Elossa taas

Muistan, kuinka muutamia vuosia sitten yritin itkeä lämpöhuopani alla, mutta oli liian kylmä, eikä voimia ollut kyyyneleisiin. Kirjoittelin yön pimeydessä listaa siitä, mitä haluaisin syödä, JOS pystyisin. Makaronilaatikkoa, pitsaa ja ruisleipää kinkulla siinä luki. Seuraavana aamuna unettoman yön jälkeen itkin sitä, että kokonaisen viilin sijaan en pystynytkään syömään kuin puolikkaan.

Kirjoittelinkin eräässä edellisessä kirjoituksessani niistä edistysaskeleistani, joita olen viime aikoina paranemisen polulla ottanut. Vaikka mitään suurta ja mullistavaa räjähdystä tai heittäytymistä en olekaan kokenut, ja taipaleeni on ollut pitkä ja kivikkoinen, olen kuitenkin lopulta saavuttanut paljon. Niin paljon, että sitä on välillä ollut itsenikin vaikea hahmottaa tai käsittää.

Itse asiassa voin vihdoin sanoa saavuttaneeni niin paljon, että koen itseni vihdoin terveeksi, vapaaksi, taas itsekseni. Idaksi. Jos en nyt vielä aivan kokonaan, niin ainakin olen selvästi matkalla sinne. Kaiken kivun, tuskan, monen unettoman yön ja sen pieminä tunteina vuodatetun kyyneleen, monen yksinäisen hetken, ja sitten taas niin monen uudelleen löytämäni hymyn, onnistumisen ja voittajaolon jälkeen, olen vihdoin saapumassa maratonini maaliin.

Myös ulkopuolisen silmin näyttää tilanteeni hyvältä. Ei sittenkään, se ei näytä vain hyvältä, vaan huojentavalta ja turvalliselta. Tästä ovat kertoneet jo jonkin aikaa minun ja tilanteeni parhaiten tuntevan isäni keskustelujen pohdinnat. Ja kun viimeisessä tapaamisessamme terapeuttinikin totesi minun ollevan henksiesti jo hyvin toipunut, tiesin, että kun kaikki me kolme olimme samoilla linjoilla, sinetöi se omat ajatukseni. Vihdoin myös ulkopuoliset ihmiset saavat siis tilaa huokaista syvään, ja tilaa kaikelle muulle kuin minun varomiseeni ja minusta huolehtimiseen. Ja ennen kaikkea: tilaisuden taas tutustua Idaan.

Sillä ennen kaikkea on kaikesta saamastani palautteesta huolimatta olennaista se oma sisäinen tunne. Se tunne, että olen vapaa. Se tunne, ettei minua enää rajoita ja ohjaile jatkuvasti jokin negatiivinen voima. Se tunne, että päätökset teen minä, ja pystyn olemaan vastuussa itsestäni ja huolehtimaan taas itsekseni itsestäni. Ja se tunne, voin vakuuttaa, on Ihan Mahtava.

Eräs kokenut terpeutti sanoi, että paraneminen on sitä, että sairaus menettää elämässä merkitystään, sen tärkeys ja mahti murenee pala palalta. Ja juuri niin minulle on käynyt. En yhtäkkiä, vaan tapani mukaan pikkuhiljaa tuumaillen, heräsin huomaamaan, että kalorit ja ruoka eivät pyörikään enää mielessäni jatkuvasti, itse asiassa eivät juuri ollenkaan. Etten tarvitse pakkojani ja rutiinejani kuten ennen. Että en ahdistukaan jäätelökiskan jäätelöstä tai rasvasta leivän päällä, ja kylätarjoiluista nappaan luontevasti suklaakeksin. Etten itse asiassa ahdistu enää minkään syömisestä. Että en menekään paniikkiin muutaman sadan gramman noususta puntarilla. Päivän vaikein tehtävä ei olekaan enää se, syönkö nakki- vai kasvissosekeittoa. Yhtäkkiä huomaan, että elämäni, se on täyttynyt paljon merkityksellisemmillä asioilla, sellaisilla, joilla todella on Idalle arvoa. Sellaisilla, joita olen aina arvostanut, mutta jotka sairauden mahti ja tahto joskus peitti alleen.

En tahdo kuitenkaan vähätellä rutiinieni ja oireiluni roolia tai merkitystä. Kuten terapeuttini totesi, myös ne ovat olleet tärkeitä, myös niillä on ollut paikkansa. Mutta nyt, vihdoin, sen paikan on alkanut täyttää muut asiat. Se valheellinen turvallisuuden tunne, jota sairaudestani sain, se on vaihtunut terveempiin keinoihin saada tuo ihimillisesti tarpeellinen tunne. En pudonnut tyhjän päälle, sain turvani, ja kuitenkin, sairaudesta on tullut jo lähes täysin tarpeeton.

Viimeinen asia, joka pitää minut nähdäkseni vielä kiinni sairaudessani, on painoni, joka yhä vielä on himpun verran alipainon puolella. Mutta haluan tähän väliin huomauttaa, että olen edistynyt huomattavasti myös tällä osa-alueella, ja vaikka en tykkääkään mistään tarkoista lukemista täällä blogini puolella puhua, voin kertoa, että nousua on huonommista ajoista tullut kaksinumeroinen lukema. Vihon viimeinen niitti Mörön arkkuun olisikin se, että saisin kehoni toimimaan kokonaisvaltaisesti normaalisti, mikä konkreettisesti tarkoittaisi kuukautisteni alkamista. Ja tässä tulee jälleen se hyvä uutinen: gynekologin mukaan tuo hetki ei todennäköisesti ole enää kaukana, sillä hormonitasoni on jo noussut normaaliin. Olen saavuttamassa omaa hyvinvointipainoani, ja se paitsi näkyy niin ulkoisesti kuin elimistöni toiminnassa, tuntuu voimana ja kokonaisvaltiasena hyvänä olona ja jaksamisena.

Toki toipuminen näinkin vaikean, siis syvän ja pitkän sairauden jälkeen, on pitkä, ja jossakin takaraivossa sairaus tulee varmasti kummittelemana vielä pitkään. Esimerkiksi täysin työkykyinen en olekaan vielä, ja jotkin asiat vaativat vielä työstämistä. Terapeuttini kanssa puhuimme siitä, kuinka minulla on vielä sairaudesta joitakin heikkoja jäänteitä, joilla tarkoitan ajatusulkuja tapoja ja tottumuksia, mutta joiden voittamisesta meillä kummalakaan ei ole enää epäilystäkään. Sillä mikä tärkeintä nyt olen valmis niiden työstämiseen. Nyt en vain näe toivoa, nyt en vain usko, vaan nyt tiedän sen, ihan satavarmuudella: kestää toipumiseni miten kauan hyvänsä, minä toivun.

Ja kaikesta ei tarvitsekaan luopua. Myös Mörkö saa istua kipuineen elämän veneeni takapenkillä. Keskusteluni terapeuttini kanssa sai minut nimittäin ymmärtämään, että sairaus tuleekin ehkä olemaan jollakin tavalla osa elämääni, onhan se tärkeä ja iso osa menneisyyttäni, elämänhistoriaani, ja vaikuttanut osaltaan siihen, kuka minusta on tullut ja vaikuttanut tapaani katsoa maailmaa. En olisi sama ihminen ilman sairauttani, ja juuri  sen takia on se myös arvokas. En olisi koskaan valinnut sairauttani, mutta nyt, kun se kuitenkin osuin elämäni varrelle, olen oppinut arvostamaan kokemaani, enkä välttämättä edes haluaisi pyyhkiä sitä kokonaan pois menneisyydestänin tai elämästäni.

Olen nimittäin kokenut sisälläni kaiken kokemani, ja ennen kaikkea siitä selviämisen myötä, valtavan kasvutarinan, vaikka se ehkä kuulostaakin kliseeltä. Olen oppinut ottamaan vastuuta, itsenäsitynyt ja oppinut niin pääsemään yli pettymyksistä kuin  nauttimaan arjen pienistä  iloista, ja löytänyt ne asiat, jotka minulle ovat tärkeitä ja joiden puolesta minä haluan taistella. Toisaalta olen oppinut myös tunnistamaan ja tunnustamaan omat rajani, ja myös pyytämään apua. Ennen kaikkea olen oppinut rakastamaan itseäni, kunnioittamaan kehoani ja jokaista hullunkuristakin luonteenpiirrettäni. Olen taas löytänyt itseni.

Edelleen  myös noudatan melko tarkasti rutiinejani, ja keskusteluni terapeuttini kansa sai ymmärtämään, että ehkä rutiinitkin tiettyyn pisteeseen asti ovat osa minua. Nautin siitä, että syön puuroni suunnilleen samaan aikaan ja aina muumilautaselta, ja siitä, että päivät kotona rullaavat tuttuja latuja. Mutta ne ovat rutiineja, eivät enää pakkoja. Nautin myös niiden rikkomisesta silloin tällöin ravintolareissun tai extempore-retken muodossa. En ahdistu, vaikka päviäjärjestelyni menisikin päälaelleen, kuten se usein käytännön arjessa minulla nykyään meneekin, ja puuro pitäisi hotkia naamaan monta tuntia aikaisemmmin tai sulkapallovuoro peruuntuisi.  Itse asiassa olen onnistunut kääntämään piirteeni rutinoitua voitokseni. Kahleiden sijaan ne ovat saaneet terveyttäni tukevan muodon. Rutiinini luovat minulle turvaa, eivät enää kahlitse minua.

Mutta paraneminen ei olekaan sitä, että saa heitettyä tuon kokemuksen yli laidan tai pystyy sen unhotamaan. Se on sitä, että hyväksyy sen, oppii elämään sen kanssa ja hallitsemaan sitä niin, ettei se enää haitallisella tavalla rajoita elämää. Pääsee niin sanotusti niskan päälle. Vaikka Mörkö siis istuukin matkassani jollakin tavalla yhä, ehkä osana minua aina, olen oppinut hallitsemaan sitä, en vain  kroonisesti elämään sen kanssa, vaan noussut sen yläpuolelle, saanut siitä lopullisen yliotteen. Vaikka sairaita ajatuksiakin on, ja niitä tulee vielä varmasti pitkään, ne ovat enää vain kuiskauksia korvissani. Minun ei tarvitse enää toimia niiden mukaan, ja itse asiassa, pystyn ohittamaan ne, jopa hyvänä hetkenä naurahtamaan niille. Olen tehnnyt sen ja itseni kanssa rauhan. Olen hyväksynyt menneisyyteni, olen oppinut Elämään tässä itseäni varten omalla tavallani, ja suunnannut katseeni tulevaan. Ja siellä edessä näkyy muun muassa valmistuminen ja työskentely unelma-ammatissani, jo ensi viikolla alkava siirtymiseni omaan asuntooni. Ja sitä ennen Ihana juhannus mökillä, ehkä elämäni Paras kesä.

Ja samalla, kun olen löytänyt jotakin hyvin arvokasta, olen päästänyt irti jostakin, joka ehkä joskus oli minulle tärkeä, mutta jonka aika nyt on ohi. Sairaus ei enää ohjaile elämääni, vaan sitä ohjaan minä. Minä pääätän, lähdenkö lenkille vai otanko lepotuolissa aurinkoa, minä päätän, syönkö jäätelön tai pitsan. Minulla on päämäärä, ja sitä kohti minä en vain yritä, vaan myös pääsen omien tekojeni kanssa. Ja tuo päämäärä on, ei enempää eikä vähempää, kuin terveys ja Elämä, ja se, Elämä, se on tässä.

Ja parasta on, että rehellisesti tunnen vain pohjatonta helpotusta tästä oivalluksestani, Onnea, ja tietysti syvää kiitollisuutta niille, jotka ovat tämän pitkän matkan jaksaneet rinnallani kulkea. Suurin kiitos siitä, että olen tässä ja nyt kuuluu itseni lisäksi isälleni. Hän ei ole vain kulkenut rinnallani tätä matkaa, hän on kantanut minut sen läpi, kunnes omat siipeni ovat vihdoin alkaneet kantaa. Lisäksi haluan kiittää erityisellä lämmöllä äitiäni ja siskoani, pappaani ja erityisesti edesmennyttä mummoani, sekä parasta Ystävääni. Ei ole sanoja, on vain Suuri Kiitos. Ja kiitoksen sana kuluu myös teille monille ihanille, kannustaville lukijoilleni, jotka olette jakaneet tämän matkan kanssani.

Ja nyt, vihdoin, tunnen siipieni kantavan. Olen saavuttanut sen pisteen, jossa en enää koe olevani sairas. En halua enää identifioida, enkä identifioikaan, itseäni "anorektikoksi", vaan Idaksi. En halua olla enää sairain, tai edes sairas, haluan olla Ida, niin mahdollisimman elinvoimaisena kuin suinkin. Ja sitä, minä olenkin. Kun tapasin jälleen harrastuksieni kautta yhden anoreksiaa sairastavan, ja katsoin häntä, en ollut enää samassa veneessä, olin päässyt sieltä jo rannalle.

Mistä päästäänkin sitten siihen kuitenkin kaikista vahvimpaan tunteeseeni. Nimittäin suunnattomaan ylpeyteen itsestäni. Sellaiseen ylpeyteen, jota en ole vielä elämässäni tuntenut koskaan aiemmin. Sellaiseen, jollaiselle ei kerta kaikkiaan ole vertaa. Sillä kaikista epäilyksistä huolimatta, omistanikin, minä tein sen. Minä Selvisin. Sittenkin. Minä tein mahdottomasta mahdollisen.

Nyt on siis tullut aika katsoa peiliin, onnitella, ja hymyillä. Hymyillä puhdasta Onnea. Minä olen tässä. Kaiken tämän jälkeen. Vahvempana kuin koskaan. Lähes jokaisen sopukkani tuntien, ja loppuun Innolla ja Rakkaudella tutustuen. Itseni ansiosta ja itseäni varten. Suu täynnä makaronilaatikkoa.

Suurella Kiitollisuudella ja Ylpeydellä,

Ida

Ps. Huomatkaa artistien asianmukaiset irrottelumoooovit! :)

Pps. Näissä tunnelmissa toivotan samalla teille kaikille Ihanille lukijoilleni oikein ikimuistoista juhannusta ja ainakin aurinkoista mieltä!