Ensimmäiset työviikot

Ensimmäiset työviikot ovat nyt takana -ja niihin onkin mahtunut kaikenlaista aina muuttopuuhista syntymäpäiväkekseihin ja sairaan lapsen hoitokoulutuksesta hiekkalinnoihin. Niille, jotka eivät jaksa lukea pidemmälle, voin lyhyesti kertoa, että takana ovat elämäni kiireisimmät mutta varmasti myös antoisimmat viikot. Viikot, jotka ovat opettaneet minulle valtavasti ja nostaneet omaa pärjäämisen tunnettani enemmän kuin vuosien terapia. Teille muille tässä hieman ensimmäisten työviikkojeni fiiliksiä ja ajatuksia.

Kaikenlaista olen minäkin ehtinyt elämässäni tehdä, suorittaa puolen vuoden yliopisto-opinnot reilussa kuukaudessa erinomaisin arvosanoin, lyödä myyntiennätyksiä puhelinmyynnissä ja toimia myymälässä kiireapulaisena -puhumattakaan sairauden luomasta minuuttiaikataulusta. Silti on minun tunnustettava, että ennen viime viikkoja minä en tiennyt oikeati, mitä on KIIRE. Se leimasi ensimmäisiä työviikkoja huolehtiessamme vajaalla miehityksellä lapsista ja päiväkodin pyörittämisestä, toimintakauden alun peruskiireiden lisäksi myös yllättävän muuton tuomien kiireiden myötä. Vaikka ehkä osa kiireistä helpottaakin, on päiväkotielämä todella hektistä,  ja jokainen hetki lasten kansa on omanlaisena ja arki tuo mukanaan yllätyksiä.

Sellainen vaatii kriisitilanteiden hallintaa, joustavuutta ja rauhallisuutta ennakoimattomien tilanteiden edessä -ja valtavasti hatusta vedettyjä ideoita ja niitä kuluisia b-suunnitelmia (ja muutamia c- ja d-suunnitelmiakin...). Vaikka koskaan ei voi tietää, mitä seruaavaksi tapahtuu, on lapsille osoitettava, että aikuinen ennakoi ja hallitsee tilanteen, sillä se tuo lapsille turvaa. 

Mutta itse asiassa näissä taiodissa olen yllättänyt itseni kaikkein huikeimmin. Joku nauroikin, että voisin sopia ensiapuun töihin. Itse asiassa olen kaikesta hässäkästä myös nauttinut, vaikka vessataukoni kerran päivässä saattoikin olla ainoa hengähdystaukoni. Rakastan pientä härdelliä ympärilläni, elämää ja toimintaa, vaikka toki olen onnellinen siitä, että pakkailut ja tavaroiden puhdistukset ja roudailut on nyt hoidettu -ja voin keskittää kaiken energiani siihen tärkeimpään: lapsiin.

Olenkin todella onnellinen siitä erityisesti, koska kohdalleni sattui heti näin alkajaiseksi todella ihana lapsiryhmä. Olen ehtinyt tavata kaikenlaisia lapsia ja ryhmiä harjoittelujeni, kesätöideni ja vuosien kerhonohjauskokemukseni vuoksi, mutta tämän ryhmän kanssa on aivan erityisen ihana päästä toimimaan yhdessä. Lapsilla on niin mahtava halu tehdä hyvää, auttaa kaveria ja  toimia oikein. Ensimmäisestä hetkestä lähtien lapsiin oli helppo luoda kontaktia, eikä lämmin vuorovvaikutus jää ainakaan lapsista kiinni. Tietenkin ryhmäänikin mahtuu kaikenlaisia upeita ja omanlaisiaan, mutta ehdottomasti yhtä arvokkaita, persoonia, joissa näen niin valtavasti mahdollisuuksia ja potentiaalia.

Ja toki, kun lapset ovat erilaisia, tarvitsevat he aikuiselta erilaista suhtautumista, apua, tukea ja kohteluakin. Yksi tarvitsee rajojen asettamista, toinen syliä ja kuuntelua, kolmas apua leikkikaverin etsimisessä, neljäs kielenkehitykseen ja suomenkielen oppimiseen ja viides tukea itsenäiseen toiintaan aikuisen avun pyytämisen sijaan. Mutta näiden tunteiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen, siinähän ollaan lastentarhanopettajan työn ytimessä. Lasten tasa-arvoinen kohtelu ei mielestäni olekaan kaikkien samanlaista kohtelua, vaan jokaisen henkilkohtaisiin tarpeisiin vastaamista yhtälailla.

En voi kieltää, etteikö vastuu lapsista tuntuisi minusta suurelta. Jo pelkästään heidän turvallisuudestaan huolehtiminen on haaste kun on esimerkiksi pihalla yksin ison lapsiryhmän kanssa, kun kuitenkaan lapsille tärkeää liikkumista ei haluaisi liiaksi rajoittaa. Ja silti haluaisi pelkän turvallisuuspoliisin sijaan pitää huolta myös lasten hyvinvoinnista ja tukea kehitystä. Joskus kiireen keskellä ehtii mieleen pilkahtaa myös ajatus, miten tärkeää tämä kaikki on myös paitsi vanhempien kalleimpien aarteiden kannalta myös koko yhteiskuntamme tulevaisuutta ajatellen. Vastuu lapsista tunuu omasta mielestäni ihan erilaiselta kuin esimerkiksi vastuu paperihomista tai vastuu rahasta. Mutta juuri se, se tekeekin työstäni minulle niin äärettömän mielekästä ja tärkeää.

Onneksi apunani on ihan mahtava työyhteisö, jossa homma sujuu -myös haastavissa olosuhteissa, kuten heti ensimmäisinä päivinä saime testata. Ja hyvä työyhteisö jos mikä on oikeasti ihan tosi tärkeä seikka ajatellen töissä jaksamista! Olen tehnyt töitä myös huonossa työyhteisössä, ja silloin ei tunnu normaaliarkikaan sujuvan. Tässä työyhteisössä tiedän meidän yhdessä selviään myös vaikeuksista -ja sen olemme saaneet myös todistaa. Sen vuoksi kaiken kiireen keskellä en ole menettänyt työasioiden vuoksi yhtiäkään yöuniani tai oikeastaan voi sanoa tunteneeni stressiä. Eihän kiireestä stressi synny, vaan omasta pärjäämättömyyden tunteesta ja tilanteen hallitsemattomuudesta.

Ja sellaista tunnetta minulla ei nyt ole ollut laisinkaan! Vaikka ensimmäiset työviikkoni ovat olleet kieltämättä rankkoja, olen kaiken härdellin keskellä saanut huomata jaksavani ja pärjääväni kuin kuka tahansa muukin. Ja löytänyt vielä itsestäni aivan uusia vahvvuuksia. Ja tiedättekö, se tuntuu aika mahtavalta.

Töihini olen suhtautunut sen vaativalla vakavuudella -ottaen vastaan harteilleni Suuren minulle annetun vastuun, tehden töitä leikkien ja laulujen lomassa -ja sitten välillä myös unohtanut työkuviot. Vaikka työjutut joskus tulevatkin myös vapaa-ajalla mieleen, olen tehnyt myös paljon kaikenlaista muuta:  tavannut ystäviäni ja kutsunut sukulaisia tutustumaan asuntooni, treenannut, mökkeillyt ja kerännyt vadelmia ja mustikoita, tutustunut äitin kanssa uuteen lähikahviooni, juhlistanut synttäreitäni,syönyt pizzaa ja leiponut pannukakkua, nauranut ja nukkunut yöni hyvin.

Nautin ihan jokaisesta työpäivästäni valtavasti. Töissäni on niin paljon sellaisa asioita, jotka antavat minulle voimaa, onnistumista ja iloitsemista, kokemuksia, jotka enimmäkseen tulevat tärkeistä kohtamisista lasten kanssa. Töihin siirtyminen on tuonut elämääni ihan uudelaisen merkityksen, ja joka päivä olen varmempi siitä, että tätä minä haluan tehdä!

<3: Ida