Lupasin tekstini "Uhrista tekijäksi käytännössä" lopussa palata vielä niihin tapoihin, jotka minua ovat auttaneet taistelussani anorektisia ajatuksia vastaan. Nämä keinot ovat käsittääkseni tärkeäitä, sillä sairaita ajatuksia, joille ei voi mitään, tulee jokaisen sairastavan mieleen. Ja vaikka ajatuksien syntymistä ei voikaa estää, on tärkeää, että ei tarvitse toimia niiden mukaan. Jokainen tietää itse, mitkä keinoit itselle ovat parhaita. Seuraavassa omia havaintojani siitä, mitkä keinot olen itse todennut näiden sairaiden ajatusten torjumisen kannalta kaikkein toimivimmiksi.
Ensinnäkin sairaiden ajatusten vastustamisen edellytys on ensin niiden tunnistaminen ja erottaminen. Minä olen pyrkinyt tunnistamaan sairaat ajatukset ihan vaikka ääneen toteamalla itselleni: tuo on sairas ajatus. Samalla erotan sen itsestäni; se ei ole enää osa minua. Olen myös pyrkinyt erottamaan sairauden äänen itsestäni kutsumalla sitä esimerkiksi Möröksi, kuten olette tätä blogia lukiessanne saaneet lukea. Onkin tärkeää ensin tunnistaa sairaat ajatukset sairaiksi, itsestä irralliseksi, jotta löytää oikean tahdon ryhtyä niitä vastustamaan. Vasta tällöin taistelu niitä vastaan voi kunnolla alkaa.
Tässä sairaiden ajatusten tunnistamisessa voi käyttää esimerkiksi kirjoittamista apuna. Kun kirjoittaa omia ajatuksiaan ylös, analysoi ajatuksia jo prosessissa, ja kirjoitettuna omiin ajatuksiin voi saada paremmin etäisyyttä. Minulla tämä blogini kirjoittaminen on toiminut apuna omien ajatuksieni tutkailussa.
Toinen tapa sairaiden ajatusten erotteluun on hakea lähimmäisiltään tukea. Kerro ystävällesi tai perheenjäsenellesi: minun tekee mieli lähteä juoksemaan tai nyt minusta tuntuu, että en pysty syömään tätä kaikkea. Minä olen usein itkenyt isälleni sitä, kuinka en pysty syömään, ja hetken päästä sitten torjuttuani sairaan ajatuksen, syönyt.
Tunnistettua sairaan ajatuksen olen usein, kuten olen edellisessä tekstissänikin kirjoittanut, keksinyt sille terveen vaihtoehdon. Jos sairauden käsky jää ainoaksi toimintavaihtoehdoksi, on sen mukaan toimiminen usein myös ainoa vaihtoehto ja tällöin pakollista. Tämä toimintavaihtoehto tulisi olla niin paljon sairautta vastustava ja uhmaava kuin mahdollista, esimerkiksi pakkoliikkumiseen ohjaavan ajatuksen tilalla tulisi rentoutua ja niin edelleen. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin löytää toimiva vaihtoehto. Toisin sanoen jos et pysty vaihtamaan juoksulenkkiäsi meditointiin tai sohvalla makaamiseen, vaihda se edes kävelyyn tai vaikkapa johonkin kotityöhön, siis johonkin, johon todella pystyt. Muista kuitenkin, että mitä kärkevämmin uhmaat sairasta ajatusta, sitä nopeammin se sammuu. Itse usein esimerkiksi korvaan liikuntatarvettani kirjoittamisella, soittamisella, käsitöiden tekemisellä tai ruoanlaitolla.
Jos et pysty korvaavaan tekemiseen, älä ajattele korvaavasi oireilun mukaista tekemistä, vaan ainoastaan lykkääväsi sitä. Minua on esimerkiksi auttanut rauhoittumisessa valtavasti se, että olen pitänyt yhä kiinni ajatuksesta, että touhuilen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta teen sen hetken päästä, ensin vain esimerkiksi luen sähköpostini. Ja joskus olen hetken päästä huomannut, ettei minulla olekaan enää samanlaista sairauden sanelemaan pakkoa siivoilla tai pakkoliikkua, kuin vielä hetki sitten. Ja vaikka oireilisitkin myöhemmin, on sen siirtäminen jo askel oikeaan suuntaan, sillä jo sillä olet lähtenyt rikkomaan sairauden tuttua kehää.
Perusteluja toisella tavalla toimimiselle voi löytää etsimällä ja keksimällä sairaille ajatuksille tietoisesti vasta-argumentteja. Usein sairauden valheet toimivat tunnepuolella ja ovat perättömiä. Tällöin niitä vastaan toimii asian järkeistäminen, realisointi, esimerkiksi siten, että yksi ateria ei voi lihottaa minua mitenkään mudottomaksi, tai yhden lenkin jättämisellä ei ole mitään käytännön vaikutusta painoon. Vaikka et edes löytäisi mielestäsi päteviä vasta-argumentteja ahdistuksen hetkellä, on jo sairaiden ajatusten kyseenalaistaminen jälleen askel oikeaan suuntaan.
Voit myös yrittää pohtia, mitä seuraa anorektisten ajatusten noudattamisessa, ja mitä jos vastustat niitä. Mikä on se pahin pelkosi, jonka pelkäät toteutuvan, jos et noudata anoreksian pakkoa? Todennäköisesti järjellä jo ymmärrätkin, ettei tässä väitteessä ole perää, ja pelkosi on turha.
Toinen vaihtoehto on taas juuri tehdä päinvastoin: eli olla käsittelemättä sairaita ajatuksia mitenkään, eli yrittää sivuuttaa ne. Tällöin et anna niille huomiota, jota ne eivät ansaitsekaan. Ja kun sairaus huomaa, että sen ajatuksilla ei ole mitään merkitystä, ei pään sisällä eikä konkreettisissa teoissa, pikkuhiljaa se kokee turhaksi niiden lähettämisen.
Ajatustyön tilalta voit myös aina lähteä kokeilemaan käytännössä sairaiden ajatusten väitteitä, hyvässä mielessä. Toisin sanoen, jos olet aina tottunut lähtemään tiettyyn aikaan lenkille, kokeile yhtenä päivänä jättää lenkki väliin. Huomaat, että mitään pahaa ei tapahtunutkaan, pahin pelkosi ei toteutunut. Samalla todistat, että sairaiden ajatusten mukaan ei tarvitse toimia.
Ja kun sitten kerran onnistut vastustamaan sairasta ajatusta, ja toimimaan toisella tavalla, ota se sairauden mahdollisesta syyllistelystä huolimatta suurena onnistumisen kokemuksena. Tällöin olet voittaja, ja Sinun on syytä tuntea ylpeyttä itsestäsi. Palkitse itsesi jollakin pienellä, tai ainakin onnittele itseäsi. Ja voin kokemuksesta kertoa, että kun näitä onnistumisia alkaa kertyä, ruokkivat ne seuraavia onnistumisia, ja ensi kerralla samaa ajatusta vastaan toimiminen on jo huomattavasti helpompaa, ja lopulta terveestä tavasta toimia tulee rutiinia. Kannattaa nimittäin seuraavassa taistelussa pitää mielessä menneet onnistumiset: onnistuin silloinkin, miksi en onnistuisi siis nytkin.
Kun taas Sinusta tuntuu siltä, ettet yksin jaksa vastustaa sairaita ajatuksiasi, ja omat voimasi eivät riitä, pyydä tukea. Syömishäiriö on vakava sairaus, eikä kenenkään pidä selvitä siitä yksin. Läheisesi ovat varmasti mielissään, kun pystyvät auttamaan Sinua. Myös minä olen useasti itkenyt omaa heikkouden ja voimattomuuden tunnettani isälleni. Ja tiedättekö mitä? Se on auttanut. Jo asian esille tuomisesta ja ääneen sanomisesta on usein hyötyä.
Läheisteni lisäksi minä olen pyytänyt tukea taisteluuni myös Jumalalta. Olen pyytänyt voimia kestää ahdistusta, rohkeutta vastustaa sairauttani ja uskoa ja luottamusta omiin voimiini, sekä toivon pilkahduksia siitä, että tämä taistelu ei kestä ikuisesti.
Läheiset ihmiset voivat olla myös tukena ahdistuksen hetkellä, sillä anorektisia ajatuksia vastaantoimisesta seuraa lähes poikkeuksetta sen onnistumisen tunteen lisäksi myös itsesyytöksiä, pahaa oloa ja ahdistusta. Saattaa myös olla, että sairautta vastaan toimimalla hetkellisesti sairaus nostaa yhä voimakkaammin päätään, ja sysää sairaita ajatuksia vain yhä suuremmalla tiheydellä. Näin on käynyt myös minulle. Se on sairauden viimeinen isku saada Sinut toimimaan toisin, kun se huomaa olevansa uhattuna. Tällöin on hyvä pitää mielessä omat ahdistuksen hallintakeinot, joita voivat olla esimerkiksi juurikin jakaminen, asian ulkoistaminen tai vaikkapa kuvan tekeminen syömishäiriömöröstä.
Joskus ahdistuksen ollessa pahimmillaan sairaita ajatuksia vastustaessa on myös otettava järeämmät aseet käyttöön, ja oltava kova kovaaa vastaan. Silloin kun sairaus on iskenyt kuin hyökyaalto kaikkia perättömiä väitteitään syöttäen minä olen kiroillut sairaudelleni, huutanut sille naama punaisena, itkenyt, mutta aina kuitenkin vastustanut sairautta. Toisin sanoen olen antanut sairauden luoman ahdistuksen ja syytösten tulla ulos itsestäni. Tärkeintä onkin, että että tällaisella hetkellä et anna periksi. Sillä jos tässä kohtaa luovutat, ja palaat sairaudella oireiluusi, eivät ajatukset katoa, mutta jos jatkat työtäsi, lopussa kiitos seisoo.
Tämän olen saanut yhä paremmin ja paremmin itse huomata. Ahdistuksesta, itkuista ja vaikeista ajatuksista huolimatta olen antanut kaikkeni, mihin olen pystynyt, vastustaakseni sairaita ajatuksia, ja saanut huomata, kuinka pakot ovat pikkuhiljaa lieventyneet elämässäni, ja tilaa on pikkuhiljaa alkanut löytyä myös muulle, toisenlaiselle ajattelulle ja terveelle Elämälle. Ja uskon, että vielä kerran olen sairaista ajatuksistani vapaa. Lisää sairauden vastaiskuista sekä sairaiden ajatusten vastustamisen vaikutuksista ennen kaikkea psyykkeeseeni, sillä psyykkisiä ne vaikutukset nimenomaan ovat ennen kaikkea olleetkin, kirjoitan mahdollisesti vielä uudessa tekstissäni.
Millaisia keinoja Sinä olet käyttänyt sairaiden ajatusten vastustamiseksi?
<3: Ida
perjantai 28. kesäkuuta 2013
tiistai 25. kesäkuuta 2013
Minun juhannukseni
Vaikka juhannusta kuuluukin perinteisesti viettää mökillä luonnon helmassa, ei se minulle ole ollut mitenkään itsestään selvä asia. Ollessani lapsi kun meillä ei mökkiä ollut, nuorena mökkeily ei liiemmin kiinnostanut ja myöhemmin sairauteni on ollut esteenä sille.
Tänä vuonna olin kuitenkin päättänyt tehdä poikkeuksen, ja viettää juhannusta tähän yleisesti perinteiseen tyyliin, siis mökillämme perheeni kanssa. Sen sijaan, että kertoisin tässä tekstissäni siitä, miten vaikeaa minulle tämä erilainen juhannus oli, saan ilokseni kertoa onnistuneesta lomastani. Tässä siis juhannukseni parhaita paloja, kuvien kera, kuten jo vähän edellisessä tekstissäni lupailin.
Mutta siihen vaikeuteen kuitenkin hetkeksi tarttuakseni, olinhan minä rehellisesti sanottuna jännittänyt mökille menemistä etukäteen, kuinkas muutenkaan. Kuten olen kirjoittanut, en ole ollut vuosiin yötä poissa kotoa, jos osastoa ei lasketa mukaan. Lisäksi juhannuksen viettäminen mökillä edellytti sekä liikkumisteni että syömisten osalta tavanomaisesta poikkeamista, ja siis tuttujen arkirutiinieni rikkoutumista. Tämä jännitys ei kuitenkaan ollut sellaista ylitsepääsemätöntä, stressiä aiheuttavaa sairauden luomaa ahdistusta tai pelkoa, vaan ennemminkin hyvänlaatuista jännitystä, pieniä perhosia vatsanpohjassa, ja odotinkin mökkiviikonloppuamme jo etukäteen innoissani.
Kun sitten aamupuurot syötyämme käynnistimme auton, ja suuntasimme kohti Karkkilaa, tunsin oloni jo etukäteen vilpittömästi onnelliseksi. Olin päättänyt ottaa mökkiyöpymisemme täysin loman kannalta, jättää sairauden hetkeksi taka-alalle ja nauttia täysin siemauksin.
Kun sitten viimein saavuimme mökille, katselin mökkiämme, ihailin järvimaisemaa ja tunsin auringon lämmittävän ihanasti kasvojani. Vanhat hyvät muistot palasivat mieleeni. Sieluni suorastaan lepäsi, tunsin saaneeni rauhan. Ja silloin tiesin: tästä tulisi onnistunut loma.
Heti ensimmäisenä laitoimme siskoni ja hänne poikaystävänsä kanssa onget kuntoon, ja suuntasimme laiturille. Vaikka en muuten onkimista harrastakaan, kuuluu se ehdottomasti mielestäni mökille. Ja mikäpä voisikaan olla mielekkäämpää, kuin nostella pienen pieniä ahvenia niitä suorastaan kuhisevasta järvestä omalta laiturilta? Saaliimme tosin jäi varsin vaatimattomaksi, joten onneksi olimme varanneet muutakin syötävää kaupasta mukaan...Mutta voi sitä onnistumisen tunnetta, kun koho katosi veden alle! Tähän väliin haluaisin myös huomauttaa, että minä sain sen kaikista isoimman kalan!
Aivan laiturimme vierestä löysin myös pienen pienen sammakon. Sekin näytti nauttivan olostaan, loikki iloisesti eteenpäin, pysähtyen kuitenkin kuvattavakseni. Tällaiset pienet luonnon ihmeet, pienet havainnot siitä, kuinka elämä jatkaa eteenpäin kaikesta huolimatta omalla painollaan, on metsän äärellä olemisessa ehdottomasti parasta.
Aikamme näitä luonnon ihmeitä ihmeteltyämme ryhdyimme sitten pelaamaan ihanaa kesäpeliä, nimittäin Mölkkyä. Naureskelin isälle, kuinka muistan aikoinani katselleeni katkerana muiden pelailua osaston pihalla ollessani itse liian huonossa kunnossa siihen osallistumaan, jolloin siihen osallistuvat potilaat purkivat kyseiseen peliin pakkoliikkumistarvettaan. Nyt tuo kaikki tuntui jo niin kovin kaukaiselta. Olin enemmän kuin mukana pelissä ja kaikki pakko oli tipotessään, ja peli edusti minulle vain ja ainoastaan mukavaa, rentoa ajanvietettä. Pelin aikana jännitin, nauroin ääneen, nautin ja harmistuin tappiosta. Siis Tunsin.
Tappion nieltyäni ryhdyimme lounaalle. Äitimme oli valmistanut jos minkälaista herkkua. Jälkiruoaksi oli tarjolla minun leipomaani omena-ansaa, jonka reseptin olin ottanut Lauran blogista. Miten voikaan olla, että samakin ruoka maistuu aina luonnon helmassa paljon paremmalta kuin kotioloissa?
Lounaan jälkeen suuntasimmekin sitten taas järvelle. Kaivoimme vanhan, pienen soutuveneemme puiden kätköistä, ja lähdimme kiertelemään pienen pientä järveämme auringon paistaessa. Epäilyksistä huolimatta jaksoin kuin jaksoinkin soutaa meidät pienen järvemme keskelle ja takaisin, ja opin matkan aikana jopa ohjailemaan venettä!
Ohjattuani meidät onnellisesti takaisin rantaan kaiveli mölkyssä kokemani tappio mieltäni vielä sen verran, että haastoin siskoni ja hänen poikaystävänsä tikkakisaan. Valitettavasti taitoni olivat tässäkin pelissä päässeet harjoituksen puutteessa hieman ruostumaan, mutta harjoitus teki mestarin, ja "muutaman" harjoituskierroksen jälkeen päihitinkin lopulta kilpakumppanini.
Tikkakisan jälkeen toiset suuntasivat juhannussaunaan ja uimaan, mutta minä jätin tämän tällä kertaa väliin. Olen sellainen vilukissa, ettei minua ole saanut uimaan moneen, moneen vuoteen, mutta ehkäpä sekin päivä vielä koittaa.
Juhannussaunan jälkeen aloittelimme grillailua. Äitini ja isäni olivat ostaneet muurinpohjagrillin terassillemme, mutta minä halusin paistaa nakkini perinteiseen tyyliin avotulella tikun nokassa. Ja voi kuinka hyvältä se nakki näin ulkona terassilla, omaa järvimaisemaa ihaillessa maistuikaan!
Loppuillaksi kokoonnuimme kaikki pirttiin yhdessä rauhoittumaan, juttelemaan, katselemaan televisiota ja tekemään käsitöitä. Silloin tunsin itseni onnelliseksi. Onnellisemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Takana oli ihana lomapäivä vailla stressiä tai sairauden sanelemia pakkoja, ymprärillä rakkaat ihmiset ja kädessä ensimmäinen irtokarkkipussini vuosiin. Voisiko mikään enää tuntua paremmalta?
Toivottavasti Sinunkin juhannuksesi on ollut yhtä onnistunut kuin minun!
<3: Ida
Tänä vuonna olin kuitenkin päättänyt tehdä poikkeuksen, ja viettää juhannusta tähän yleisesti perinteiseen tyyliin, siis mökillämme perheeni kanssa. Sen sijaan, että kertoisin tässä tekstissäni siitä, miten vaikeaa minulle tämä erilainen juhannus oli, saan ilokseni kertoa onnistuneesta lomastani. Tässä siis juhannukseni parhaita paloja, kuvien kera, kuten jo vähän edellisessä tekstissäni lupailin.
Mutta siihen vaikeuteen kuitenkin hetkeksi tarttuakseni, olinhan minä rehellisesti sanottuna jännittänyt mökille menemistä etukäteen, kuinkas muutenkaan. Kuten olen kirjoittanut, en ole ollut vuosiin yötä poissa kotoa, jos osastoa ei lasketa mukaan. Lisäksi juhannuksen viettäminen mökillä edellytti sekä liikkumisteni että syömisten osalta tavanomaisesta poikkeamista, ja siis tuttujen arkirutiinieni rikkoutumista. Tämä jännitys ei kuitenkaan ollut sellaista ylitsepääsemätöntä, stressiä aiheuttavaa sairauden luomaa ahdistusta tai pelkoa, vaan ennemminkin hyvänlaatuista jännitystä, pieniä perhosia vatsanpohjassa, ja odotinkin mökkiviikonloppuamme jo etukäteen innoissani.
Kun sitten aamupuurot syötyämme käynnistimme auton, ja suuntasimme kohti Karkkilaa, tunsin oloni jo etukäteen vilpittömästi onnelliseksi. Olin päättänyt ottaa mökkiyöpymisemme täysin loman kannalta, jättää sairauden hetkeksi taka-alalle ja nauttia täysin siemauksin.
Kun sitten viimein saavuimme mökille, katselin mökkiämme, ihailin järvimaisemaa ja tunsin auringon lämmittävän ihanasti kasvojani. Vanhat hyvät muistot palasivat mieleeni. Sieluni suorastaan lepäsi, tunsin saaneeni rauhan. Ja silloin tiesin: tästä tulisi onnistunut loma.
Heti ensimmäisenä laitoimme siskoni ja hänne poikaystävänsä kanssa onget kuntoon, ja suuntasimme laiturille. Vaikka en muuten onkimista harrastakaan, kuuluu se ehdottomasti mielestäni mökille. Ja mikäpä voisikaan olla mielekkäämpää, kuin nostella pienen pieniä ahvenia niitä suorastaan kuhisevasta järvestä omalta laiturilta? Saaliimme tosin jäi varsin vaatimattomaksi, joten onneksi olimme varanneet muutakin syötävää kaupasta mukaan...Mutta voi sitä onnistumisen tunnetta, kun koho katosi veden alle! Tähän väliin haluaisin myös huomauttaa, että minä sain sen kaikista isoimman kalan!
Aivan laiturimme vierestä löysin myös pienen pienen sammakon. Sekin näytti nauttivan olostaan, loikki iloisesti eteenpäin, pysähtyen kuitenkin kuvattavakseni. Tällaiset pienet luonnon ihmeet, pienet havainnot siitä, kuinka elämä jatkaa eteenpäin kaikesta huolimatta omalla painollaan, on metsän äärellä olemisessa ehdottomasti parasta.
Aikamme näitä luonnon ihmeitä ihmeteltyämme ryhdyimme sitten pelaamaan ihanaa kesäpeliä, nimittäin Mölkkyä. Naureskelin isälle, kuinka muistan aikoinani katselleeni katkerana muiden pelailua osaston pihalla ollessani itse liian huonossa kunnossa siihen osallistumaan, jolloin siihen osallistuvat potilaat purkivat kyseiseen peliin pakkoliikkumistarvettaan. Nyt tuo kaikki tuntui jo niin kovin kaukaiselta. Olin enemmän kuin mukana pelissä ja kaikki pakko oli tipotessään, ja peli edusti minulle vain ja ainoastaan mukavaa, rentoa ajanvietettä. Pelin aikana jännitin, nauroin ääneen, nautin ja harmistuin tappiosta. Siis Tunsin.
Tappion nieltyäni ryhdyimme lounaalle. Äitimme oli valmistanut jos minkälaista herkkua. Jälkiruoaksi oli tarjolla minun leipomaani omena-ansaa, jonka reseptin olin ottanut Lauran blogista. Miten voikaan olla, että samakin ruoka maistuu aina luonnon helmassa paljon paremmalta kuin kotioloissa?
Lounaan jälkeen suuntasimmekin sitten taas järvelle. Kaivoimme vanhan, pienen soutuveneemme puiden kätköistä, ja lähdimme kiertelemään pienen pientä järveämme auringon paistaessa. Epäilyksistä huolimatta jaksoin kuin jaksoinkin soutaa meidät pienen järvemme keskelle ja takaisin, ja opin matkan aikana jopa ohjailemaan venettä!
Ohjattuani meidät onnellisesti takaisin rantaan kaiveli mölkyssä kokemani tappio mieltäni vielä sen verran, että haastoin siskoni ja hänen poikaystävänsä tikkakisaan. Valitettavasti taitoni olivat tässäkin pelissä päässeet harjoituksen puutteessa hieman ruostumaan, mutta harjoitus teki mestarin, ja "muutaman" harjoituskierroksen jälkeen päihitinkin lopulta kilpakumppanini.
Tikkakisan jälkeen toiset suuntasivat juhannussaunaan ja uimaan, mutta minä jätin tämän tällä kertaa väliin. Olen sellainen vilukissa, ettei minua ole saanut uimaan moneen, moneen vuoteen, mutta ehkäpä sekin päivä vielä koittaa.
Juhannussaunan jälkeen aloittelimme grillailua. Äitini ja isäni olivat ostaneet muurinpohjagrillin terassillemme, mutta minä halusin paistaa nakkini perinteiseen tyyliin avotulella tikun nokassa. Ja voi kuinka hyvältä se nakki näin ulkona terassilla, omaa järvimaisemaa ihaillessa maistuikaan!
Loppuillaksi kokoonnuimme kaikki pirttiin yhdessä rauhoittumaan, juttelemaan, katselemaan televisiota ja tekemään käsitöitä. Silloin tunsin itseni onnelliseksi. Onnellisemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Takana oli ihana lomapäivä vailla stressiä tai sairauden sanelemia pakkoja, ymprärillä rakkaat ihmiset ja kädessä ensimmäinen irtokarkkipussini vuosiin. Voisiko mikään enää tuntua paremmalta?
Toivottavasti Sinunkin juhannuksesi on ollut yhtä onnistunut kuin minun!
<3: Ida
lauantai 22. kesäkuuta 2013
Retki kuten sen kuuluukin olla
Ennen kuin pääsen juhannuskuulumisiini, ajattelin kertoa teille yhdestä Ihanasta päivästäni viime viikolta. Keskiviikkona suuntasin nimittäin parhaan ystäväni kanssa Korkeasaareen, ja koska retkemme oli kaikinpuolin niin onistunut, päätin jakaa tuon retken tunnelmat myös teidän kanssanne. Tekstissäni kerron myös siitä, kuinka onnistunut retkemme oli taas yksi osoitus siitä, miten paljon olen päässyt eteenpäin Mörön päihittämisen osalta ihan jo viime vuoteen verrattuna.
Tapasimme ystäväni kanssa siis Rautatieasemalla, josta jatkoimme kohti Kauppatoria. Liput ostettuamme suuntasimme lauttaan. Lauttamatka kuuluu mielestäni ihan ehdottomasti Korkeasaaren-retkeen, ja silmä todellakin lepäsi kauniita merimaisemia ihaillessa. Aurinko paistoi, meri tuoksui, maisema hiveli silmiä ja tuuli leikki hiuksilla. Ja kaiken kruunasi vielä hyvä juttuseura. Näistä tunnelmista oli hyvä aloittaa onnistunut retki!
Sääukko oli siis jälleen puolellamme. Huomasin hyvin pian, kuinka varaamani tuulitakki todellakin osoittautui turhaksi, ja sitä vastoin olin pikemminkin hyvin onnellinen viileästä juomasta, jonka olin varannut mukaani. Mutta en siis todellakaan säätilasta mitään valittamista löytänyt, vaan nautin täysin siemauksin jokaisesta ihanasta auringonsäteestä!
Saaressa kiertelimme eläintarhaa ympäri vailla kiirettä mihinkään. Ihmettelimme mitä omituisimpia otuksia, heidän rentoutumista auringossa, keskinäistä leikkiä sekä hanhen ja riikinkukon välistä tappelua. Lisäksi sanoimme omat painavat sanamme hiekkaveistoskilpailun sadosta, ja ihmettelimme, miten kummassa työt mahtoivat pysyä kasassa. Samalla kuvasimme kaunista luontoa ja saaren eläimiä, sekä tietysti toisiamme (kuten näkyy...).
Suloisista eläimistä ja niiden hauskoista kommelluksista huolimatta pääpaino saarta kierrellessämme taisi kuitenkin olla hyvässä seurassa jutustelussa. Ehdimme saarikierroksemme aikana vaihtaa parhaan ystäväni kanssa kunnolla kuulumiset, ja juoruilla kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta maan ja taivaan välillä. Miten voikaan olla, että oli edellisestä tapaamisesta kulunut sitten vuosi tai vain jokunen hassu päivä, niin aina juttua riittää samalla mitalla?
Hymy pysyikin minulla korvissa paitsi eläinten ja hyvien (?) juttujemme ansiosta myös siksi, että kyseinen retkikohde herättää minussa aina niin paljon ihania muistoja, sillä päivän ainutlaatuisuudesta huolimatta ei kyseisessä retkessä ollut minulle sinänsä mitään uutta. Korkeassaaren-retki on nimittäin kuulunut jokakesäisiin perinteisiimme ihan lapsesta saakka, ja olen halunnut jatkaa sitä aina tähän päivään asti.
Viime vuonna tein kyseisen retken sisareni kanssa. Ja siitäkin huolimatta, että seura ja puitteet eivät siis tuolloinkaan olleet huonot, tunsin saavani vieläkin enemmän irti tämän vuotisesta reissustamme ja nauttivani siitä ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Tämän mahdollisti paitsi parhaan ystäväni seura ja miellyttävä ilma myös ennen kaikkea ne edistysaskeleet, jotka olen kuluneen vuoden aikana ottanut mörön päihittämisen suhteen.
Mikä sitten oli muuttunut viiime vuoteen verrattuna? Vaikka jo viime kesänä olin päässyt jo pitkälle pakkoliikkumisen kurissa pitämisessa, huomasin tällä retkellä erittäin selvästi sen, kuinka olin tämän asian suhteen päässyt vuoden aikana jälleen aimoharppauskin eteenpäin. Liikunnan tai kävelyn määrä ei pyörinyt mielessäni oikeastaan koko reissun aikana, puhumattakaan siitä, että olisin yrittänyt sitä maksimoida. Kävelytahtikin kiristyi ainoastaan jotta emme olisi myöhästyneet lautasta tai junasta. Liikkumiseen liittyvien pakkoajatusten poistuminen tuntui vapauttavalta ja valtavalta helpotukselta, sillä viime vuodesta muistan kuinka jo lautassa istuminen aiheutti minussa levottomutta.
Toisaalta liikkumisen osalta erona viime vuoteen oli myös se, ettei minun enää tarvinnut jännittää omien voimieni riittävyyttä tai jaksamistani. Pystyin olemaan huolettomin ja luottavaisin mielin, sillä tiesin, että jaksaisin kiertää koko saaren ongelmitta, ja toisaalta tiesin pystyväni myös tarvittaessa levähtämään ja keräämään voimia välillä.
Ruokakaan ei nyt pyörinyt mielessäni muuta kuin pientä evästä haukatessamme ja paluumatkalla yrittäessäni ehtiä kohtuullisessa ajassa kotiin syömään. Viime vuonna kun retken lounastauko oli jo monta tuntia, jos ei monta päivää, aikaisemmin ajatuksissani.
Ja kun viime keskiviikkona kohtasimme pienen vastoinkäymisen, kun myöhästyimme lautasta, ei tuo kyseinen kommellus aiheuttanut minussa stressiä tai ahdistusta, korkeintaan pienen harmistumisen tunteen. Viime vuonna kun tuo tapahtuma, ja siitä seurannut lounaani myöhästyminen olisi todennäköisesti ajanut minut lähes paniikin partaalle. Tämä olikin jälleen yksi osoitus siitä, kuinka paitsi pettymyksien sietokykyni, yleensäkin joustavuuteni on lisääntynyt.
Tämä kaikki editymiseni mahdollisti sen, että pystyin nyt olemaan paremmin aidosti läsnä retkellämme. Kykenin pysähtymään kuvailemaan, eläinten toilailut herättivät minussa aitoja tunteenpurkauksia, ja ajatukseni eivät harhailleet sivupoluille kuulumisia vaihdellessamme. Toisin sanoen nautin retkestämme vailla pakkoja, elin hetkessä, en liikaa murehtinut menneitä tai stressannut tulevia. Yksi ajatus nousikin retkelläni ylitse muiden: tällaista kesän viettoni kuuluukin olla! Ja toisaalta vahvistui minussa myös tunne siitä, että tällaista se todella voikin olla.
<3: Ida
Tapasimme ystäväni kanssa siis Rautatieasemalla, josta jatkoimme kohti Kauppatoria. Liput ostettuamme suuntasimme lauttaan. Lauttamatka kuuluu mielestäni ihan ehdottomasti Korkeasaaren-retkeen, ja silmä todellakin lepäsi kauniita merimaisemia ihaillessa. Aurinko paistoi, meri tuoksui, maisema hiveli silmiä ja tuuli leikki hiuksilla. Ja kaiken kruunasi vielä hyvä juttuseura. Näistä tunnelmista oli hyvä aloittaa onnistunut retki!
Sääukko oli siis jälleen puolellamme. Huomasin hyvin pian, kuinka varaamani tuulitakki todellakin osoittautui turhaksi, ja sitä vastoin olin pikemminkin hyvin onnellinen viileästä juomasta, jonka olin varannut mukaani. Mutta en siis todellakaan säätilasta mitään valittamista löytänyt, vaan nautin täysin siemauksin jokaisesta ihanasta auringonsäteestä!
Saaressa kiertelimme eläintarhaa ympäri vailla kiirettä mihinkään. Ihmettelimme mitä omituisimpia otuksia, heidän rentoutumista auringossa, keskinäistä leikkiä sekä hanhen ja riikinkukon välistä tappelua. Lisäksi sanoimme omat painavat sanamme hiekkaveistoskilpailun sadosta, ja ihmettelimme, miten kummassa työt mahtoivat pysyä kasassa. Samalla kuvasimme kaunista luontoa ja saaren eläimiä, sekä tietysti toisiamme (kuten näkyy...).
Suloisista eläimistä ja niiden hauskoista kommelluksista huolimatta pääpaino saarta kierrellessämme taisi kuitenkin olla hyvässä seurassa jutustelussa. Ehdimme saarikierroksemme aikana vaihtaa parhaan ystäväni kanssa kunnolla kuulumiset, ja juoruilla kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta maan ja taivaan välillä. Miten voikaan olla, että oli edellisestä tapaamisesta kulunut sitten vuosi tai vain jokunen hassu päivä, niin aina juttua riittää samalla mitalla?
Hymy pysyikin minulla korvissa paitsi eläinten ja hyvien (?) juttujemme ansiosta myös siksi, että kyseinen retkikohde herättää minussa aina niin paljon ihania muistoja, sillä päivän ainutlaatuisuudesta huolimatta ei kyseisessä retkessä ollut minulle sinänsä mitään uutta. Korkeassaaren-retki on nimittäin kuulunut jokakesäisiin perinteisiimme ihan lapsesta saakka, ja olen halunnut jatkaa sitä aina tähän päivään asti.
Viime vuonna tein kyseisen retken sisareni kanssa. Ja siitäkin huolimatta, että seura ja puitteet eivät siis tuolloinkaan olleet huonot, tunsin saavani vieläkin enemmän irti tämän vuotisesta reissustamme ja nauttivani siitä ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Tämän mahdollisti paitsi parhaan ystäväni seura ja miellyttävä ilma myös ennen kaikkea ne edistysaskeleet, jotka olen kuluneen vuoden aikana ottanut mörön päihittämisen suhteen.
Mikä sitten oli muuttunut viiime vuoteen verrattuna? Vaikka jo viime kesänä olin päässyt jo pitkälle pakkoliikkumisen kurissa pitämisessa, huomasin tällä retkellä erittäin selvästi sen, kuinka olin tämän asian suhteen päässyt vuoden aikana jälleen aimoharppauskin eteenpäin. Liikunnan tai kävelyn määrä ei pyörinyt mielessäni oikeastaan koko reissun aikana, puhumattakaan siitä, että olisin yrittänyt sitä maksimoida. Kävelytahtikin kiristyi ainoastaan jotta emme olisi myöhästyneet lautasta tai junasta. Liikkumiseen liittyvien pakkoajatusten poistuminen tuntui vapauttavalta ja valtavalta helpotukselta, sillä viime vuodesta muistan kuinka jo lautassa istuminen aiheutti minussa levottomutta.
Toisaalta liikkumisen osalta erona viime vuoteen oli myös se, ettei minun enää tarvinnut jännittää omien voimieni riittävyyttä tai jaksamistani. Pystyin olemaan huolettomin ja luottavaisin mielin, sillä tiesin, että jaksaisin kiertää koko saaren ongelmitta, ja toisaalta tiesin pystyväni myös tarvittaessa levähtämään ja keräämään voimia välillä.
Ruokakaan ei nyt pyörinyt mielessäni muuta kuin pientä evästä haukatessamme ja paluumatkalla yrittäessäni ehtiä kohtuullisessa ajassa kotiin syömään. Viime vuonna kun retken lounastauko oli jo monta tuntia, jos ei monta päivää, aikaisemmin ajatuksissani.
Ja kun viime keskiviikkona kohtasimme pienen vastoinkäymisen, kun myöhästyimme lautasta, ei tuo kyseinen kommellus aiheuttanut minussa stressiä tai ahdistusta, korkeintaan pienen harmistumisen tunteen. Viime vuonna kun tuo tapahtuma, ja siitä seurannut lounaani myöhästyminen olisi todennäköisesti ajanut minut lähes paniikin partaalle. Tämä olikin jälleen yksi osoitus siitä, kuinka paitsi pettymyksien sietokykyni, yleensäkin joustavuuteni on lisääntynyt.
Tämä kaikki editymiseni mahdollisti sen, että pystyin nyt olemaan paremmin aidosti läsnä retkellämme. Kykenin pysähtymään kuvailemaan, eläinten toilailut herättivät minussa aitoja tunteenpurkauksia, ja ajatukseni eivät harhailleet sivupoluille kuulumisia vaihdellessamme. Toisin sanoen nautin retkestämme vailla pakkoja, elin hetkessä, en liikaa murehtinut menneitä tai stressannut tulevia. Yksi ajatus nousikin retkelläni ylitse muiden: tällaista kesän viettoni kuuluukin olla! Ja toisaalta vahvistui minussa myös tunne siitä, että tällaista se todella voikin olla.
<3: Ida
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Uhrista tekijäksi käytännössä
Koska anoreksia on ensisijaisesti psyykkinen sairaus, liittyy siihen paljon sairaita ajatuksia, jotka voivat olla käskeviä, syytteleviä tai jopa haukkuvia. Näiden tavoitteena on saada sairas toimimaan sairautta palvelevalla tavalla.
Myös minua nämä sairaat ajatukset piinaavat valitettavasti yhä. Koska en näiden ajatusten syntymiselle mielessäni voi mitään, olen päättänyt muuttaa, ja muuttanutkin, suhtautumistani niihin "uhrista tekijäksi" -periaatettani noudattaen. Seuraavassa kerron hieman, miten ennen toimin sairaan ajatuksen tullessa mieleeni, ja miten tämä on nyt uuden periaattteeni myötä muuttunut.
Lyhyesti sanottuna, aikoinani, ollessani kaikkein syvimmällä anoreksiakuilussa, kun sairas ajatus tuli, tein juuri niin kuin se käski. Elin siis anoreksian sätkynukkena ja toteutin sen käskyjä niitä kyseenalaistamatta. Aluksi en edes erottanut ajatuksiani sairaiksi, vaan pidin niitä ominani. Sain onnistumisen kokemuksia siitä, kun sairaus sai taas yhden naulan arkkuuni ja se riemuitsi sisälläni. Tällöin elin jonkinlaista "kuherruskuukautta" sairauteni kanssa.
Myöhemmin tämä sairauden sätkynukkena oleminen alkoi kuitenkin kyllästyttää, enkä enää kokenut sitä samaa euforiaa ja alkuhuumaa, mitä alkuaikoina. Halusin alkaa vastustaa sairautta. Mutta voi kuinka vaikealta sen tuntuikaan. Lukuisista lupauksista ja päätöksistäni huolimatta sairaus oli niin vahva, että kerta toisensa jälkeen annoin periksi, tein niin kuin sairaus käski. Usko meinasi tässä taistelussa loppua. Yksinkertaisesti pelkäsin sairauttani niin paljon, että muutuin aivan pieneksi sen edessä, enkä uskaltanut toimia sitä vastaan. Tämä ajoi minut yhä uudestaan ja uudestaan taipumaan sairauden tahdon alle, mikä johti siihen, että huomasin kerta toisensa jälkeen olevani pohjalla.
Viimeisimmästä kuopastani noustua alkoi jokin pääni sisällä kuitenkin muuttua. En enää suostunut uskomaan omaan heikkouteeni, kuten ennen. Aloin kyseenalaistaa sairauden mahtia. Ja pikkuhiljaa, vahvistuessani myös terve puoli alkoi vahvistua, ja itseluottamukseni kasvoi pienten voittojen kautta. Ja sitä kautta alkoi tulla yhä enemmän ja enemmän onnistumisen kokemuksia, jotka ruokkivat edelleen onnistumisia. Minussa heräsi toivo: ehkä minusta löytyykin se voima, jolla sairaus taltutetaan, ehkä olenkin tarpeeksi vahva.
Viime aikoina tämän toivon heräämisen myötä olen alkanut tietoisesti vastustaa sairaita ajatuksia yhä vahvemmmin ja ottanut järeämmät aseet käyttöön, ja uuden tätä periaatettani mukailevan suhtautumistavan. Seuraavassa kerron, miten minä pyrin nykyään toimimaan sairaan ajatuksen putkahtaessa päähäni. Aina tämä ei tietenkään onnistu, mutta pyrin ainakin toimimaan näin, koska olen vakuuttunut siitä, että se ainakin omalla kohdallani on se keino, jonka avulla lopulta sairaat ajatukset sammuvat päässäni, ja olen niistä joskus vielä vapaa.
Kun sairas ajatus siis putkahtaa mieleeni, liittyy se sitten pakkoliikkumiseen, ruoan piilottamiseen tai jättämiseen tai muuhun, sanon itselleni: tuo on sairas ajatus. Toisin sanoen tietoisesti erottelen sairaat ja terveet ajatukset. Erotan itsestäni siis sen, mikä kuuluu sairauteen, ja mikä on omaani, minua itseäni. Ja ne eivät ole sama asia.
Seuraavaksi päätän, etten suostu toimimaan sairauden käskemällä tavalla, vaan pyrin kuuntelemaan omaa itseäni. Tätä kautta pyrin keksimään sairaalle ajatukselle terveen vaihtoehdon. Esimerkiksi sairauden yrittäessä pakottaa minua liikkumaan, menen esimerkiksi lukemaan kirjaa tai soittamaan kitaraa.
Usein pyrin tässä korvaavassa toiminnassani toimimaan juuri päinvastoin, kuin sairaus minua käskee. Toisin sanoen tietoisesti uhmaan sen tahtoa. Paitsi että tämä taktiikka estää minua sillä hetkellä tekemästä itselleni pahaa ja toimimasta sairaalla tavalla, joka kerta sairautta vastustaessani, terve puoli vahvistuu minussa, kun toimin sen mukaan.
Tästä sairauden vastustamisesta olen saanut valtavasti onnistumisen kokemuksia, jotka ovat lisänneet uskoani itseeni ja siihen, että pystyn myös vastaisuudessa toimimaan sairauttani vastaan. En saa enää tyydytystä sairauden mukaan toimimisesta, mutta siitä, että kykenen vastustamaan sairauttani, minulle tulee voittaja olo.
Näin pikkuhiljaa ovat anorektiset ajatukseni hiljentyneet, ja tiedä, että minun ei enää ole aina pakko toimia niiden mukaan, jolloin psyykeeni on vahvistunut. Ja vaikka joskus sairaus saisikin minusta vallan, en ainakaan suostu antamaan periksi ilman taistelua.
Käsittääkseni tämän, että pystyn näin toimimisen ja ennen kaikkea siinä onnistumisen nimenomaan on mahdollistanut asennemuutos, joka on tapahtunut pääni sisällä, kahdestakin näkökulmasta. Ensinnäkin periksi antaminen ei ole mielestäni enää sitä, ettei "pystyisi" noudattamaan sairauden käskyjä, mikä on minulle helppo vaihtoehto, vaan sitä, ettei yritäkään vastustaa niitä. Toiseksi nimenomaan sairaiden ajatuksien vastustamisessa onnistuminen nimenomaan kielii kasvaneesta itseluottamuksestani ja siitä, etten suostu enää tyytymään tähän helpompaan vaihtoehtoon.
Tavoitteenani on, että tulevaisuudessa tästä terveellä tavalla toimisesta tulisi luonnollista, eikä se vaatisi minulta enää niin kovin paljoa ponnisteluja ja taistelemista. Varmasti pitkän aikaa mieleeni tulee vielä sairaita ajatuksia, mutta toivon, että vähän ajan kuluttua minun ei tarvitsisi enää reagoida niihin, vaan ne olisivat vain päässäni ohiviliseviä ajatuksia. Ja lopulta nuo äänet pääni sisällä hiljenisisvät niin paljon, että niitä ei enää kuuluisi.
Tässä oli siis yksi esimerkki siitä, kuinka "uhrista tekijäksi" -periaatteni on muuttanut ajattelutapaani, suhtautumistani sairauteeni ja näkynyt nimenomaan ihan siinä käytännössä, koska kuten olen todennut, teot ovat ne, jotka ratkaisevat. Tiedostan kuitenkin erittäin hyvin, että tällainen toimintatapa ei ole helppo, eikä onnistu läheskään aina, ei minunkaan kohdallani. Siksi ajattelinkin erillisessä tekstissä vielä käsitellä niitä tapoja, jotka minulla ovat auttaneet sairaiden ajatusten vastaan toimimisessa ja tämän periaatteen onnistumisessa, ja ehkäpä vähän sitäkin, mitä tästä on seurannut, miten se on vaikuttanut psyykeeseeni, mikäli vain olettte kiinnostuneita näistä lukemaan. Siihen asti kehotan Sinua: älä luovuta, vaikka et heti onnistuisikaan, sillä olet itse oman elämäsi sankari, oman elämäsi rakentaja.
<3: Ida
Myös minua nämä sairaat ajatukset piinaavat valitettavasti yhä. Koska en näiden ajatusten syntymiselle mielessäni voi mitään, olen päättänyt muuttaa, ja muuttanutkin, suhtautumistani niihin "uhrista tekijäksi" -periaatettani noudattaen. Seuraavassa kerron hieman, miten ennen toimin sairaan ajatuksen tullessa mieleeni, ja miten tämä on nyt uuden periaattteeni myötä muuttunut.
Lyhyesti sanottuna, aikoinani, ollessani kaikkein syvimmällä anoreksiakuilussa, kun sairas ajatus tuli, tein juuri niin kuin se käski. Elin siis anoreksian sätkynukkena ja toteutin sen käskyjä niitä kyseenalaistamatta. Aluksi en edes erottanut ajatuksiani sairaiksi, vaan pidin niitä ominani. Sain onnistumisen kokemuksia siitä, kun sairaus sai taas yhden naulan arkkuuni ja se riemuitsi sisälläni. Tällöin elin jonkinlaista "kuherruskuukautta" sairauteni kanssa.
Myöhemmin tämä sairauden sätkynukkena oleminen alkoi kuitenkin kyllästyttää, enkä enää kokenut sitä samaa euforiaa ja alkuhuumaa, mitä alkuaikoina. Halusin alkaa vastustaa sairautta. Mutta voi kuinka vaikealta sen tuntuikaan. Lukuisista lupauksista ja päätöksistäni huolimatta sairaus oli niin vahva, että kerta toisensa jälkeen annoin periksi, tein niin kuin sairaus käski. Usko meinasi tässä taistelussa loppua. Yksinkertaisesti pelkäsin sairauttani niin paljon, että muutuin aivan pieneksi sen edessä, enkä uskaltanut toimia sitä vastaan. Tämä ajoi minut yhä uudestaan ja uudestaan taipumaan sairauden tahdon alle, mikä johti siihen, että huomasin kerta toisensa jälkeen olevani pohjalla.
Viimeisimmästä kuopastani noustua alkoi jokin pääni sisällä kuitenkin muuttua. En enää suostunut uskomaan omaan heikkouteeni, kuten ennen. Aloin kyseenalaistaa sairauden mahtia. Ja pikkuhiljaa, vahvistuessani myös terve puoli alkoi vahvistua, ja itseluottamukseni kasvoi pienten voittojen kautta. Ja sitä kautta alkoi tulla yhä enemmän ja enemmän onnistumisen kokemuksia, jotka ruokkivat edelleen onnistumisia. Minussa heräsi toivo: ehkä minusta löytyykin se voima, jolla sairaus taltutetaan, ehkä olenkin tarpeeksi vahva.
Viime aikoina tämän toivon heräämisen myötä olen alkanut tietoisesti vastustaa sairaita ajatuksia yhä vahvemmmin ja ottanut järeämmät aseet käyttöön, ja uuden tätä periaatettani mukailevan suhtautumistavan. Seuraavassa kerron, miten minä pyrin nykyään toimimaan sairaan ajatuksen putkahtaessa päähäni. Aina tämä ei tietenkään onnistu, mutta pyrin ainakin toimimaan näin, koska olen vakuuttunut siitä, että se ainakin omalla kohdallani on se keino, jonka avulla lopulta sairaat ajatukset sammuvat päässäni, ja olen niistä joskus vielä vapaa.
Kun sairas ajatus siis putkahtaa mieleeni, liittyy se sitten pakkoliikkumiseen, ruoan piilottamiseen tai jättämiseen tai muuhun, sanon itselleni: tuo on sairas ajatus. Toisin sanoen tietoisesti erottelen sairaat ja terveet ajatukset. Erotan itsestäni siis sen, mikä kuuluu sairauteen, ja mikä on omaani, minua itseäni. Ja ne eivät ole sama asia.
Seuraavaksi päätän, etten suostu toimimaan sairauden käskemällä tavalla, vaan pyrin kuuntelemaan omaa itseäni. Tätä kautta pyrin keksimään sairaalle ajatukselle terveen vaihtoehdon. Esimerkiksi sairauden yrittäessä pakottaa minua liikkumaan, menen esimerkiksi lukemaan kirjaa tai soittamaan kitaraa.
Usein pyrin tässä korvaavassa toiminnassani toimimaan juuri päinvastoin, kuin sairaus minua käskee. Toisin sanoen tietoisesti uhmaan sen tahtoa. Paitsi että tämä taktiikka estää minua sillä hetkellä tekemästä itselleni pahaa ja toimimasta sairaalla tavalla, joka kerta sairautta vastustaessani, terve puoli vahvistuu minussa, kun toimin sen mukaan.
Tästä sairauden vastustamisesta olen saanut valtavasti onnistumisen kokemuksia, jotka ovat lisänneet uskoani itseeni ja siihen, että pystyn myös vastaisuudessa toimimaan sairauttani vastaan. En saa enää tyydytystä sairauden mukaan toimimisesta, mutta siitä, että kykenen vastustamaan sairauttani, minulle tulee voittaja olo.
Näin pikkuhiljaa ovat anorektiset ajatukseni hiljentyneet, ja tiedä, että minun ei enää ole aina pakko toimia niiden mukaan, jolloin psyykeeni on vahvistunut. Ja vaikka joskus sairaus saisikin minusta vallan, en ainakaan suostu antamaan periksi ilman taistelua.
Käsittääkseni tämän, että pystyn näin toimimisen ja ennen kaikkea siinä onnistumisen nimenomaan on mahdollistanut asennemuutos, joka on tapahtunut pääni sisällä, kahdestakin näkökulmasta. Ensinnäkin periksi antaminen ei ole mielestäni enää sitä, ettei "pystyisi" noudattamaan sairauden käskyjä, mikä on minulle helppo vaihtoehto, vaan sitä, ettei yritäkään vastustaa niitä. Toiseksi nimenomaan sairaiden ajatuksien vastustamisessa onnistuminen nimenomaan kielii kasvaneesta itseluottamuksestani ja siitä, etten suostu enää tyytymään tähän helpompaan vaihtoehtoon.
Tavoitteenani on, että tulevaisuudessa tästä terveellä tavalla toimisesta tulisi luonnollista, eikä se vaatisi minulta enää niin kovin paljoa ponnisteluja ja taistelemista. Varmasti pitkän aikaa mieleeni tulee vielä sairaita ajatuksia, mutta toivon, että vähän ajan kuluttua minun ei tarvitsisi enää reagoida niihin, vaan ne olisivat vain päässäni ohiviliseviä ajatuksia. Ja lopulta nuo äänet pääni sisällä hiljenisisvät niin paljon, että niitä ei enää kuuluisi.
Tässä oli siis yksi esimerkki siitä, kuinka "uhrista tekijäksi" -periaatteni on muuttanut ajattelutapaani, suhtautumistani sairauteeni ja näkynyt nimenomaan ihan siinä käytännössä, koska kuten olen todennut, teot ovat ne, jotka ratkaisevat. Tiedostan kuitenkin erittäin hyvin, että tällainen toimintatapa ei ole helppo, eikä onnistu läheskään aina, ei minunkaan kohdallani. Siksi ajattelinkin erillisessä tekstissä vielä käsitellä niitä tapoja, jotka minulla ovat auttaneet sairaiden ajatusten vastaan toimimisessa ja tämän periaatteen onnistumisessa, ja ehkäpä vähän sitäkin, mitä tästä on seurannut, miten se on vaikuttanut psyykeeseeni, mikäli vain olettte kiinnostuneita näistä lukemaan. Siihen asti kehotan Sinua: älä luovuta, vaikka et heti onnistuisikaan, sillä olet itse oman elämäsi sankari, oman elämäsi rakentaja.
<3: Ida
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
"Näytät hyvältä" -miten syömishäiriöisen ulkonäköä kannattaa kommentoida?
Tapasin viime viikolla pitkästä aikaa erästä ystävääni, joka oli käymässä Suomessa. Tavatessamme hänen lähes ensimmäinen kommenttinsa oli: näytät hyvältä. Tuo kommentti sai minut ensin hämilleen, ja sen jälkeen hymyn kasvoilleni ja vilpittömästi pääsi suustani sana "kiitos". Aina näin ei kuitenkaan olisi ollut. Tämän tiedostaen sai kommentti minut miettimään sitä, mitä ja miten syömishäiriöön sairastuneen ulkonäköä kannattaa tai ei kannata kommentoida. Seuraavassa kerron omia ajatuksiani aiheeseen liittyen omien kokemuksieni pohjalta.
Jokaiselle tervettä järkeä ja ymmärrystä käyttävälle ihmiselle lienee selvää, että toiselle ei pidä kommentoida toisen ulkonäköä negatiiviseen sävyyn, vaan jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, kannattaa pitää mölyt mahassaan. Tämä ei koske nähdäkseni pelkästään syömishäiriötä sairastavan ulkonäön kommentoimista, vaan kuuluu jo yleisiin hyviin tapoihin.
Anoreksiaan sairastuneella kuitenkin erityisen suuren merkityksen saavat painoa koskevat kommentit, ja pääsääntöisesti näitä tulee mielestäni välttää. Tämä koskee sekä painon nousua että alhaista painoa koskevia kommentteja. Harvoimpa kukaan tulee tosin normaalistikaan toiselle sanomaan esimerkiksi oletpa lihonnut, joten miksi tekisimme syömishäiriöstä kärsivän kohdalla poikkeuksen tässä asiassa.
Nähdäkseni tämä poikkeus nähdään oikeutettuna siksi, että painon nousun ajatellaan olevan alipainoisen ihmisen kohdalla positiivinen asia, kuten se onkin. Silti paino ja sen nouseminen ovat anoreksiaan sairastastuneelle arka, usein ahdistusta ja pelkoa aiheuttava asia. Lisäksi anorektinen mieli kääntää esimerkiksi hyvällä tarkoitetut kommentit painon noususta usein negatiivisiksi, kuten "oletpa lihava". Näin saattaa sairas mieli tehdä itseasiassa myös kommenttien "näytätpä terveemmältä" kohdalla, tai vaikkapa tuon minun saamani "näytät hyvältä" kommentin kohdalla. Pahimmillaan nämä (hyvääkin tarkoittavat) kommentit siis saavat syömishäiriöstä kärsivän paitsi loukkaantumaan myös suistumaan yhä syvemmälle sairauteensa.
Toisaalta samasta syystä myös alhaista painoa, toisen pienuutta tai laihuutta koskevat kommentit kannattaa useimmiten jättää sanomatta. Anoreksiamörkö nimittäin nauttii sydämensä pohjasta tällaisista kommenteista, kokeehan se silloin nimittäin onnistumisen tunteita, jolloin nämä kommentit saattavat toimia tarkoituksen vastaisesti kannustuksena laihduttaa lisää.
Vaikka anoreksiaa sairastavan painoa, tai edes siihen viittaavia kommentteja ei siis kannata useinkaan laukoa, voi toista silti sairastavan paremmin tuntien ja tilanteen huomioon ottaen varovasti kannustaa muutokseen. Tähän sopivat mielestäni esimerkiksi kommentit, kuten olet kaunis, vaikka näytätkin edelleen sairaalta, tai varovasti myös, olet oikeaan suuntaan menossa, vaikka matkasi onkin vielä kesken.
Yleensäkin kuitenkin syömishäiriöstä toipumassa olevan edistymistä kommentoidessa kannattaa kuitenkin pitää tuntosarvet kohollaan. Saattaa nimittäin olla, että sairastava on vielä liian herkillä asian suhteen, ja tällöin esimerkiksi juuri kommentti "näytät terveeltä" saattaa olla todellista myrkkyä. Aikoinani minullekin tuo kommentti olisi varmasti aiheuttanut pelkoa: pitäisikö minun nyt olla terve, ja yksinäisyyden tunnetta: kukaan ei tajua, kuinka sairas olen yhä mieleltäni. Nyt kuitenkin olen onneksi oppinut ottamaan positiiviseksi kannustukseksi tarkoitetut kommentit enimmäkseen ilolla vastaan, vaikka asia omalla kohdallanikin on yhä arka.
Miten sitten ilmaista huoli toisen laihtumisesta, kun painoa ei saisi kommentoida? Mielestäni huoli kannattaa toki ilmaista, mutta sitä ei välttämättä pidä liittää painoon. Voit esimerkiksi kertoa vilpittömästi olevasi huolissasi toisen jaksamisesta, ja kysyä, mitä toiselle kuuluu.
Pääsääntöisesti toipuvan edistymistäkin kommentoidessa kannattaa myös nähdäkseni keskittyä psyykkiseen puoleen. Ja miksi emme keskittyisikin, onhan anoreksia psyykkinen sairaus, ja eikö se, mitä löytyy sisältä ylipäätäänkin ole ulkokuorta tärkeämpää? Tällaisia yleisiin psyykkiseen vointiin liittyviä kommentteja ovat esimerkiksi, hymyilet nykyään enemmän, tai osaat analysoida omaa tilannettasi nykyään paljon paremmin.
Tästä kannattaa myös sairastavaa muistuttaa, siis siitä, kuinka arvostat tämän ulkokuoren sisällä olevaa ihmistä kaikkein eniten, ja kuinka rakastat häntä painosta riippumatta. Terveelle ihmiselle tuo lienee itsestään selvyys, mutta sairastavalle ei mitenkään välttämättä.
Kaikesta varomisesta huolimatta kehotan silti kuitenkin välttelemään myös liikaa varomista. Sillä myös anoreksiaan sairastunut on ihminen, jota tulisi pyrkiä kohtelemaan aina kuin toista ihmistä, tasapuolisessa suhteessa. Ja uskon, että jokainen sairastava lopulta arvostaa sitä vilpittömmyyttä ja aitoja ihmiskontakteja. Aitous nimittäin välittyy tai on välittymättä kommenteista. Älä siis keksimällä keksi positiivista sanottavaa, vaan kerro niistä hyvistä muutoksista, jotka olet todella huomannut. Sillä lopulta niitä hyviäkin asioita oikeasti ihan varmasti löytyy.
Tähän varomiseen liittyen haluan vielä myös sairastaville todeta sen, että kaikki eivät valitettavasti osaa asetella sanojaan yhtä tarkasti tai muotoilla sanomisiaan yhtä hyvin. Tämän vuoksi kaikenlaisiin kommentteihin kannattaa varautua. Tärkeämpää kuin muiden kommentit onkin se, miten itse ne tulkitset. Ja tällöin ollaan itsetuntoasioiden äärellä. Ja kun kontaktit ovat tällaista aitoa, voi siinä myös aina kysyä vastapuolelta: mitä tarkoitit, jos epäselvyyden vaara on olemassa.
Kaiken tämän ohjeistuksen jälkeen haluan sanoa, että mielestäni meistä jokaiselle, myös siis sairastavalle, voi kuitenkin aina ilmaista: olet kaunis, kunhan muistaa, että kauneus ei ole kiinni kiloista tai painosta, sillä se on paljon enemmän. Ja siksi sairastavakin on aina kaunis, kuten on aina ollutkin. Ja sairauden päihittämisen myötä tuo sisäinen kauneus pääsee vain yhä paremmin esiin.
<3: Ida
Kuva: http://www.desktopwallpapers.org.ua/pic/201107/1366x768/desktopwallpapers.org.ua-3158.jpg
Jokaiselle tervettä järkeä ja ymmärrystä käyttävälle ihmiselle lienee selvää, että toiselle ei pidä kommentoida toisen ulkonäköä negatiiviseen sävyyn, vaan jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, kannattaa pitää mölyt mahassaan. Tämä ei koske nähdäkseni pelkästään syömishäiriötä sairastavan ulkonäön kommentoimista, vaan kuuluu jo yleisiin hyviin tapoihin.
Anoreksiaan sairastuneella kuitenkin erityisen suuren merkityksen saavat painoa koskevat kommentit, ja pääsääntöisesti näitä tulee mielestäni välttää. Tämä koskee sekä painon nousua että alhaista painoa koskevia kommentteja. Harvoimpa kukaan tulee tosin normaalistikaan toiselle sanomaan esimerkiksi oletpa lihonnut, joten miksi tekisimme syömishäiriöstä kärsivän kohdalla poikkeuksen tässä asiassa.
Nähdäkseni tämä poikkeus nähdään oikeutettuna siksi, että painon nousun ajatellaan olevan alipainoisen ihmisen kohdalla positiivinen asia, kuten se onkin. Silti paino ja sen nouseminen ovat anoreksiaan sairastastuneelle arka, usein ahdistusta ja pelkoa aiheuttava asia. Lisäksi anorektinen mieli kääntää esimerkiksi hyvällä tarkoitetut kommentit painon noususta usein negatiivisiksi, kuten "oletpa lihava". Näin saattaa sairas mieli tehdä itseasiassa myös kommenttien "näytätpä terveemmältä" kohdalla, tai vaikkapa tuon minun saamani "näytät hyvältä" kommentin kohdalla. Pahimmillaan nämä (hyvääkin tarkoittavat) kommentit siis saavat syömishäiriöstä kärsivän paitsi loukkaantumaan myös suistumaan yhä syvemmälle sairauteensa.
Toisaalta samasta syystä myös alhaista painoa, toisen pienuutta tai laihuutta koskevat kommentit kannattaa useimmiten jättää sanomatta. Anoreksiamörkö nimittäin nauttii sydämensä pohjasta tällaisista kommenteista, kokeehan se silloin nimittäin onnistumisen tunteita, jolloin nämä kommentit saattavat toimia tarkoituksen vastaisesti kannustuksena laihduttaa lisää.
Vaikka anoreksiaa sairastavan painoa, tai edes siihen viittaavia kommentteja ei siis kannata useinkaan laukoa, voi toista silti sairastavan paremmin tuntien ja tilanteen huomioon ottaen varovasti kannustaa muutokseen. Tähän sopivat mielestäni esimerkiksi kommentit, kuten olet kaunis, vaikka näytätkin edelleen sairaalta, tai varovasti myös, olet oikeaan suuntaan menossa, vaikka matkasi onkin vielä kesken.
Yleensäkin kuitenkin syömishäiriöstä toipumassa olevan edistymistä kommentoidessa kannattaa kuitenkin pitää tuntosarvet kohollaan. Saattaa nimittäin olla, että sairastava on vielä liian herkillä asian suhteen, ja tällöin esimerkiksi juuri kommentti "näytät terveeltä" saattaa olla todellista myrkkyä. Aikoinani minullekin tuo kommentti olisi varmasti aiheuttanut pelkoa: pitäisikö minun nyt olla terve, ja yksinäisyyden tunnetta: kukaan ei tajua, kuinka sairas olen yhä mieleltäni. Nyt kuitenkin olen onneksi oppinut ottamaan positiiviseksi kannustukseksi tarkoitetut kommentit enimmäkseen ilolla vastaan, vaikka asia omalla kohdallanikin on yhä arka.
Miten sitten ilmaista huoli toisen laihtumisesta, kun painoa ei saisi kommentoida? Mielestäni huoli kannattaa toki ilmaista, mutta sitä ei välttämättä pidä liittää painoon. Voit esimerkiksi kertoa vilpittömästi olevasi huolissasi toisen jaksamisesta, ja kysyä, mitä toiselle kuuluu.
Pääsääntöisesti toipuvan edistymistäkin kommentoidessa kannattaa myös nähdäkseni keskittyä psyykkiseen puoleen. Ja miksi emme keskittyisikin, onhan anoreksia psyykkinen sairaus, ja eikö se, mitä löytyy sisältä ylipäätäänkin ole ulkokuorta tärkeämpää? Tällaisia yleisiin psyykkiseen vointiin liittyviä kommentteja ovat esimerkiksi, hymyilet nykyään enemmän, tai osaat analysoida omaa tilannettasi nykyään paljon paremmin.
Tästä kannattaa myös sairastavaa muistuttaa, siis siitä, kuinka arvostat tämän ulkokuoren sisällä olevaa ihmistä kaikkein eniten, ja kuinka rakastat häntä painosta riippumatta. Terveelle ihmiselle tuo lienee itsestään selvyys, mutta sairastavalle ei mitenkään välttämättä.
Kaikesta varomisesta huolimatta kehotan silti kuitenkin välttelemään myös liikaa varomista. Sillä myös anoreksiaan sairastunut on ihminen, jota tulisi pyrkiä kohtelemaan aina kuin toista ihmistä, tasapuolisessa suhteessa. Ja uskon, että jokainen sairastava lopulta arvostaa sitä vilpittömmyyttä ja aitoja ihmiskontakteja. Aitous nimittäin välittyy tai on välittymättä kommenteista. Älä siis keksimällä keksi positiivista sanottavaa, vaan kerro niistä hyvistä muutoksista, jotka olet todella huomannut. Sillä lopulta niitä hyviäkin asioita oikeasti ihan varmasti löytyy.
Tähän varomiseen liittyen haluan vielä myös sairastaville todeta sen, että kaikki eivät valitettavasti osaa asetella sanojaan yhtä tarkasti tai muotoilla sanomisiaan yhtä hyvin. Tämän vuoksi kaikenlaisiin kommentteihin kannattaa varautua. Tärkeämpää kuin muiden kommentit onkin se, miten itse ne tulkitset. Ja tällöin ollaan itsetuntoasioiden äärellä. Ja kun kontaktit ovat tällaista aitoa, voi siinä myös aina kysyä vastapuolelta: mitä tarkoitit, jos epäselvyyden vaara on olemassa.
Kaiken tämän ohjeistuksen jälkeen haluan sanoa, että mielestäni meistä jokaiselle, myös siis sairastavalle, voi kuitenkin aina ilmaista: olet kaunis, kunhan muistaa, että kauneus ei ole kiinni kiloista tai painosta, sillä se on paljon enemmän. Ja siksi sairastavakin on aina kaunis, kuten on aina ollutkin. Ja sairauden päihittämisen myötä tuo sisäinen kauneus pääsee vain yhä paremmin esiin.
<3: Ida
Kuva: http://www.desktopwallpapers.org.ua/pic/201107/1366x768/desktopwallpapers.org.ua-3158.jpg
torstai 13. kesäkuuta 2013
Uhrista tekijäksi
Anna -lehteä (16.5.2013) selaillessani löysin siitä onnellisuustta koskevan artikkelin, johon oli haastateltu aiheeseen perehtynyttä professoria. Yhtenä artikkelin pääajatuksena oli se, kuinka ihmisen tulisi ottaa itse vastuu omasta onnestaan. Tämä resepti sopii mielestäni hyvin myös syömishäiriöstä toipumiseen, ja tuo "uhrista tekijäksi" sopisi motoksi toipumassa olevalle niin hyvin, että päätin jakaa teidänkin kanssanne artikkelista poimimiani neuvoja onnellisen, terveen elämän metsästykseen sekä omia ajatuksiani niitä koskien.
Ensinnäkin artikkelissa korostettiin sitä, kuinka kaikkia tunteita, myös negatiivisia, on oikeus tuntea. Näihin negatiivisiin tunteisiin ei kuitenkaan saa jäädä kiinni tai "vellomaan", sillä muuten ne vain katkeroittavat. Sairastava on usein pelästänyt omia tunteitaan ja yrittänyt piilottaa niitä sairaan käyttäytymisensa alle. Kun toipuminen sitten lähtee käyntiin, heräävät monet vaikeat tunteet sairauteen liittyvän "tunnekooman" jälkeen. Nämä kaikki tunteet tulee hyväksyä, tuntea ja käsitellä. Mutta lopulta niistä on kuitenkin päästettävä irti, päästävä yli ja eteenpäin. Toipuminen ei voi edetä, jos jää kiinni sen tuottamaan ahdistukseen ja pelkoon ilman, että koskaan uskaltaa niitä kohdata ja siten irroittaa otettaan niistä.
Paitsi vaikeista tunteista, on myös menneestä päästävä eteenpäin. Tällöin on hyvä pitää mielessä onnen reseptiin kuuluva ohje: hyväksy myös ne asiat, joita et voi muuttaa, ja keskity tekemään asioita niiden eteen, joille pystyt jotakin tekemään. Et pysty muuttamaan menneisyyttäsi tai pyyhkimään pois sairautesi laukaisseita tekijöitä, mutta voit vaikuttaa tulevaisuuteesi. Uskalla siis irroittaa katseesi menneestä ja suunnata se kohti tulevaisuuden haasteita.
Artikkelin mukaan on myös tärkeää ymmärtää, että ei ole itse vastuussa kaikesta itselleen tapahtuvasta pahasta. Toipumisen kannalta on olennaista lopettaa itsesyyttely, sillä esimerkiksi syömishäiriöön sairastuminen ei ole kenenkään syytä, eikä se ole itse itselleen aiheutettu sairaus. Itsensä vähättely, haukkuminen ja syyttely lisäävät vain vettä anoreksian myllyyn, jonka tavoitteena on tuhota sairastavan itsetunto ja sitä kautta saada hänet kohtelemaan itseään kaltoin. Jos elää jatkuvissa itsesyytöksissä, ei voi löytää itsestään sitä positiivista energiaa ja niitä vahvuuksia, joilla sairaus taltutetaan.
Vaikka sairastumisesta itsensä syyttely tulisikin siis lopettaa, artikkelissakin korostettiin, kuinka tilanteen uhriksi ei kuitenkaan pidä heittäytyä. Ja tässä kohtaa päästäänkin itse asiaan. Pitää nimittäin paremmin kuin paikkaansa, että marttyyrina oleminen ei palvele ketään tai mitään muuta kuin sairautta. Jos jää tilanteensa ja sairautensa uhriksi, ajautuu ajatuskehään, jossa vaikeuksille ei voi mitään, ja tällöin ei tosiaan teekään tilanteelleen mitään. Ja kun teot jäävät tekemättä, ei tulostakaan synny. Ja noidankehä on valmis.
Tämä uhriksi heittäytyminen koskee nähdäkseni syömishäiriöstä paranemista myös muilta ihmisiltä saatavan tuen osalta. Haluan korostaa, että syömishäiriö on vakava sairaus, josta ei voi eikä pidäkään selvitä yksin. Läheisten tuki on usein ratkaisevaa ja välttämätöntä syömishäiristä toipumisessa, kuten vaikkapa minun kotona pärjäämiseni osalta on ollut. Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, että jokainen on lopulta vastuussa omasta paranemisestaan. Muilta ihmisiltä voi saada tukea ja apua, mutta jokainen tekee lopulta itse omat valintansa. Parantumisessa on turha jäädä odottamaan sitä pelastavaa prinssiä, joka tulisi pelastamaan ja kävisi taistelun puolestasi tai hyvää haltijaa joka tulisi heilauttamaan taikasauvaansa. Sillä tämä taistelu on jokaisen käytävä itse, itse on itsensä lopulta sieltä anoreksiakuilusta nostettava ja pelastettava.
Asian positiivinen puoli, joka artikkelissa tuotiin esille, on kuitenkin se, että nimenomaan näiden omien positiivisten tekojen kautta voi pikkuhiljaa saavuttaa päämääriään. Myös syömishäiriöstä paraneminen edellyttää jatkuvasti pieniä, oikeansuuntaisia tekoja ja valintoja. Ja tekemällä sairauttaan vastaan, toimimalla sen perättömiä väitteitä vastaan, alkavat nämä väitteet pikkuhiljaa vaieta. Kukaan ei toivu yhdesssä yössä, mutta jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus tehdä edes jotakin toipumisen eteen. Ja pienin askelin huomaa lopulta saapuneensa perille.
Ja nimenomaan teot ovat ne, jotka ratkaisevat, toipuuko vai ei. Olen ennenkin täällä blogissanikin todennut, kuinka vaikka ajatusmaailman muuttuminen onkin edellytys toipumiselle, kauniit ajatukset eivät vielä paranna ketään. Tärkeää onkin ymmärtää, että kun on toipumisen polulle päättänyt lähteä, saa olla yhä sairas, saa tuntea pahaa oloa, mutta silti pitää kyetä tekemään oikeita, parantumista edesauttavia tekoja toipuakseen.
Nämä pienet, oikean suuntaiset teot ovat nimittäin niitä oikeita valintoja. Sairastumistaan ei voi valita, kuten edellä totesin, mutta sen, että lähtee paranemisen polulle, voi. Sama pätee vastoinkäymisiin, jota paranemisen tiellä kohtaa: vastoinkäymisiä ei voi estää, mutta sen, antaako niille periksi, vai jatkaako taisteluaan entistä pontevammin, voi.
Itse esimerkiksi olen muuttanut suhtautumistani toipumisen polulla kohtaamiini vaikeuksiin. En enää suostu kohtaamaan niitä ylitsepääsemättömiksi ongelmiksi, vaan olen alkanut kutsuakin niitä haasteiksi, joiden voittamisen eteen olen alkanut työskennellä yksi kerrallaan.
Ylipäätään näihin elämän tai toipumisen tuomiin haasteisiin pätee mielestäni artikkelissakin mainittu sama ohje: suhtaudu niihin pääsääntöisesti niin positiivisesti kuin mahdollista. Tällöin nimittäin myös oma onnellisuus ja terve elämä on lähempänä. Negatiivisuus vain paitsi tekee ihmisestä entistä onnettomamman, lisää myös anoreksian negatiivista kehää.
Lopulta onnellisuuden reseptistä on tärkeää kuitenkin pitää mielessä myös se artikkelistakin esille tullut asia, joka on sen tärkeydestä huolimatta usein vaikea vaativille ja perfektionistisille anoreksiaan sairastuneille: onnellista, tervettä elämää tavoitellessa ei kannata tavoitella täydellisyyttä ja vaatia itseltään sellaista, mihin ei pysty. Älä siis ota parantumisesta (tai ylipäätään elämästä) suoritusta, josta tulisi selviytyä täydellisesti, äläkä kuvittele sen avulla saavuttavasi täydellisyyttä.
Sillä syömishäiriön kohdalla kyse on sairaudesta, josta toipuminen ei tosiaan tapahdu yhdessä yössä. Tällöin onkin tärkeää olla itselleen armollinen ja pitää mielessä jo kerran mainitsemani onnen reseptiin kuuluva tärkeä seikka, eli niidenkin asioiden hyväksyminen, joihin ei voi vaikuttaa ja niihin keskittyminen, joihin voi.
Armollisuuteen tämä asia liittyy siten, että on myös hyväksyttävä se, että koska on kyse sairaudesta, et pysty muuttamaan kaikkea varmasti yhtäkkiä kerralla. Se ei silti tarkoita sitä, että et voisi tehdä mitään. Et esimerkiksi ehkä pysty luopumaan pakkoliikkumisesta kerralla, sillä se on osa sairauden pakkoa, mutta ehkä voit lyhentää kävelylenkkiäsi tänään. Toisin sanoen tee parhaasi, ja luota siihen, että se riittää.
Sillä nimenomaan se oma asenne, se, että suhtaudut kohtaamisi vaikeuksiin haasteina, joiden voittamisen eteen teet itse töitä, on paranemisessa kaikkein tärkeintä. Tällöin olet siirtynyt uhrista tekijäksi.
<3: Ida
Ensinnäkin artikkelissa korostettiin sitä, kuinka kaikkia tunteita, myös negatiivisia, on oikeus tuntea. Näihin negatiivisiin tunteisiin ei kuitenkaan saa jäädä kiinni tai "vellomaan", sillä muuten ne vain katkeroittavat. Sairastava on usein pelästänyt omia tunteitaan ja yrittänyt piilottaa niitä sairaan käyttäytymisensa alle. Kun toipuminen sitten lähtee käyntiin, heräävät monet vaikeat tunteet sairauteen liittyvän "tunnekooman" jälkeen. Nämä kaikki tunteet tulee hyväksyä, tuntea ja käsitellä. Mutta lopulta niistä on kuitenkin päästettävä irti, päästävä yli ja eteenpäin. Toipuminen ei voi edetä, jos jää kiinni sen tuottamaan ahdistukseen ja pelkoon ilman, että koskaan uskaltaa niitä kohdata ja siten irroittaa otettaan niistä.
Paitsi vaikeista tunteista, on myös menneestä päästävä eteenpäin. Tällöin on hyvä pitää mielessä onnen reseptiin kuuluva ohje: hyväksy myös ne asiat, joita et voi muuttaa, ja keskity tekemään asioita niiden eteen, joille pystyt jotakin tekemään. Et pysty muuttamaan menneisyyttäsi tai pyyhkimään pois sairautesi laukaisseita tekijöitä, mutta voit vaikuttaa tulevaisuuteesi. Uskalla siis irroittaa katseesi menneestä ja suunnata se kohti tulevaisuuden haasteita.
Artikkelin mukaan on myös tärkeää ymmärtää, että ei ole itse vastuussa kaikesta itselleen tapahtuvasta pahasta. Toipumisen kannalta on olennaista lopettaa itsesyyttely, sillä esimerkiksi syömishäiriöön sairastuminen ei ole kenenkään syytä, eikä se ole itse itselleen aiheutettu sairaus. Itsensä vähättely, haukkuminen ja syyttely lisäävät vain vettä anoreksian myllyyn, jonka tavoitteena on tuhota sairastavan itsetunto ja sitä kautta saada hänet kohtelemaan itseään kaltoin. Jos elää jatkuvissa itsesyytöksissä, ei voi löytää itsestään sitä positiivista energiaa ja niitä vahvuuksia, joilla sairaus taltutetaan.
Vaikka sairastumisesta itsensä syyttely tulisikin siis lopettaa, artikkelissakin korostettiin, kuinka tilanteen uhriksi ei kuitenkaan pidä heittäytyä. Ja tässä kohtaa päästäänkin itse asiaan. Pitää nimittäin paremmin kuin paikkaansa, että marttyyrina oleminen ei palvele ketään tai mitään muuta kuin sairautta. Jos jää tilanteensa ja sairautensa uhriksi, ajautuu ajatuskehään, jossa vaikeuksille ei voi mitään, ja tällöin ei tosiaan teekään tilanteelleen mitään. Ja kun teot jäävät tekemättä, ei tulostakaan synny. Ja noidankehä on valmis.
Tämä uhriksi heittäytyminen koskee nähdäkseni syömishäiriöstä paranemista myös muilta ihmisiltä saatavan tuen osalta. Haluan korostaa, että syömishäiriö on vakava sairaus, josta ei voi eikä pidäkään selvitä yksin. Läheisten tuki on usein ratkaisevaa ja välttämätöntä syömishäiristä toipumisessa, kuten vaikkapa minun kotona pärjäämiseni osalta on ollut. Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, että jokainen on lopulta vastuussa omasta paranemisestaan. Muilta ihmisiltä voi saada tukea ja apua, mutta jokainen tekee lopulta itse omat valintansa. Parantumisessa on turha jäädä odottamaan sitä pelastavaa prinssiä, joka tulisi pelastamaan ja kävisi taistelun puolestasi tai hyvää haltijaa joka tulisi heilauttamaan taikasauvaansa. Sillä tämä taistelu on jokaisen käytävä itse, itse on itsensä lopulta sieltä anoreksiakuilusta nostettava ja pelastettava.
Asian positiivinen puoli, joka artikkelissa tuotiin esille, on kuitenkin se, että nimenomaan näiden omien positiivisten tekojen kautta voi pikkuhiljaa saavuttaa päämääriään. Myös syömishäiriöstä paraneminen edellyttää jatkuvasti pieniä, oikeansuuntaisia tekoja ja valintoja. Ja tekemällä sairauttaan vastaan, toimimalla sen perättömiä väitteitä vastaan, alkavat nämä väitteet pikkuhiljaa vaieta. Kukaan ei toivu yhdesssä yössä, mutta jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus tehdä edes jotakin toipumisen eteen. Ja pienin askelin huomaa lopulta saapuneensa perille.
Ja nimenomaan teot ovat ne, jotka ratkaisevat, toipuuko vai ei. Olen ennenkin täällä blogissanikin todennut, kuinka vaikka ajatusmaailman muuttuminen onkin edellytys toipumiselle, kauniit ajatukset eivät vielä paranna ketään. Tärkeää onkin ymmärtää, että kun on toipumisen polulle päättänyt lähteä, saa olla yhä sairas, saa tuntea pahaa oloa, mutta silti pitää kyetä tekemään oikeita, parantumista edesauttavia tekoja toipuakseen.
Nämä pienet, oikean suuntaiset teot ovat nimittäin niitä oikeita valintoja. Sairastumistaan ei voi valita, kuten edellä totesin, mutta sen, että lähtee paranemisen polulle, voi. Sama pätee vastoinkäymisiin, jota paranemisen tiellä kohtaa: vastoinkäymisiä ei voi estää, mutta sen, antaako niille periksi, vai jatkaako taisteluaan entistä pontevammin, voi.
Itse esimerkiksi olen muuttanut suhtautumistani toipumisen polulla kohtaamiini vaikeuksiin. En enää suostu kohtaamaan niitä ylitsepääsemättömiksi ongelmiksi, vaan olen alkanut kutsuakin niitä haasteiksi, joiden voittamisen eteen olen alkanut työskennellä yksi kerrallaan.
Ylipäätään näihin elämän tai toipumisen tuomiin haasteisiin pätee mielestäni artikkelissakin mainittu sama ohje: suhtaudu niihin pääsääntöisesti niin positiivisesti kuin mahdollista. Tällöin nimittäin myös oma onnellisuus ja terve elämä on lähempänä. Negatiivisuus vain paitsi tekee ihmisestä entistä onnettomamman, lisää myös anoreksian negatiivista kehää.
Lopulta onnellisuuden reseptistä on tärkeää kuitenkin pitää mielessä myös se artikkelistakin esille tullut asia, joka on sen tärkeydestä huolimatta usein vaikea vaativille ja perfektionistisille anoreksiaan sairastuneille: onnellista, tervettä elämää tavoitellessa ei kannata tavoitella täydellisyyttä ja vaatia itseltään sellaista, mihin ei pysty. Älä siis ota parantumisesta (tai ylipäätään elämästä) suoritusta, josta tulisi selviytyä täydellisesti, äläkä kuvittele sen avulla saavuttavasi täydellisyyttä.
Sillä syömishäiriön kohdalla kyse on sairaudesta, josta toipuminen ei tosiaan tapahdu yhdessä yössä. Tällöin onkin tärkeää olla itselleen armollinen ja pitää mielessä jo kerran mainitsemani onnen reseptiin kuuluva tärkeä seikka, eli niidenkin asioiden hyväksyminen, joihin ei voi vaikuttaa ja niihin keskittyminen, joihin voi.
Armollisuuteen tämä asia liittyy siten, että on myös hyväksyttävä se, että koska on kyse sairaudesta, et pysty muuttamaan kaikkea varmasti yhtäkkiä kerralla. Se ei silti tarkoita sitä, että et voisi tehdä mitään. Et esimerkiksi ehkä pysty luopumaan pakkoliikkumisesta kerralla, sillä se on osa sairauden pakkoa, mutta ehkä voit lyhentää kävelylenkkiäsi tänään. Toisin sanoen tee parhaasi, ja luota siihen, että se riittää.
Sillä nimenomaan se oma asenne, se, että suhtaudut kohtaamisi vaikeuksiin haasteina, joiden voittamisen eteen teet itse töitä, on paranemisessa kaikkein tärkeintä. Tällöin olet siirtynyt uhrista tekijäksi.
<3: Ida
maanantai 10. kesäkuuta 2013
Lomalta tuntuva kesäretki
Miltä tuntuu kuljeskella rauhallisesti ympäri kaupunkia auringon paisteessa ilman, että on pakko liikkua? Miltä tuntuu, kun on vapaa sairauden kehääkiertävistä pakkoajatuksista? Miltä tuntuu viettää päivä ilman ahdistusta tai stressiä ruokailuista tai liikunnasta? Miltä tuntuu, kun pystyy keskittymään keskusteluun aidosti ilman, että ajatukset oikeasti pyörivät ihan muualla? Miltä tuntuu maistaa mansikkaa ja nuolaista jäätelöä ilman, että kalorilaskuri päässä käynnistyy? Se tuntuu hyvältä. Se tuntuu vapaudelta. Se tuntuu LOMALTA. Kaikkea tätä ja paljon enemmän sain kokea lauantaisena kesäpäivänä äitini kanssa Porvoossa, kun uskalsin lähteä tälle pienelle lomamatkalle.
Kesäreissumme Porvooseen yhdessä äitini kanssa onkin muodostunut jo perinteeksi, ja se kuuluu ihaniin jokakesäisiin perinteisiimme, jolle vain minun osastolla oloni on ollut esteenä. Silti en muista, koska olisin, tai olenko ylipäätään koskaan, nauttinut Porvoon-retkestämme yhtä paljon kuin tänä vuonna.
Eikä tuo liene mikään ihme, Porvoo tarjosi retkellemme mitä parhaimmat puitteet. Sääukko pisti parastaan: aurinko paistoi, lämpöä riitti, ja pieni tuulenvire vilvoitti muuten helteistä päivää. Porvoo onkin mitä mainioin kesäkaupunki hyvällä ilmalla, ja se on mukavan pituisen ajomatkan päässä Helsingistä.
Pääkaupungin hulinan jälkeen tuntuukin rauhallinen pikkukaupunki suorastaan idylliseltä. Porvoon keskustassa on ihana pieni tori, jolta ostimme mansikoita äitini kanssa. Lisäksi veden äärellä on paitsi ihania terasseja, jossa nautimme lopulta lounaamme, jäätelökioski ja pieniä kojuja, joissa myydään muun muassa käsintehtyjä koruja, näin kesäaikaan. Ja aurinkoisella säällä on vanhan kaupungin mukulakivikatuja ja ihania pikkuputiikkeja ihana kierrellä rauhassa. Palvelu on Porvoossa poikkeuksetta aina hyvää, ja voi kuinka se myyjän ystävällinen hymy saa pirteän mielelle itsellekin!
Ja parasta on, että näissä putiikeissa voi tehdä mitä upeimpia löytöjä, joita ei tule vastaan joka toisella vastaantulijalla, kuten oman kaunpunkimme isoista ketjuliikkeistä vaatteita tai tavaroita ostaessa. Myös minä tein jälleen kerran hienoja ostoksia. Löysin tarpeeseen tulevat kauniit sandaalit sekä vähemmän tarpeeseen tulevat, mutta sitäkin ihanammat, käsintehdyt perhoskorvakorut. Lisäksi Brunbergin tehtaanmyymälästä tarttui mukaan tietysti riisisuklaata herkkuhetkiin. On ihanaa, kuinka olen päässyt myös sairauteeni kuuluvasta ikuisesta säästämisestä ja uskallan jo suoda myös itselleni silloin tällöin jotakin kaunista, ihan vain koska tunnen itseni sen arvoiseksi ja haluan hemmotella itseäni. Siskolleni löysin myös pienen tuliaisen ja tuparilahjan, joita en viitsi täällä kuitenkaan paljastaa.
Erinomaisista puitteista huolimatta parasta koko reissussa oli kuitenkin ehdottomasti se, että sain jakaa sen yhdessä rakkaan äitini kanssa. Kuten kirjoitin äitienpäivää koskevassa tekstissäni, on äitini minulle tärkeä ihminen paitsi sairaudesta toipumisen tukemisessa, nimenomaan tämän oikean elämän näyttämisen ja elämän ilon löytymisen kannalta. Ja siitä tämä kesäretkemme oli jälleen täydellinen esimerkki! Rakkaiden ihmisten seura on mitä tärkeintä, ja sitä soisi meistä jokaiselle, sillä jo se kantaa pitkälle. Ja uskon äitinikin nauttineen reissusta samoin kuin minä, saihan hän viettää sen yhä enemmissä määrin Idan, ei enää anoreksiapeikon kanssa.
Reissullamme sainkin nimittäin taas myös huomata olevani sairauden päihittämisen osalta vahvemmilla kuin esimerkiksi viime kesäisellä reissulla. Pystyin maistelemaan ruoka-ajan ulkopuolella torilta ostamiamme mansikoita ja jäätelöä ilman omantunnontuskia. En ahdistunut, vaikka suurin tukipilarini isä ei ollut reissullamme mukana. Suunnitelmiemme mennessä myttyyn lounaan osalta, kun kyseinen ravintola oli mennyt jo aikaisemmin kiinni, en mennyt paniikkiin vaan aloin miettiä vaihtoehtoista suunnitelmaa. En pyrkinyt maksimoimaan kävelyä retkellämme, vaan pystyin keskittymään Porvoon viehättäviin pikkuputiikkeihin. Ruoka ei pyörinyt mielessäni muulloin kuin ruokapaikkaa etsiessämme ja ruokaillessamme. Pieniä hyviä asioita, pieniä edistysaskeleita, jotka kuitenkin mahdollistivat jotakin suurta: retkestä nauttimisen. Vihdoinkin olin lomalla!
<3: Ida
Kesäreissumme Porvooseen yhdessä äitini kanssa onkin muodostunut jo perinteeksi, ja se kuuluu ihaniin jokakesäisiin perinteisiimme, jolle vain minun osastolla oloni on ollut esteenä. Silti en muista, koska olisin, tai olenko ylipäätään koskaan, nauttinut Porvoon-retkestämme yhtä paljon kuin tänä vuonna.
Eikä tuo liene mikään ihme, Porvoo tarjosi retkellemme mitä parhaimmat puitteet. Sääukko pisti parastaan: aurinko paistoi, lämpöä riitti, ja pieni tuulenvire vilvoitti muuten helteistä päivää. Porvoo onkin mitä mainioin kesäkaupunki hyvällä ilmalla, ja se on mukavan pituisen ajomatkan päässä Helsingistä.
Pääkaupungin hulinan jälkeen tuntuukin rauhallinen pikkukaupunki suorastaan idylliseltä. Porvoon keskustassa on ihana pieni tori, jolta ostimme mansikoita äitini kanssa. Lisäksi veden äärellä on paitsi ihania terasseja, jossa nautimme lopulta lounaamme, jäätelökioski ja pieniä kojuja, joissa myydään muun muassa käsintehtyjä koruja, näin kesäaikaan. Ja aurinkoisella säällä on vanhan kaupungin mukulakivikatuja ja ihania pikkuputiikkeja ihana kierrellä rauhassa. Palvelu on Porvoossa poikkeuksetta aina hyvää, ja voi kuinka se myyjän ystävällinen hymy saa pirteän mielelle itsellekin!
Ja parasta on, että näissä putiikeissa voi tehdä mitä upeimpia löytöjä, joita ei tule vastaan joka toisella vastaantulijalla, kuten oman kaunpunkimme isoista ketjuliikkeistä vaatteita tai tavaroita ostaessa. Myös minä tein jälleen kerran hienoja ostoksia. Löysin tarpeeseen tulevat kauniit sandaalit sekä vähemmän tarpeeseen tulevat, mutta sitäkin ihanammat, käsintehdyt perhoskorvakorut. Lisäksi Brunbergin tehtaanmyymälästä tarttui mukaan tietysti riisisuklaata herkkuhetkiin. On ihanaa, kuinka olen päässyt myös sairauteeni kuuluvasta ikuisesta säästämisestä ja uskallan jo suoda myös itselleni silloin tällöin jotakin kaunista, ihan vain koska tunnen itseni sen arvoiseksi ja haluan hemmotella itseäni. Siskolleni löysin myös pienen tuliaisen ja tuparilahjan, joita en viitsi täällä kuitenkaan paljastaa.
Erinomaisista puitteista huolimatta parasta koko reissussa oli kuitenkin ehdottomasti se, että sain jakaa sen yhdessä rakkaan äitini kanssa. Kuten kirjoitin äitienpäivää koskevassa tekstissäni, on äitini minulle tärkeä ihminen paitsi sairaudesta toipumisen tukemisessa, nimenomaan tämän oikean elämän näyttämisen ja elämän ilon löytymisen kannalta. Ja siitä tämä kesäretkemme oli jälleen täydellinen esimerkki! Rakkaiden ihmisten seura on mitä tärkeintä, ja sitä soisi meistä jokaiselle, sillä jo se kantaa pitkälle. Ja uskon äitinikin nauttineen reissusta samoin kuin minä, saihan hän viettää sen yhä enemmissä määrin Idan, ei enää anoreksiapeikon kanssa.
Reissullamme sainkin nimittäin taas myös huomata olevani sairauden päihittämisen osalta vahvemmilla kuin esimerkiksi viime kesäisellä reissulla. Pystyin maistelemaan ruoka-ajan ulkopuolella torilta ostamiamme mansikoita ja jäätelöä ilman omantunnontuskia. En ahdistunut, vaikka suurin tukipilarini isä ei ollut reissullamme mukana. Suunnitelmiemme mennessä myttyyn lounaan osalta, kun kyseinen ravintola oli mennyt jo aikaisemmin kiinni, en mennyt paniikkiin vaan aloin miettiä vaihtoehtoista suunnitelmaa. En pyrkinyt maksimoimaan kävelyä retkellämme, vaan pystyin keskittymään Porvoon viehättäviin pikkuputiikkeihin. Ruoka ei pyörinyt mielessäni muulloin kuin ruokapaikkaa etsiessämme ja ruokaillessamme. Pieniä hyviä asioita, pieniä edistysaskeleita, jotka kuitenkin mahdollistivat jotakin suurta: retkestä nauttimisen. Vihdoinkin olin lomalla!
<3: Ida
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)