Sairaskertomus osa 10: Eteen ja ylös

Ja sitten, vihdoinkin se tapahtui. Kotiuduin hengenvaarallisissa lukemissa huhtikuussa 2012. Se oli kevään ensimmäisiä aurinkoisia päivä. Vain mieleni oli vähän myrskyinen. Heittelin vimmatusti tavaroitani kassiin ja jännitin tulevaa hoitokokousta. En nähnyt desimittoja tai tuttuja lenkkipolkuja, mielessäni oli vain oma sänky ja kotiterassi.

Kaikki ympärilläni tuntuivat olevan epävarmoja. Ylilääkäri antoi minulle luvan kotiutua, mutta ilmassa leijui edelleen kysymys siitä, miten minulle kävisi. Muistan kuinka osaston hoitajat ja potilaat yksi toisensa jälkeen tulivat koputtamaan lähtöpäivänä huoneeni ovelle. Omahoitajallani oli kyyneleet silmissään, kun hän rutisti minut halaukseen ja toivotti onnea matkaan. Uskon, että useampikin oveenkoputtajista mietti jo sitä, koska seuraavaksi joutuisin osastolle, ja ehkä sitäkin, jaksaisinko siihen asti. Olisi valetta, jos väittäisin, ettei tuo sama epävarmuus olisi pyörinyt myös omassa pääkopassani. Kyllä minä tiesin, että olin uhkarohkea, että päätökseni olisi todennäköisesti väärä ja tyhmäkin, mutta eihän minulla ollut parempiakaan vaihtoehtoja.

Isäni haki minut autolla kotiin, ja menimme lounastamaan McDonaldsiin. Kassissani pyörivät ateriasuunnitelmat ja keskenjääneet palapelit. Ehkä isänikin oli epävarma, ja aivan varmasti hänkin pelkäsi terveyteni puolesta ja oli kauhuissaan edessä olevasta työmäärästä. Siis emmehän me voineet edes aavistaa, miten paljon sitä työtä olisi edessä! Mutta sillä ei oikeastaan ollut merkitystä. Siitä alkoi yhteinen pitkä matkamme.

Jossakin kohtaa sen on tultava. Käännekohta. Ei sellainen, jonka kohdalla tervehdytään, tai jonka jälkeen toipuminen vain etenee. Kyllähän toipuminen oli minullakin oli edennyt jo monta vuotta, välillä isoin ja välillä pienin askelin. Mutta yhtäkaikki, olin kuitenkin samassa tilanteessa vielä vuosien päästä, tai sitten vielä huonommassa. Se oli taistelua anoreksiaa vastaan, eikä turhaa ollenkaan. Se kaikki antoi minulle luottamusta siihen, että minä kyllä jaksaisin taistelun, ja jotenkin selvisin.

Myös minun toipumiseni alkoi selviytymisestä. Halusin selvitä, etten joutuisi osastolle. Halusin jaksaa ja halusin olla Sankari. Jossakin kohtaa nuo ajatukset jäivät taka-alalle, ja tarvitsin niitä vain lohduttamaan huonoina aikoina. Jatkoin selviytymisestä pidemmälle. Aloin parantamaan itseäni ja pala palalta rakentamaan omaa tarinaani. Ja selviytymiseni muuttui toipumiseksi. 

Etenin omaan tahtiini itseäni kuunnellen ja kunnioittaen, mutta aina oikeaan suuntaan. Edistysaskeleeni olivat hyvin, hyvin pieniä. Se, että minä olen nyt tässä, johtuu siitä, että yhden askeleen jälkeen otin aina seuraavan.  Vaikka kyllä, edelleen jouduin välillä ottamaan pieniä takapakkeja. Se hidasti matkaani: sitten piti ensin ottaa se askel uudestaan -ja sen jälkeen jatkaa eteenpäin.

Aloitin tämän blogini kirjoittamisen toipumiseni ollessa alussa, ja kirjoituksistani saitte lukea edistysaskelistani. Tie painonnostamisen ja toipumisen suhteen oli paljon pidempi ja kivikkoisempi kuin tuona huhtikuisena päivänä olisin voinut aavistaa. Tärkeimpänä voimavaranani oli monien rakkaiden läheisteni arvokas tuki. Isäni kulki koko matkan kanssani, käsikädessä ja välillä reppuselässä minua kantaen.

Mummoni oli Suurimpia tukijoitani toipumisessani, vaikkakin oli paljon muutakin koko yhteisen 25 vuotemme ajan. Keväällä 2014 Rakas mummoni menehtyi, ja päätin omistaa lopun toipumistarinani hänelle.  Vuosia ennen sairastumistani mummoni sanoi minulle, että puolustan vahvasti kaikkeni antaen sitä,  minkä näen oikeaksi. Vielä useammin sain kyllä kuulla, kuinka olen huono häviäjä. 

No, näinhän tässä sitten kävi. Nyt blogini kertoo siitä, mitä on tullut selviytymisen ja taistelujen tilalle. Toipuminen on muuttunut Elämäksi. Tänäkin äitienpäivänä olet ajatuksissani Rakas Maikki-mummo. Ja ennen kaikkea: Hyvää äitienpäivää oma Rakas äitini!

<3: Ida