoinnista ja siihen liittyvistä tuntemuksista liittyy myös se, tunnustelemeko vain nykyistä olotilaamme, vai katsommeko hieman pidemmälle. Voiko keho hyvin, jos se hajottaa itseään tai joutuu toimimaan puuttellisesti, vaikka olomme olisikin ok? Normaalipaino on eräs terveyden mittari, jossa ihmisen keho yleensä toimii parhaiten Vaikka alipaino ei suoranaisesti heti vaikuttaisikaan oloon, on se useimmiten terveydellinen riski, joka saattaa aiheuttaa ongelmia myöhemmin.
Itselläni oli pitkään sairauden tuomaa valheellista energisyyttä ja jaksamisen tunnetta (joka kyllä meni ohi), mutta samalla kehoni tuhosi koko ajan itseään -söi luustoani ja lihaksiani sydäntä myöten. Verikokeiden osoittamaa hengenvaarallista valkosoluarvojen romahdusta en tuntenut millään tavalla. Sairastamastani osteoroporoosista en ole kärsinyt ollenkaan kuluneiden vuosien aikana, mutta todennäköisesti kärsin myöhemmin. Vaikka siis tunsin olevani "hyvinvoiva" ei kehoni kohdalla näin todellisuudessa missään tapauksessa ollut.
Kehon paino kertoo ennen kaikkea ravitsemustilasta. Aliravitsemustila on paitsi riski keholle, hidastaa myös mielen eheytymistä. Painoni normalisoitumisen myötä sairauteen liittyvät pakot, henkinen taantuminen ja monet joustamattomat luonteenpiirteet, maneerit ja henkinen pahoinvointi ovat kadonneet. Suoraan sanottuna en uskonut painoni vaikuttavan näihin pätkän vertaa. Mutta niin se vain on tapahtunut, että monet päänsisäiset lukot ovat avautuneet, kun mieli ja aivot ovat saaneet riittävästi ravintoa. Toki tämä on edellyttänyt myös henkistä työskentelyä, mutta tuotakin työskentelyä tukee riittävä ravinto.
Jos siis on luonnostaan virallisen luokituksen mukaan alipainoinen (kuten pienen pieni osa ihmisistä on), mutta mieli on terve ja keho voi hyvin, toimii normaalisti eikä kärsi aliravitsemuksesta, on asia toinen. Mutta jos sairas mieli pitää painoa liian alhaalla ja keho kärsii, tukee painon normalisoiminen niin henkistä kuin fyysistäkin toipumista, ja on ainoa tie paranemiseen.
Ja toinen asia on tuo tyytyväisyys itseensä ja kehoonsa. Onko se todellista tyytyväisyyttä itseensä ja kehonsa hyväksymistä, jos sietää itseään vain vaarallisessa alipainossa? Jos hyväksyy itsensä vain silloin, kun reisivako on riittävän suuri tai sormet yltävät hauiksen ympäri, on jotakin pielessä Mielestäni tällainen on vain sairauden ohimenevää tyytyväisyyttä ja tyydyttämistä ja se, että todella on sinut itsensä ja kehonsa kanssa on sitä, että hyväksyy itsensä painosta riippumatta. Kun oikeasti rakastaa itseään ja kehoaan, haluaa pitää siitä huolta muun muassa tarjoamalla keholle riittävästi ravintoa ja pitämällä painon terveellisissä lukemissa. Jos ei pysty hyväskymään itseään normaalipainoisena, pitää tehdä töitä henkisellä puolella, että tämä asia muuttuisi. Ei vaarantaa terveyttään sen vuoksi.
Itsestäni voin toki kertoa, että itseni ja kehoni hyväksyminen on kulkenut käsikädessä painon normalisoitumisen kanssa. Näen itseni kauniimpana kuin koskaan, ja olen sinut itseni, en vain lantioni ympärysmitan kanssa. Kieltämättä joskus kymmeniä kiloja sitten mietin, miten voisin hyväksyä itseni tässä tavoitepainossa, jossa nyt olen. Nyt siihen on helppo vastata: ensinnäkään en näe itseäni gramaakaan liian isona, ja toisennakin olen oikeasti sinut itseni kanssa, eli itseni hyäksyinen ei ole enää painosta kiinni, vaan tiedän hyväksyväni itseni ihan mnkä kokoisena tahansa. Ja myös se on mielestäni iso osa sitä hyvinvoinita.
Ja lopuksi: painolla ei mielestäni ole niin kauan merkitystä, kun on terve, voi hyvin ja on tyytyväinen itseensä. Normaalipaino on eräs terveyden mittari, ja tärkeä sellainen, ja siksi sen rajoissa on suotavaa olla. Sillä, kuten edellä totesin, on todennäköisempää, että normaalipainoisena voi hyvin ja on myös tyytyväisempi itseensä. Mutta koskaan paino, oli se mikä hyvänsä, ei määrittele -tai sen ei ainakan tulisi määritellä - ketään ihmisenä.
Tällaisia ajatuksia minulla aiheesta. Mitä ajatuksia kysymys teissä herätti?
<3: Ida
sunnuntai 26. heinäkuuta 2015
Pieni kesälomareissu
Risteily kuuluu mielestäni kesälomaan, ja ihan mahtavaa, että pääsin tänä vuonnakin pienimuotoisen sellaisen tekemään! Kyseessä oli miniloma Tallinnaan, jonka tein heinäkuun puolivälissä yhdessä vanhempieni kanssa.
Kun aamulla heräsin aivan hriveään kaatosateeseen ja ukkoseen, ajattelin, että tämä ei voi olla totta! Melkein sillä samalla silmäyksellä, kun ovesta astuin ulos, aurinko kuitenkin alkoi paistaa, ja lopulta sää oli aivan ihanteellinen koko päivän myös Tallinnassa.
Menomatkalla katsastimme ensin taxfree-tarjonnan, ja suunnittelimme ostoksiame paluumatkalle. Omalla kohdallani tuo saldo jäi aika pieneksi, mutta pitihän sitä jotakin hyvää kuitenkin kotiinvemisiksi valita.
Tallinnan päässä halusin ensimmäiseksi ehdottomasti käydä sataman viereisissä kauppahalleissa, joiden markkinamenoa ja -meininkiä kaipailen Suomeenkin. Ihania otoksiakin onnituin tekemään muun muassa niin töihin soveltuvien farkkulegginssejen ja collegepaidan muodossa sekä tietysti uuden käsilaukun -niiden kolmen tiallle, jtoka onnistuin kirppiksellä myymään! Laatu ei ehkä tuotteissa ole ihan täysikymppi merkkien aitoudesta puhumattakaan, mutta hinta on kohdillaan ja on kiva, kun on jotakin vähän erilaista, jota ei Helsingin kaduilla kulje jokatoisella vastaan... Äiti osti vielä tuliaisiksi aivan ihastuttavan cashmere-huivin.
Satamasta jatkoimme kohti vanhaa kaupunkia. Matkalla onnistuin löytämään itselleni tarharepun, ja heräteostoksena bongasin vielä ruusukuvioisen topin samaisesta liikkeestä. Pikaisen hesburgertankkauksen jälkeen nautimme jäätelöä ja ihastelimme ihania kukkakojuja.
Paluumatkalla laivalla pääsimme herkuttelemaan ihan spesiaalisti, kun olimme varanneet meille buffetin laivan seisovasta pöydätä, tämä on varmasti risteilyn kohokohtia! Nautimme alkupalojen äyriäisistä ja kalatarjoiluista, pääruoaksi pihistin lasten pöydästä lihapullia ja perunamuusia, mutta kyllä se paras osuus oli kuitenkin se jälkkäripöytä: marjakakku, after eight-leivoksia, jäätelä, tuoreita mansikoita, vaaleanpunaisia macaronseja ja karkkeja...Nam!
Kotiin palasin kassi täynnä ihania ostoksia, masu täynnä makeita herkkuja ja suu hymyssä. Ihana huomata, miten tuollaiset pienetkin irtiotot arjesta piristävät niin kummasti!
<3: Ida
Kun aamulla heräsin aivan hriveään kaatosateeseen ja ukkoseen, ajattelin, että tämä ei voi olla totta! Melkein sillä samalla silmäyksellä, kun ovesta astuin ulos, aurinko kuitenkin alkoi paistaa, ja lopulta sää oli aivan ihanteellinen koko päivän myös Tallinnassa.
Menomatkalla katsastimme ensin taxfree-tarjonnan, ja suunnittelimme ostoksiame paluumatkalle. Omalla kohdallani tuo saldo jäi aika pieneksi, mutta pitihän sitä jotakin hyvää kuitenkin kotiinvemisiksi valita.
Tallinnan päässä halusin ensimmäiseksi ehdottomasti käydä sataman viereisissä kauppahalleissa, joiden markkinamenoa ja -meininkiä kaipailen Suomeenkin. Ihania otoksiakin onnituin tekemään muun muassa niin töihin soveltuvien farkkulegginssejen ja collegepaidan muodossa sekä tietysti uuden käsilaukun -niiden kolmen tiallle, jtoka onnistuin kirppiksellä myymään! Laatu ei ehkä tuotteissa ole ihan täysikymppi merkkien aitoudesta puhumattakaan, mutta hinta on kohdillaan ja on kiva, kun on jotakin vähän erilaista, jota ei Helsingin kaduilla kulje jokatoisella vastaan... Äiti osti vielä tuliaisiksi aivan ihastuttavan cashmere-huivin.
Satamasta jatkoimme kohti vanhaa kaupunkia. Matkalla onnistuin löytämään itselleni tarharepun, ja heräteostoksena bongasin vielä ruusukuvioisen topin samaisesta liikkeestä. Pikaisen hesburgertankkauksen jälkeen nautimme jäätelöä ja ihastelimme ihania kukkakojuja.
Paluumatkalla laivalla pääsimme herkuttelemaan ihan spesiaalisti, kun olimme varanneet meille buffetin laivan seisovasta pöydätä, tämä on varmasti risteilyn kohokohtia! Nautimme alkupalojen äyriäisistä ja kalatarjoiluista, pääruoaksi pihistin lasten pöydästä lihapullia ja perunamuusia, mutta kyllä se paras osuus oli kuitenkin se jälkkäripöytä: marjakakku, after eight-leivoksia, jäätelä, tuoreita mansikoita, vaaleanpunaisia macaronseja ja karkkeja...Nam!
Kotiin palasin kassi täynnä ihania ostoksia, masu täynnä makeita herkkuja ja suu hymyssä. Ihana huomata, miten tuollaiset pienetkin irtiotot arjesta piristävät niin kummasti!
<3: Ida
sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
Kesäkurpitsalasagne ilman valkokastiketta
Tänä kesänä olen aivan hullaantunut paistettuun kesäkurpitsasta. Loihdin oman versioni nyt paljon pinnalla olleesta kesäkurpitsalasagnesta. Työlään ja hieman kinkkisen juustokastikkeen tilalta käytin kaapistani löytynyttä (yllätys, yllätys) raejuustoa. Tässä lasagnessa et voi epäonnistua!
Tee näin:
1. Silppua sipuli ja hienonna vakosipulinkynnet. Leikkaa kesäkurpitsa veitsellä tai juustohöylällä pituussuuntaisesti pitkiksi siivuiksi.
2. Paista jauheliha pannulla, lisää sipuli ja anna sen kuullottua. Mausta valkosipulilla, suolalla, pipruilla ja yrttimausteella. Lisää joukkoon tomaattimurska. Anna hautua hetken aikaa.
3. Kokoa lasagne. Laita vuoan pohjalle hieman jauhelihakastiketta, sen päälle raejuustoa ja peitä seos kesäkurpitsa siivuilla. Mausta kesäkurpitsakerros aina keyesti suolalla ja pippurilla. Jatka näin. Viimeiseksi tulee kesäkurpitsakerros. Ripottele pinnalle juustoraaste.
4. Paista 200 asteessa n. 40 minuuttia. Anna vetäytyä hetki ennen tarjoilua.
Sitten vain kokkailemaan ihanaa kesäistä herkkua! Kotimainen kesäurpitsa on nyt tosi hyvää ja kohtuullisen hintaista, joten suosittelen kokeilemaan!
<3: Ida
Ps. Isoon vuoalliseen käytä 400g paketti jauhlihaa ja tuplaa muut ainekset.
Näitä tarvvitset (n 3 annokseen):
250g jauhelihaa
500g kesäkurpitsaa
1 sipuli
pari valkosipulinkynttä
tölkki tomaattimurskaa
pieni purkki raejuustoa (tai puolet isosta)
100g juustoraastetta
mausteita (esim suolaa, pippuria, pizzamaustetta/oreganoa)
Tee näin:
1. Silppua sipuli ja hienonna vakosipulinkynnet. Leikkaa kesäkurpitsa veitsellä tai juustohöylällä pituussuuntaisesti pitkiksi siivuiksi.
2. Paista jauheliha pannulla, lisää sipuli ja anna sen kuullottua. Mausta valkosipulilla, suolalla, pipruilla ja yrttimausteella. Lisää joukkoon tomaattimurska. Anna hautua hetken aikaa.
3. Kokoa lasagne. Laita vuoan pohjalle hieman jauhelihakastiketta, sen päälle raejuustoa ja peitä seos kesäkurpitsa siivuilla. Mausta kesäkurpitsakerros aina keyesti suolalla ja pippurilla. Jatka näin. Viimeiseksi tulee kesäkurpitsakerros. Ripottele pinnalle juustoraaste.
4. Paista 200 asteessa n. 40 minuuttia. Anna vetäytyä hetki ennen tarjoilua.
Sitten vain kokkailemaan ihanaa kesäistä herkkua! Kotimainen kesäurpitsa on nyt tosi hyvää ja kohtuullisen hintaista, joten suosittelen kokeilemaan!
<3: Ida
Ps. Isoon vuoalliseen käytä 400g paketti jauhlihaa ja tuplaa muut ainekset.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)