Missä muruseni on?

Siitä on kulunut nyt tasan viikko, kun minua ja koko perhettämme kosketti valtava ja ikävä menetys. Rakas koiramme Helmi nukkui pois yllättäen. Minun on vieläkin vaikea uskoa tapahtumaa todeksi. Kirjoitan tästä nyt, vaikka tämä ei suoranaisesti liitykään syömishäiriööni, koska tapahtuma koskettaa minua niin paljon, etten voi sivuuttaakaan asiaa. Kirjoitan myös siitä näkökulmasta, mikä vaikutus Helmillä oli taistelussani elämän puolesta ja miten sen menetys on vaikuttanut minuun, ja kuinka olen löytänyt Helmin poismenon jälkeen itsestäni uusia voimia parantumiseni tiellä.

Helmi oli minulle tärkeä seuralainen, jonka kanssa vietin pääsääntöisesti päiväni ollessani kotona ja jonka ansiosta en tuntenut itseäni ainakaan yhtä yksinäiseksi kuin olisin muuten tuntenut. Helmin lenkittämisen ansiosta sain luotua lenkeillä tärkeitä kontakteja naapurustoni ihmisiin, kun olin lähellä eristäytymistä neljän seinän sisälle kotiin. Helmi jaksoi kuunnella murheitani ja lohduttaa vaikeina hetkinä, kun ahdistus nosti päätään. Muistan lukuisat kerrat, kun olen itkenyt Helmille epätoivoani kohdatessani sairauden mukanaan tuomat vaikeudet ja vuodattanut kyyneleitäni hänen pehmeää turkkiaan vasten. Helmin iloinen hännänhuiskaus ja pirteä ääni toivottivat aina yhtä iloisena tervetulleiksi kotiin, olin sitten ollut pois minuutteja tai päiviä. Oli ihana tietää, että joku odotti minua silloinkin, kun tunsin olevani yksin maailmassa. Se sai minut tuntemaan itseni korvaamattomaksi, kun olin unohtanut, miten arvokas olen. Helmi jaksoi piristää silloinkin, kun sairauteni vuoksi oli kotona muuten apea tunnelma.  Helmin syvä hengitys ja tarkat nappisilmät loivat turvaa, kun olin todella huonossa kunnossa enkä kunnolla edes osannut pelätä henkeni puolesta. Hän piti yllä toivoa niinäkin hetkinä, kun muut eivät sitä kyenneet näkemään.

Helmi oli enemmän kuin vain koira. Hän oli perheenjäsen, jolla oli korvaamaton ja arvokas tehtävä perheessämme. Hän oli todellinen Helmi.

Vaikka Helmin poismeno satuttaa minua, ja vaikka olisin suonut hänelle vielä monen monta elinvuotta lisää, uskon, että hänen kuolemassaan oli jollakin tavalla myös kohtalo pelissä. Minulla on ollut elämässäni hetkiä, jolloin en olisi kestänyt Helmin menettämistä eikä minulla olisi ollut keinoja käsitellä tapahtunutta. Nyt huomaan, että asia on toisin. Traagisen tapahtuman kohdatessani olen löytänyt itsestäni sellaisia voimia, joita en tiennyt vielä olevan olemassakaan. Nyt pystyn näyttämään tunteeni ja käsittelemään suurta suruani, niin näin kirjoittamalla kuin puhumalla läheisteni ja hoitohenkilökunnankin kanssa. Se on auttanut minua jaksamaan pikkuhiljaa eteenpäin ja huomaamaan, että elämä jatkuu.

Tapahtuneen johdosta olen saanut myös huomata, kuinka vahvoilla olen myös sairauteni voittamisen suhteen. Olin ylpeä, voidessani ravitsemusterapeutin tapaamisessa todeta, ettei Helmin menetys ole vaikuttanut syömisiini. Olen siis urheasti jatkanut syömistä ateriasuunnitelmani mukaan, vaikka minulla on ollut todella vaikeaa. Se on osoittanut minulle, että olen löytänyt muita, terveitä tapoja surra ja käsitellä tunteitani. En enää reagoi vaikeisiin asioihin syömisellä tai syömättömyydellä. En kanavoi vaikeita tunteitani ja suruani enää siis sairaudella oireiluun. Nähdäkseni tämä on merkittävä asia sairauteni voittamisessa.

Uskon siis, että jollakin tavalla Helmi tiesi, että minä ja koko perheeni olemme nyt riittävän vahvoja kohdataksemme sen menetyksen ja pärjäämme jo ilman sitäkin. Lisäksi Helmi pääsi pois onneksi nopeasti ja ilmeisesti melko kivuttomastikin. Myöhemmin saimme tietää, että Helmillä oli pitkälle edennyt syöpä, eikä mitään hänen pelastamisekseen olisi ollut tehtävissä, ja luulen, että pitkät jäähyväiset olisivat olleet ainakin minulle liikaa. Olen myös tyytyväinen siihen, että sain viettää Helmin kanssa hänen viimeiset kuukautensa kotona. Jotkin asiat tässäkin elämässä, tai ainakin täältä lähtemisessä, menevät siis kuitenkin oikein.

Vaikka uskon olevani nyt kyllin vahva päästäkseni yli Helmin poismenosta, ikävöin rakasta seuralaistani kovasti ja pyörii mielessäni Jenni Vartiaisen sanoin kysymys, missä muruseni on. Siihen tiedän vastauksen. Helmi on hyvässä paikassa ja antaa minulle voimia taisteluuni, vaikka ei olekaan enää fyysisesti läsnä. Siellä Helmi odottaa jälleennäkemistämme, kuten minäkin, nappisilmät innosta hehkuen.

<3: Ida