Olen treenannut salilla nyt puolisen vuotta, ja onnistunut jokaisessa liikkeessä vähintään tuplaamaan painot, parantanut kestävyyttäni ja täten toistomääriäni -ja näkyvästi kasvattanut lihaksiani. Ennen kaikkea olen saavuttanut salilla sen, mistä olen pitkään (jos en aina) haaveillut: treenin tuoman jumalaisen tunteen. Miten tuloksia sitten on syntynt? Nyt siis luvassa ajatuksiani onnistuneesta, siis tuloksellisesta mutta nautinnollisesta treenaamisesta
Ihan ensiksi haluan tehdä selväksi, että treenin onnistumsen ja tulosten saavuttamisen kannalta ensimmäinen ja ehkä kaikkein tärkein edellytys on oikea ajoitus. Olin haaveillut saliharjoittelusta jo pitkään, mutta tein alusta
asti selväksi, että sen aika olisi vasta, kun paitsi ammattilaisen mielestä
turvallinen paino treenamiselle olisi saavutettu -eikä liikkumiseni olisi
enää sairauden sanelema! On naurettava, tai no, pikemminkin säälittävä, ajatella, että lihaksia
olisi mahdollista kasvattaa riutuneeseen kroppaan ylirutinoituneella
pakkoliikunnalla ja energiamäärillä, jotka eivät riitä edes
aliravitsemustilan korjaamiseen.
Jotta elimistöllä olisi energiaa treenata, puhumattakaan mitään maholliuuksia rakentaa lihaksia, edellyttää se riittävää ravintoa. Lienee itsestäänselvyys, että kasvatin myös ruokamääriäni
ryhtyessäni treenaamaan, ja tankkaan aina ennen ja jälkeen salikäyntien
vielä ekstraa. Lihaksieni ja treenitehojeni kasvaessa olen tietysti myös syönyt enemmän.
Kun keholla ei ole mistä rakentaa -siis riittävästi rakennusaineita niin kehossa kuin ravinnosta, ei se
onnistu. Jos lihaksia yrittää harjoittaa nääntyneessä tilassa rasvattomaan kroppaan,
vain tuhoaa itseään lihasten kasvattamisen sijaan. Liikkuminen
aliravittuna saa elimistön käyttämään lihaksia ravintonaan, ja siis
surkastuttaa niitä entisestään.Pahimmillaan
aliravittuna treenaaminen (tai sen yrittäinen, sillä tuota termiä ei
tällöin mielestäni oikein sovi käyttää), on jopa hengenvaarallista.
Salilla kannattaa muutenkin muistaa, mitä on tekemässä, eli edistämässä omaa
hyvinvointiaan, ei vaarantamassa sitä. Tällöin ykkösasiaksi nousee
turvallisuudesta huolehtiminen. Erilaiset rasitusvammat (joilta olen
onneksi onnistunut välttymään) syövät aina paitsi aikaa ja
mahdollisuuksia treenaamiselta, myös vievät kehitystä siihen väärään
suuntaan. Se, että flunssaisena pidin
taukoa treenaamisesta sairauden ajan ja vielä muutaman lepopäivän
päälle, oli minulle nyt itsestäänselvyys -ja teki oikeasti vain hyvää, niin minulle kuin keholleni ja treeneillekin.
Lihas ei nimittäin kasva salilla hien virratessa, se kasvaa levossa. Itse asiassa
treenatessa lihaksissa tapahtuu mikroskooppista hajoamista, ja vasta
levossa, kun lihakset ovat saaneet riittävästi ravintoa, ne korjaantuvat
entistä vahvemmiksi -ja kehittyvät. Jos siis olet jatkuvasti huhkimassa
salilla, eikä lihas ehdi palautua, hajotat vain lihaksiasi. Tämän
vuoksi pidänkin tarkasti huolta, paitsi ravinnosta myös
omasta jaksamisestani. En koskaan treenaa peräkkäisinä päivinä, pidän
AINA
viikossa useamman lepopäivän ja välillä pidempiä taukoja ja kevennettyjä
treeniviikkoja. En mene huhkimaan salille, jos lihas on kipeä vielä
edellisestä treenistä. Jos treenissä huomaan, että lihas ei jaksa tai
palaudu normaalisti, annan sille lisää aikaa ja lepoa.
Treenatessani kehoani myös kuuntelen ennen kaikkea kehoani -en mieltäni. En
siis anna mielen johtaa ja ajattele, mitä minun pitäisi jaksaa tai
vaikkapa kuinka monta kiloa nostamaan. Lihas ei valitettavasti osaa lukea, eikä kehity siitä, paljon taulu näyttää painomääräksi tai pää laskee toistoja, sen kehitys alkaa siitä kun se
saa riittävästi ärsykettä. En kirjaa painoja tai
toistomääriä, ja jos aluksi suunnittelemani painomäärä tai
toistomäärä tuntuu liian kovalta tänään, hyväksyn kehoni rajat
sellaisena kuin ne ovat ja höllennän tahtia.
Keholla ei ole kahta samanlaista
päivää. Joskus se jaksaa enemmän, joskus vähemmän. Laitteilla lähden
ensin tunnustelemaan melko pienillä painoilla, ja kokeilen, mitä keho
tänään jaksaa ja mikä on sille tänään hyvä painomäärä. Jokainen treeni on
kuitenkin uusi, ja kehoni kyllä kertoo, milloin sille on tarjottu
tarpeeksi haastetta.
Suorituksiaan ei kannata lähteä vertailemaan kaverin kanssa. Sillä kun pyrkii parantamaan omaa lihaskuntoaan, eikä naapurin, kananttaa myös
keskittyä siihen. En enää vertaile
sairaalla tavalla muihin. En vertaile vartaloani, enkä vertaile
suorituksiani. Salilta löytyy aina joku "parempikroppaisempi" ja joku, joka
treenaa kovempaa. Eikä se, nostaako joku 3 vai 120 kiloa vaikuta omaan kehitykseeni tuon taivaallista. En siis tuhlaa sellaisiin asioihin enää arvokasta
aikaani, vaan keskitän mielummin aikani ja energiani omaan suoritukseeni
Nostaessani vaikkapa
painoja en muutenkaan koskaan moiti itseäni puutteellisistä suorituksista tai
kiristä itseäni sellaisiin suorituksiin, joita kehoni ei jaksa. Puhun
poikkeuksetta itselleni kannustavasti, armollisesti. Saatan esimermiksi
sanoa: Hienoa, jaksoit vielä tämänkin kerran tai yksinkertaisesti: tämä
riittää, ei tarvitse yrittää enempää, kuin mitä nyt jaksat. Sillä harva asia syntyy pakottamalla -eivät lihaksetkaan.
Ammattikasvattajana uskon, että kiitos ja lempeä kannustus johtaa parempiin tuloksiin kuin moite ja ruoskiminen, myös omalla kohdallani. Se, että lapsilta tai keholtaan vaatii sellaista, mihin se ei ole valmis ei johda muuhun kuin lannistumiseen -ja näin myös tulevien onnistumisten sabotoimiseen.
Itse tykkään äärimmilleen vetämisen sijaan jättää treenit piirun
verran vajaiksi. Sillä tavoin, etten purista itsestäni ihan kaikkia
mehuja, vaan lopetan juuri silloin huipulla, kun tuntuu kaikkein
hauskimmalta.
Lihaksen kehitys on nimittäin hidasta ja pitkäjänteistä puuhaa. Kun treeneistä jää hyvä mieli, jaksaa salille palata aina uudestaan ja uudestaan. Ja kun salille palaa hyvillä ja rennoin mielin, saa treeneistä kaikki hyödyt irti aivan toisella tapaa kuin pakonomaisesta suorituksesta.
Jotta treenaaminen siis onnistuisi ja paletti toimisi pidemmällä tähtäimellä, kannattaa treeni sovittaa omaan elämäntilanteeseensa -ei toisinpäin. Oman elämäntilanteeni on kokopäivätöiden vuoksi muuttunut ihan täysin niistä ajoista kun alotin treenaamisen. Ja hyvä niin. Olen saanut tärkeämpää sisältöä elämääni, joka on tietysti vaatinut kompromisseja muussa elämässä. Treeneissä se on tarkoittanut muun muuassa treenien lyhentämistä, harventamista -ja sitä kuuluisaa joustoa.
Ajatus siitä, että esimerkiksi
työkiireiden vuoksi joudun välillä tinkimään treeneistäni, ei
ahdista minua piirun vertaa. Olen jättänyt salitreenit
väliin töiden, ja tietysti ihmisten tapaamisien lisäksi, esimerkiksi ihan vain senkin takia, että minuun iski eräänä lauantaiaamuna inspiraatio
leipoa (ja syödä) kakkua. Ja se on ihan ok.
Jos joskus olen kiireessään
erehtynyt salille "jotain hommaamaan", on se usein sellaiseksi
jäänytkin. Kun menen treenaamaan muuhun elämääni
sopivana ajankohtana, pystyn siihen täysin keskittymään ja
rauhoittumaan (vaikka tuota hetkeä olisikin joutunut odottelemaan). Ja ne ovatkin juuri niitä treenejä, jolloin rikon omia ennätyksiäni salilla.
"Älä liiku siksi, että vihaat kroppaasi, vaan siksi, että rakastat itseäsi."
<3: Ida
Jee, hyvä Ida! Hyvä teksti ja niin asiaa! Hassua, miten kuljemme nyt ihan yhtä matkaa saliharrastuksiemme kanssa ja olemme oppineet paljon omasta kehostamme ja liikunnan nautittavuudesta. Tämä on kaukana pahimpien aikojen pakkoliikunnasta ja tavoitekin on ihan eri: kasvattaa voimaa ja massaa itsensä kuihduttamisen ja rankaisemisen sijaan. ;) Mahtavaa, että nautit treenaamisesta, etkä noudata tarkkaa suunnitelmaa ryppyotsaisesti muusta elämästä tinkien. Liikunnan iloa ja valoa pimeisiin syysiltoihin muru!
VastaaPoistaHei Nell! Tuli tästä kommentista mieleen, kuinka joskus osastolla huomasimme sitä, kuinka paljon meillä on sairautemme ja historiamme osalta yhteistä. Muistan silloin miettineeni, milloin koittaa se päivä, että sairauden ja vankilan jakamisen sijaan jaamme toipumisen ja sen mukanaan tuoman ilon ja vapauden. Varovasti tuolloin pohdin, mahtaako se aika koittaa. No, eikö tämä ole se hetki, Ystävä?
Poista<3<3<3
Kyllä vain! Minäkin valitettavasti menetin uskoni topimumiseemme jossakin osaston hämärissä nurkissa, kun seisten askartelimme joulukortteja, peläten, että joku hoitaja yllättää ja käskee pepun penkkiin. Mutta miten paljon olemmekaan muuttuneet, olemme avanneet oven uuteen maailmaan, uusiin ajatuksiin ja ennenkaikkea elämään! <3
PoistaAivan tosi hyvä teksti! Määkin oon aloittamassa salilla käymisen ja liikkumisen joten tää teksti osui just oikeaan hetkeen. Pitkään oon karttanut salille menoa just siksi, että vertailen nyt jo mielessä sitä, että siellä on niitä kehittyneempiä ja parempikuntoisempia. Vaikka tuskin sitäkään näkee pelkästään ulkomuodon perusteella. Tää teksti kyllä muutti typerää ajatustapaa.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Eeva! Voi vitsit, tuo vertailu on kyllä niin pirullinen sairauden oire! Itsekin kärsin siitä vuosia, joten ajatuksesi kuulostavat tutuilta. Olen onnellinen, jos tekstini auttoi Sinua omalta pieneltä osaltaan irtautumaan tuosta oireesta, joka monesti vaatii pitkällisen työn, kuten se minullakin vaati.
PoistaSali on ehdottomasti niitä paikkoja, joissa kannattaa tuijottaa vain omaa napaansa. Aluksi se vaatii varmasti ihan tietoista työtä, mutta pikkuhiljaa ei toisten reidenympärys enää kiinnosta.Muut ihmiset salilla ovat pääosin jo tässä vaiheessa, joten muiden ajatuksia omasta vartalostasi ei kannata alkaa puntaroimaan.
Yleensäkin elämässä näen, että jos pystyy huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan, resursseja jää silloin tällöin myös muiden auttamiseen. Sairauteenkin kuuluva ihmisten välinen kilpailuasetelma sen sijaan vain syö voimia kaikilta osapuolilta.
Oikein hyvää syksyä Sinulle ja tsemppiä! :)
Hei Ida!
VastaaPoistaIhanaa miten olet sisäistänyt että kuntosaliharjoittelu on todella vain itseä varten, ei vertailua muiden kanssa! Että painoilla työskennellään omaa kuntoaan kohentaakseen ja oman hyvinvoinnin eteen, ei muiden silmien. Niin totta kaikki mitä kirjoitat, että vasta hyvin ravittu ja hyvin voiva keho hyötyy kuntosalikäynneistä! Muuten tekee vain hallaa itselleen. Sinä olet tämän tiedostanut ja osaat nyt pitää huolta itsesäsi kaikin puolin! Olen taas kerran niin ylpeä sinusta!
Halataan kun tavataan, toivottavasti pian! <3<3<3
Hei Katarina! Kyllä terve itsekkyys on meillä ihan liian vähän arvostettu piirre. Kun huolehtii omasta hyvinvoinnistaan ja siitä, että itse tekee oikein, kun keskittyy omiin valintoihinsa elämässä, auttaa usein läheisiään paljon paremmin kuin ihmisten välisellä kilpailuasetelmalla.
PoistaItse asiassa se, että osaa pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan kaikin puolin, on oikeasti aika hieno juttul. Sellainen juttu, jonka me olemme saavuttaneet ja josta voimme olla ylpeitä. Ja se on se kaikkein tärkein juttu jolla Sinä saat minut onnelliseksi.
Halauksia <3<3