Matkalla kuuhun ja takaisin

Kaiken muun lisäksi Anoreksia usein monimutkaistaa myös sairastavan suhdetta vanhempiin, ja toisaalta myös itsenäistymisen ongelmat voivat olla syömishäiriön taustatekijöitä. Anoreksiamörkö yrittää syövyttää suhteita ja vajottaa sairastuneen täydelliseen eristykseen. Ja toisaalta taas riippuvuussuhde vanhempiin kasvaa, sillä sairastava tarvitsee läheisiltään enemmän tukea kuin vastaavassa tilanteessa oleva terve ihminen. Minä olen kokenut omassa suhteessani vanhempiini tämän akselin molemmat ääripäät, ja kaikkea niiden väliltä.

Olemmekin useamman kerran perhetapaamisissamme käsitelleet suhdettani vanhempiini ja etenkin isääni. Ja vihdoin viimeisessä perhetapaamisessamme ennen lomia isäni totesi, että hänestä tuntuu, että hän on saamassa minusta aikuisen tyttären. Tämä on kertomus tähänastisen elämäni pituisesta minun ja vanhempieni välisestä suhteesta, pitkästä ja monimutkaisesta mutta tuloksellisesta matkasta eristyksen ja symbioosin kautta itsenäistymiseen. Tositarina siitä, kuinka Mörkö on tullut ajoittain sekoittamaan tätä elämäni tärkeintä suhdetta, ja lopulta kuitenkin siitä, kuinka tämän suhteen avulla olemme yhdessä vanhempieni kanssa tuhoamassa Mörön lopullisesti.

Ollessani lapsi olimme aina hyvin tiivis perheyhteisö. Vaikka perheemme näytti ulkopuolisista varmasti hyvin tavalliselta, sitä se ei minulle koskaan ollut. Minulle on nimittäin aina ollut itsestään selvää, että olen ollut vanhemmille aina jollakin tavalla erityinen. Minua ei pistetty tavalliseen kunnalliseen kouluun, vaan vanhemmat miettivät jo pienenä koulutusvaihtoehtojani. He rohkaisivat minua harrastamaan kaikkea mistä ikinä vain olinkaan kiinnostunut, mutta eivät painostaneet minua mihinkään. Vanhempani eivät luoneet minulle paineita suoriutua mistään täydellisesti, mutta luottivat aina siihen, että tekisin parhaani ja että se riittäisi vielä pitkälle.

"Minulle olet täydellinen."

Siskoni kanssa teimme lapsena lähes kaiken aina yhdessä, meillä oli omia salaisia leikkejämme ja puuhiamme, mutta myös koko perheen voimin teimme paljon. Muistan lukuisat ja lukuisat yhteiset ulkomaanmatkamme, reissut Suomen sisällä, yhdessä jaetut piiloleikit ja peitoista ja tuoleista yhdessä rakentamamme majat, piknikit rannalle, tai sitten vain olohuoneen lattialle.

Tästä kaikesta yhdessäolosta huolimatta olin aina pienestä pitäen samaan aikaan myös itsenäinen, halusin huolehtia itsestäni ja muista, ennen kaikkea rakkaasta pikkusiskostani ja hoivaamisviettini myötä lukuisista vauvanukeistani, ja vanhempani antoivat tälle itsenäistymiselleni tilaa. Olin jopa niin vastuullinen, että jo ala-asteella isäni tokaisi minulle, että jättäisi perheemme raha-asiat minun hoitooni.

Jääräpäisyyttäni pidin myös pääni. Joskus muistan kantaneeni huolta koko perheestäni, putteellisista kyvyistäni huolimatta. Kannoin huolta muun muassa isäni tupakanpoltosta, ja sain hänet lopettamaan sen täyttäessäni kymmenen vuotta. Tästäkin huolimatta tiesin aina, kun minulla oli vaikeaa, että vanhempani ovat puolellani ja tekisivät ihan kaikkensa auttaakseen minua. Minulla oli vahva tunne siitä, että minulla oli aikuisia ympärilläni, joihin voisin aina tukeutua, kun oloni olisi turvaton.

Murrosiässä en kokenut siskoni tavoin myrskyävää eroprosessia vanhemmistani, vaan pidin vanhempieni tavoin suuret tunnemylläkkäni sisälläni. Samaan aikaan alkoi kuitenkin sisälläni syntyä ymmärrys siitä, etten voisi aina olla samalla tapaa läheinen vanhempieni kanssa kuin tähän asti. Pikkuhiljaa tämä ymmärrys alkoi muuttua peloksi, peloksi siitä, että jäisin yksin, että menettäisin ison osan elämästäni, sen kantavan voiman.  Lapsuudesta asti minussa ollut haluni pärjätä itsekseni sekoittui pelkoon yksinjäämisestä, ja sai minut ajattelemaan virheellisesti, että minun tulisi pärjätä aikuisena yksin, kokonaan ilman vanhempieni tukea ja turvaa.

Tämä pelko yksinjäämisestä, ja oma huoleni pärjäämisestäni aikuisuuden vaatimusten edessä edesauttoivat sairauteni puhkeamista, vaikka ei ollutkaan ainoa syy. Pelkoni edessä halusin tehdä eron vanhemmistani mahdollisimman selväksi; muutin alaikäisenä omilleni ja katkaisin lähes kokonaan suhteeni vanhempiini. Elin sairauteni kanssa kahdestaan suunnilleen vuoden pitämättä lähes ollenkaan yhteyttä vanhempiini, vaikka Mörön nostaessa päätään yhä voimakkaammin ja voimakkaammin olisin kaivannut vanhempiani ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Haluan kuitenkin huomauttaa, että tämä eristäytymiseni ei ollut mitenkään vanhempieni syytä, he kyllä yrittivät tuloksetta saada minuun yhteyttä, ja houkutella minua kylään. Silti syvällä sisimmässäni tunsin oloni hylätyksi.

Sairauteni pahentuessa ja omien voimieni ehtyessä minun oli kuitenkin myönnettävä itselleni: en pärjäisi ilman vanhempiani. Muistan, kuinka itkien kerroin vanhemmilleni sairaudestani ja pyysin heidän apuaan. Tunsin, että olin antanut itse jo kaikkeni, ja tämä oli enää ainoa vaihtoehtoni. Kuten arvata saattaa, olivat vanhempani hämillään ja kauhuissaan, mutta mikä tärkeintä, lupasivat silti tapansa mukaan olla tukenani. Isäni lupasi, ettei hän koskaan tulisi luovuttamaan tässä taistelussa. Ja tämän päätöksen vanhempani ovat pitäneet.

Huolimatta vanhempieni suuresta halusta auttaa minua itse kuitenkin arkailin aluksi yhä ottaa vanhemiltani tukea ja apua vastaan. Ensimmäisen osastohoitoni aikoihin en vielä uskaltanutkaan heihin täysin tukeutua.  Syömiseni yhä vaikeutuessa ja kuntoni huonontuessa tajusin kuitenkin, että tarvitsin entistä enemmän tukea. Ja tuona hädän hetkenä vanhempani ja heihin tukeutuminen oli lapsuuden ja nuoruuden muistojen ja kokemusten ansioista minulle se luontevin vastaus.

Kuntoni romahtaessa muutin sitten vanhempieni luo asumaan, ja pikkuhiljaa tukeuduin yhä enemmän ja enemmän vanhempiini, erityisesti isääni. Pahimman romahduksen edessä vanhempani pitivät kirjaimillesti minut hengissä, ikään kuin antoivat minulle tekohengitystä, käyttäen apunaan kaikkia mahdollisia keinoja.

Sairaalajaksojeni aikana isäni kävi päivittäin minua tervehtimässä, pisimmän osastojaksoni aikana siis kahdeksan pitkää kuukautta joka päivä luonani, jolloin purin hänelle sisälläni vellovaa ahdistusmöykkyä. Vanhempani tukivat minua edelleen kaikin keinoin ja kannnustivat minua ottamaan ulkopuolista apua vastaan.

Pakkohoitoni päätyttyä ja kieltäytyessäni kuitenkin pidemmistä osastojaksoista, vanhempani olivat valmiita hoitamaan minua kotona. He ottivat minut erimielisyyksistä huolimatta jälleen takaisin hoteisiinsa kuin eksyneen ja matkalla riutuneen linnunpoikaseen, ja pitivät kiinni lupauksesta, jonka olivat minulle aikoinaan antaneet.

Yhdessä vanhempieni kanssa kehitimme kotiini ainutlaatuisen hoitosysteemin, jossa tarvittaessani tuettujen ruokailujen ja alussa myös tuettujen liikkumisten avulla toiveeni mukaisesti pärjäsin osaston ulkopuolella. Tämä hoitosysteemi, jota yhä mukautettuna noudatamme, on vaatinut vanhemmiltani paljon, kaiken, mihin vanhempani ovat vain mitenkään pystyneet, ja ajoittain jopa enemmänkin. He ovat uhranneet minun toipumiseni eteen paljon aikaansa, vaivaansa ja omaa elämäänsä. Ja olen ikuisesti kiitollinen kaikesta siitä, mitä he ovat puolestani tehneet. Pikkuhijaa tästä hoitosysteemistä onkin kehittynyt toimiva, niin toimiva, että siitä ollaan kiinnostuneita jopa hoitotahollani, paikassa, jossa ammattitaidosta huolimatta ajoittain vain harvat tuntuivat enää uskovan toipumiseeni, kuten vanhempani ovat koko ajan uskoneet. Mutta ennen kaikkea on tästä vanhempieni kanssa luodusta systeemistä kehittynyt sellainen, että uskon sen avulla vielä paranevani.

Vanhemiltani saatu tiivistäkin tiiviimpi tuki on lähentänyt minua ja vanhempiani valtavasti. Asian nurjapuoli kuitenkin on ollut, että samalla kun ymmräsin, että vanhempieni tiivis tuki ja hoito on ainoa mahdollisuuteni pelastua, alkoi kuitenkin kasvaa myös riippuvuuteni vanhempiani kohtaan. Ajoittain elin vanhempieni kanssa lähes symbioottisessa suhteessa. Roikuin etenkin isässäni kuin hukkuva pelastusrenkaassa, ja jo ajatus hetkellisestä, vaikka vain päivän mittaisesta, erosta sai minut lähes pakokauhun valtaan.

Näen kuitenkin, että tämä symbioottinen suhde oli välttämätön välivaihe itsenäistymisprosessissa. Paitsi, että todella tarvitsin ihan jo hengissä pysymiseeni vanhempieni tukea, oli minulla suuri tarve tuntea se lapsuuden kokemus, että minulla oli heidän täysi tukensa enkä menettäisi heitä koskaan, ennen kuin kykenisin itsenäistymään. Minun oli siis jollakin tapaa tunnnettava se täydellinen vastavoima sille hylätyksi tulemisen pelolle, josta sairaus oli ainakin osittain saanut alkunsa.

Pikkuhiljaa huomasin kuitenkin, että vaikka vanhempani tuki on yhä välttämätön, se ei riitä paranemiseeni. Minun olisi myös itse tahdottava ja tehtävä töitä sen eteen. Samalla kun aloin ottaa itse yhä enemmän vastuuta paranemisestani, muuttui myös suhteeni vanhempiini. Epätoivoisen pelastusrenkaassa roikkumisen sijaan opettelin itse uimaan. Tämä näkyi muun muassa siinä että keskustelumme isäni kanssa hoidostani ja paranemisesta muuttuviat luonteeltaan. Isäni ei enää ollut se, joka väkisin yritti yhtä aikaa sekä vetää että työntää minua eteenpäin, vaan suunnittelimme tätä yhteistä tavoitettamme ja sen saavuttamista yhdessä, meistä tuli kumppaneita, joilla oli yhteinen tavoite ja päämäärä.

Ja pikkuhiljaa itsenäisten, minusta lähtevien onnistumisen kokemusten ja Mörköä vastaan käytyjen erävoittojen kautta, alkoi uskoni omaan itseeni kasvaa, epäilyksistäni huolimatta. Aloin uskoa vanhempien tuen lisäksi myös omiin voimiini. Samalla huomasin, että pärjäsin myös yhä paremmin ja paremmin myös silloin, kun jouduin sairauteni kanssa kahdestaan. Tämän seurauksena en enää pelännyt hetkellistä eroa vanhemmistani yhtä paljon, sillä tiesin pärjääväni myös omin voimin, ja toisaalta tiesin heidän olevan tukenani myös silloin, kun eivät olleet fyysisesti läsnä. Sillä taustalla minulla oli koko ajan se tunne ja varmuus, että voin aina tukeutua vanhempiini, kun vain tukea tarvitsen.

Vaikka en enää siis roikukaan vanhemmissani epätoivoisesti kuin hukkuva pelastusrenkaassa, vaan olen opetellut uimaan itse, tiedän, että tämä pelastusrengas kulkee aina rinnallani, ja voin ottaa siitä kiinni milloin tahansa, jos omat voimani alkavat ehtyä. Luopuessani osittain jo riippuvuussuhteestani vanhempiini en nimittäin todellakaan ole menettänyt vanhempiani. Vaan päinvastoin, olen saanut tilalle myös toisenlaisia yhdessäolon hetkiä heidän kanssaan, kuin sairauteni velvoittamaan tukemista. Äitini kanssa olen tehyt tänä kesänä muun muassa retken Porvooseen ja isäni kanssa kävimme koko talven yhdessä keilailemassa. Ja toteutuipa jälleen perhen kesken yksi ulkomaan matkakin, aivan kuten ennen. Ja tällöin, ilman sairauttani, olemme edelleen yhtä läheisiä, mutta silti tasavertaisia ihmisiä. Ehkäpä isäni olikin siis oikeassa, ehkä vaikka matka on ollut pitkä ja monimutkainen, olen vihdoin aikuistumassa ja luomassa uudenlaista suhdetta vanhempiini.

Kun oma lapsi sairastuu, ovat vanhemmat usein valmiita tekemään kaikkensa lapsensa parantumisen eteen. Minun vanhempani ovat aina tehneet vähän enemmän. Kuten isoäitini sanoo aina, ollessamme lapsia olisivat vanhempani olleet valmiita vaikka hakemaan minulle kuun taivaalta. Eikä tämä ole muuttunut mihinkään. Tosin todennäköisesti nyt hakisimme sen yhdessä sieltä, ja nimenomaan yhdessä siinä onnistuisimmmekin. Olemmehan sen jo melkein tehneetkin. Ja jos mitään hyvä haluaa tästä sairaudestani etsiä, on tämän asian oppiminen ollut niistä tärkein.

"Kukaan ei koskaaan rakasta yhtä pitkään kuin vanhempasi."

<3: Ida

Kuvat:
https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNMoaA1glMhYwWwQop8Yjnd8dhgGM1Ssw5eOKOLzYlYeJ-UhkrLH__H0y2LWeSBP-uIk3J14cs6Yv0ZMzUbEBBy1kbeP8TvN2EFy1C-22Wxu0dBPrXBnE_o2aQJsoUSh1KKOfASAZfWHkF/s640/perfect.jpg
http://www.jokedujour.com/animal/parental-love.jpg
http://heavenleeops.files.wordpress.com/2012/12/parents-love.jpg?w=600&h=400
http://www.picturesquote.com/wp-content/uploads/quotes-about-parents-love-wisdom-of-life-parents-love-is-endless-40384.jpg

Ulkomaanmatkaaja

Seison laivan kannella katsellen kohta taakse jäävää satamaa. Aurinko paistaa vasten kasvoja ja lämmittää, mutta onneksi pieni tuulenvire viilentää mukavasti. Taivas on melkein sininen, muutama hassu pilvenhattara vain leikittelee taivaalla. Meri tuoksuu suolaiselta, tai sitten vain kuvittelen niin. Lokit kiljuvat ja liitelevät merenpinnan yläpuolella. Ympärilläni on minulle kaikkein rakkaimmat ihmiset, oma perheeni. Lisäksi kannella on muitakin lomailijoita, muitakin jotka odottavat kärsimättömänä sitä, että laiva irtoaisi satamasta ja matka voisi kunnolla alkaa. Heillä kaikilla on kasvoillaan samanlainen ystävällinen hymy kuin minullakin, hymy, joka viestii tyytyväisyyttä. Tunnen olevani yksi heistä. Perhoset lentelevät jo malttamattomana vatsanpohjassa, ja sitten viimein, viimein koittaa se hetki, kun laiva lähtee liikkeelle. Vilkutan hyvästiksi Mörölle, joka saa jäädä rannalle ruikuttamaan. Tästä se alkaa.

Tällaisista tunnelmista alkoi viime viikon maanantaina minun ensimmäinen yönyli kestävä ulkomaanmatkani vuosiin. Ja yhtä hyvissä tunnelmissa se jatkuikin, aina siihen saakka kun tiistai-iltana kaaduin väsyneenä sänkyyni ja painoin hymyssä suin pääni omaan tyynyyni. Tässä nyt sitten hieman lisää matkakertomusta kuvien kera.

Kuten olen kertonut, olivat ulkomaanmatkat perheelleni varsin tavallinen tapa viettää yhteisiä lomia ollessani lapsi. Ja vaikka monissa hienoissa Euroopan kaupungissa on tultukin käytyä, olivat etenkin pienempänä lapsena minulle nimenomaan nämä risteilyt se kaikkein mieluisin kohde. Siksipä en ollutkaan yhtään pettynyt, että nyt, kun sairaus ei ollut enää niin esteenä pienelle matkalle, valikoitui kohteeksemme kesäinen Tukholma, vaikka toki en tällä kertaa rynnännytkään sinne pallomereen.

Sen verran innoissamme taisimme olla koko perhe tästä lomastamme, että olimme jo hyvissä ajoin satamassa. Ja kuinka ollakaan, ei edes matkaselvityksessä ollut ruuhkaa, joten pääsimme hyvissä ajoin myös laivaan. Ensiksi nautimme siis juomat kannella, ja ihastelimme maisemia laivan irrotessa maankamarasta. Iloksemme saimme myös nauttia merinäköalasta hyteistämme, sillä pikainen tutustuminen hyttiin osoitti, että myös nissä oli lähes koko seinänlevyiset ikkunat, mikä sopi minulle siis paremmin kuin hyvin!

Huoneeseen tutustumisemme jälkeen alkoikin jo meidän perheemme naisväen shoppailujalkaa vipattaa, joten suuntasimme kohti tax free-myymälää. Aikamme hienoja merkkivaatteita ja laukkuja ja kauniita koruja ihasteltuamme tarttui matkaan jos minäkinlaista karkkia ja suklaata tuliaisiksi sekä tietysti itselle kotiin vietäväksi.

Aikamme ostoksia tehtyämme siirryimme seuraavaan baariin. Pysyttelin edelleen limulinjalla, mutta vaadin saada juomaani sentään hienon loistavan drinkkitikun. Mieleeni muistui, kuinka aikoinani abi-risteilyllä oikein keräilimme niitä kilpaa parhaan ystäväni kanssa! Baarin vieressä oli myös kaikenlaisia hedelmäpelejä ynnä muita kolikkosyöppöjä, joihin oli pakko tietysti heittää viimeisetkin kolikkomme. Minä ja Fanny onnistuimmekin aikalailla tuhlaamaan niihin pussimme (tai no isämme pussin) kilisevän sisällön, mutta äitimme sitä vastoin onnistui jopa voittamaan sievoisen summaan, lottoaakohan meidän perheessä vallan väärä henkilö?

Illalla meillä olikin sitten varattu päivä laivan Buffet'sta. Onneksemme olimme onnistuneet saamaan siinäkin pöydän merinäköalalla ja vieläpä aivan herkullisen jälkiruokapöydän vierestä, aivan täydelliset paikat siis! Aloittelin suosikeillani eli erilaisilla äyriäisillä. Alkupalalautaseltani löytyi muun muasssa jättikatkarapuja, marinoituja sinisimpukoita, mustekalaa ja kaviaaria. Kunnolla luksusherkkuja siis! Tämän annoksen jälkeen santsasin vielä useampaan kertaan ja pääruoaksi nautin vielä yllättävän meheviä lihapullia perunoiden kera. Vaikka lihapullat eivät aivan lapsuuden mummollani lihapullille vetäneetkään vertaa, maistuivat ne todella hyvin pitkästä aikaa. Ateriani päätin ähes parin tunnin herkuttelun jälkeen suklaajäätelön tuoreiden mansikoiden kera ja lastenpöydästä pihistämiini karkkeihin.

Huolimatta ennakkovaroituksistani ja kaikesta etukäteisvitsailusta en suinkaan ollut se ensimmäinen, jolla alkoi väsy painaa illalla. Kun siis Fanny suuntasi jo pian ruokailun jälkeen hyttiimme lehtiä lueskelemaan, päätin minä ottaa harvinaislaatuisesta tilaisuudesta kaiken irti ja suuntasin vielä vanhempieni kanssa karaokebaariin. Vaikka itse en laulukaveria löytänytkään (paras ystäväni kun ei tällä reissulla ollut mukana...) enkä yksin kehdannut mennä lavalle rääkymään, lauloin äitini kanssa pöydästämme käsin kyllä täysillä mukana! Välillä tosin pysähdyin jopa kuuntelemaan varsinaisia laulesityksiäkin, niin kova taso tuntui tässä kisassa olevan!

Aamulla, hytin hyvistä sängyistä huolimatta huonosti nukutun yön jälkeen, olimme varanneet jälleen aamiaisen buffetista. Onnekseni löysin myös sieltä kaurapuuroa ja marjoja, sillä ilman niitä ei aamuni tunnu lähtevän käyntiin! Lisäksi maistelin vesimeloonia, sitä kun tulee harvemmin kotona nautiskeltua. Myös tämän hedelmän yhdistän isovanhempiini, lapsena kun siellä kesällä ollessamme ostivat isovanhempamme minulle, fannylle ja serkuilleni ison vesimelonin, jonka jaoimme aikalaila neljään osaan ja nautiskelimme iltapalan päätteeksi.

Aamiaisen jälkeen suuntasimme jälleen kannelle katsomaan, kuinka laiva lipui Tukholman saariston läpi kohti määränpäätänsä. Ympärillämme näkyi pikkuriikkisiltä näyttäviä purjeveneitä, muutama iso risteilyalus ja toinen toistaan upeampia vanhoja huviloita. Onnekseni myös huomasin, että perinteinen huono tuurimme lomasäiden suhteen ei tällä kertaa enää seurannut meitä; ilma oli mitä mainioin!

Saavuimme bussilla satamasta Tukholman rautatieasemalle, johon jätimme laukut säilytykseen, minkä jälkeen suuntasimme kohti vanhaa kaupunkia. Kävelimme ihanassa auringonpaisteessa pitkin vanhan kaupungin mukulakivikatuja. Olin vanhasta kaupungista todella vaikuttunut. Siellä todella voi tuntea historian havinan, ja pitkän tarinan, jonka sen kadut taakseen kätkevät. Katsellessa iloisia ihmisiä terassilla, kauniita kivitaloja, turisteja napsiessa kuvia ja vierivieressä olevia turistipuoteja voi melkein unohtaa, kuinka lähellä loppujen lopuksi onkaan omaa kotikaupunkiaan. Aika tuntuikin hetkeksi pysähtyvän, ja kuvittelin olevani jo varsinainen maailmanmatkaaja!

Vanhan kaupungin pikkuputiikista mukaamme tarttui erilaisia muumitavroita: lasinalusia, pöytätabletteja ja magneetteja laivalta ostamamme munakellon kaveriksi. Ruotsista Suomeen kuuluisi ehkä tuoda toisenlaisia tuliaisia, mutta mitäpä armottomat muumifanit itselleen mahtavat! Vanhassa kaupungissa kävimme myös viehättävässä lahjatavaraliikkeessä, jossa oli mitä suloisimpia pehmoleluja, sekä herkkukaupoissa, mutta koska matkalaukkumme jo repeili liitoksistaan laivakarkkiostoksistamme enkä lelujakaan tuntunut kaipaavan tällä kertaa, onnistuin pidättäytymään näistä houkutuksista.

Vanhasta kaupungista palattuamme aikaa oli vielä hetkinen, joten vaikka olimme kiven kovaa vannoneet ennen reissua, että yhteenkään tutunvaateketjun liikkeeseen emme tällä reissullame poikkea, mistäpä löysimme lopulta itsemme? Yhdestä (tai no parista...) Tukholman lukuisista H&M:stä tietysti!

Kierroksemme jälkeen olikin sitten aika palaillan juna-asemalle, josta pääsimme kätevästi lentokentälle. Ja ensimmäinen, vaikkaki lyhyt sellainen, lentomatkani vuosiin pääsi alkamaan, ja samalla reissumme alkoi olla yksi kultainen muisto muiden hyvien muistojen joukossa.

Entäpä mitä Mörölle sitten kuului matkan aikana? Se raukka oli jäänyt yksin satamaan itkemään. Silloin tällöin se sai uitua laivan kiinni ja nosti päätään pinnalle, mutta vain satunnaisesti kiinnitin siihen edes huomiota, ja silloinkin upotin sen säälimättä niin syvälle kuin vain mahdollista. Sillä tämä oli matkakertomus, johon Mörkö ei mahtunut. Tämä oli matka (ainakin melkein kokonaan) ilman Mörköä, ihan vain perheen kesken, ihan kuin ennen.

Kotiuduttuani tunsinkin itseni onnelliseksi. Kaikki oli reissulla sujunut suunnitelmien mukaan, ja olin nauttinut täysin siemauksin joka hetkestä. Mutta vaikka reissu oli ollut lyhyt, sain jälleen kokea sen tutun tunteen, jonka muistan jokaiselta matkaltamme. Sillä oli reissu ollut miten onnistunut hyvänsä, parasta matkustelussa on aina kotiin palaaminen. Oma sänky kullan kallis.

<3: Ida

Ei Oikotietä

Lupailin tekstissäni "Aseitani anorektisia ajatuksia vastaan" palailla vielä kertomaan niistä vaikutuksista, joita uhrista tekijäksi -periaatteeni noudattamisella ja anorektisten ajatusten vastustamisella on ollut psyykeeseeni, millaisia tunteita tämä on minussa herättänyt, ja miten sairaus on reagoinut. Tässä tekstissäni kerron siis siitä.

Ollakseni rehellinen, olivat ensimmäiset muutokset oikeastaan pikemminkin negatiivisia. Ensimmäisenä seurauksena oli suunnaton ahdistus, jota seurasi syyllisyys. Ajoittain tämä ahdistus oli niin voimakasta, että se sai minut itkemään, huutamaan ja lähes vajoamaan maanrakoon. Mutta mitäs muuta olisikaan voinut olettaa, sillä siellähän se sairaus kolkutteli tyytymättömyyttään, kun olin ahtanut sen nurkkaan toimimalla sitä vastaan.Tuntui, että mitä paremmin olin onnistunut Mörköä vastustamaan, sitä pahempi oli ahdistus ja sitä kovempaa sairaus löi takaisin.

Tyytymättömänä Mörkö alkoi seuraavassa syöttää minulle yhä voimakkaammin ja tiheämmin sen sairaita ajatuksia. Se tuntui olevan kauhuissaan: eikö minua kuunnella, eikö minun tahtoani noudateta? Samalla kun sairaus yritti vahventaa otettaan, en kuitenkaan suostunut luovuttamaan tässä taistelussa, vaan sinnikkyydelläni ja sisullani (tai jääräpäisyydelläni...) pidin pääni, ja otin samalla ahdistuksen hallintakeinoni käyttöön.

Ja onneksi pidinkin pääni. Sillä pikkuhiljaa tämä Mörön ääni alkoi nimittäin hiljetä, kun se huomasi huutelevansa käskyjään turhaan. Samalla, kun nämä sairaat ajatukset eivät vieneet kaikkea psyykkistä energiaani, alkoi terve psyykkinen puoleni vahvistua ja vahvistua, mikä vahvisti luottamustani jatkaa samaan malliin.

Tämä luottamus näkyi nimenomaan kasvavana itseluottamuksena, siis uskona itseeni ja omiin voimiini. Onnistumisen tunne antoi minulle luottamusta siihen, että olen vahvempi kuin tämä sairaus. En enää tuntenut olevani yhtä pieni ja heikko sairauden edessä, vaan aloin katsoa sitä ikään kuin ylhäältäpäin. Olenkin sanonut isälleni, että välillä melkein säälin Mörköä, kun näin sen kuvan haalenevan mielessäni, jos siinä siis olisi mitään säälimisen arvoista.

Tämä onnistumisen tunne antoi minulle sellaista positiivista energiaa, että uskoni siihen, että haluan jatkossani onnistua, ja että onnnistuisinkin, vain kasvoi. Aloin saada pieniä erävoittoja Mörköä vastaan: luin kirjaa kotihommien sijaan, kaavin viimeisetkin keiton rippeet kattilan pohjalta ja niin edelleen. Tietoisesti toimin juuri toisin kuin sairaus käski. Ja tätä kautta alkoi tarinaani tulla yhä enemmän ja enemmän uusia onnistumisia. Toisin sanoen jokin positiivinen pyörä käynnistyi, ja onnistumiseni alkoivat ruokkia uusia onnistumisia.

Samalla huomasin, että minulle tuli myös muita ajatuksia kuin niitä anoreksian käskyjä. Toisin sanoen anorektisista ajatuksista vapautuminen antoi tilaa uusille oivalluksille ja ajatuksille. Tuntui ikään kuin päässäni olisi nyt ollut tilaa muullekin, ja tämän seurauksena alkoi syntyä esimerkiksi näitä uusia blogitekstejä eri aiheista ja hoitajani kanssa pääsin käsittelemään uusia aiheita.

Suurin muutos, mikä tästä ajatuksieni vapautumisesta on tullut, paitsi että se on kasvattanut itseluottamustani, on se antanut minulle vapautta ja lisännyt joustavuuttani. En enää esimerkiksi ahdistu siitä, jos liikun tänään vähemmän kuin edellisenä päivänä ja pystyn yhä useammin ja useammin kuulostelemaan itseäni sen suhteen, mitä minua oikeasti huvittaa tehdä. Jos haluan mieluummin lukea kirjaa kuin siivota, se on ok. Jos haluan mieluummin poiketa museossa tai kaupassa kuin kävellä, teen niin.

Tämä joustavuuteni lisääntyminen ja pakkojeni lieventyminen on mahdollistanut minulle myös ihan uudenlaisen nautinnon kokemuksen. Pystyn olemaan paremmin läsnä hetkessä, elämään ja tekemään muitakin asioita kuin omia sairaita rutiinejani. Tästä esimerkkinä ovat esimerkiksi retket parhaan ystäväni seurassa, juhannusviikonloppu mökillä sekä juuri koettu Tukholman-risteily.

Itseluottamukseni myötä myös itsenäistymiseni on edennyt. En enää pelkää yksin jäämistä kuten ennen, sillä tiedän pärjääväni taistelussani Mörköä vastaan myös silloin, kun jäämme kahdestaan. Sillä tiedän, että minussa itsessäni on se voima, jolla Mörkö päihitetään. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö tarvitsisi yhä paljon tukea, ja kyllä minä sitä osaan myös ottaa vastaan ja pyytää.

Tähän loppuun haluankin vielä huomauttaa, että kyllä, minullekin tulee yhä sairaita ajatuksia. Enää ne eivät kuitenkaan hallitse koko elämääni, ja pikkuhiljaa toivon Mörön äänen vaikenevan kokonaan. Vaikka matkani on siis vielä kesken, olen päässyt jo pitkälle, ja ainakin yhden asian olen tällä matkallani oppinut: "täytyy kestää kipuaa jos haluaa saavuttaa".

<3: Ida

Kauan odotettu vierailu

Viikko sitten sunnuntaina koitti kauan odotettu päivä, sillä tapasin pitkästä aikaa rakkaat isovanhempani. Kuten olen tainnut mainita, olen päivittäin heidän kanssaan yhteydessä puhelimen välityksellä, ja he jaksavat aina tukea ja rakastaa minua ja kannustaa eteenpäin. Heidän positiivisuutensa on niin tarttuvaa, että heidän kanssaan kuulumisten vaihdosta onkin muodostunut minulle tärkeä ja tarpeellinen piristysruiske iltaani. Tästäkin huolimatta eivät tekstiviestit voi ikinä korvata kokonaan kasvotusten näkemistä. Jo pitkään meillä onkin ollut siis suunnitelmissa reissu Hämeenlinnaan isovanhempieni luo. Milloin mikäkin kiire tai este on kuitenkin tullut tiellemme, ja olemme harmikseni joutuneet lykkäämään vierailua aina vain eteenpäin ja eteenpäin. Kun siis vihdoin isäni kesäloma koitti, ehdotin heti ensimmäisinä mahdollisina päivinä vierailua, ja kun saimme vielä aikataulutkin sopimaan myös siskoni Fannyn kanssa, aloin jo odottaa innoissani isovanhempiemme tapaamista.

Vierailu kului tuttuun tapaan korttia ja krokettia pelaillen, isoisäni kasvattamia kurkkuja hänen kasvihuoneestaan poimien, isoisäni oman mansikkamaan mansikoita maistellen ja kuulumisia vaihdellen, valokuvia katsellen sekä tietysti uusia kuvia napsien. Ja tämä ohjelmahan sopi minulle paremmin kuin hyvin! Tuntui todella ihanalta kuulla kuulumisista aivan kasvotusten, varsinkin, kun isovanhempani vaikuttivat niin pirteiltä. Olin myös innoissani kaikesta siitä pelailusta, ja vieläpä kun onnistuin muutaman kerran voittamaankin, mikä oli kaikille parasta, olenhan tunnetusti huono häviäjä! Ja takaraivossani kuiskuttelevasta Möröstä huolimatta en epäröinyt hetkeäkään, kun pappani pelejen jälkeen ehdotti, että maistelisimme hänen mansikoitaan, sillä niin taivaalliselta ne maistuvat, sen voin vakuuttaa. Joskus aikoinani tuo valokuvattavana oleminen tuntui minusta ehkä kiusalliselta, mutta nyt suorastaan jo nautin siitä. Paitsi että halusin ikuistaa ikimuistoisen arvoiset hetkemme, oli Mörön aiheuttama epävarmuus omasta ulkonäöstäni tipotiessään.

Paluumatkalla kävimme isäni ja siskoni kanssa myös kauppojen keskittymässä Tiiriössä, jossa pistäydyimme Citymarketissa hakemassa lakuja ja ristikkolehtiä onnistunutta lomailua varten sekä Mc Donaldsi'ssa syömässä. On todellakin vapauttavaa, kuinka pystyn nykyään jo luontevasti syömään tarpeen vaatiessa myös ulkona. Tällöin pystymme tekemään hieman pidempiäkin reissuja, kun ei tarvitse olla muutaman tunnin välein kotona syömässä.

Automatkalla suunnittelimme isäni ja rakkaan siskoni kanssa tulevaa Tukholman-matkaamme, kuulimme siskoni uuvuttavasta muuttopäivästä sekä pelasimme meille tuttuakin tutumpaa autopeliä eli arvausleikkiä. Olen aina jollakin hassulla tavalla pitänyt automatkailusta. Aikoinani, ollessani syvällä sairauteni syövereissä, oli auto niitä ainoita paikkoja, joissa pystyin vain rentoutumaan. Silloin tällöin tunnenkin vajoavani autossa lähes unenkaltaiseen transitilaan. Tällä kertaa en kuitenkaan ehtinyt vajota liian syvälle koomaani, sillä tunsin, kuinka matkakuume alkoi nousta, ja ilokseni sain huomata, kuinka tunsin olevani reissuun myös valmis. Jännitykseni oli sitä hyvänlaatuista kutkutusta vatsanpohjassa, ei ahdistusta, stressiä, tai pakokauhua, jota ennen tutuista rutiineista poikkeaminen olisi minulle aiheuttanut.

Parasta päivässä oli ehdottomasti se, että sain viettää sen minulle rakkaiden ihmisten seurassa. Jos joskus ihmisten tapaaminen sai minut Mörön takia ahdistumaan ja tuntemaan suunnatonta stressiä jo etukäteen, antaa se nykyään minulle valtavasti voimia. Ja nyt kun ei todellakaan ollut kyse kenestä tahansa ihmisistä! Myös kehut olemuksestani tuntuivat hyviltä. En, kuten joskus ennen, vaivautunut tai alkanut miettiä mahdollisia taka-ajatuksia, vaan otin kehut pää pystyssä vastaan, hieman hämilläni tosin. Samoin ihanaa vierailussani oli myös huomata, kuinka isovanhempieni olivat pirteitä ja hyvinvoivia, aivan kuten minä itsekin siis. Eikä se auringonpaistekaan yhtään haitannut...

Pohjimmiltaan se onnen tunne, jonka vierailultani sain, liittyi kuitenkin myös ennen kaikkea siihen, että vierailu tuntui aivan kuin aikamatkalta lapsuuteen, jo lapsuudesta tärkeiden ihmisten ja paikkojen, puuhien ja makujen myötä. Minulla on lukuisia ja lukuisia mieleeni vierailun aikana palanneita Ihania muistoja lapsuudestani isovanhempieni luota, ja vaikka noihin aikoihin ei voi koskaan täysin palata, on yksi asia, joka säilyy: Isovanhempien luona tunnen olevani Minä.

<3: Ida

Minä ja kehoni: Kun huolenpitoa ansaitsevasta asiasta tulee taistelukenttä

Jokainen nainen varmasti tuskailee joskus peilin edessä tyytymättömänä. Ja vähintäänkin jokaisella naisella on kropassaan kohtia, joihin ei ole tyytyväinen. Syömishäiriön kohdalla kehonkuvan vääristyminen ja ajoittainen suoranainen inho omaa kehoaan kohtaan tai pelko sen kasvamisesta tai muuttumisesta on kuitenkin vielä aivan eri luokkaa verrattuna tähän naisten normaaliin tuskasteluun peilin edessä.

Viimeisissä hoitajan tapaamisessani ja perhetapaamisessamme ennen lomia käsittelimme minun suhtautumistani omaan kehooni. Kuvittelin pitkään, että syömishäiriöön kuuluva vääristynyt kehokuva ei koske minua eikä sairauteni ylipäätään liity mitenkään kehokuvaani. Enhän ollut koskaan nähnyt itseäni lihavana, olen kyllä ymmärtänyt olevani alipainoinen, eikä syömishäiriöni alun perin edes lähtenyt halustani olla laihempi. Viime aikoina asiaa pohdittuani ja ajatuksieni realisoitumisen myötä ovat mietteeni kuitenkin muuttuneet tämän osalta hieman. Seuraavassa pohdin sitä, millainen suhde minulla on ollut kehooni ennen sairastumista, miten sairaus on tähän suhteeseen vaikuttanut, ja millainen suhde minulla tällä hetkellä on omaa kroppaani ja painooni.

Olen aina ollut hyvin hoikka, siis jo ennen sairastumista. Ollessani terve söin vapaasti mitä halusin, myös herkkuja, en murehtinut kaloreista ja liikuin silloin kun huvitti ja tuntui hyvältä. Silti painoni pysyi alhaisena, mutta kuitenkin terveissä mitoissa.

Omasta hoikasta olemuksestani huolimatta en koskaan ihaillut alipainoisia tai laihoja ihmisiä, vaan pikemminkin olisin halunnut tartuttaa itseenikin hieman enemmän naisellisia muotoja, eikä minua olisi voinut vähempää kiinnostaa esimerkiksi mallimaailma tai siihen liittyvät televisiosarjat tai muotilehtien mallikuvat. Ihailin urheilullisten naisten lihaksia, ja olisin toivonut omassa kropassanikin olevan muuta kuin luuta ja nahkaa.

Pääosin olin kuitenkin tyytyväinen kehooni, enkä itseasiassa miettinyt sitä juurikaan. En ollut koskaan kovin kiinnostunut ulkonäöstäni. Aloitin meikkaamisen myöhään, ja silloinkin arkimeikkini oli hyvin kevyt. En käyttänyt juurikaan merkkivaatteita enkä kiinnittänyt juurikaan huomiota ulkonäkööni, sillä niin muissa ihmisissä kuin itsessäni pidin ulkokuorta arvokkaampana aina sitä mitä löytyy sisältä. Ainoa asia ulkoisessa olemuksessani, jota muistan joskus hävenneeni, olivat silmälasini, mikä johtui mitä todennäköisimmin siitä, että minua oli kiusattu ala-asteella niiden vuoksi.

Muut ihmiset kuitenkin kiinnittävät huomiota hoikkuuteeni, ja sain myös palautetta laihuudestani, toistuvasti. Usein sivuutin tämän olankohautuksella, mutta pikkuhiljaa toistuvat kommentit alkoivat minusta tuntua kiusallisiltakin. Pikkuhiljaa "aina hoikasta" Idasta alkoi muodostua osa identiteettiäni.
Tämä aiheutti pelkoa nuoruuteen kuuluvasta kehon muuttumisesta, ja kun kommentteja siitäkin alkoi tulla, iski minuun pelko, mitä jos menetän "laihan tytön" identiteettini. Samaan aikaan "Voi kun olet laiha!" kauhistelujen rinnalla aloin saada pikkuhiljaa myös kommentteja naisellisista muodoistani. Tämä pelästytti minua entisestään: mitä käy minulle ja identiteetilleni, jos en olekaan enää se laiha tyttö? Silti tämäkään asia, kuten edellä totesin, ei ollut se ratkaiseva asia sairastumiselleni.

Sillä kuten totesin, ei sairauteni siis kuitenkaan koskaan lähtenyt liikkeelle halusta ollut laihempi tai tyytymättömyydestä omaan kehooni, vaan ehkä ennemminkin siitä häpeästä, jota koin muuten itsestäni, sekä tarpeesta kontrolloida tai hallita elämääni. Sairauden astuessa kuvioihin alkoi suhteeni kehoonikin kuitenkin muuttua. Aloin löytää pikkuhiljaa ongelmakohtia kehostani ja tyytymättömyyteni siihen alkoi kasvaa.

Ensimmäisen osastohoitoni aikana tyytymättömyyteni omaan kehooni kasvoi. Aloin tuntea huonommuutta niitä anoreksiaa sairastavia potilaita kohtaan, jotka olivat minua laihempia. Koin, että minun ongelmaani vähäteltiin, eikä minua otettu yhtä vakavasti kuin huonommassa kunnossa olleita potilaita. Tunsin, että minun velvollisuuteni oli huolehtia muista ja minun tuli selvitä esimerkiksi opiskeluista, ja jaksaa asioita terveellä tavalla, vaikka olin sairas, olinhan lähempänä normaalipainoa. Lisäksi tunsin olevani epäonnistunut anoreksiassa, epäonnistunut tavoitteessani viedä kerrankin jokin äärimmäisyyteen tai olla jossakin asiassa paras, olihan aina joku siinä minua vielä parempi. Sairaat ajatukseni viedä tämän osalta asia päätökseensä vahvistui minussa, vaikka terve järki käski lopettamaan ennen kuin asiat olisivat minullakin vain vielä huonommin.

Sairauden tiukentaessa otettaan minusta tämä kilpailu "parhaan anorektikon" -leimasta vahvistui myös minussa. Myöhemmin osastolle palatessani tunsin mielihyvää ollessani fyysisesti muita potilaita huonommassa kunnossa.

Pääosin sairaudessani ei kuitenkaan vielä tässäkään vaiheessa ollut kyse halusta olla laiha. Olin vain ajatunut liian syvälle sairauden syövereihin kyetäkseni muutokseen, kaikkein huonoimmassa kunnossa ollessani painoni ei enää edes edustanut minulle painoa. Se oli minulle vain pieneneviä lukemia, joiden laskemista myös minä pelkäsin pystymättä kuitenkaan tekemään mitään korjatakseni tilannetta. Ymmärsin olevani liian laiha, mutta pelkäsin kuollakseni muutosta. Kun tyydyin tähän pystymättömyyteni, rakensin suojakseni eräälaisen suojamuurin, jossa en enää välittänyt kehoni hyvinvoinnista tai terveydestä, vaan suhtautumiseni siihen muuttui täysin välinpitämättömäksi.

Suurimmasta kuopasta noustuani pakkohoidon turvin olin vihdoin lähellä normaalipainoa. Tuolloin vanhoja kuvia katsoessani kauhistuin: olinko todella näyttänyt noin laihalta? Muistutin jopa omasta mielestäni kävelevää ruumista, enkä ollut tilanteeseeni tyytyväinen, enkä toivonut koskaan vajoavani samaan tilaan uudestaan. Tajusin tuolloin myös, kuinka myös oma realisuudentajuni oli kadonnut vajotessani. Edes minä itse en ollut pysynyt mukana syöksylaskussani ja todellisuudentajuni oli selvästi myös oman kuvani osalta ollut hämärtynyt.

Pakkohoitoni, jota pyrin vastustamaan kaikin mahdollisin keinoin, ja jonka aikana painoani nostettiin kymmeniä kiloja väkisin ylöspäin, kuitenkin sai minut ensimmäistä kertaa sairauteni aikana todella tuntemaan sen, miltä tuntuu, kun oma kontrolli viedään käsistä. Pyrin pitämään myös hoidon aikana omasta kontrollistani kiinni pakkoliikkumalla huoneessani ja piilottelemalla ruokaa, mutta kun huomasin, etteivät mitkään keinot riittäneet, olin suunniltani kauhustani. Tunsin, ettei minulla ollut mitään sanavaltaa omaan elämääni, eikä edes ihmisarvoa. Laihduttamiseni oli lähtenyt suuresta tarpeestani kontrolloida, ja nyt tämä kontrolli oli otettu minulta pois. Tunsin, että oma elämäni ja elämänhallintani oli viety käsistäni.

Pakkohoitojakson päätyttyä nousikin mielessäni ensi kertaa suunnaton pelko painoni hallitsemattomasta noususta, mikä piinaa minua edelleen.  En muista koskaan tavoitelleeni uudestaan sitä riutunutta kehoa, tai toivonneeni laihtuvani, olin paljon tyytyväinen tähän normaalimpaan kehooni kuin siihen, jossa ei ollut paljon muuta kuin luuta ja nahkaa. Pelkäsin kuitenkin suunnattomasti sitä, että vielä kotiuduttuanikin painoni jatkaisi mielestäni hallitsematonta nousua.Tämän vuoksi tiukensin jälleen sairasta kontrolliani, ja pian olinkin taas jälleen lähes yhtä pohjalla kuin aiemminkin.

Tällä hetkellä, näistä liian monista kuopista noustuani suhteeni omaan kehooni on ristiriitainen, mutta uskoakseni kuitenkin realistisempi kuin moniin vuosiin siitäkin huolimatta, että yhä joskus sovituskoppien peilien edessä ja valokuvia katsellessani hätkähdän omaa laihuuttani.

Tervellä järjellä ymmärrän nimittäin olevani liian alipainoinen, ja todella toivon saavani hieman muotoja, ja yhä useammin ja useammin tämä puoli onkin minussa vahvoilla. Koska en edelleenkään pidä itseäni kovin ulkonäkökeskeisenä, vaikka ei asia toki minullekaan ole täysin yhdentekevä, kannustaa minua eniten eteenpäin painonnormalisoimisessa nimenomaan lisääntyvät voimat ja jaksaminen ja sen mukanaan tuoma vapaus. Mutta toki uskon myös näyttäväni paremmalta normaalipainoisena.

Kaikesta tästä huolimatta menneisyyteni haamut kummittelevat kuitenkin edelleen, ja painonnousu ahdistaa minua yhä, ja pelko sen hallitsemattomasta liian nopeasta noususta ja tuon nousun jatkumisesta on nähdäkseni tällä hetkellä paitsi suurin pelkoni myös suurimpia esteitä paranemiselleni.

Sillä vaikka muuttuva kehoni ei minua enää juurikaan ahdista, vaan pikemminkin päinvastoin olen ihaillut esimerkiksi kasvavia lihaksiani, on ahdistus siirtynyt kasvaviin vaa'an numeroihin. Tämä johtuu käsittääkseni juurikin siitä, ettei sairauteni ole minun tapauksessani liittynyt enimmäkseen laihuuteen, vaan pikemminkin siihen, mitä painonnousu minulle edustaa, ja kuten kirjoitin, pakkohoitoni aikainen painon nostaminen, jossa en ollut ollenkaan itse mukana, sai minut kauhistumaan painoni omasta mielestäni hallitsematonta nousua ja tunnetta, joka siitä seurasi. Tällä hetkellä suojelenkin itseäni suurenevien lukemien aiheuttamalta ahdistukselta siten, etten itse katso painolukemaani.

Ahdistukseni liittyy siis nimenomaan minulla näihin numeroiden muuttumiseen, ei niinkään painooni tai kehoni muuttumiseen. Tarkoitan tällä sitä, että painaisin kymmenen kiloa enemmän kuin nyt tai kymmenen kiloa vähemmän kuin nyt, uskon, että jokainen lisäkilo tuntuisi minusta ainakin lähes yhtä ahdistavalta.

Silti menneisyyteni haamut kummittelevat myös siten, että ajatus normaalipainosta ja normaalikokoisesta kehosta pelottaa minua yhä jollakin tasolla. Tässä kyse on enimmäkseen siitä, mitä se minulle edustaa, eli niitä odotuksia ja vaatimuksia muilta ihmisiltä ja ennen kaikkea itseltäni, jotka minun tulisi mielestäni saavuttaa ollessani normaalipainoisen näköinen. Tämä juontaa käsittääkseni juurensa aikaan, jolloin lähes normaalipainoisena elin lähes täysin eristyksissä, ja yritin selvitä kaikesta itse, vaikka en siihen ollut valmis, ja ensimmäisen osastojaksoni aikaiseen aikaan, jolloin, koska painoni oli lähellä normaalia, koin velvollisuuteni opiskella lähes täysipäiväisesti ja huolehtia muista potilaista, vaikka oikeasti olin itsekin sisältä aivan rikki.

Ongelmani tällä hetkellä lienee myös paitsi tämä pelko painon noususta ja kaikesta siitä mitä liitän siihen ja normaalipainoon, myös se, että että olen jo liiaksi tottunut vuosia elämään vakavasti alipainoisessa kehossani, ja kaikki muutos tuntuu minusta aina vaikealta. Tästä muutoksesta muistuttavat pieneksi jäävät vaatteet ahdistavat myös minua. Tätä lisää se, että jollakin tasolla liitän oman kehonkuvani myös omaan identiteettiini, kuten edellä totesin. Olen jo liian pitkään määritellyt itseni painoni ja laihan olemukseni myötä, ja vaikka järki ymmärtää, ettei niillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa, ei tunnepuoli ole vielä päässyt mukaan.

Silti useimmiten tavoittelen tuota normaalipainoista kehoa ja odotan sitä, että vaatteet todella istuisivat minulle kauniisti. En enää koe minkäänlaista paremmuutta siitä, jos olen toista laihempi, vaan pikemminkin päinvastoin. En enää pyri korostamaan laihuuttani esimerkiksi mustilla vaatteilla, vaan pyrin valitsemaan vaatteeni pikemminkin juuri tuota sairautta korostavaa väriä karttaen.

Koska tiedostan oman laihuuteni, enkä halua sitä mainostaa, olenkin jo pitkään esimerkiksi kaupungilla kulkiessani hävenyt riutunutta kehoani ja pelännyt, miten muut siihen suhtautuvat. Enää en kuitenkaan edes suostu häpeämään itseäni, en sitten millään tasolla. Vaatteilla, koruilla ja meikillä pyrinkin vain korostamaan parhaita puoliani, joihin pikkuhiljaa esiin työntyvä naiseuteni ehdottomasti kuuluu.

Sillä omaa naiseuttani ja parhaita puoliani esiin tuomalla tunnen pääsääntöisesti itseni vihdoinkin kauniiksi, ehkä kauniimmaksi kuin koskaan ennen. Ennen sairauttani kun en ulkoista olemustani juurikaan arvostanut tai edes ajatellut, ja sairastuttuani siitä tuli minulle joko häpeilyn aihe tai taistelukenttä. Vihdoin olen kuitenkin suurimpana osana päivistä tyytyväinen siihen, mitä näen peilistä, vaikka toki huomaan myös alipainoni ja kohdat, joihin en ole tyytyväinen.

Ja miksi en tuntisi itseäni kauniiksi? Sillä jokainen meistä on kaunis omana itsenään, painosta riippumatta, niin olet myös Sinä. Sillä kauneus on niin paljon muuta kuin pelkkä painolukema. Ja jokainen keho taas on arvokas. Niin arvokas, että siitä kannattaa pitää hyvää huolta.

<3: Ida

Kuva: http://www.hercampus.com/sites/default/files/media_crop/2353/public/love%20your%20body.png

Aseitani anorektisia ajatuksia vastaan

Lupasin tekstini "Uhrista tekijäksi käytännössä" lopussa palata vielä niihin tapoihin, jotka minua ovat auttaneet taistelussani anorektisia ajatuksia vastaan. Nämä keinot ovat käsittääkseni tärkeäitä, sillä sairaita ajatuksia, joille ei voi mitään, tulee jokaisen sairastavan mieleen. Ja vaikka ajatuksien syntymistä ei voikaa estää, on tärkeää, että ei tarvitse toimia niiden mukaan. Jokainen tietää itse, mitkä keinoit itselle ovat parhaita. Seuraavassa omia havaintojani siitä, mitkä keinot olen itse todennut näiden sairaiden ajatusten torjumisen kannalta kaikkein toimivimmiksi.

Ensinnäkin sairaiden ajatusten vastustamisen edellytys on ensin niiden tunnistaminen ja erottaminen. Minä olen pyrkinyt tunnistamaan sairaat ajatukset ihan vaikka ääneen toteamalla itselleni: tuo on sairas ajatus. Samalla erotan sen itsestäni; se ei ole enää osa minua. Olen myös pyrkinyt erottamaan sairauden äänen itsestäni kutsumalla sitä esimerkiksi Möröksi, kuten olette tätä blogia lukiessanne saaneet lukea. Onkin tärkeää ensin tunnistaa sairaat ajatukset sairaiksi, itsestä irralliseksi, jotta löytää oikean tahdon ryhtyä niitä vastustamaan. Vasta tällöin taistelu niitä vastaan voi kunnolla alkaa.

Tässä sairaiden ajatusten tunnistamisessa voi käyttää esimerkiksi kirjoittamista apuna. Kun kirjoittaa omia ajatuksiaan ylös, analysoi ajatuksia jo prosessissa, ja kirjoitettuna omiin ajatuksiin voi saada paremmin etäisyyttä. Minulla tämä blogini kirjoittaminen on toiminut apuna omien ajatuksieni tutkailussa.

Toinen tapa sairaiden ajatusten erotteluun on hakea lähimmäisiltään tukea. Kerro ystävällesi tai perheenjäsenellesi: minun tekee mieli lähteä juoksemaan tai nyt minusta tuntuu, että en pysty syömään tätä kaikkea. Minä olen usein itkenyt isälleni sitä, kuinka en pysty syömään, ja hetken päästä sitten torjuttuani sairaan ajatuksen, syönyt.

Tunnistettua sairaan ajatuksen olen usein, kuten olen edellisessä tekstissänikin kirjoittanut, keksinyt sille terveen vaihtoehdon. Jos sairauden käsky jää ainoaksi toimintavaihtoehdoksi, on sen mukaan toimiminen usein myös ainoa vaihtoehto ja tällöin pakollista. Tämä toimintavaihtoehto tulisi olla niin paljon sairautta vastustava ja uhmaava kuin mahdollista, esimerkiksi pakkoliikkumiseen ohjaavan ajatuksen tilalla tulisi rentoutua ja niin edelleen. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin löytää toimiva vaihtoehto. Toisin sanoen jos et pysty vaihtamaan juoksulenkkiäsi meditointiin tai sohvalla makaamiseen, vaihda se edes kävelyyn tai vaikkapa johonkin kotityöhön, siis johonkin, johon todella pystyt. Muista kuitenkin, että mitä kärkevämmin uhmaat sairasta ajatusta, sitä nopeammin se sammuu. Itse usein esimerkiksi korvaan liikuntatarvettani kirjoittamisella, soittamisella, käsitöiden tekemisellä tai ruoanlaitolla.

Jos et pysty korvaavaan tekemiseen, älä ajattele korvaavasi oireilun mukaista tekemistä, vaan ainoastaan lykkääväsi sitä. Minua on esimerkiksi auttanut rauhoittumisessa valtavasti se, että olen pitänyt yhä kiinni ajatuksesta, että touhuilen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta teen sen hetken päästä, ensin vain esimerkiksi luen sähköpostini. Ja joskus olen hetken päästä huomannut, ettei minulla olekaan enää samanlaista sairauden sanelemaan pakkoa siivoilla tai pakkoliikkua, kuin vielä hetki sitten. Ja vaikka oireilisitkin myöhemmin, on sen siirtäminen jo askel oikeaan suuntaan, sillä jo sillä olet lähtenyt rikkomaan sairauden tuttua kehää.

Perusteluja toisella tavalla toimimiselle voi löytää etsimällä ja keksimällä sairaille ajatuksille tietoisesti vasta-argumentteja. Usein sairauden valheet toimivat tunnepuolella ja ovat perättömiä. Tällöin niitä vastaan toimii asian järkeistäminen, realisointi, esimerkiksi siten, että yksi ateria ei voi lihottaa minua mitenkään mudottomaksi, tai yhden lenkin jättämisellä ei ole mitään käytännön vaikutusta painoon. Vaikka et edes löytäisi mielestäsi päteviä vasta-argumentteja ahdistuksen hetkellä, on jo sairaiden ajatusten kyseenalaistaminen jälleen askel oikeaan suuntaan.

Voit myös yrittää pohtia, mitä seuraa anorektisten ajatusten noudattamisessa, ja mitä jos vastustat niitä. Mikä on se pahin pelkosi, jonka pelkäät toteutuvan, jos et noudata anoreksian pakkoa? Todennäköisesti järjellä jo ymmärrätkin, ettei tässä väitteessä ole perää, ja pelkosi on turha.

Toinen vaihtoehto on taas juuri tehdä päinvastoin: eli olla käsittelemättä sairaita ajatuksia mitenkään, eli yrittää sivuuttaa ne. Tällöin et anna niille huomiota, jota ne eivät ansaitsekaan. Ja kun sairaus huomaa, että sen ajatuksilla ei ole mitään merkitystä, ei pään sisällä eikä konkreettisissa teoissa, pikkuhiljaa se kokee turhaksi niiden lähettämisen.

Ajatustyön tilalta voit myös aina lähteä kokeilemaan käytännössä sairaiden ajatusten väitteitä, hyvässä mielessä. Toisin sanoen, jos olet aina tottunut lähtemään tiettyyn aikaan lenkille, kokeile yhtenä päivänä jättää lenkki väliin. Huomaat, että mitään pahaa ei tapahtunutkaan, pahin pelkosi ei toteutunut. Samalla todistat, että sairaiden ajatusten mukaan ei tarvitse toimia.

Ja kun sitten kerran onnistut vastustamaan sairasta ajatusta, ja toimimaan toisella tavalla, ota se sairauden mahdollisesta syyllistelystä huolimatta suurena onnistumisen kokemuksena. Tällöin olet voittaja, ja Sinun on syytä tuntea ylpeyttä itsestäsi. Palkitse itsesi jollakin pienellä, tai ainakin onnittele itseäsi. Ja voin kokemuksesta kertoa, että kun näitä onnistumisia alkaa kertyä, ruokkivat ne seuraavia onnistumisia, ja ensi kerralla samaa ajatusta vastaan toimiminen on jo huomattavasti helpompaa, ja lopulta terveestä tavasta toimia tulee rutiinia. Kannattaa nimittäin seuraavassa taistelussa pitää mielessä menneet onnistumiset: onnistuin silloinkin, miksi en onnistuisi siis nytkin.

Kun taas Sinusta tuntuu siltä, ettet yksin jaksa vastustaa sairaita ajatuksiasi, ja omat voimasi eivät riitä, pyydä tukea. Syömishäiriö on vakava sairaus, eikä kenenkään pidä selvitä siitä yksin. Läheisesi ovat varmasti mielissään, kun pystyvät auttamaan Sinua. Myös minä olen useasti itkenyt omaa heikkouden ja voimattomuuden tunnettani isälleni. Ja tiedättekö mitä? Se on auttanut. Jo asian esille tuomisesta ja ääneen sanomisesta on usein hyötyä.

Läheisteni lisäksi minä olen pyytänyt tukea taisteluuni myös Jumalalta. Olen pyytänyt voimia kestää ahdistusta, rohkeutta vastustaa sairauttani ja uskoa ja luottamusta omiin voimiini, sekä toivon pilkahduksia siitä, että tämä taistelu ei kestä ikuisesti.

Läheiset ihmiset voivat olla myös tukena ahdistuksen hetkellä, sillä anorektisia ajatuksia vastaantoimisesta seuraa lähes poikkeuksetta sen onnistumisen tunteen lisäksi myös itsesyytöksiä, pahaa oloa ja ahdistusta. Saattaa myös olla, että sairautta vastaan toimimalla hetkellisesti sairaus nostaa yhä voimakkaammin päätään, ja sysää sairaita ajatuksia vain yhä suuremmalla tiheydellä. Näin on käynyt myös minulle. Se on sairauden viimeinen isku saada Sinut toimimaan toisin, kun se huomaa olevansa uhattuna. Tällöin on hyvä pitää mielessä omat ahdistuksen hallintakeinot, joita voivat olla esimerkiksi juurikin jakaminen, asian ulkoistaminen tai vaikkapa kuvan tekeminen syömishäiriömöröstä.

Joskus ahdistuksen ollessa pahimmillaan sairaita ajatuksia vastustaessa on myös otettava järeämmät aseet käyttöön, ja oltava kova kovaaa vastaan. Silloin kun sairaus on iskenyt kuin hyökyaalto kaikkia perättömiä väitteitään syöttäen minä olen kiroillut sairaudelleni, huutanut sille naama punaisena, itkenyt, mutta aina kuitenkin vastustanut sairautta. Toisin sanoen olen antanut sairauden luoman ahdistuksen ja syytösten tulla ulos itsestäni. Tärkeintä onkin, että että tällaisella hetkellä et anna periksi. Sillä jos tässä kohtaa luovutat, ja palaat sairaudella oireiluusi, eivät ajatukset katoa, mutta jos jatkat työtäsi, lopussa kiitos seisoo.

Tämän olen saanut yhä paremmin ja paremmin itse huomata. Ahdistuksesta, itkuista ja vaikeista ajatuksista huolimatta olen antanut kaikkeni, mihin olen pystynyt, vastustaakseni sairaita ajatuksia, ja saanut huomata, kuinka pakot ovat pikkuhiljaa lieventyneet elämässäni, ja tilaa on pikkuhiljaa alkanut löytyä myös muulle, toisenlaiselle ajattelulle ja terveelle Elämälle. Ja uskon, että vielä kerran olen sairaista ajatuksistani vapaa. Lisää sairauden vastaiskuista sekä sairaiden ajatusten vastustamisen vaikutuksista ennen kaikkea psyykkeeseeni, sillä psyykkisiä ne vaikutukset nimenomaan ovat ennen kaikkea olleetkin, kirjoitan mahdollisesti vielä uudessa tekstissäni.

Millaisia keinoja Sinä olet käyttänyt sairaiden ajatusten vastustamiseksi?

<3: Ida

Minun juhannukseni

Vaikka juhannusta kuuluukin perinteisesti viettää mökillä luonnon helmassa, ei se minulle ole ollut mitenkään itsestään selvä asia. Ollessani lapsi kun meillä ei mökkiä ollut, nuorena mökkeily ei liiemmin kiinnostanut ja myöhemmin sairauteni on ollut esteenä sille.

Tänä vuonna olin kuitenkin päättänyt tehdä poikkeuksen, ja viettää juhannusta tähän yleisesti perinteiseen tyyliin, siis mökillämme perheeni kanssa. Sen sijaan, että kertoisin tässä tekstissäni siitä, miten vaikeaa minulle tämä erilainen juhannus oli, saan ilokseni kertoa onnistuneesta lomastani. Tässä siis juhannukseni parhaita paloja, kuvien kera, kuten jo vähän edellisessä tekstissäni lupailin.

Mutta siihen vaikeuteen kuitenkin hetkeksi tarttuakseni, olinhan minä rehellisesti sanottuna jännittänyt mökille menemistä etukäteen, kuinkas muutenkaan. Kuten olen kirjoittanut, en ole ollut vuosiin yötä poissa kotoa, jos osastoa ei lasketa mukaan. Lisäksi juhannuksen viettäminen mökillä edellytti sekä liikkumisteni että syömisten osalta tavanomaisesta poikkeamista, ja siis tuttujen arkirutiinieni rikkoutumista. Tämä jännitys ei kuitenkaan ollut sellaista ylitsepääsemätöntä, stressiä aiheuttavaa sairauden luomaa ahdistusta tai pelkoa, vaan ennemminkin hyvänlaatuista jännitystä, pieniä perhosia vatsanpohjassa, ja odotinkin mökkiviikonloppuamme jo etukäteen innoissani.

Kun sitten aamupuurot syötyämme käynnistimme auton, ja suuntasimme kohti Karkkilaa, tunsin oloni jo etukäteen vilpittömästi onnelliseksi. Olin päättänyt ottaa mökkiyöpymisemme täysin loman kannalta, jättää sairauden hetkeksi taka-alalle ja nauttia täysin siemauksin.

Kun sitten viimein saavuimme mökille, katselin mökkiämme, ihailin järvimaisemaa ja tunsin auringon lämmittävän ihanasti kasvojani. Vanhat hyvät muistot palasivat mieleeni. Sieluni suorastaan lepäsi, tunsin saaneeni rauhan. Ja silloin tiesin: tästä tulisi onnistunut loma.

Heti ensimmäisenä laitoimme siskoni ja hänne poikaystävänsä kanssa onget kuntoon, ja suuntasimme laiturille. Vaikka en muuten onkimista harrastakaan, kuuluu se ehdottomasti mielestäni mökille. Ja mikäpä voisikaan olla mielekkäämpää, kuin nostella pienen pieniä ahvenia niitä suorastaan kuhisevasta järvestä omalta laiturilta? Saaliimme tosin jäi varsin vaatimattomaksi, joten onneksi olimme varanneet muutakin syötävää kaupasta mukaan...Mutta voi sitä onnistumisen tunnetta, kun koho katosi veden alle! Tähän väliin haluaisin myös huomauttaa, että minä sain sen kaikista isoimman kalan!

Aivan laiturimme vierestä löysin myös pienen pienen sammakon. Sekin näytti nauttivan olostaan, loikki iloisesti eteenpäin, pysähtyen kuitenkin kuvattavakseni. Tällaiset pienet luonnon ihmeet, pienet havainnot siitä, kuinka elämä jatkaa eteenpäin kaikesta huolimatta omalla painollaan, on metsän äärellä olemisessa ehdottomasti parasta.

Aikamme näitä luonnon ihmeitä ihmeteltyämme ryhdyimme sitten pelaamaan ihanaa kesäpeliä, nimittäin Mölkkyä. Naureskelin isälle, kuinka muistan aikoinani katselleeni katkerana muiden pelailua osaston pihalla ollessani itse liian huonossa kunnossa siihen osallistumaan, jolloin siihen osallistuvat potilaat purkivat kyseiseen peliin pakkoliikkumistarvettaan. Nyt tuo kaikki tuntui jo niin kovin kaukaiselta. Olin enemmän kuin mukana pelissä ja kaikki pakko oli tipotessään, ja peli edusti minulle vain ja ainoastaan mukavaa, rentoa ajanvietettä. Pelin aikana jännitin, nauroin ääneen, nautin ja harmistuin tappiosta. Siis Tunsin.

Tappion nieltyäni ryhdyimme lounaalle. Äitimme oli valmistanut jos minkälaista herkkua. Jälkiruoaksi oli tarjolla minun leipomaani omena-ansaa, jonka reseptin olin ottanut Lauran blogista. Miten voikaan olla, että samakin ruoka maistuu aina luonnon helmassa paljon paremmalta kuin kotioloissa?

Lounaan jälkeen suuntasimmekin sitten taas järvelle. Kaivoimme vanhan, pienen soutuveneemme puiden kätköistä, ja lähdimme kiertelemään pienen pientä järveämme auringon paistaessa. Epäilyksistä huolimatta jaksoin kuin jaksoinkin soutaa meidät pienen järvemme keskelle ja takaisin, ja opin matkan aikana jopa ohjailemaan venettä!

Ohjattuani meidät onnellisesti takaisin rantaan kaiveli mölkyssä kokemani tappio mieltäni vielä sen verran, että haastoin siskoni ja hänen poikaystävänsä tikkakisaan. Valitettavasti taitoni olivat tässäkin pelissä päässeet harjoituksen puutteessa hieman ruostumaan, mutta harjoitus teki mestarin, ja "muutaman" harjoituskierroksen jälkeen päihitinkin lopulta kilpakumppanini.

Tikkakisan jälkeen toiset suuntasivat juhannussaunaan ja uimaan, mutta minä jätin tämän tällä kertaa  väliin. Olen sellainen vilukissa, ettei minua ole saanut uimaan moneen, moneen vuoteen, mutta ehkäpä sekin päivä vielä koittaa.

Juhannussaunan jälkeen aloittelimme grillailua. Äitini ja isäni olivat ostaneet muurinpohjagrillin terassillemme, mutta minä halusin paistaa nakkini perinteiseen tyyliin avotulella tikun nokassa. Ja voi kuinka hyvältä se nakki näin ulkona terassilla, omaa järvimaisemaa ihaillessa maistuikaan!

Loppuillaksi kokoonnuimme kaikki pirttiin yhdessä rauhoittumaan, juttelemaan, katselemaan televisiota ja tekemään käsitöitä. Silloin tunsin itseni onnelliseksi. Onnellisemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Takana oli ihana lomapäivä vailla stressiä tai sairauden sanelemia pakkoja, ymprärillä rakkaat ihmiset ja kädessä ensimmäinen irtokarkkipussini vuosiin. Voisiko mikään enää tuntua paremmalta?

Toivottavasti Sinunkin juhannuksesi on ollut yhtä onnistunut kuin minun!
<3: Ida