Sairaskertomus osa 8: pakkohoidon tuhoisat jäljet

Jokaikinen päivä pakkohoitoni ajan, toivoin ja rukoilin, että se olisi ohi. Elämäni tuntui pysähtyneen. Pysähtyneen kärsimykseen ja odotukseen. Lopulta minä lakkasin odottamasta, lakkasin toivomasta, ja melkein lakkasin rukoilemastakin.

Vihdoin, pitkään sen jälkeen kun olin jo lakannut toivomasta, kuitenkin koitti se päivä, että pakkohoitoni päättyi. Siirryin lyhyen avo-osastojakson kautta kotiin, puuskahdin täyteen energiaa, Suuria haaveita ja suunnitelmia. -Ja ihan pikkuisen hämmennystäkin. Kaivoin esiin haavekirjani, jota olin pitänyt yli puolivuotta suljettujen ovien sisällä tätä hetkeä varten, kutsuin siskoni kaupugille shoppailemaan ja soitin minua osastojaksoni ajan tukeneille isovanhemmilleni pitkän puhelun ja lähdin heitä katsomaan. Tutkin netistä uusia harrastusmahdollisuuksia ja mietin varovasti, koska pystyisin taas jatkamaan opiskelua unelma-alallani. Ensi kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin katsoin valoisasti kohti tulevaisuutta. Ehkä minulla olisi vielä jotakin hyvää edessäni?

Mutta pakkohodon aikana kokemani yksinäisyys, nöyryytys, pelko ja suoranainen viha olivat jättäneet minuun haavat. Vaikka kipeät kokemukseni sen osalta olivat ohitse, sisälläni ne elivät yhä. Pelkoni elämäni hallitsemattomuudesta ja ylivoimaisuudesta minulle eivät olleet poistuneet suljetulla osastolla, enkä ollut saanut niiden käsittelyyn lisää keinoja. Ne olivat käyneet toteen. Yritin tuhota sisältäni niiden aiheuttamaa pahaa oloa ainoalla osaamallani keinolla. Mutta samalla ajoin itseäni uudestaan sen partaalle.

Kuvittelin olevani nyt vahva, mutta todellisuudessa olin tuon kaiken katkeruuden kuorman alla hauraampi kuin koskaan. Ja niin, totuus iski taas pian päin kasvojani, jäätävällä otteella, säälimättä ja kovaa. En saanutkaan mahdollisuutta käyttää energiaani haaveiden toteuttamiseen - se kaikki kanavoitui tuskani tuhoamiseen pakkoliikkumisella ja hiipui pikkuhiljaa syömiseni hiipumiseni myötä. Ennen kuin olin ehtinyt käsittää sitä edes itse, olin vajonnut taas pohjalle.

Kieltäytyessäni syömishäiröosaston hoidosta, puhe tuli jälleen pakkohoidosta. Vaikka ymmärsin perustelut sille, minusta se tuntui rangaistukselta. Rangaistukselta sille, etten ollut riittävän hyvä potilas enkä sopinut muottiin. Minun oli vaikea nähdä, mitä apua se olisi minulle voinut tuoda, kun samanaikaisesti haavani edellisestä kerrasta vielä näin tuskaisesti minua tuhosivat. Miten minua voitaisiin enää polkea maahan lisää, kun en ollut vielä selvinnyt edellisestä kerrasta? Auttakaa minut ennemmin ylös täältä!

Onneksemme olimme saaneet kaksi loistavaa perheterapeuttia syömishäriöyksiköstä, jotka koituivat koko perheemme siunaukseksi. He valitsivat auttaa torjumisen sijaan. He ymmärsivät, kuinka samaa virhettä ei kannattanut toistaa uudestaan, vaan silloin on keskittävä jotakin uutta. Ennen kaikkea he uskoivat. Uskoivat minuun ja uskoivat rakkauden ja yhdessä selviämisen voimaan. Uskoivat, vaikka minä en ihan vielä uskonutkaan. Heiltä vanhempani saivat jälleen voimia ja rohkeutta lähteä uudelleen taistoon. Kotona otimme käyttöön ateriasuunnitelman, jossa yhdessä sovimme isäni kanssa, ja jota noudatin valvottuna.

Läheiset ihmiset tekivät kaikkensa ympärilläni, ja varmasti itsekin tein sen, minkä sillä hetkellä pystyin. Sairauden ote oli kuitenkin vielä liian vahva.  Vaikka se sillä hetkellä tuntui valtavalta pettymykseltä ja tappiolta, ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin hakea voimia vapaaehtoisesti osastolta -taistelua varten, jonka ymmärsin nyt käyväni itse läheisteni tuella.

<3: Ida 

Ps. Sairaskertomukseni edelliset osat (1-7) löytyvät sairaskertomus-tunnisteen alta.