Kun kaikki on jo nähty

Kun sairastuin syömishäiriöön, en voinut aavistaa, mitä kaikkea joudun sairauteni takia vielä kokemaan. Ja hyvä niin. Nyt, monen vuoden jälkeen, ajattelen, etten olisi jaksanut tähän päivään saakka, jos olisin tuolloin tiennyt, mitä kaikkea olisi vielä edessä.

En tiedä tarkkaan itsekään, mistä kaikki alkoi. Sen kuitenkin tiedä, ettei sairastumiseni johtunut halusta olla laihempi. Olen aina ollut ruumiinrakenteeltani hoikka, enkä ole kokenut paineita laihduttamiseen, pikemminkin päinvastoin. Elämäni oli oireiluni alkaessa kaikin puolin mallillaan: minulla oli rakastava perhe ympärilläni, läheisiä ystäviä, menestyin opiskeluissa ja pärjäsin ulkoisesti hyvin. Jostain syystä kaikki kuitenkin muuttui. Syömisestä ja syömättömyydestä tuli elämäni sisältö. Kun vihdoin tajusin, miten paljon tätä uutta elämääni vihasin, oli siitä irtiponnistelu omin voimin jo liian vaikeaa.

Voisin pohtia loputtomiin, miksi juuri minä sairastuin. Sen sijaan haluan kuitenkin keskittää kaiken energiani paranemiseen. Sairaushistoriaani kuuluu valitettavasti useita yrityksiä korjata aliravitsemustilaani, syömiskäyttäytymistäni ja sairauteen liittyviä pakkotoimintoja, kuten pakkoliikuntaan, niin osasto- kuin kotiolosuhteissakin. Tällä kertaa olen kuitenkin päättänyt onnistua. Taistelen kotona vanhempieni tuella sairauttani vastaan motivoituneempana ja vahvempana kuin koskaan ennen. Olen ottanut jo muutamia rohkeita askelia kohti lopullista parantumista, joka on ehdottomana päämääränäni.

Haluan jakaa kanssanne matkani kohti parempaa ELÄMÄÄ, pienet ja suuret askeleeni tällä taipaleella. Vaikka elämä saattaa välillä kolhia, eikä taipaleeni varmasti tästä eteenpäinkään ole helppo, on suunta vain eteenpäin. Sairauteen ei enää ole paluuta. Uskon, että olen jo nähnyt kaiken, mitä anoreksialla voi olla minulle annettavana. Tai ainakin melkein; olenhan yhä elossa.

<3: Ida