Viime viikolla koin suurimman haasteeni pitkään aikaan. Olin valmistautunut haasteeseeni huolella. Olin tehnyt tarvittavat etukäteisvalmistelut, ja huolehtinut, että kaikki tarvittavat välineet olivat valmiina koitostani varten. Tiesin valmistautumisen olevan tärkeä osa suoritusta, enkä halunnut minkään menevän pieleen.
Hain tukea ja tsemppausta suoritukseeni minulle läheisiltä ihmisiltä, sekä isältäni että siskoltani. Heidän uskonsa minuun ja onnistumiseeni auttoi minua itseänikin uskomaan siihen. Saamani tuen vuoksi ja jaettuani yritykseni läheisteni kanssa tunsin myös olevani vastuussa suorituksestani itseni lisäksi myös muille. Se lisäsi haluani onnistua. Tunnollisen luonteeni vuoksi halusin olla minulle luodun luottamuksenosoituksen arvoinen. En halunnut tuottaa heille pettymystä.
Saamastani tuesta ja kannustuksesta huolimatta suurimman työni olin kuitenkin tehnyt pääni sisällä. Olin henkisesti psyykannut itseän, yrittänyt valaa itseeni ja omaan tekemiseeni uskoa muistellen jo saavuttamiani erävoittoja. Toisaalta taas olin varautunut myös mahdollisiin negatiivisiin vaikutuksiin ja seurauksiin. Mikä tärkeintä, olin kuitenkin varma omasta motivaatiostani: halusin onnistua. Siitä ei ollut epäilystäkään. Ja tahdon voimalla olin päättänyt saavuttaa päämääräni, vaati se sitten mitä hyvänsä.
Vaikka motivaationi siis oli kunnossa, hiipi mieleeni silloin tällöin myös huoli. Pelkäsin tuottavani lähimmilleni, mutta ennen kaikkea itselleni hirvittävän pettymyksen, jos epäonnistuisin. Toisaalta myös onnistuminen pelotti minua, sillä se tarkoittaisi samalla myös uudenlaiseen ajattelutapaan sopeutumista, tapaan, joka edellyttäisi minulta entistä suurempaa vastuunottamista ja riskinsietokykyä.
Myös mennyt epäonnistuminen palasi mieleeni. Sen muisteleminen sai minut jopa pakokauhun valtaan, enhän ollut onnistunut ennenkään, mikä nyt olisi toisin? Se yritti musertaa itseluottamukseni, mutta tällä kertaa olin päättänyt olla antamatta periksi. Yritin vakuutella itseäni siitä, että se, että epäonnistuu kerran, ei tarkoita sitä, että tulisi epäonnistua aina. Päätin keskittyä nykyhetkeen ja tekemään siinä parhaani. Minä nousisin vielä, ja kerran kaatuneena se tuntuisi entistä paremmalta.
Suorituksen hetkellä olin kuitenkin yhä jännittynyt. Ensimmäiset askeleet tuntuivat kaikista raskaimmilta. Ne olivat haparoivia ja epävarmoja. Jouduin taistelemaan ja pistämään itseni äärirajoille. Epätoivo yritti vallata minut, mutta työnsin sen pois mielestäni. Tiesin, että perääntyminen ei ollut enää vaihtoehto. Tiesin nimittäin, että pakeneminen ei ollut mikään ratkaisu. Vain teoilla olisi enää merkitystä tässä taistelussa. Ja minä, ja vain minä, voisin nyt ottaa vastuun omasta voitostani, ei kukaan muu. Minun oli yksin käytävä tämä matka.
Oikeastaan lakkasin ajattelemasta mitään, keskityin vain ja ainoastaan suoritukseen, enkä enää suostunut kyseenalaistamaan onnistumistani tai neuvottelemaan itseni kanssa mistään vaihtoehdoista. Ja minähän olin päättänyt mennä läpi vaikkapa harmaan kiveen. Kuvittelin mielessäni vanhemmiltani ja siskoltani saaman tuen, ja se auttoi minua alkuvaikeuksien yli. Lisäksi kuvittelin jo mielessäni sen onnistumisen tunteen, jonka saavuttaisin selvittyäni tehtävästäni voittajana.
Ja onneksi en antanut ensimmäisten vaikeuksien tuhota minua ja mahdollisuuksiani onnistua, sillä ensimmäiset askeleet otettuani huomasin, että oloni alkoi tuntua yhä kevyemmältä ja kevyemmältä. Tiesin toimivani oikein. Edetessäni oloni muuttui yhä varmemmaksi ja varmemmaksi. Puolivälissä koitostani näin jo edessäni häämöttävän maalin. Siinä se oli, ihan käteni ulottuvilla. Viimemetreillä minut valtasi sanoin kuvaamaton onnistumisen tunne.
Onnistumisen tunne yritti pian vaihtua syyllisyydeksi, jonka kuitenkin sysäsin mielestäni järkeistämällä ajatuksiani. Ja pikkuhiljaa mieleni valtasikin varovainen ylpeys itsestäni. Olin selviytynyt haasteesta, olin onnistunut lunastamaan lupaukseni ja ottamaan vastaan vastuun, joka minulle oli annettu.
Pian mielessäni alkoivatkin siintää jo tulevat entistä suuremmat suoritukset ja haasteet, jotka ottaisin vastaan nyt entistä vahvempana ja varmempana. Hetken aikaa tunsin, että pystyisin mihin vain. Tiesin, että tämä suoritus ei olisi minulle vielä riittävästi, vaan halusin pyrkiä entistä parempiin suorituksiin.
Vaikka tulevat haasteet pyörivätkin jo mielessä, sillä hetkellä halusin kuitenkin vain hetken nauttia olostani. Olinhan pystynyt tekemään jotain, mihin en olisi vielä hetki sitten voinut kuvitella ikinä kykeneväni. Olin voittanut ainakin tämän erän. Olin syönyt ensimmäisen yksin suoritettavan ja omalla vastuulla olevan ateriani vuosiin. Olin todellinen voittaja.
Viime viikon hoitajatapaamisessani hoitajani ehdotti uudenlaista harjoitusta, nimittäin "elämän puun" tekemistä kanssani. Seuraavassa kerron hieman lisää tästä tehtävästä, sillä uskon, että sen tekemisestä voisi hyötyä moni teistä lukijoistanikin. Opettihan se minullekin monia asioita, joihin siis palaan hieman myöhemmin tekstissäni.
Mikä on sitten tuo "elämän puu"? Ideana on yksinkertaisesti käydä läpi elämänkaarta lapsuudesta tähän päivään asti. Aloitimme varhaisimmasta lapsuusmuistostani, joka minulla liittyi Montessori-kouluun, ja kävimme yhdessä läpi muistojani ja tapahtumiani elämäni varrelta. Samalla hoitajani kirjasi näitä asioita paperille alhaalta ylöspäin. Lopuksi tarkastelimme "elämän puutani" yhdessä ja kävimme läpi tuntemuksiani, jota sen tekemiseen liittyi. Kerroin ensin oman näkökulmani siitä, millaiselta lapsuutta ja nuoruutta olen elänyt ja tämän jälkeen hoitajani kertoi ulkopuolisen näkökulman siitä, millaiselta historiani näyttää ulkopuolisen silmin. Tämän jälkeen valitsin vielä minulle jo aikaisemmilla kerroilla tutuksi tulleista kuvakorteista kuvan, joka kuvasi tunnelmiani ja ajatuksiani parhaiten harjoituksen jälkeen. Palaan valitsemaani kuvaan tuonnempana.
Hoitajani mukaan tällainen harjoitus voi olla hyödyllinen syömishäiriöstä toipumisen tukeana, sillä sen tarkoituksena on aktivoida uusia ratoja aivoissa. Olen kuullut ennnenkin puhuttavan siitä, kuinka pitkään sairastaneilla ajatukset alkavat ikään kuin kulkea tuttuja sairaita ratoja. Tällöin sairaus ikään kuin "ruokkii" itse itseään ja ulospääsyä tilanteesta saattaa olla vaikea nähdä. Mielestäni menneisyyden tutkiminen voikin olla hyödyllistä myös sen vuoksi, että se voi auttaa löytämään menneestä ikään kuin uusia vanhoja ratkaisumalleja nykyiseen tilanteeseen. Vaikeita tilanteita, joista ulospääsy voi hetkellisesti näyttää jopa mahdottamalta, kohtaa varmasti jokainen elämässään, syömishäiriötä tai ei, ja on välillä hyvä pohtia, miten vastaavista tilanteista on ennen selvinnyt. Jokainen voi hyötyä harjoituksen tekemisestä myös ennen kaikkea sen vuoksi, että sen avulla voi tutustua omaan historiaansa ja sitä kautta oppia arvostamaan omaa elämäänsä ja itseään.
Mikä sitten oli oma kokemukseni, eli miltä harjoituksen tekeminen tuntui? Rehellisesti voin todeta, että vaikka elämänkaareni ei ole vielä ollut kovin pitkä, tuntui tekeminen aluksi raskaalta. Olihan yhtäkkiä vaikea muistaa asioita, eikä kaikkiin kokemuksiin palaaminen tuntunut miellyttävältä. Ylättävän helposti aloin kuitenkin alkuvaikeuksien jälkeen musitaa asoita myös varhaisesta lapsuudestani, vaikka kronologisessa järjestyksessä pysyminen tuotti omat haasteeni. Minulla on monia mukavia muistoja lapsuudestani ja nuoruudestani, jotka saivat minut hymyilemään. Päällimmäiseksi tunnelmaksi harjoituksesta jäikin hyvä olo. Erityisen hyvältä harjoitus tuntui ehkä siksi, että tunsin, että elämäni on ollut tärkeä. Ehdottamalla harjoitusta hoitaja osoitti minulle, että elämäni kiinnostaa häntä. Harjoitusta tehdessä taas huomasin alkavani arvostaa yhä enemmän omaa elämääni, ja sain huomata kuinka monelle ihmiselle olen ollut tärkeä.
Tutkiessamme "elämän puutani" hoitajan kanssa harjoituksen jälkeen opin vielä monia muitakin tärkeitä asioita tämän kaikkein tärkeimmän opetuksen lisäksi. Kun hoitajani kysyi, millainen lapsuus minulla on puuni mukaan hänen mielestään ollut, sain jälleen huomata olevani niin onnellinen, että olen saanut etuoikeuden nauttia hyvästä ja turvallisesta lapsuudesta. Toki tehtävän avulla erottuivat myös selkeämmin minulle kolme yksinjäämisen tai syrjityksi tulemisen kokemusta, joista ensimmäinen ajoittui koulukiusaamiseen ala-asteikäisenä, mutta ehkä näidenkin tiedostaminen auttaa minua eteenpäin itseni ymmärtämisessä ja sitä kautta syömishäiriöstä eroon pääsemisessä ja itseni arvostamisen opettelussa.
Hoitajani nosti esille myös sen seikan, että en ole saanut elää pelkästään hyvää lapsuutta, vaan olen ollut selvästi myös jollakin tavalla erityinen. Vanhempani ovat laittaneet minua erilaisiin kouluihin ja ohjanneet pienestä pitäen erilaisiin harrastuksiin. Näiden myötä olen saanut harjoitella erilaisia sosiaalisia tilanteita, jotka ehkä nyt kantavat hedelmää. Olenhan tapaamisessamme hoitajani kanssa viime aikoina saanut onnekseni todeta, kuinka sairaudestani huolimatta olen onnistunut laajentamaan sosiaalista elämänpiiriäni ja tullut avoimemmaksi uusia asioita ja mutia ihmisiä kohtaan. Tämä kertoo mielestäni myös toipumiseni edistymisestä, sillä usein syömishiriötä sairastava sulkeutuu vain yhä enemmän itseensä ja syömishäiriön luoman kuorensa alle ja eristäytyy muista ihmisistä.
Hoitajani toi myös esille sen, että lapsuuteni on ollut melko perhekeskeistä, ja olen saanut viettää paljon tärkeää aikaa vanhempieni ja isovanhempieni kanssa, mikä pitää täysin paikkaansa. "Elämän puun" rakentaminen osoittikin minulle jälleen arvojärjestykseni elämässäni: perhe on minulle aina kaikki kaikessa, sekä sen, että perheelleni minä olen ja olen aina ollut kaikki kaikessa. Ja tämän perheeni välisen rakkauden uskon olevan jopa sairautta vahvempi.
"Elämän puustani" nosti hoitajani esiin perheeni lisäksi myös yhden toisen tärkeän ihmissuuhteen. Nimittäin suhteeni parhaaseen ystävääni. Pohdimme yhdessä sitä, kuinka yhteinen historia ja yhdessä kuljettu matka on niin arvokasta, että sitä ei voi rahalla mitata. Minulla on ollut sama "bestis" ala-asteen ensimmäiseltä luokalta lähtien, ja tätä suhdetta väliaikiset erot ja elämän tuomat vaikeudet ovat ehkä hetkellisten etääntymisien jälkeen vain vahvistuneet. Sanoin ei ikinä täysin voi korvata yhdessä aidosti koettuja muistoja, ja tärkeää toipumiseni kannalta on minulle myös, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka ovat tunteneet aidon Idan ennen sairastumista.
Ystäväni lisäksi nostin kuitenkin toiseksi vähintään yhtä, jollei ehkä kaikista tärkeimmäksi, vastaavaksi suhteeksi, johon liittyy yhteinen pitkä historia, suhteeni rakkaan siskoni kanssa. Monet parhaat muistoni lapsuudestani liittyvät yhteisiin leikkeihimme. Olemme aina kantaneet huolta toisistamme ja pitäneet toistemme puoliamme. Eikä tämä rajoitu varmasti vain lapsuuteemme. Sillä tämä side voi nyt hyvin, ehkä vahvempana kuin koskaan, ja vahvistuu vain päivä päivältä.
Tapaamisemme lopuksi valitsinkin tunnelmiani ja ajatuksiani heijastavaksi kuvaksi sellaisen, jossa isompi ja pienempi henkilö pitävät toisiaan käsikädestä. "Elämän puuni" oli jälleen yksi osoitus siitä, että minulla on ja on ollut ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa olen saanut kulkea yhdessä elämää ja jakaa siihen kuuluvia kokemuksia toisiamme tukien ja arvostaen. Minusta on pidetty huolta. Vaikka välillä on siltä tuntunut, en ole koskaan ollut yksin. Ja se on minulle korvaamattoman arvokas voimavara elämässä, ja auttaa varmasti myös taistelussani syömishäiriöpeikkoa vastaan.
Lisäksi "puustani" minulle jäi päällimmäisenä mieleen, että elämääni on kuulunut monenlaisia erilaisia vaiheita. Minulla on elämäni aarrearkussa monenlaisia arvokkaita musitoja ja opettavaisia kokemuksia. Elämäni ei ole aina ollut eikä sen pidä aina olla pelkkää syömishäiriötä. Olen selvinnyt elämästä ennenkin ilman syömishäiriömörköä olkapäälläni, joten miksi en selviäisi tulevaisuudessakin?
Tässä tekstissä käsittelen minulle arkaa ja vaikeaa aihetta, joka on terminä ollut minulle suorastaan pahin pelkoni, oikea mörkö. Olen vältellyt tuon termin liittämistä itseeni kaikin keinoin ja vältellyt sitä kuin spitaalista. Viimeviikkoinen hoitokokoukseni kuitenkin muutti ajattelutapaani tuon käsitteen suhteen, ehkä auttoi ymmärtämään sitä hieman paremmin ja lievensi pelkojani. Kyse on kroonistumisesta.
Olen pelännyt kroonistumisen termiä, koska olen yhdistänyt sen toivon menettämiseen. Olen ajatellut, että kroonikoksi leimaaminen tarkoittaa sitä, että hoitotaho nostaa kätensä pystyyn ja luovuttaa. Ja minä tiedän, että jos ihmiset ympäriltäni menettävät toivonsa paranemiseni suhteen, hiipuu se minultakin.
Toivottomuuden olen yhdistänyt tuomioksi ikuiseen sairastamineen. Olen ajatellut kroonisesti sairaan hyväksyvän sairautensa pysyväksi osaksi elämää, ja näin ollen tavoitteeksi vain sen, että opettelee elämään sairautensa kanssa. Tällöin hoidonkaan tavoitteena ei käsittääkseni ole lopullinen paraneminen, vaan korkeintaan oireiden lieventäminen siten, että elämänlaatu paranee.Olenkin yhdistänyt toivon menettämisen lisäksi kroonistumisen alistumiseen sairauden tahtoon. Tämän vuoksi olenkin monesti todennut, että en suostu tuohon leimaan.
Tällainen suhtautumistapa termiin kroonistuminen on nimittöin herättänyt minussa ymmärrettävästi monia voimakkaitakin tunteita. Onhan ymmärrettävää, että ajatus ikuisesta sairastamisesta herättää minussa, kuten kenessä tahansa muussakin pelkoa, surua ja epätoivoa.
Hoitokokouksessa lääkäri kuitenkin korvasi kroonisesti sairaan termillä pitkäaikaisesti sairas, jolloin se sai mielessäni heti positiivisemman sävyn. Lääkärini selitti, pitkäiakaisesti sairaan tarkoittavan sitä, että vaikka useita hoitoja on jo kokeiltu sairaus on jatkunut pitkään, oireet ovat edelleen voimakkaita. Tämä EI kuitenkaan tarkoita sitä, että toivoa paranemisesta ei ole, sillä sitä on aina, mitä useat elävät esimerkitkin todistavat. Lopullisena tavoitteena voi siis yhä olla paraneminen, mutta määränpäähän on edettävä maltillisemmin tavoittein ja elämänlaatua pyritään parantamaan jo nyt, ei pelkästään suunnittelemaan aikaa "sitten kun on parantunut".
Aikaisemmin olen ajatellut, että elämän laadun parantaminen jo sairastamisvaiheessa tarkoittaisi sitä, että motivaatio terventyä katoaisi, kun saisi sairaasta elämästä siedettävämpää. Hoitokokouksen jälkeen asiaa pohdittuani ymmärsin kuitenkin, että sairauden kanssa elämisestä ei voi koskaan tulla niin hyvää, etten aina näkisi elämääni ilman sairautta parempana ja tavoittelemisen arvoisena. Siksi elämän laadun parantaminen päinvastoin vain lisääkin voimia taistella sairautta vastaan. Jos on koko ajan ahdistunut, ei jaksa nähdä toivoa tulevaisuudessa ja taistella tervehtymisensä puolesta. Tämän vuoksi aionkin aloittaa elämänlaatuni parantamisen jo nyt pelkän tulevan haaveilun sijaan. Itseasiassa olenkin aloittanut tämän prosessin jo nyt tapaamalla ihmisiä ja tutustumalla heihin, tekemällä asioita, joista nautin ja täyttämällä vapaa-aikaani mukavilla harrastuksilla.
Nykyisen elämänlaatuni parantamisen rinnalla suunnitelen kuitenkin yhä tulevaisuutta, johon sairaus ei kuulu. Siihen kuuluvat opiskelu, työelämään siirtyminen, matkustelu, itsenäinen asuminen ja ehkä puoliso tai perhe. Nämä suuret tulevaisuuden haaveet ja unelmat, joista olen kirjoittanut jo aikaisemminkin, auttavat minua jaksamaan arkeni keskellä ja tsemppaavat eteenpäin. Lopullinen tavoitteeni taistelussani onkin selvä. Se on parantuminen. Sitä saavuttaessani en mielestäni kuitenkaan menetä mitään, jos teen elämästäni matkan varrella mahdollisimman siedettävää. Mielestäni olenkin myös edistynyt hitaasta tahdistani ja vaikeuksistani huolimatta, enkä tämän vuoksi pidä terveen elämän saavuttamista kohdallani mahdottomana.
Tosiasia kuitenkin on, että olen jo pitkäaikaisesti sairas. Minulla on takanani useita hoitokertoja, en ole päässyt eteenpäin toivotusti, ja oireeni ovat yhä niin voimakkaita, että joudun taistelemaan päivittäin sairautta vastaan ja tarvitsen siihen voimakasta tukea. Minun on myös hyväksyttävä se, että tällä hetkellä etenemistahtini on hidas. Sitä en kuitenkaan ole valmis hyväksymään, että jäisin kiinni sairauteen ja menettäisin toivoni paranemiseni suhteen. Eikä minun tarvitsekaan. Toivoa on aina. Ja joudunkin siis pohtimaan, onko aiemmalla käsitykselleni kroonistumisesta mitään perusteita, onko elämässä ylipäätään olemassa pistettä, jolloin toivo loppuu ja on aika luovuttaa?
Isäni kuvasi viime viikon perhetapaamisessamme sairastumistani halolla päähän lyömiseksi. Tällä hän tarkoitti käsittääkseni sitä, että sairastumiseni on avannut silmiä ja auttanut käsittämään monia asioita paremmin. Vaikka en missään tapauksessa ole voinut valita sairastumistani ja olen sairauteeni kaikkea muuta kuin tyytyväinen, on tämä kokemus kuitenkin opettanut myös minulle paljon. Pohjimmiltani uskonkin kai, että kaikella on jokin suurempi merkitys ja jokin suurempi voima ohjaa elämää. Tämän vuoksi haluan nähdä myös omilla kokemuksillani merkityksen. Tässä tekstissäni kerronkin hieman lisää siten, mitä hyvääkin tämän kokemani helvetin läpikäyminen on tähän asti minulle opettanut.
Ensinnäkin olen oppinut näyttämään tunteeni. Jo lapsesta asti olen yrittänyt patoa sisälleni ongelmiani ja murheitani kunnes ne ovat kasvaneet liian suuriksi yksin kannettaviksi. Olen pitänyt esimerkiksi itkua omalla kohdallani heikkouden merkkinä, ja jo lapsena itkin piilossa omassa huoneessani tai pöydän alla, koska en olisi uskaltanut näyttää heikkouttani edes omille vanhemmilleni. Kielsin myös esimerkiksi vihan tunteet itseltäni, ja tunsin niiden tuntemisesta syyllisyyttä. Nyt uskallan itkeä jo ainakin perheeni ja terapeuttini edessä. Uskallan myös suuttua, kun koen, että minua on kohdeltu väärin.
Tunteiden näyttämisen lisäksi olen oppinut myös puhumaan tunteistani ja muista minulle vaikeista asioista. Jo lapsuudesta äitini varmasti muistaa, kuinka joutui aina tivaamaan minulta, mikä on vinossa, kun hän näki, että minulla on paha olla. Ja usein tivaaminen sai minut vain täysin lukkoon. Säännöllisten keskustelujen ansiosta olen oppinut esimerkiksi hoitajani kanssa käsittelemään myös vaikeita asioita, kuten negatiivisia tunteita, kiusaamista lapsuudessa ja hylätyksi tulemisen kokemuksen tunnettani. Olen myös lähentynyt niin äitini, siskoni kuin parhaan ystäväni kanssa, kun olen oppinut avaamaan hieman sisintäni. Ja isäni tietää varmasti jo lähes kaiken minusta, ajatuksistani ja osaa lukea tunteitani lähes sanomattani. Yksi merkki avoimuudesta on ollut myös tämän blogin kirjoittamisen aloittaminen.
Avoimuuteni on siis lähentänyt minua ystävieni, perheenjäsenteni ja muiden minulle läheisten ihmisten kanssa entisestään. Erityisesti isäni kanssa olen lähentynyt valtavasti, mutta sama koskee myös äitiäni, siskoani, parasta ystävääni ja esimerkiksi isovanhempiani. Vaikealla hetkellä olen saanut huomata olevani kaikkea muuta kuin yksin maailmassa, olen saanut huomata olevani rakkaiden ihmisten ympäröimänä ja että minusta välitetään oikeasti. Toki olen tiennyt sen jollain tasolla aina, mutta sairauteni kanssa kamppailu ja läheisten ihmisten tuki on vahvistanut luottamustani siihen. Ja siitä, jos mistä voin olla kiitollinen.
Sen lisäksi, että olen lähentynyt jo minulle ennestään lähisten ihmisten kanssa entisestään, olen sairauteni vuoksi saanut tutustua esimerkiksi osastoilla moniin hienoihin ihmisiin, joihin esimerkiksi moni teistä lukijoistani kuuluu. Olen saanut korvaamatonta vertaistukea ja löytänyt aitoa lähimmäisen rakkautta ja auttamisen halua vierailtakin ihmisiltä. Olen saanut apua yllättäviltäkin tahoilta, kuten entiseltä opettajaltani, mistä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Se on paitsi näyttänyt minulle, etten ole ongelmieni kanssa yksin, myös vahvistanut uskoa ihmisen hyvyyteen.
Muiden ihmisten lisäksi olen tutustunut paremmin myös siihen oman elämäni tärkeimpään ihmiseen, eli itseeni. Kaivaessani aitoa Idaa esiin sairauden valtaaman persoonallisuuden alta olen joutunut kyseenalaistamaan monia valintojani, pohtimaan, mitä minä oikeasti haluan ja mikä on osa minua ja mikä sairautta. Tässä prosessissa olen löytänyt itsestäni myös uusia puolia, jotka ovat ehkä vastasyntyneitä tai ehkä olleet koko ajan olemassa, mutta elämänkokemuskieni myötä joutuneet johonkin piiloon. Kuvasin esimerkiksi viimeksi hoitajalleni sitä, kuinka olen aina pitänyt itseäni ujona, sisäänpäinkääntyneenä ja jopa sulkeutuneena ihmisenä. Nyt toipumisen edetessä olen saanut kuitenkin huomata, että hakeudun omasta halustani muiden ihmisten pariin mielelläni esimerkiksi harrastusten myötä ja juttelen iloisesti kitarakurssilla muille kurssilaisille. Voisikin sanoa, että olen tutustunut paremmin itseeni, kun se on täytynyt kaivaa esiin sairauden alta.
Itseeni tutustumisen myötä olen pyrkinyt myös kuuntelemaan itseäni yhä paremmin. Tämä on auttanut itseäni myös hyväksymään itseni tällaisena kuin olen. Olen aina ollut suorituskeskeinen ja hyvin vaativa myös muita ihmisiä mutta etenkin itseäni kohtaan. Sairauden myötä olen opetellut hyväksymään pikkuhiljaa myös heikkouksiani ja sitä, että kaikessa ei tarvitse olla paras, eikä edes hyvä, vaikka prosessi tältä osin onkin minulla vielä kesken. Myös minulle läheiset ihmiset ovat auttaneet minua tässä asiassa. Kuten viime perhetapaamisessamme totesin, olen aina tiennyt olevani hyvä isälleni monessa asiassa, mutta nyt olen ymmärtänyt olevani kokonaisuudessaan hyvä, ilman että olen hyvä oikeastaan missään.
Itseni kuunteleminen ja itsensä arvostamisen opettelu on vaatinut minulta myös taitoa, jonka olen aina tärkeissä asioissa osannut, mutta joka toipumiseni edetessä vahvistunut minussa entisestään. Vastustamalla sairautta ja kieltäytymällä noudattamasta sen käskyjä olen nimittäin oppinut pitämään puoliani yhä paremmin. Olen luonteeltani kiltti, mitä pidän positiivisena asiana, mutta en anna enää kenenkään, tai minkään, kuten syömishäiriömörön, kohdella minua miten huvittaa.
Kuuntelemalla itseäni, olen myös joutunut pohtimaan paljon sitä, mikä minulle elämässä on tärkeintä. Olen käynyt tämän suuren asian kanssa jo nyt sellaisen prosessin, jota moni ihminen ei välttämättä käy edes koko elämänsä aikana. Kun sairaus on vienyt elämästä kaiken hyvän, olen joutunut miettimään, mitä oikeasti haluan ja rakentaessani elämääni pienin palasin takaisin, olen pohtinut, millaisista palasista sen haluan rakentaa. Olen syvällisesti ymmärtänyt läheisten ihmisten merkityksen elämässäni ja esimerkiksi ajatukseni siitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa on vain vahvistunut. Ja kuten sanotaan, terveyden merkityksen olen saanut ymmärtää vasta kun olen sen menettänyt.
Näitä suuria kysymyksiä pothiessani olen huomannut turvautuvani johonkin suurempaan voimaan. Olen aina uskonut jollakin tavalla Jumalaan, mutta uskoni on huomattavasti vahvistunut sairauteni myötä. Olen lohdullista tietää, että aina on Jokin, johon voi hädän hetkellä turvautua eikä elämäni ole pelkästään omien voimieni varassa.
Pistämällä elämääni tärkeysjärjestykseen olen saanut samalla myös huomata, miten moni asia minulla on jo hyvin. Minulla on moniea rakkaita ihmisiä tukenani, kuten jo aiemmin kirjoitin. Lisäksi minulla on vahva perusterveys, joka on ehkä pitänyt minut hengissä ollessani kaikkein huonoimmillani. On myös lohdullista tietää, että kun luovun sairaudestani, en jää tyhjänpäälle. Minulla on hieno asunto ja unelmieni opiskelupaikka odottamassa.
Näiden elämän suurien onnenaiheiden lisäksi olen oppinut myös arvostamaan arjen pieniä iloja. Kun sairauden täysin mustasta maailmasta olen pikkuhiljaa uskaltanut varovaisesti kurkistaa oikeaa elämää, olen oppinut nauttimaan elämän pienistä positiivisista puolista. Nautin esimerkiksi auringon paisteesta, kävelyllä vastaan tulevan ihmisen hymystä ja hyvän kappaleen kuulemisesta radiossa aivan toisella tapaa kuin ennen sairastumistani.
Tähän loppuun on vielä todettava, että toivon, ettei kukaan ymmärrä tätä tekstiäni väärin. Haluan korostaa, että en valitsisi missään tapauksessa tätä sairautta enkä soisi tätä kokemusta kenellekään. Antaisin mitä vain, että sairauteni saataisiin pyyhittyä pois elämästäni. Sairaudessa itsessään ei ole mitään hyvää, mutta sitä vastaan taistelu on opettanut jo nyt minulle paljon, vaikka prosessi on vielä kesken, ja sairauden voittaminen tekee minusta varmasti vahvemman.
"Etkö olisi voinut säästää minua siltä kokemukselta?, hän kysyi. - En, tuuli vastasi. Jos olisin, et olisi nähnyt pyramideja, eivätkö ne olekin mahtavia?"
- Paulo Coelho, Alkemisti
Vaikeasta sairaudestani huolimatta koen olevani erittäin onnekas ihminen. Minulla on nimittäin se kaikkein tärkein, eli rakkaita ihmisiä ympärilläni. Niihin kuuluvat muun muassa isovanhempani, tätini, äitini, siskoni ja muutama hyvä ystävä ja kohtalotoveri, joilta saan arvokasta vertaistukea. Kaikkein eniten tukea tässä syvässä suossa tarpoessani olen kuitenkin saanut yhdeltä ihmiseltä, nimittäin isältäni. Tämän vuoksi omistankin menneen isänpäivän kunniaksi tämän tekstini hänelle.
Sanalla sanoen voisin sanoa, että isäni on aina ollut minulle vastavoima sairaudelle. Hänen läsnäolonsa on luonut minulle sellaisen turvan, että olen uskaltanut vastustaa sairautta, ja olen pystynyt vaikeimpinakin hetkinä syömään. Kun olen tuntenut olevani yksin sairauteni armoilla, minulla on aina ollut joku, joka on vetänyt minua oikeaan suuntaan.
Isäni on nimittäin potkinut minua eteenpäin kohti paranemista silloinkin, kun minusta on tuntunut, että sairaus on houkutellut liikaa tuttuudellaan ja olisin halunnut jäädä kiinni entiseen. Jokainen askel, jonka olen uskaltanut ottaa tielläni kohti paranemista on ollut pitkälti isäni rohkaisun ansiota.
Tämä eteenpäin potkiminen on usein edellyttänyt ihan käytännön apua isältäni, ja isäni on joutunut usein ottamaan isänä olemisen lisäksi myös monia muita rooleja, esimerkiksi toimimalla hoitajanani. Hän on antanut minulle käytännön apua, tukea ja valvontaa ruokailuihin, sopinut kanssani ateriasuunnitelmista ja lisäyksistä siihen sekä esimerkiksi liikuntarajoituksista. Nämä käytännön asiat ovat olleet minulle elintärkeät kainalosauvat pysyäkseni kiinni elämässä, ja ajoittain ylipäätään hengissä.
Välillä tämä eteenpäin potkiminen on aiheuttanut minussa sairauden luomia vastareaktioita, ja myös negatiivisia tunteita, kuten ahdistusta ja pahaa oloa. Isäni on kuitenkin ollut tukenani myös näinä hetkinä. Hän ei ole pelästynyt edes pahimpia ahdistuskohtauksiani, mikä on ollut minulle ensiarvoisen tärkeää. Sillä vain siten olen pystynyt myös itse katsomaan ahdistustani silmästä silmään. Vaikeimpina hetkinä isäni on luonut sylillään turvaa, joka on voittanut sairauden luoman pelon.
Isäni on nimittäin ollut sairauteni edessä kuin kallio. En tunne tai tiedä ketään muuta ihmistä, itseni mukaan lukien, joka olisi pysynyt sairauteni edessä yhtä järkkymättömänä. Hän ei ole pelännyt sairauttani silloinkaan kun minä olen itse ollut kauhuissani.
Välillä ollessani pahimmassa sairauden vaiheessa, olen työntänyt puoliväkisin ihmisiä pois luotani. Olen toiminut tavattoman itsekkäästi, jopa epäinhimillisisesti ja muita ihmisiä kohtaan torjuvasti ja välinpitämättömästi, sillä ajatuksiini on mahtunut vain sairaus. Olenkin ajoittain tämän käytökseni takia menettänyt välillä lähes kaikki ihmiset ympäriltäni. Isäni ei ole kuitenkaan koskaan suostunut lähtemään luotani. Hän ei ole hylännyt minua koskaan.
Isäni on ollut tukeani silloinkin, kun minusta on tuntunut, että olen ollut muuten aivan yksin. Poikkeuksetta päivittäiset vierailut osastolla muistan aina päivieni kohokohtina. Tunsin, että minua ajatellaan. Olin rakastettu silloinkin kun en käyttäytynyt rakastettavasti. Minua ajateltiin silloinkin, kun en todellisuudessa enää ollut läsnä tässä maailmassa.
Käsittääkseni isäni vahvuutta sairauttani kohtaan ja sitä, että hän on kaikesta huolimatta jaksanut pysyä rinnallani on tukenut se, että hän ei ole koskaan lakannut uskomasta minuun ja paranemiseeni. Hän on nähnyt toivoa silloinkin, kun muut ovat sen menettäneet. Hän on nähnyt valoa tunnelin päässä niinäkin hetkinä, kun olen ollut syvällä pimeässä. Se on auttanut myös minua selviämään monista epätoivoiseltakin tuntuvista hetkistä. Ja tiedän, että selviän, koska tiedän, että isäni ei anna koskaan periksi tässä taistelussa. Hän ei luovuta koskaan.
Isäni on onnistunut rakastamaan minua ehdoitta, sillä hän on varmasti paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa pystynyt erottamaan minut sairaudestani. Isäni on ymmärtänyt, että kyse on sairaudesta, eikä omasta valinnastani. Hän ei ole ikinä syyllistänyt minua puolikkaalla sanallakaan sairaudestani. Hän on ymmärtänyt, että minä en ole sama asia kuin anoreksia, ja vihdoin olen alkanut ymmärtää sen itsekin.
Isäni tunteekin, ehkä paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa, oikean Idan sairauden alla. Ja tuon Idan hän on onnistunut kaivamaan esiin silloinkin, kun sairauden panssarikuori on peittänyt sen alleen. Hän on tunnistanut jokaisen pienen vilahduksen Idasta, joka on pilkottanut sairauteni alta. Se on auttanut myös minua itseäni kaivaamaan oikeaa Idaa ja omaa tahtoani esiin.
Sillä isäni ansiosta minä tiedän, että tuo Ida kannattaa kaivaa esiin. Tiedän nimittäin, että isäni rakastaa minua ehdoitta, juuri sellaisena kuin minä olen. Omien ja sairauden vaatimusten edessä olen aina tiennyt, että jollekin kelpaan ilman mitään vaatimuksia. Isäni rakastaa minua nyt ja aina. Ja se rakkaus on vahvempi kuin mikään muu, jopa vahvempi kuin tämä sairaus.
Isäni on rakastanut minua nimittäin niin paljon, että olen saanut tuntea olevani täydellinen juuri sellaisena kuin olen, mikä on auttanut minua hyväksymään itseni. Hoitajani käytti kuvaamaan samaa asiaa termillä "kokonaisuudessaan hyvä". Tämä asia on torjunut kaikki sairauden väitteet omasta kelvottomuudestani ja pitänyt itseluottamukseni jonkinlaisessa kunnossa silloinkin, kun sairaus on pyrkinyt tuhoamaan sen täysin. Jollekin olen nimittäin ollut aina kaikki kaikessa.
Kaikesta sairauteni voittamisessa saamastani tuesta ja lukuisista rooleista huolimatta isäni onkin minulle ennen kaikkea minua ehdoitta rakastava isä. Ja tämä suhteeni isään on vahvempi kuin mikään muu, vahvempi jopa kuin suhteeni sairauteen. Ja olen varma, että suhteemme isäni kanssa kestää läpi tämän sairauden, ja läpi koko elämän. Tulee elämässä eteeni mitä tahansa, minkälaisia ongelmia tahansa, tiedän aina, että minulla on ainakin yksi ihminen, jonka puoleen voin kääntyä. Ja isäni kanssa mikään este tai kivikko ei ole liian suuri ylitettäväksi.
Kiitos isi rakas, että olet ja olet aina ollut olemassa minulle ja minua varten!
Minun on, blogiteksteistäni huolimatta, aina ollut vaikea pukea ajatuksiani sanoiksi suullisesti. Usein tuttuun kysymykseen kuulumisista olenkin hoitajalle vastannut mitäänsanomattomasti "ihan hyvää". Ilmeisesti mehukkaamman keskustelun aikaansaamiseksi hoitajani on parille viime tapaamiselle tuonut kortteja, joissa on ollut kuvia. Näistä korteista olen valinnut ne kuvat, jotka parhaiten kuvaavat senhetkisiä tunnelmiani ja ajatuksiani. Tehtävä ei yllättäen ollutkaan minulle vaikea, ja yhden kuvan sijaan onnistuin kummallakin kerralla valitsemaan niistä useampia. Seuraavassa raotan teille hieman näiden kuvien symboliikkaa, sillä ne kiteyttävät mielestäni osuvasti tämän hetkistä tilannettani sairauden suhteen ja ajatuksiani paranemisesta.
Ensimmäiseksi valitsin kuvaksi eräänlaisen pyörteen, joka olisi voinut olla piirros virrasta. Tämä kuva osui käteeni, koska tunnen, että sairaus on eräänlainen kierre, jossa helposti vain ajautuu virran vietäväksi. Tästä kierteestä näen jo esiin pilkottavan rannan, johon tahtoisin hypätä. Tunnen kuitenkin, ettei tällainen kertariuhtaisu minulle ainakaan vielä ole mahdollista, vaan räpiköin reunoja kohti jatkuvasti taistellen, hitaasti, mutta edeten kohti maalia kuitenkin. Tällaisessa pyörteessä pitää myös pitää tiukasti kiinni, jotta ei ajaudu vain syvemmälle ja virran vietäväksi. Tätä korttia kuvaaviksi sanoiksi valikoinkin termin "pitää kiinni".
Tavoitteeni nimittäin on selvä. Siihen liittyy myös toinen valitsemani kuva, jossa tien risteyksessä on kaksi nuolta eri suuntiin. Tunnen tällä hetkellä olevani jonkinlaisessa risteyksessä, ja minun on tehtävä valinta, mihin suuntaan lähteä. Voin valita sairauden, joka houkuttaa jatkuvasti tuttuudellaan. Tämä olisi helpompi tie, jonka osaan jo kulkea. Toisen viitan päässä häämöttää kuitenkin terveys, jota oikeasti haluan tavoitella. Päivittäin joudun tekemään valintoja näiden kahden reitin välillä, vaikka en tarkkaan tiedä, mitä tienviitan päässä odottaa. Ja vaikka tavoitteeni onkin selvästi parantuminen, tuottavat käytännön valintatilanteet minulle edelleen vaikeuksia, koska sairaus kuiskuttelee yhä korvaani ja sysää päähäni ajatuksia. Olen kuitenkin mennyt jo eteenpäin, kun erotan sairauden ajatukset omistani, näen tämän ristiriidan, ja uskallan monesti myös vastustaa sairaita ajatuksia.
Eräs kuvani olikin mikrofoni. Se kuvaa sitä, että oma ääneni pyrkii yhä enemmän esiin sairauden tahdon alta. Olen alkanut yhä enemmän kuunnella itseäni, mitä minä haluan. Tästä kertoo esimerkiksi se, että lyhensin kävelylenkkiäni viime viikolla ja aloitin minulle mieluisan uuden harrastuksen, josta nautin. Lisäksi olen ruokavalinnoissani pyrkinyt pitämään mielessäni omat todelliset makumieltymykseni pelkkien ravintosisältöjen sijaan.
Vaikka pyrinkin kuuntelemaan itseäni yhä paremmin, on sairauden ääni kuitenkin vielä minussa kuitenkin olemassa. Yksi kuvistani kuvasiksin mielestäni sairauden luomaa kuorta ja eri tasoja minussa. Näille valitsin sanakorteista termin "estää itseään", sillä koen, että sairaus estää minua olemasta se Ida, joka haluaisin olla. Kuvassa oli eri väreillä ihmisen muodossa erilaisia kerroksia. Koen, että sairaus on luonut ympräilleni kovan kuoren, joka peittää alleen herkän aidon Idan. Joudunkin jatkuvasti pohtimaan, mikä on osa minua ja mikä on osa sairautta. Nämä kaksi ääripäätä vaihtelevat keskenään eri voimaakkuuksina. Sairauden tasot vaihtelevatkin minussa, ja välillä olen syvemmällä sairauden syövereissä, välillä taas tervepuoleni on vahvemmilla. Tällainen aaltoliike sairaudessa ja toipumisessa on käsittääkseni syömishäiriötä sairastaville hyvin tyypillistä. Silloin tällöin joudunkin yhä tekemään kompromisseja sairauden ja terveyden välillä.
Sillä kuten eräs valitsemani kortti kuvasi, on tämä paraneminen kuitenkin pitkä ja haastava prosessi, aivan kuin maratonjuoksu. Vaikka päämäärä on selvä, vaatii sen saavuttaminen paljon ainakin hikeä ja kyyneleitä, siis jatkvaa työtä. Enää en kuitenkaan suostu pakenemaan elämää, vaan pikemminkin juoksen pakoon sairautta. Ja kun pidän maaliviivan mielessä, uskon sen vielä saavuttavani. Ja kuten hoitajani niin osuvasti totesi, olen jo stadionilla. Enää en juoksu yksin metsässä. Ja se on jo alku.
Toivon myös, että kuvakorttien käyttö voisi olla eräänlainen alku uudelle tavalle ilmaista omia tunteitani ja ajatuksiani. Kirjoittamisen lisäksi työskentely itseni ilmaisemiseksi esimerkiksi valokuvaamalla, piirtämällä, maalaamalla ja vaikkapa kuvakollaasia tekemällä voisi olla minulle hyvä tapa käsitellä sairauttani. Ehkäpä jokin tällainen kuvallinen tapa voisi sopia myös jollekin teistä, jolle omista tunteistaan ja ajatuksistaan puhuminen on vaikeaa?
Tekstini "Minä" herätti teissä lukijoissani niin paljon ajatuksia ja tunteita, että sain myös valtavati rohkaisua itsestäni kertomiseen. Tämän vuoksi päätin vielä uudelleen raottaa hieman sitä, mitä Idan maailmaan kuuluu anoreksian lisäksi. Seuraavassa tekstissäni kerron hieman toiveistani tulevasta, pienistä haaveistani ja suurista unelmistani.
Ensinnäkin haluan jatkaa rakasta tanssiharrastustani. Haluan tuntea, kuinka endrofiini virtaa hien tullessa pintaan. Haluan päästä irrottelemaan ja juhlimaan tanssien keskellä päivää yhdessä toisten kanssa tuntien, että kuulun ryhmään. Tanssiessa olen parhaimmillaan päässyt flow-tilaan, jossa aika ja paikka katoavat, olen yhtä kehoni ja musiikin kanssa ja tarkat askelkuviot katoavat, kun antaudun musiikin vietäväksi.. Silloin olen tuntenut aitoa liikunnan iloa, ja sen toivon löytäväni taas uudestaan.
Harrastusten osalta haluan myös oppia soittamaan kitaraa paremmin. Minulla ei ole vielä kovin suurta luottamusta omiin taitoihini, eivätkä tavoitteenikaan rehellisesti sanottuna ole kovin korkealla. Tahtoisin kuitenkin saavuttaa tason, jossa pystyisin sujuvasti säestämään kitaralla omaa ja toisten laulua, jotta laulaminen esimerkiksi illanistujaisissa olisi mahdollista. Ennen kaikkea haluaisin oppia soittamaan sellaista musiikkia, joka omaan korvaanikin kuullostaa hyvältä (tai edes siedettävältä).
Kitaran soiton lisäksi tahtoisin kehittyä kokkailutaidoissani. Olen viime aikoina saanut ruoan valmistuksesta todellisen harrastuksen, josta olen innostunut. Teenkin ruokaa vähintään pari kertaa viikossa, mutta tasoni on taitojeni osalta vielä melko alhainen ja joudun noudattamaan yksinkertaisimpiakin reseptejä pilkuntarkasti, jotta onnistuisin. Toivoisin pääseväni tilanteeseen, jossa valmistamani ruoka olisi todella hyvää ja pääsisin siirtymään yhä haastavampiin resepteihin ja käyttämään ruoanlaitossa myös omaa luovuuttani. Tulevaisuudessa toivon, että pystyisin myös itse nauttimaan omista tuotoksistani, ja voivani herättää henkiin sitä myötä yhteisen harrastuksen isäni kanssa menemällä työväenopiston kokkikursseille. Niiltä kursseilta, samoin kuin ruoanlaitosta ja etenkin leipomissesta minulla on hyviä muistoja. Muistan mummollasta mitä eksoottisimpien pullaukkojen leipomisen ja jouluiset piparitalot.
Uutena taitona haaveenani on oppia ompelemaan. Jo pienestä pitäen olen käynyt käsityökursseilla ja olen myöhemmin tehnyt paljonkin erilaisia käsitöitä, mutta koneompelua en ole koskaan oikein oppinut. Sain pari vuotta sitten jouluna lahjaksi ompelukoneen, jolla toivoisin oppia ompelemaan pieneiä kodintekstiilejä ja ehkä itselle omia vaatteita. Ompelemisessa kuten muissakin käsitöissä minua viehättää sen, että sen avulla voi saada aikaiseksi jotain ainutlaatuista, oman näköistä. Ompelun kautta toivoisinkin löytäväni jälleen yhden uuden tavan ilmaista itseäni.
Eräs tärkeä ilmaisumuoto minulle on myös ollut näytteleminen. Ujosta luonteestani huolimatta minut totuttiinkin koulussa näkemään koulun näytelmien pääroleissa. Haaveilenkin joskus esiintyväni isolle yleisölle oikean teatterin lavalla, vaikka haaveesta teatterikorkeakouluun pyrkimisestä olenkin jo luopunut.
Ollessani vielä terve myös matkustelu kuului perheeni yhteisiin harrastuksiin loma-aikoina. Olen aina nauttinut tutustumisesta uusiin kulttureihiin, erilaisiin tapoihin elää ja katsoa tätä maailmaa, taiteen ja historian ihmettelystä ja vieraisiin ruokakulttuureihin ja paikalliseen elämänmenoon tutustumisesta. Haaveilenkin pääseväni jälleen näkemään maailmaan. Ihan ensimmäiseksi tahtoisin päästä parhaan ystäväni kanssa Tukholman-risteilylle. Tallinnan-reissumme kesän ja syksyn aikana ovat antaneet tästä pientä esimakua. Köpenhamina on ollut tähän mennessä minun suosikkikohteeni, ja sinne toivon pääseväni vielä uudestaan. Lisäksi toivon pääseväni vielä näkemään Suomen lapin kauneuden ruska-aikaan ja patikoimaan ja haukkaamaan raikasta ilmaa Itävaltaan. Toivon myös pääseväni jälleen Ranskaan kehittämään kielitaitoani ja junamatkalle Pietariin. Siskoni kanssa meillä onkin ollut suunnitelmissa matkustaa Nizzaan nauttimaan kirkkaansinisestä merestä. Lisäksi olen jo pienestä lapsesta asti haaveillut pääseväni katsomaan kenguruita ja nauttimaan lämmöstä Australiaan. Oikeastaan tahdonkin matkustaa maailman ympäri ja imeä itseeni kaikkia vieraita kulttuureja.
Tavoitteenani on myös kyetä niin itsenäiseen elämään, että pystyisin muuttamaan takaisin omaan asuntooni, jossa voisin tulla ja mennä ja olla juuri niin kuin itseäni huvittaa. Olemme myös haaveilleet rakkaan siskoni kanssa muuttavamme yhteiseen asuntoon, jossa meillä olisi seuraa toisistamme, mutta myös omat huoneet omaa tilaa ja aikaa varten. Haluan päästää mielikuvitukseni valloillee siustaessani asuntoani. Siellä olisi mustaa elokuvatyyliä Audrey Hepburn -aiheisin julistein ja tietysti pinkkiä vähintäänkin tekstiilien muodossa.
Omassa tai siskoni kanssa yhteisessä asunnossa toivon vielä järjestäväni kunnon juhlat. Tahdon suunnitella ja valmistella juhlia, pukeutua hienosti ja pitää hauskaa ilman rajoituksia. Juhliin kuuluisi muun muassa singstars-pelin ja karaoken laulamista, ruoasta ja juomasta nauttimista, juoruilua ja tieysti tanssia aamun pikkutunneille asti. Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin, että kaikki ystäväni pääsisivät paikalle ja saisin tuntea olevani minulle rakkaiden ihmisten ympäröiväni.
Sisareni kanssa olemme myös unelmoineet ottavamme yhdessä tatuoinnit. Minä haluaisin niiskuneiden kuvan olkaani. Tatuoinnin aika on sitten, kun olen selättänyt sairauden. Samalla se olisikin myös merkki elämän voitosta.
Suurimmista haaveistani tärkeimpiä minulle on, että löytäisin vielä jonkun ihmisen, joka rakastaisi minua omana itsenäni. Tahdon tuntea päätä huumaavaan, jalat alta vievän ihastumisen, joka syventyy toisiimme kiintymiseen ja rakastumiseen. Haluan kokea rakastamani ihmisen kanssa yhteisiä elokuvailtoja toisiimme käpertyneenä sohvan nurkassa ja nauttia pitkistä aamiaisista yhteisessä sängyssä. Tahdon rakastaa ja tulla rakastetuksi, vanheta toisen kanssa yhdessä.
Rakastamani ihmisen kanssa haluan myös ehkä perustaa myöhemmin perheen, johon kuuluisi myös oma lapsi. Nimeäisin lapsen rakkaiden isovanhempieni mukaan tytön Maijaksi ja Pojan Leoksi. Tahdon kasvattaa, rakastaa ja helliä. Tahdon nähdä lapsen kasvavan ja kehittyvän ja kuinka kaikki omat ärsyttävät piirteet kertaantuvat seuraavassa sukupolvessa.
Perheeseeni kuuluisi ehdottomasti myös pieni oma koira, lyhytkarvainen chihuahua. Sille laittaisin vaaleanpunaiset vaatteet päälle ja timanttikaulapannan kaulaan. Pikkukoira kulkisi kainalossa tai laukussa kätevästi kaikkialle. Todennäköisesti nimeäisin koiran Nipsuksi. Siltä saisin ehdotonta rakkautta, ja kasvattaisin ja kouluttaisin sen tottelevaiseksi, vaikkakin vähän hemmotelluksi. Yhdessä voisimme harrastaa vaikka koiratanssia. Uusi koira ei kuitenkaan milloinkaan voisi korvata kesällä edesmennyttä rakasta koiraamme Helmiä, joka säilyy aina sydämessäni aitona perheenjäsenenä ja ystävänä.
Jo ehkä ennen omaa lasta toivon pääseväni jonkun lapsen kummiksi. Tahdon päästä tärkeäksi osaksi pienen ihmisen elämää ja tukea ja ohjata hänen elämäänsä oikeaan suuntaan. Tahdon muistaa ja hemmotella kummilastani lahjoilla ja hoitaa häntä yhdessä olostamme nauttien. Pidän myös mahdollisena, että ryhdyn tulevaisuudessa sijaisperheeksi tai otan kummilapsen jostakin kehitysmaasta, koska pidän näitä tehtäviä todella tärkeinä rankkuudesta huolimatta.
Tärkeää vaikkakin rankkaa työtä toivon pääseväni tekemään myös valmistuttuani lastentarhanopettajaksi. Haaveenani on erikoistua vielä erityislastentarhanopettajaksi. Erityisesti työskentely autististen lasten parissa kiinnostaa minua. Työni on mielestäni tärkeää, sillä maailmassa ei ole mitään arvokkaampaa kuin pieni lapsi eikä mitään tärkeämpää kuin tämän kasvun ja kehityksen ja samalla lapsenomaisen maailman tukeminen. Olen työssäni kunnianhimoinen ja valmistuttuanikin pyrin varmasti kehittämään itseäni jatkuvasti. Hienoa työssä onkin nimenomaan se, että joka päivä ja jokainen hetki tarjoaa tilaisuuden oppia jotakin uutta.
Vaikka työkseni haluankin toimia ennen kaikkea lastentarhanopettajana, unelmoin myös pääseväni kirjoittamaan johonkin oikeaan lehteen (mieluiten johonkin muuhun kuin seiskaan) kolumneja. Nautin kirjoittamisesta ja se on minulle tärkeä keino ilmaista itseäni. Tahtoisin saada oman ääneni kuulviin myös laajemmalle lukijakunnalle. Blogista on tullut kuluvien kuukausien aikana minulle tärkeä keino käsitellä ajatuksia ja ilmaista itseäni ja olen tavattoman kiitollinen teistä jokaisesta lukijastani.
Näiden unelmien toteuttamisen esteenä on pitkälti sairauteni. Ennen kaikkea haaveilenkin tällä hetkellä ihan tavallisesta arjesta ilman syömishäiriötä. Tahtoisin, että olisin vapaa elämääni rajoittavista pakkoajatuksista ja vapaana sairauden tuomasta syyllisyydestä. Tahdon voivani liikkua silloin kun huvittaa ja sen verran kuin huvittaa ilman ajatusta kuluttamisesta. Haluan syödä mitä huvittaa silloin kun on nälkä ja mitä minun tekee mieli ahdistumatta. Toivon olevani sanalla sanoen vapaa sairauden luomista kahleista, jotka rajoittavat elämääni ja tekevät siitä ahdistavaa ja stressaavaan. Jos ja KUN tämän tavoiteeni saavutan, olen varma, että opin nauttimaan elämästä yhä voimaantuneempana ja vahvempana kuin ennen. Samalla toivon omalla esimerkilläni rohkaisevani muita päästämään iri sairaudesta ja antamaan elämälle tilaa, kuten muutamien toipuneiden esimerkit ovat minua kannustaneet, ja ylipäätään luovani uskoa siihen, että syvältäkin suosta voi nousta ja vaikeudet on voitettavissa.
Unelmani motivoivatkin minua parempaan, terveeseen elämään ja antavat valoa tulevaan. Elämä on unelmia, jotka kannattelevat arjen aallokossa. Samalla se on myös aikaa toteuttaa omia haaveitaan. Ja nyt on viimein tullut minun vuoroni. Viime viikolla blogiini oltiinkin päädytty hakutermeillä "valoisa tulevaisuus odottaa sinua". Se odottaa meitä jokaista, tartutaan siis siihen, unelmien tulevaisuuteen, kiinni.
