Minäpä jäin perjantaina ansaitulle kesälomalle ja lomailun starttasin heti lauantaina Rakkaan siskoni kanssa kesäretkellä Turkuun. Matkustettiin eka kertaa Onnibussilla, ja hyvinhän matka sillä kulki. Lähdettiin aamulla kasin aikaa kotoota ja kymmeneltä illalla tultiin sitten kotiin nukkumaan, eli sellainen maksimoitu päiväreissu oli siis kyseessä. Säätä vähän jänskättiin, mutta koko päivän oli ihan superihana kesäilma ja aurinko paistoi.
Ekana perille päästyä suunnattiin Turun kauppatorille, koska mä ihan rakastan toreja ja sitä tunnelmaa. Torilla tulee aina niin kesäfiilis! Kyseisellä torilla etenkin se kukkaloisto oli ihana. Ostettiin jätskit ja isuttiin niitä torikahvioon syömään. Maistoin ekaa kertaa laku-vadelma-uutuutta, joka oli aikas hyvää! :)
Sitten lähdettiin pienelle shoppailukierrokselle kauppakeskus Hansaan. Tosi hyviä löytöjä tehtiin molemmat jo syksyä ajatellenkin, vaikka alet alkoi olla jo aikalailla lopuillaan kaikkialla. Mä oon etenkin superilonen löytämästäni Zaran farkkumekosta, ja oikeestaan ihan kaikesta muustakin. Ollaan menossa Fannyn kanssa taas komerontyhjennys reissulle kirppikselle, joten uudet vaatteet tulivat meille molemmille vähän niin kuin tarpeeseen ;)
Shoppailun jälkeen mentiin lounastamaan Aurajoen laivan ravintolan terassille auringon paisteeseen. Kyllä kelpasi! Niin parhaat kesälomapuitteet, ja ruokakin oikeasti tositosi hyvää ja laadukasta.
Iltapäiväksi oltiin ostettu liput kesäteatteriin. Ollaan uhottu siskon kanssa menevämme (kesä)teatteriin varmaan viimeiset viisi vuotta, ja nyt vihdoin saatiin se toteutettua! Näytelmä oli iki-ihana Vaahteramäen Eemeli, ja vaikka näytelmä oli suunnattu tietysti enimmäkseen lapsiperheille, niin se oli selvästi laadukkaasti toteutettu. Hienoja teatterin tehokeinoja, mietittyjä roolituksia ja hyvin vietiin tarinaa eteenpäin. Ja ihanasti oli uskallettu säilyttää sitä vanhaa tarinaa näille nykylapsille liikoja sensuroimatta tai selittelemättä. Niin ihana elämys, että kyllä synty meikäläisellekin taaas pieni kipinä lavoille....
Paluumatkalle haettiin subista evästä ja kun meillä oli ennen Onnin lähtöä vielä hetki aikaa, tehtiin se ratkaiseva virhe, että lähdettiin "vähän jalottelemaan". No, päädyttiin sitten vastapäiseen Candytowniin, ja poistuttiin sieltä sellaset puolen kilon irttarisäkit kourassa :DD Onneks syvässä sisarrakkaudessa vannottiin valvovamme toisia bussilla pomppiessamme, että säästäisimme jotain kotiinkin...
Kyllä oli niin Ihana reissu, ihana aloitus kesälomilleni. Loppulomallekin on suunnitelmissassa rentoilua ja pikkuista lähimatkailua hyvässä seurassa. Vaikka kuinka rakastaisi työtään, niin kyllä se ansaittu palkallinen loma on ihan maailman parasta just nyt. Eniten odotan lomalta irtiottoa kiireestä ja melusta, että saa tulla ja mennä omien aikataulujen mukaan ja keskittää energiaa ja aikaansa kaikkiin omiin juttuihin. Liikaa suunnitelmia en siis ole tehnyt, loma näyttää sitten, mitä se tuo tullessaan -ja sitten kirjoittelen siitä lisää! :)
Mä niin niin rakastan kaikkea sitä hektistä työtäni, jossa arki on täynnä uusia mahdollisuuksia ja vaihtuvia tilanteita, joihin tarttua. Aika kuluu supernopeasti, eikä tylsää hetkeä ole. Mutta voi vitsit, että joskus kaipaa myös sitä tylsyyttä, ja ettei ole oikeasti mitään kiirettä mihinkään.
Just tällaisen tarpeen sain tyydytettyä juhannuksena, kun suuntasin meidän omalle möksälle rakkaitteni kanssa. Pelailtiin meidän perinteisiä pihapelejä, eli mölkkyä ja tikkaa, ja muutama erä otettiin illalla sisällä kuulapeliäkin. Eipä meikäläisellä oikein pelionni käynyt, mutta hauskaa oli! Vähän kalasteltiinkin, saunottiin ja kierreltiin metsäpoluilla. Pappa opetti meille, kuinka lippu vedetään oikeaoppisesti salkoon!
Mutta suurimman osan ajasta vietin kyllä taas laiturin nokassa hömppäromskuni kanssa. Aiettä, kyllä sielu lepäsi siinä köllötellessä vain laineiden liplattaessa rauhassa! Iltaisin istuttiin yhdessä terdellä ja puhuttiin syntyjä syviä ;D
Äiti tietysti valmisti ihan superit pöperöt meille, ja miten ihanaa oli kerrankin istua lähestulkoon valmiiseen pöytään. Grillailtiin maissia ja kanaa, savustettiin superherkkukaloja ja paistettiin oman vattuhillon kaveriksi muurinpohjalettuja. Itse olin tehnyt kotona meille sitruunaisen mansikkajuustokakun jälkkäriksi. Pappa toi tuliaisiksi mulle ja Fannylle kesän ekat mansikat omasta maasta <3
Joskus tekee ihan hyvää tehdä vähän aikaa "ei mitään". Kyllä tällaisen lomailun jälkeen palasi taas ihan uudella tarmolla ja uusilla hermoilla siihen iloisen riemukkaaseen päiväkotielämään -varsinkin kun se varsinainen lomakin alkaa parin viikon päästä, jee!
Olen pohtinut ajoittain kovastikin sitä, voiko anoreksiasta parantua kokonaan. Hoidossakin mua on kehotettu tunnistamaan vaaranmerkkejä ja laukaisevia tekijöitä. Ne auttavat hallitsemaan sairautta ja pitämään huolta itsestäni. Mutta mä olen halunnut enemmän; mä olen halunnut elämän, jota saan jatkaa kokonaan ilman sairautta. Muttta onko se oikeasti mahdollista ja mitä se todellinen parantuminen tarkoittaa?
Toipuminen lähtee selviytymisestä. Siitä, että nostaa painon terveellisiin lukemiin ja opettelee syömään normaalisti, henkisellä puolella oppii pärjäämään itse ja pystyy hallitsemaan pakkojaan. Mäkin ajattelin, että olen terve, kun pystyn vastustamaan niitä sairauden rajoituksia, käskyjä ja kuiskutuksia. Ja sillä päänsisäisellä taistelulla mä selvisin vaarasta. Se on tosi hieno saavutus, mutta paranemisessa se on vasta alku. Terveen ja hyvinvoivan ihmisen elämän ei kuulu olla jatkuvaa taistelua, vaan sitä, että vain on ja elää.
Koska selviytyminen vei multa paljon ja annoin sille kaikkeni, elin sairauskuplasta päästyäni tietynlaisessa toipumiskuplassa.
Katsoin tilanteita sen läpi, mitä se tarkoitti toipumiseni kannalta,
esimerkiksi: hienoa, että makasin tänään vain sohvalla sen sijaan, että olisin vain rentoutunut sohvalla ja nauttinut kirjasta.
Kaikessa itsekeskeisyydessäni vielä kuvittelin, että muut ajattelivat
samalla tavalla ja keskittyivät minuun. Että muita kiinnosti, olenko
laihtunut vai lihonut kaksi kiloa. Vaikka todellisuudessa terveet
ihmiset suhtautuivat varmaan asiaan niin kuin minä nyt muiden sairastavien kohdalla: kyllästyttää se, että tilanne on vielä
niin
hutera, että joudutaan pohtimaan sitä kahta kiloa ja sillä kahdella
kilolla on oikeasti merkitystä.
Se kupla oli mulle suoja, jossa mä pystyin toipumaan ja keskittymään siihen kun en ihan vielä ollut kyllin vahva tähän maailmaan ja elämään, joka mua parantuneena odotti. Olihan sellainen toipumistsemppaus-elämä tietyllä
tavalla
yksinkertaista; sai iloita jokaisesta grammasta, suklaapalasta, sohvalla
vietetystä minuutista ja uudesta ruokalajista. Mutta ihan niin
yksinkertainen elämä ei toivuttuani täyteen kapasiteettiini mulle
riittänyt, mä en jaksanutkaan ihan niin "pientä" elämää ja aatemaailmaa.
Elämä ei ole sitä että viettää aikaa
peilin edessä, ja yrittää hyväksyä normaalipainoista kehoaan, tai että
pystyy noudattamaan ateriasuunnitelmaa tai tsemppaamaan itsensä syömään
riittävästi. Elämä ei ole sitä, että pystyy vastustamaan sairautta, kun
paino alkaa laskea. Että jakaa ystäviensä kanssa sitä, kuinka pystyi
herkuttelemaan jouluna tai kuvaa pakastepizzaa facebookiin. Niitä
asioita jaetaan terapiassa tai hoidossa, mutta se on vain välivaihe
toipumisessa, ei elämä tapahdu terapiassa. Jos elämä pyörii vielä näiden
asioiden ympärillä, niin on voitolla, mutta käy vielä taistelua.
Kun toipuu, ei tarvitse enää nähdä
työtä toipumisen eteen, ei tarvitse etsiä vaaran merkkejä, vastustaa,
varoa tai tsempata itseään. Ja sitten,
käy niin kuin mulle on käynyt, katsoo taaksepäin ja huomaa, että
ainiin, nää asiat ei aina olekaan olleet itsestäänselvyyksiä, joskus se,
että mä söin maksalaatikkoa päivälliseksi tai croissantin kahvilassa oli hienoa, ja mä pohdin sitä, lähteäkö vai
eikö lähteä lenkille. Enää mun päänsisällä ei ole taistelua, joka mun pitäisi voittaa tai hävitä. Nyt mä syön ja lähden tai en lähde, eikä niillä
asioilla ole sen syvällisempiä merkityksiä.
Mutta ei mun ole toipumisen myötä tarvinnut niistä pienistä ilonaiheista luopua,
päivänvastoin. Mut oikeastaan tietyllä tavalla yllätti, että elämä
tarjoaa nautintoja ja kokemuksia itsessään, ilman että niitä pitää teennäisesti luoda tsemppaamalla. Kun
mä nyt olin laivan
buffetissa, en miettinyt sitä saavutuksena, vaan nautin ruoasta ja
seurasta sen itsensä vuoksi ja keskustelen siinä samalla vähän
tärkeämmistä asioista.
Ja mitä niihin elämän vastoinkäymisiin sitten taas tulee, niin kuulostaa tosi naiivilta, mutta jossakin vaiheessa mä jollakin tavalla
kuvittelin, että kun selviän anoreksiasta, musta tulee Superihminen,
joka selviää elämässä kaikesta, ja että elämän pieneet murheen aiheet
kuten myöhästyminen bussista tai kolmas kevätflunssa ei enää harmita.
Ajattelin, että voisin jakaa Selvitytyjä-elämänviisautta ja tukea muita.
Aika ylimielistä oikeastaan. Nyt mä huomaan, että mä olenkin ihan
tavalinen ihminen, ehkä astetta vahvempi ja positiivisempi, mutta kyllä
mua edelleen märät sukat ja juoruilu ärsyttää. Mutta koska mä olen sinut
itseni kanssa, niin se on mulle ihan ok. Oikeastaan mä pidän itsestäni
aika paljon just näin, vähän epätäydellisenä.
Anoreksiasta irtautuminen ei koskaan tarkoita, että musta tai mun
elämästä tulisi samanlaista kuin ennen sairastumista. Se ei ole
mahdollista, ja vanhaan ei ole paluuta. En ole se sama Ida, joka olin
kymmenen vuotta sitten. Kyllä sieltä on jotakin säilynyt, kuten meillä
kaikilla. Mutta sen päälle on rakentunut paljon, sairauden, vuosien ja
elämän myötä. Olen tavannut paljon minuun vaikuttaneita ihmisiä, saanut
hienoja kokemuksia ja vaikeita kokemuksia. Sairastin vakavasti monta
vuotta, ja se toi tullessaan kokemuksia, jotka muiden elämänkokemusten
rinnalla ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka tänä päivänä olen.
Jotkin noista kokemuksista jätti kipeät muistot. Mutta nyt ne ovat muistoja, en elä niissä enää.
Ei
minun tarvitse enää koko ajan pohtia, miksi mä sairastuin tai mitä
mulla on nuoruudessa jäänyt kokematta. Mä hankin mieluummin niitä toisenlaisia
kokemuksia lisää nyt. Kyllä mä joskus mietin sairauteenkin liityviä
asioita, kuinka helpottunut olen siitä, että mä selvisin, kuinka mä sain huono
hoitoa ja miten julmasti mä kohtelin mun läheisiä. Mutta ei mun elämä
enää pyöri sen ympärillä.
Mä en enää aikoihin ole mieltänyt itseäni Ida -anorektikoksi. Mutta
en mä oikeasti ole enää "Ida, Sankari, joka selvisi anoreksiasta". Se "parantuja-Ida" oli mulle hyvä
identiteetti vähäksi aikaa. Mutta nyt mä olen jättänyt senkin
taakse. Kyllä, mä olen ollut anorektikko. Olen myös ollut koulukiusattu.
Luokan nopein juoksija. Kympintyttö äikässä. Kaveripiirin ainoa jolla
on silmälasit. Näyttelijälahjakkuus. Ne kaikki ovat muovanneet mun
identiteettiä. Mutta nyt mä haluan olla ennen kaikkea sitä, mitä mä olen
ja teen tänä päivänä.
Eilen mut kirjattiin ulos hoidosta. Lääkäri totesi mun parantuneen anoreksiasta. Heidän palveluitaan tai muuta hoitoa asian osalta en toivottavasti enää koskaan tarvitse.
On hienoa, että mä olen jättänyt anoreksian taakse, mutta oikeasti mä katson sen menneen sijaan jo eteenpäin. Olen iloinen, että olen parantunut anoreksiasta, mutta vielä iloisempi olen siitä, että voin nyt hyvin ja olen terve. Mitähän kokemuksia minulla on vielä edessä?
Lopullinen parantuminen onnistuu vain niin, että sairaus jää taakse ja
jatkaa elämää. Ei ole enää mitään mitä pitäisi tsempata, varoa tai
taistella. Kyllä, kyllä anoreksiasta voi parantua kokonaan. Kyllä mä olen toipunut siitä ihan täysin.
Ihan on tuntunut kesälomalta jo tämä toukokuu, vaikka minun lomaani oikeasti onkin vielä yli kuukausi aikaa. Nämä ilmat, aurinko, pirteä mieli ja ihanat pienet vapaa-ajan jutut ovat maistuneet niin kesältä!!
Siskon kanssa aloitettiin mansikkakausi jo vappuna, kun sisko oli mun luona yökylässä herkuttelemassa ja leffailemassa. Leivottiin yhdessä pitsaa, paistettiin munkkeja ja sitten suunnattiin keskustan hulinoihin epämuodostuneet lakit päässä. Kerrankin oli niinniin Ihana vappusää!! Mulla oli tietty prinsessailmapallo ja torilta ostettiin kasa metrialkuja.
Jätski ja hietsun kirppis, mun lemppari lauantaijuttuja kesällä kamujen kanssa. Luottolakun lisäksi olen tässä toukokuussa ehtinyt jo maistella uutta kahvijätksiä Espan puistossa. Kirppistellyt olen Hietsussa, Kaivarin kanuunassa ja lähikaduilla siivouspäivänä. Ihanaa, että olen saanut seurakseni myös parasta Ystävääni "maalta". Työkamujen kanssa käytiin katsastamassa Teurastamon terdet, ja suosittelen aurinkoäivinä!
Äitienpäivänä veimme siskoni kanssa äitini leffaan irttarien ja poppareiden kanssa. Äitin kanssa olemme käyneet leffassa myös kaksistaan ja Kumpulan kyläjuhlillakin. Isän kanssa jänskättiin tietty toukokuussa yhdessä lätkää.
Viime lauantaina olin juhlistamassa päikyn kevätkauden päätöstä rentoutusristeilyllä Tallinnassa. Sadamarketista löysin niin Ihananihanan kirkkaan vihreähelmaisen kesämekon, että! Vanhassa kaupungissa lounastimme, istuskelimme terassilla ja nautimme auringosta. Paluumatkalla meillä oli buffet, jossa parasta oli savustettu lohi, kesäkurpitsa-munakoisorullat, lasten pöydästä pihistetyt lihapullat ja ranskalaiset kilolla ketsuppia -ja tietty se jälkkäripöytä kakkuineen ja jätskeineen, sen äärelle olisinkin voinut jäädä loppuillaksi! Kotiin taxfreestä lähti kynsilakkojen lisäksi tietty muutama kilo karkkia.
Pienestä kevätkesäflunssasta olen helteiden keskellä kärsinyt, mutta onneksi vain viikonloppuisin ;) Silloin on lepäilty, ja muuten sitten treenattu sitäkin innostuneemmin. Nyt tosin nauttien välillä mieluummin myös näistä aurinkopäivistä salin seinien sijaan...
Töissä on kevätjuhlat juhlittu nukketeatteriesityksineen, kukat, suklaat ja lasten tekemät kortit ja leivokset vastaanotettua. Nyt siirryn päivystävään päiväkotiin kesäksi ennen sitä oikeaa vuosilomaani.
Elokuussa sitten odottaakin hieman uudet tuulet töiden osalta, siitä sitten lisää myöhemmin... Terveystarkastuksessa työtä varten tämä nainen todettiin terveyden ja hyvinvoinnin puolesta soveltuvaksi henkisesti ja fyysisesti raskaaseen työhön. Anoreksia on virallisesti takanapäin, ja ikävä ei tule! Ja todistushan on kuulemma voimassa eläkeikään asti ;) Kiitollisena jatkan elämääni etiäpäin :)
Aurinkoisin terkuin ja kesäisin "melkeinloma"-fiiliksin,
Ida
Joululahjaksi sain Ihanan vaaleanpunaisen bamixin, ja kevät onkin sitten soseutettu ja surauteltu ainakin viikottain jotakin! Tämä kasvissoseitto on löytänyt tiensä minun lemppareideni joukkoon. Kasvisaterialle keiton kaveriksi sopii värikäs pitsa.
Paras kasvissosekeitto
Pienehköön kattilalliseen
noin puolikiloa kukkakaalia (pakaste käy hyvin)
vähän vähemmän porkkanoita
litran verran vettä
noin desi kookoskermaa (jos et tykkää kookoksesta, myös ruokakerma tai sulatejuusto sopii)
ripaus suolaa ja sokeria, hippusellinen pippuria, tarvittaessa varovasti yrttejä.
Keitä kasvikset pehmeiksi. Kaada keitinvesi talteen, soseuta vihannekset. Mausta ja lisää kerma ja tarvittaessa keitinlientä.
Tarjoiluun keitettyjä kananmunia, turkkilaista jogurttia tai raejuustoa.
Värikäs kasvispitsa (pellillinen)
Pohja:
yksinkertaisimmillaan (eli itse käytin):
n. 6 dl myllyn paras pizzajauhoja
vajaa 1/2 pakettia tuorehiivaa
pari dl vettä
Voit korvata jauhot myös: 4 dl vehnäjauhoja, 2 dl durumjauhoja. Lisää tällöin ripasu sokeria ja pari rkl öljyä
Lämmitä vesi kädenlämpöiseksi (lisää sokeri), sekoita joukkoon hiiva.
Alusta joukkoon jauhot ja suola (ja öljy) vähitellen. Vaivaa taikinaa, kunnes se irtoaa reunoista.
Anna kohota liinan alla kaksinkertaiseksi (n 30-40 min). Valmistele sillä välin täytteet.
täytteet:
Tomaattimurskaa
tomaattia
punasipuli
mustia oliiveja
herkkusieniä (tölkki käy tähän)
juustoraastetta
oreganoa, vähän suolaa ja pippuria
Viipaloi tomaatit ja punasipuli, raasta juusto.
Kun taikina on kohonnut, kauli se uunipellille. Anna kohtoa liinan alla vielä hetken.
Levitä pohjalle täytteet. Ensin tomaattimurska ja viimeisenä juusto ja mausteet.
Paista 225-250 :ssa noin vartti, kunnes pohja on kypsää ja juusto sulanut. Ripottele paistuneen pitsan päälle halutessasi vielä hieman oreganoa.
Meidän vikaksi päiväksi Lontoosta haluttiin vähän rennompi lomailupäivä, jotta aikaa jäisi kaiken nähdyn ja koetun sulatteluun ja voimien keräämiseen edessä olevaa työpäivää varten. Niin, ja niiden rakkulaisten ja kymmenistä kilometreistä väsyneiden jalkojenkin takia...
Aamuksi olimme ostaneet liput Lontoon kuuluisaan Tussaud-vahakabinettiin. Se oli oikeasti hieno elämys. Jos käyt elämässäsi kerran katsomassa melkein eläviä nukkeja, niin suosittelen tekemään sen Lontoon-reissulla. Nuket olivat todella laadukkaita, ja reitti oli rakennettu ja suunniteltu hienosti. Erityisesti mieleeni jäi lopun vaunuajaelu, joka oli kuin hieno kummitusjuna. Aika monta kuvaa sain tallennettua julkkisten kainalossa.
Loppupäivä olikin sitten varattu shoppailulle. Ensimäiseksi piipahdimme Selfridgen tavarataloon, mutta sen muotiluomukset olivat hieman turhan hienoja ja hintavia, joten jatkoimme matkaamme kuuluisalle Oxford streetille. Myös hotellimme oli sen vieressä, mutta jo tuo katu on useamman kilometrin pitkä -ja vaatekauppoja on aivan vierivieressä. Aikamoinen shoppailijan unelma siis.
Minä halusin ehdottomasti käydä forever21-vaateliikkeestä, josta löysin ihanan piristäviä uusia treenikuteita ja muutaman kivan työvaatteen. Kaikesta parhaimmat löydöt tein kuitenkin Primarkilla, jossa muutamalla punnalla pystyi uusimaan vaatekaappinsa. Olisin voinut ensin ostaa sieltä vaikka mitä, ja pieni tsekkaus perässä vedettävien ostoskärryjen sisältöön ennen kassoja tuli tarpeeseen. Onneksi huomasimme vasta ostoskassit kädessä ja isän kiskoessa meitä ulos, että tavaratalossa oli myös kolmas kerros...
Meillä oli vielä perinteiset fish and chipsit reissulla syömättä, joten pitihän se käydä viimeisen päivän kunniaksi testaamassa. Eli siis lounaamme oli ranskalaisia ja friteerattua kalaa (plus hampurilaisia ja muita härpäkkeitä joita tähän turistiannokseen tuli mukana) perinteisessä Lontoolaisessa pubissa. Iltapäiväkahvit joimme Starbucksissa, vaikka isä ei ihan tajunnut, miksi sitä varten piti Lontooseen asti lähteä...
Illalla lähdimme syömään Chinatowniin, joka Lontoossa on nykyään ainoastaan sitä tarkoitusta varten olemassa. Se on kiva illanvietto paikka, joissa kiinalaisia ravintoloita on vierivieressä, ja kaduilla soi musiikki. Illalliseen kuului friteerattuja rapuja alkuruoaksi ja pääruoksi valikoima niitä kana-, prosas-, ja kasvishapanimeläkastikkeita ja riisiä. Joksikin väliruoaksi saimme lisäksi myös nyhtöankkaa, joka minulle ainakin oli uudempi tuttavuus, ihan maistuva sellainen. En ole ikinä oikein tajunnut niitä friteerattuja kinuskibanaaneja, mutta sen kerran, kun kiinalaisessa kävin niin pakkohan sellaista oli jätskin kansa jälkkäriksi nautiskella.
Matkalla hotellille pudotin perinteiseen punaiseen laatikkoon postikortin omaan lapsiryhmääni. Mietin, kuinka kiva on palata taas töihin, kun vastaanotto olisi monta halausta, riemunkiljahdusta ja ehkäpä muutama tanssiliikekin. Mitäköhän kaikkea tärkeää muruilla olisi päivistään minulle kerrottavana? Ainakin minulla olisi heidän kanssaan jaettavaksi yksi elämäni Upeimmista kokemuksista.
Painaessani pääni vielä kerran hotellin tyynyyn, muistin taskussani olevan onnenkeksin. Murskasin sen sormieni väliin:
