Tavoitepaino saavutettu!

Olen jättänyt anoreksiaan kuuluvat aiheet vähemmälle blogissani sitä myötä kun sen merkitys elämästäni on alkanut hävitä. Haluan kuitenkin jakaa vielä ajatuksiani liittyen erääseen viimeisimmistä, ja samalla tärkeimmistä virstanpylväsitä tällä matkallani.

Kun viimeksi lähdin osastolta, olin hengenvaarallisesti alipainoinen. Vaikka vältyinkin pakkohoidolta tuolloin, muistan, kuinka päätöksestäni lähteä kotiin olivat kaikki kauhuissaan. Muistan ne muiden potilaiden pelokkaat ilmeet, hoitajien säälivät katseet ja yhden omahoitajistani itkuisen, kenties jäähyväisiksi tarkoitetun, halauksen.Vain yksi uskoi minuun itseni lisäksi.

Näin jälkeenpäin ajateltuna päätös lähteä osastolta sellaisessa kunnossa kuin minä olin, oli rohkea, jopa uhkarohkea. Se oli äärettömän suuri ja vaarallinen riski, jota en suosittele kenellekään. Ymmärrän hyvin ne kostuneet silmät ja säälivät katseen. Samaan aikaan kuitenkin tiedän, että minun oli kujlettava tämä tie.

Nyt, kolmen pitkän ja vaiheikkaan, usein tuskaisenkin vuoden jälkeen olen vihdoin saavuttanut tuolloin asetetun tavoitepainoni. Tiedän, että matkani on ollut tuskallisen hidas, monen mielestä jopa luvattoman hidas. Samaan aikaan tiedän, että tämä oli ainoa vaihtoehtoni. Minulla on myös toisenlaisia kokemuksia. Olen nostanut painoani aikaisemmin osastolla nopeampaa tahtia .-ja romahtanut pian takaisin pohjalle. Olen myös jumittanut vuosia paikallani etenemmättä mihinkään -ja saanut toivottoman tapauksen leiman. Nyt minun oli saatava tehdä tämä omalla tavallani. Ja nyt todella olen ensimmäistä kertaa saavuttanut jotakin, saavuttanut jotakin pysyvää.

Olen kiitollinen siitä, että minun annettiin kulkea tämä tie. Minulla oli rinnallani yksi ihminen, joka ei koskaan kyseenalaistanut matkantekoni hitautta tai matkani pituutta, tai minun pystymistäni kulkea tuo matka. Sen sijaan hän päätti kulkea tuon matkan yhdessä kanssani. Isäni oli ainoa ihminen, joka ei ole kertaakaan hoputtanut tai painostanut minua tämän kolmen vuoden aikana, ei kertaakaan. Ja silti samalla ainoa, joka jaksoi tarpoa minun kanssani yhdessä, tukien ja eteenpäin kannustaen. Olen aivan varma, että en olisi tässä nyt ilman isääni. Olemme kulkeneet tämän matkan yhdessä.

Valehtelisin, jos väittäisin, että tuo yhteinen matkamme olisi ollut helppo.Siihen kuului paljon itkua ja raivoa, monen monta niin tuskaista hetkeä, joista en ole uskonnut selviäväni. Mutta minä ylitin itseni kerta toisensa jälkeen. Ja niin jokainen askel oli edellistä hieman helpompi. Ja pikkuhiljaa, pikkuhiljaa tuo työ alkoi tuottaa tulosta. Pikkuhiljaa, kun uskalsin antaa painoni normalisoitua mieleni kulkiessa käsikädessä,sain vapauden, voimia ja luottamusta suunnitella ja unelmoida tulevasta. Ennen kaikkea sain matkalla uskoa itseeni.

Tänään näen itseni ja vartaloni kauniimpana kuin koskaan. Enkä tarkoita tällä sitä, että oma kehoni vastaisi kauneusihannettani. Mielikuvani unelamvartalosta on paljon muodokkaampi ja lihaksikkaampi, esimerkiksi. Mutta tämä keho, jonka olen kovalla työlläni ansainnut, se on minulle kuin taisteluvoitto, jota olen oppinut kunnioittamaan. Tämän kehon saavuttaminen on ollut minulle tuskainen tie, ja siksi suhtaudun siihen nyt sen ansaitsemalla lempeydellä. Olen myös vartalostani ylpeä. Se on minulle osoitus, että minä pystyin, sittenkin.

Jollakin tavalla olen myös  ylpeä itsestäni, siitä, että olen kulkenut tämän tien. Olen osoittanut kaikille, ja ennen kaikkea itselleni, että minussa on valtavasti voimaa ja rohkeutta, paljon enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Sen vuoksi suhtaudunkin tällä herkellä äärettömän luottavasti tulevaan. En näe, että mikään voisi enää saada minua luopumaan tästä saavutuksestani, ehkäpä elämäni tähänastisesti suurimmasta sellaisesta. Näen edessäni niin paljon sellaista hyvää, josta en halua luopua. Paljon sellaista hyvää, josta haluan nauttia terveenä ja hyvinvoivana.

Teille, jotka kamppailette saman asian kanssa, haluan sanoa:. Älkää väheksykö urakkaanne, joka teillä on edessä. Siitä on hyvin vaikea selvitä yksin, joten ottakaan kaikki mahdollinen tuki ja apu vastaan. Painon nostainen on olllut ehdottomasti vaikeimpia, ahdistavimpia ja tuskaisimpia asioita, joita olen kokenut. Mutta älkää väheksykö itseännekään: jokaisesta löytyy kyllä se voima taistella elämän puolesta. Ja lopuksi: älkää väheksykö määrnpäätänne: painon normalisoituminen on ehottomasti myös parhaita asioita mitä minulle on tapahtunut. Se on ehottomasti ollut kaiken sen työn ja tuskan arvoista.

Näissä tunnelmissa toivotan teille kaikille oikein iloista pääsiäisen jatkoa!

<3: Ida