Pystyinpäs!

Sairauden ollessa vahvalla, syömishäiriöpeikon edessä anoreksiaan sairastunut tuntee usein voimattomuutta. Kun kuherruskuukauden jälkeen suhde sairauteen on muuttunu ja sairauden hohdokkuus on kadonnut, tilalle tulee viha, mutta samalla myös voimakas, lamaannuttava pelko sairauden edessä. Vaikka kuinka haluaisi luopua sairaudestaan, sen käskyjä sortuu noudattamaan kerta toisensa jälkeen yhä uudestaan ja uudestaan. Vielä henkisen luopumisprosessinkin ollessa jo pitkällä, käytännön valintatilanteissa sairastava tuntee usein epätoivoa yrittäessään vastustaa sairauttaan.

Sairastava tuntee siis itsensä sairautensa edessä pieneksi ja avuttomaksi. Sairauden tahto on niin voimakas, että sitä ei uskalla helposti lähteä vastustamaan, vaikka kuinka haluaisikin. Sairauden luomat kiellot, rajoitukset, säännöt ja pakot ohjaavat elämää, vaikka tilanteeseensa olisi lopen kyllästynyt. Kun viha sairautta kohtaan kasvaa sitten riittävän suureksi ja sitä yrittää lähteä vastustamaan, on ensimmäinen ajatus usein: en pysty.

Myös minä olen usein tuntenut tällaista voimattomuutta syömishäiriömörköni edessä, ja tunnen yhä edelleenkin. Olen monet kerrat itkenyt isälleni sitä, kuinka EN PYSTY. En pysty syömään, en pysty muuttamaan arkiruiinejani, en pysty vähentämään liikkumistani, en pysty nostamaan painoani... Ja kuitenkin tällä viikolla olen pystynyt. Olen ottanut tällä viikolla jälleen kaksi merkittävää askelta sairauden vastustamisessa, askelta, joihin en vielä vähän aikaa sitten olisi ikinä uskonut pystyväni: olen lopettanut pakkoliikkumiseni lähes kokonaan ja syönyt ensimmäisen kunnon, ison aterian yksin. Seuraavassa kerron hieman lisää siitä, kuinka tämä voimakas, sairauden luoma pystymättömyyden tunne on ollut omalla kohdallani voitettavissa.

Ensinnäkin on tärkeää ymmärtää, että tunne omasta pystymättömyydestä on nimenomaan vain sitä, nimittäin tunne. Tunteet syntyvät oman pään sisällä, ja siksi ne on samassa paikassa mahdollista myös tappaa. Tunteissa on, hyvässä ja pahassa, myös se puoli, että ne menevät aina ohi. Vaikka hetkittäin saattaa tuntua, että ahdistus tai onni jäävät päälle, tunteista pääsee yli. Tällöin, kun ei vaiN anna periksi, tunne omasta voimattomuudesta sairauden edessä ja pystymättömyydestä on ylitettävissä.

Helppoa tämän tunteen muuttaminen ei kuitenkaan ole, sillä sairaus pyrkii jatkuvasti sitä pystymättömyyden tunnetta vahvistamaan. Anoreksianhan tahto on nimenomaan viedä elämästä jokainen pienikin toivon muren ja tuhota sairastavan itseluottamus. Kun toivo ja usko omaan itseen ja omiin mahdollisuuksiin onnistua katoavat, katoaa samalla myös sairaudelta uhka tulla tuhotuksi.

Vaikka sairaus siis pyrkii ruokkimaan pystymättömyyden tunnetta takertumalla jokaiseen pieneenkin epäonnistumiseen, joita kaikille välttämättä tulee myös toipumisprosessissa, kuten yleensäkin elämässä, on tärkeää, että niiden edessä ei luovuta ja anna periksi. Kun ei edes yritä, ei varmasti onnistu. Mutta kun aina vain jaksaa sinnikkäästi yrittää, lopulta tuo yrittäminen palkitaan. Omalla kohdallani on vaatinut useita vuosia monta kertaa päivässä tapahtuvia tuettuja ruokailuja, ennen kuin edes uskalsin kokeilla syömistä yksin. Pakkoliikkumisesta luopumisesta ja rauhoittumisesta olen puhunut kuukausia, mutta yrittänyt monta kertaa turhaan, ennen kuin viimein onnistuin lepäämisessä. Jos olisin menneisiin epäonnistumisiin jäänyt roikkumaan, olisin samalla tuominnut itseni jatkuvaan epäonnistumiseen.

Kaikkein tärkeimpänä asiana onnistumisen kannalta näenkin sen, että jaksaa uskoa itseensä ja onnistumiseensa, vaikka sairaus muuta väittää. Koska sairaus on OIKEASTI voitettavissa, ja meissä jokaisessa on se voima, jolla se tehdään. Ihminen pystyy uskomattomiin suorituksiin, kun vain jaksaa uskoa itseensä. Monet arjen sankaritarinat ovat todiste siitä, kuinka mahdotton muuttuu mahdottomaksi. Minä olen toteuttanut tällä viikolla jo kaksi tällaista pientä, mutta minulle suurta ihmettä.

Usein sairastavalle on myös tärkeää, että hän tuntee muiden uskovan häneen. Minulla on ollut tukenani ihana perheeni ja tärkeät isovanhempani, jotka ovat jaksaneet nähdä valoa tunnelin päässä silloinkin, kun se on ollut itseltäni piilossa. He ovat puhaltaneet minuun toivoa silloinkin, kun se on ollut itseltäni kateissa. Nyt vihdoin huomaan, että uskallan pikkuhiljaa jaksaa uskoa myös itse itseeni, ja kuten olen saanut todistaa, se kantaa myös hedelmää.

Jatkuvan yrittämisen keskellä on kuitenkin erittäin tärkeää tuntea omat rajansa. Yhtä tärkeää on ymmärtää, että omien rajojen tullessa vastaan, on täysi lupa ja oikeus pyytää apua ja tukea. Syömishäiriössä on kyse sairaudesta, ja sairauteen tarvitaan usein hoitoa ja sen voittamiseen ulkopuolista tukea. Tämä vaatii sairastavalta nöyrtymistä ja oman heikkoutensa tunnustamista, mikä ei syömishäiriöön sairastuneelle useinkaan ole helppoa. Oman toipumisprosessini etenemisen edellytys on kuitenkin ollut ylpeyteni nieleminen, ja muuttaminen vanhempieni luokse väliaikaisesti asumaan saaadakseni tukea ruokailuihin. Onnistuakseni ruokailuissa olen pyytänyt isältäni tukea niiden ruokien mittaamiseen, joiden kohdalta se ei vielä itseltäni onnistu.

Omien rajojensa tiedostamiseen liittyy myös sen ymmärtäminen, että kun tekee parhaansa, se riittää. Tämä on ehkä tärkein elämänohje, jonka olen rakkailta isovanhemmiltani oppinut. Älä siis vaadi itseltäsi ihmeitä. Monet kerrat olen itse esimerkiksi osastolta lähtiessä sortunut katteettomiin lupauksiin ja kuvitellut oikeasti mielessäni hyppyä terveeseen elämään. Todellisuudessa etenemistahtini on ollut hyvin maltillista, enkä ole vieläkään nähnyt päivää ilman syömishäiriöllä oireilua. Turhat lupaukset ja harhakuvitelmat vain lietsovat pystymättömyyden tunnetta, kun lupauksiaan ei pysty lunastamaan.

Mutta: kun sitten onnistuu vastustamaan sairattaan, oli kyse sitten kuinka pienestä tai mitättömästä asiasa hyvänsä, on tärkeää muistaa onnitella itseään, ja ehkäpä jopa palkita itseään jollakin tavalla. Minä aion palkita itseäni onnistuneesta yksin suoritetusta lounaasta sunnuntaina shoppailureissulla siskoni kanssa jollakin ihanalla kevätuutuudella. Vaikka sairaus yrittääkin syyllistä, muista siis olla rohkeasti itsestäsi ylpeä. Sairauden vastustaminen on aina hieno teko, ja kun siinä onnistuu on syytäkin tuntea ylepyttä itsestään. Ja juuri niiden pienien erävoittojen kautta saavuttaa lopulta todellisen maalinsa.

Tähän onnistumisen kokemukseen siis kannattaa jäädä kiinni, ja helposti jääkin, kun siihen vain antaa itselleen luvan. Voin nimittäin kertoa, että kun pystyy tekemään jotakin sellaista, mihin ei olisi uskonut pystyvänsä, toisin sanoen ylittää itsensä, on tunne parempi kuin mikään muu. Tunne ottaa sinusta vallan voimakkaammin kuin mikään ahdistuskohtaus. Kun tietää tehneensä oikeasti oikein, tuntee olonsa mahtavaksi ja itsensä voittajaksi. Onnistuneesti suoritetun lounaan jälkeen minä vain itkin onnesta. Ehkäpä tämän mahtavan tunteen vuoksi onnistuminen ruokkiikin onnistumista, sillä siihen tunteeseen jää voimakkaammin koukkuun kuin mihinkään huumeeseen tai sairauteen. Se tunne vetää eteenpäin, ja edessä näkyy toivoa.

Sitä toivoa toivon tämän tekstin herättävän myös teissä rakkaat lukijani. Minä olen pystynyt. Kyllä Sinäkin pystyt!

<3: Ida