Kun oli aika aloittaa treenaaminen

Salilla treenaamisesta on kulunneiden kuukausien aikana muodostunut tärkeä osa arkeani. Vaikka tiedänkin, että aihe on blogini aiheekse arka, ajattelin nyt hieman avata teille tätäkin elämäni osa-aluetta. Tässä tekstissä kerron treenaamiseni aloittamisesta, miksi ja miten treenaamisen aloitin.

Sairaina aikoina harrastin pelkkää kestävyysliikuntaa, joka tarkoitti täysin pakonsanelemia päivittäisiä lenkkejä ja rankkoja ryhmäliikuntatunteja. Päiväni täyttyivät sairaista pakkoliikkumisrutiineista ja jo pelkkä ajatus niistä luopumisesta sai minut ahdistumaan. Harrastamani liikunta oli ajoittain aivan liian rankkaa kehollani ja sitä määrittelivät erilaiset sairauden säännöt. Liikunta oli elämässäni suuri stressikimppu. Mielihyvä, jota liikunnasta sain, ei ollut aitoa nautintoa, vaan ainoastaan sairauden saamaan tyydytystä. Ainoa motivaationi liikuntaan oli kuluttaminen, ja lihasten kasvattamisen sijaan pyrin tuhoamaan kaikkea kehossani -ja valitettavan tehokkaasti siinä onnistuinkin.

Toipumiseni edetessä halusin päästä eroon liikunnasta negatiivisena, minua stressiä ja vahinkoa aiheuttava tekijänä, ja aloin kuunnella ohjeita ja ennen kaikkea omaa kehoani ja omaa tahtoani. Halusin tarjota keholleni tuhoavan liikunnan sijaan jotakin hyvää ja nautinnollista.

Pitkään kävelylenkit olivat heikon kuntoni vuoksi minulle ainoa sallittu liikuntamuoto. Pikkuhiljaa, kun pakot väistyivät elämästäni opin nauttimaan kävelyistä puistoissa ja metsäpoluilla ja kauniissa omakotitaloympäristössä. Huomasin taas ympärilläni muut ihmiset, aruingon paisteen, ja sen sijaan, että olisin suorittanut lenkkini altapois mahdollisimman nopeasti ja tehokkkaasti, aloin viivytellä ja ihmetellä. Välillä toki reippailinkin, ja keräsin energiaa siitä, kun keuhkoni saivat paremmi raikasta ilmaa.

Kun sitten voimani alkoivat pikkuhiljaa palautua, alkoi kehoni myös selvästi kaivata liikkumista uudella tapaa, tai ehkä kuten se oli kaivannut terveenäkin. Itseeni kohdistuvan vihan sijaan halusin iloita kehoni toimimisesta, huolehtia ja rakastaa kehoani sitä huoltamalla. Kokeilin erilaisia lajeja, harrastin useamman vuoden ajan keilausta yhdessä isäni kanssa, pelasin sulkapalloa ja kokeilin erilaisia tansseja salsasta baletiin. Liikunta sai pikkuhiljaa uudenlaisia muotoja ja uudenlaisia merkityksiä elämässäni.

Nautin taas kehoni liikuttamisesta, mutta kaipasin vielä jotakin muuta -todellista työskentelyä kehoni kanssa lajin parissa työskentelyn ja sen tuoman liikkumisen lisäksi. Mieleni alkoi haluta kasvattaa takaisin menetettyjä lihaksiani -takaisin menetettyä itseäni. Huomasin, kuinka myös esimerkiksi työni päviäkodissa vaatii kohtalaista lihaskuntoa, aivan kuten niin monet arkiset askareeni. Työni kehon kanssa halusin kuitenkin tehdä ehdottomasti oikein, en pakottamalla vaan sen kanssa yhteistyössä. Tunsin olevani sen velkaa itselleni ja keholleni.

Aloittaessani harjoittelun lähtökuntoni lihaksissani oli lähes olematon, mikä oli oletettavaa ankaran laihduttamisen ja vuosien vakavan alipainon seuraukena. Vaikka mieleni kaipasi heti salille, aloitin joogasta ja venyttelystä. Ne sopivatkin mitä parhaimmaksi tavaksi aloittaa kehonhuolto: ne saivat minut pysähtymään oman kehoni äärelle, vahvistivat läsnäoloa omassa kehossani ja aloin tutustua kehooni sitä lempeästi kuunnellen ja kunnioittaen . Kehoni ei ollut enää vain kuori, vaan tärkeä osa minua, jonka haluan saada toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Kun sitten varsinainen lihaskuntoharjoittelu tuli vihdoin ajankohtaiseksi, otin yhteyttä fysioterapeuttiin, jonka kanssa suunnittelimme minulle lihaskunto-ohjelman, jota ensin tein kotona. Salille lähdin vasta kun siihen fysioterapeutin mukaan minulla oli edellytyksiä, eivätkä omat kehonvastuksen enää riittäneet ja salilla käyminen sopi muuhun elämäntilanteeseeni (lykkäsin sitä esimerkiksi työharjoittelun ajaksi). Ennen salille menemistä suunnittelin ohjelmani yhdessä fysioterapeutin kanssa ja kävin niiden turvallisen suorittamisen läpi yhdessä hänen kanssaan. Ykkösperiaatteitani salille mennessä olivat turvvallisuus, oman hyvinvoinnin palveleminen ja itsen ja ammattilaisten kuunteleminen. Tavoitteenani on nyt rakentaa lihaksia, ei hajottaa itseäni.

Liikunta taistelutanreenana omaa kehoani vastaan on vihdoin muutunut yhteistyöntekemiseksi. Ja siitä minä tiedän, että nyt on treenaamisen aika. Oikea ajoitus ja oikeat lähtökohdat ovat mahdollistaneet sen, että olen paitsi saanut oikeasti nautinnollisen harrastuksen, päässyt myös paljon paremmin eteenpäin tavoitteissani kuin ankaralla pakkoliikkumisella koskaan.

Lisää tavoitteistani ja tuloksistani treenaamisen osalta, siitä miten treenaan ja mitä treenaaminen minulle merkitsee ja toisaalta myös siitä, mitä aliravittuna treenaaminen voi aiheuttaa keholle, palaan myöhemmin. Ennen sitä (ja sen jälkeenkin), muista: "Älä liiku siksi, että vihaat kroppaasi, vaan siksi, että rakastat itseäsi."

<3: Ida