Kannat minut

Vaikeasta sairaudestani huolimatta koen olevani erittäin onnekas ihminen. Minulla on nimittäin se kaikkein tärkein, eli rakkaita ihmisiä ympärilläni. Niihin kuuluvat muun muassa isovanhempani, tätini, äitini, siskoni ja muutama hyvä ystävä ja kohtalotoveri, joilta saan arvokasta vertaistukea. Kaikkein eniten tukea tässä syvässä suossa tarpoessani olen kuitenkin saanut yhdeltä ihmiseltä, nimittäin isältäni. Tämän vuoksi omistankin menneen isänpäivän kunniaksi tämän tekstini hänelle.

Sanalla sanoen voisin sanoa, että isäni on aina ollut minulle vastavoima sairaudelle. Hänen läsnäolonsa on luonut minulle sellaisen turvan, että olen uskaltanut vastustaa sairautta, ja olen pystynyt vaikeimpinakin hetkinä syömään. Kun olen tuntenut olevani yksin sairauteni armoilla, minulla on aina ollut joku, joka on vetänyt minua oikeaan suuntaan.

Isäni on nimittäin potkinut minua eteenpäin kohti paranemista silloinkin, kun minusta on tuntunut, että sairaus on houkutellut liikaa tuttuudellaan ja olisin halunnut jäädä kiinni entiseen. Jokainen askel, jonka olen uskaltanut ottaa tielläni kohti paranemista on ollut pitkälti isäni rohkaisun ansiota.

Tämä eteenpäin potkiminen on usein edellyttänyt ihan käytännön apua isältäni, ja isäni on joutunut usein ottamaan isänä olemisen lisäksi myös monia muita rooleja, esimerkiksi toimimalla hoitajanani. Hän on antanut minulle käytännön apua, tukea ja valvontaa ruokailuihin, sopinut kanssani ateriasuunnitelmista ja lisäyksistä siihen sekä esimerkiksi liikuntarajoituksista. Nämä käytännön asiat ovat olleet minulle elintärkeät kainalosauvat pysyäkseni kiinni elämässä, ja ajoittain ylipäätään hengissä.

Välillä tämä eteenpäin potkiminen on aiheuttanut minussa sairauden luomia vastareaktioita, ja myös negatiivisia tunteita, kuten ahdistusta ja pahaa oloa. Isäni on kuitenkin ollut tukenani myös näinä hetkinä. Hän ei ole pelästynyt edes pahimpia ahdistuskohtauksiani, mikä on ollut minulle ensiarvoisen tärkeää. Sillä vain siten olen pystynyt myös itse katsomaan ahdistustani silmästä silmään. Vaikeimpina hetkinä isäni on luonut sylillään turvaa, joka on voittanut sairauden luoman pelon.

Isäni on nimittäin ollut sairauteni edessä kuin kallio. En tunne tai tiedä ketään muuta ihmistä, itseni mukaan lukien, joka olisi pysynyt sairauteni edessä yhtä järkkymättömänä. Hän ei ole pelännyt sairauttani silloinkaan kun minä olen itse ollut kauhuissani.

Välillä ollessani pahimmassa sairauden vaiheessa, olen työntänyt puoliväkisin ihmisiä pois luotani. Olen toiminut tavattoman itsekkäästi, jopa epäinhimillisisesti ja muita ihmisiä kohtaan torjuvasti ja välinpitämättömästi, sillä ajatuksiini on mahtunut vain sairaus. Olenkin ajoittain tämän käytökseni takia menettänyt välillä lähes kaikki ihmiset ympäriltäni. Isäni ei ole kuitenkaan koskaan suostunut lähtemään luotani. Hän ei ole hylännyt minua koskaan.

Isäni on ollut tukeani silloinkin, kun minusta on tuntunut, että olen ollut muuten aivan yksin. Poikkeuksetta päivittäiset vierailut osastolla muistan aina päivieni kohokohtina. Tunsin, että minua ajatellaan. Olin rakastettu silloinkin kun en käyttäytynyt rakastettavasti. Minua ajateltiin silloinkin, kun en todellisuudessa enää ollut läsnä tässä maailmassa.

Käsittääkseni isäni vahvuutta sairauttani kohtaan ja sitä, että hän on kaikesta huolimatta jaksanut pysyä rinnallani on tukenut se, että hän ei ole koskaan lakannut uskomasta minuun ja paranemiseeni. Hän on nähnyt toivoa silloinkin, kun muut ovat sen menettäneet. Hän on nähnyt valoa tunnelin päässä niinäkin hetkinä, kun olen ollut syvällä pimeässä. Se on auttanut myös minua selviämään monista epätoivoiseltakin tuntuvista hetkistä. Ja tiedän, että selviän, koska tiedän, että isäni ei anna koskaan periksi tässä taistelussa. Hän ei luovuta koskaan.

Isäni on onnistunut rakastamaan minua ehdoitta, sillä hän on varmasti paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa pystynyt erottamaan minut sairaudestani. Isäni on ymmärtänyt, että kyse on sairaudesta, eikä omasta valinnastani. Hän ei ole ikinä syyllistänyt minua puolikkaalla sanallakaan sairaudestani. Hän on ymmärtänyt, että minä en ole sama asia kuin anoreksia, ja vihdoin olen alkanut ymmärtää sen itsekin.

Isäni tunteekin, ehkä paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa, oikean Idan sairauden alla. Ja tuon Idan hän on onnistunut kaivamaan esiin silloinkin, kun sairauden panssarikuori on peittänyt sen alleen. Hän on tunnistanut jokaisen pienen vilahduksen Idasta, joka on pilkottanut sairauteni alta. Se on auttanut myös minua itseäni kaivaamaan oikeaa Idaa ja omaa tahtoani esiin.

Sillä isäni ansiosta minä tiedän, että tuo Ida kannattaa kaivaa esiin. Tiedän nimittäin, että isäni rakastaa minua ehdoitta, juuri sellaisena kuin minä olen. Omien ja sairauden vaatimusten edessä olen aina tiennyt, että jollekin kelpaan ilman mitään vaatimuksia. Isäni rakastaa minua nyt ja aina. Ja se rakkaus on vahvempi kuin mikään muu, jopa vahvempi kuin tämä sairaus.

Isäni on rakastanut minua nimittäin niin paljon, että olen saanut tuntea olevani täydellinen juuri sellaisena kuin olen, mikä on auttanut minua hyväksymään itseni. Hoitajani käytti kuvaamaan samaa asiaa termillä "kokonaisuudessaan hyvä". Tämä asia on torjunut kaikki sairauden väitteet omasta kelvottomuudestani ja pitänyt itseluottamukseni jonkinlaisessa kunnossa silloinkin, kun sairaus on pyrkinyt tuhoamaan sen täysin. Jollekin olen nimittäin ollut aina kaikki kaikessa.

Kaikesta sairauteni voittamisessa saamastani tuesta ja lukuisista rooleista huolimatta isäni onkin minulle ennen kaikkea minua ehdoitta rakastava isä. Ja tämä suhteeni isään on vahvempi kuin mikään muu, vahvempi jopa kuin suhteeni sairauteen. Ja olen varma, että suhteemme isäni kanssa kestää läpi tämän sairauden, ja läpi koko elämän. Tulee elämässä eteeni mitä tahansa, minkälaisia ongelmia tahansa, tiedän aina, että minulla on ainakin yksi ihminen, jonka puoleen voin kääntyä. Ja isäni kanssa mikään este tai kivikko ei ole liian suuri ylitettäväksi.

Kiitos isi rakas, että olet ja olet aina ollut olemassa minulle ja minua varten!

Suurella rakkaudella suoraan sydämestä,
Ida

Kierteestä stadionille

Minun on, blogiteksteistäni huolimatta, aina ollut vaikea pukea ajatuksiani sanoiksi suullisesti. Usein tuttuun kysymykseen kuulumisista olenkin hoitajalle vastannut mitäänsanomattomasti "ihan hyvää". Ilmeisesti mehukkaamman keskustelun aikaansaamiseksi hoitajani on parille viime tapaamiselle tuonut kortteja, joissa on ollut kuvia. Näistä korteista olen valinnut ne kuvat, jotka parhaiten kuvaavat senhetkisiä tunnelmiani ja ajatuksiani. Tehtävä ei yllättäen ollutkaan minulle vaikea, ja yhden kuvan sijaan onnistuin kummallakin kerralla valitsemaan niistä useampia. Seuraavassa raotan teille hieman näiden kuvien symboliikkaa, sillä ne kiteyttävät mielestäni osuvasti tämän hetkistä tilannettani sairauden suhteen ja ajatuksiani paranemisesta.

Ensimmäiseksi valitsin kuvaksi eräänlaisen pyörteen, joka olisi voinut olla piirros virrasta. Tämä kuva osui käteeni, koska tunnen, että sairaus on eräänlainen kierre, jossa helposti vain ajautuu virran vietäväksi. Tästä kierteestä näen jo esiin pilkottavan rannan, johon tahtoisin hypätä. Tunnen kuitenkin, ettei tällainen kertariuhtaisu minulle ainakaan vielä ole mahdollista, vaan räpiköin reunoja kohti jatkuvasti taistellen, hitaasti, mutta edeten kohti maalia kuitenkin. Tällaisessa pyörteessä pitää myös pitää tiukasti kiinni, jotta ei ajaudu vain syvemmälle ja virran vietäväksi. Tätä korttia kuvaaviksi sanoiksi valikoinkin termin "pitää kiinni".

Tavoitteeni nimittäin on selvä. Siihen liittyy myös toinen valitsemani kuva, jossa tien risteyksessä on kaksi nuolta eri suuntiin. Tunnen tällä hetkellä olevani jonkinlaisessa risteyksessä, ja minun on tehtävä valinta, mihin suuntaan lähteä. Voin valita sairauden, joka houkuttaa jatkuvasti tuttuudellaan. Tämä olisi helpompi tie, jonka osaan jo kulkea. Toisen viitan päässä häämöttää kuitenkin terveys, jota oikeasti haluan tavoitella. Päivittäin joudun tekemään valintoja näiden kahden reitin välillä, vaikka en tarkkaan tiedä, mitä tienviitan päässä odottaa. Ja vaikka tavoitteeni onkin selvästi parantuminen, tuottavat käytännön valintatilanteet minulle edelleen vaikeuksia, koska sairaus kuiskuttelee yhä korvaani ja sysää päähäni ajatuksia. Olen kuitenkin mennyt jo eteenpäin, kun erotan sairauden ajatukset omistani, näen tämän ristiriidan, ja uskallan monesti myös vastustaa sairaita ajatuksia.

Eräs kuvani olikin mikrofoni. Se kuvaa sitä, että oma ääneni pyrkii yhä enemmän esiin sairauden tahdon alta. Olen alkanut yhä enemmän kuunnella itseäni, mitä minä haluan. Tästä kertoo esimerkiksi se, että lyhensin kävelylenkkiäni viime viikolla ja aloitin minulle mieluisan uuden harrastuksen, josta nautin. Lisäksi olen ruokavalinnoissani pyrkinyt pitämään mielessäni omat todelliset makumieltymykseni pelkkien ravintosisältöjen sijaan.

Vaikka pyrinkin kuuntelemaan itseäni yhä paremmin, on sairauden ääni kuitenkin vielä minussa kuitenkin olemassa. Yksi kuvistani kuvasiksin mielestäni sairauden luomaa kuorta ja eri tasoja minussa. Näille valitsin sanakorteista termin "estää itseään", sillä koen, että sairaus estää minua olemasta se Ida, joka haluaisin olla. Kuvassa oli eri väreillä ihmisen muodossa erilaisia kerroksia. Koen, että sairaus on luonut ympräilleni kovan kuoren, joka peittää alleen herkän aidon Idan. Joudunkin jatkuvasti pohtimaan, mikä on osa minua ja mikä on osa sairautta.  Nämä kaksi ääripäätä vaihtelevat keskenään eri voimaakkuuksina. Sairauden tasot vaihtelevatkin minussa, ja välillä olen syvemmällä sairauden syövereissä, välillä taas tervepuoleni on vahvemmilla. Tällainen aaltoliike sairaudessa ja toipumisessa on käsittääkseni syömishäiriötä sairastaville hyvin tyypillistä. Silloin tällöin joudunkin yhä tekemään kompromisseja sairauden ja terveyden välillä.

Sillä kuten eräs valitsemani kortti kuvasi, on tämä paraneminen kuitenkin pitkä ja haastava prosessi, aivan kuin maratonjuoksu. Vaikka päämäärä on selvä, vaatii sen saavuttaminen paljon ainakin hikeä ja kyyneleitä, siis jatkvaa työtä. Enää en kuitenkaan suostu pakenemaan elämää, vaan pikemminkin juoksen pakoon sairautta. Ja kun pidän maaliviivan mielessä, uskon sen vielä saavuttavani. Ja kuten hoitajani niin osuvasti totesi, olen jo stadionilla. Enää en juoksu yksin metsässä. Ja se on jo alku.

Toivon myös, että kuvakorttien käyttö voisi olla eräänlainen alku uudelle tavalle ilmaista omia tunteitani ja ajatuksiani. Kirjoittamisen lisäksi työskentely itseni ilmaisemiseksi esimerkiksi valokuvaamalla, piirtämällä, maalaamalla ja vaikkapa kuvakollaasia tekemällä voisi olla minulle hyvä tapa käsitellä sairauttani. Ehkäpä jokin tällainen kuvallinen tapa voisi sopia myös jollekin teistä, jolle omista tunteistaan ja ajatuksistaan puhuminen on vaikeaa?

<3: Ida

Valoisa tulevaisuus odottaa sinua

Tekstini "Minä" herätti teissä lukijoissani niin paljon ajatuksia ja  tunteita, että sain myös valtavati rohkaisua itsestäni kertomiseen. Tämän vuoksi päätin vielä uudelleen raottaa hieman sitä, mitä Idan maailmaan kuuluu anoreksian lisäksi. Seuraavassa tekstissäni kerron hieman toiveistani tulevasta, pienistä haaveistani ja suurista unelmistani.

Ensinnäkin haluan jatkaa rakasta tanssiharrastustani. Haluan tuntea, kuinka endrofiini virtaa hien tullessa pintaan. Haluan päästä irrottelemaan ja juhlimaan tanssien keskellä päivää yhdessä toisten kanssa tuntien, että kuulun ryhmään. Tanssiessa olen parhaimmillaan päässyt flow-tilaan, jossa aika ja paikka katoavat, olen yhtä kehoni ja musiikin kanssa ja tarkat askelkuviot katoavat, kun antaudun musiikin vietäväksi.. Silloin olen tuntenut aitoa liikunnan iloa, ja sen toivon löytäväni taas uudestaan.

Harrastusten osalta haluan myös oppia soittamaan kitaraa paremmin. Minulla ei ole vielä kovin suurta luottamusta omiin taitoihini, eivätkä tavoitteenikaan rehellisesti sanottuna ole kovin korkealla. Tahtoisin kuitenkin saavuttaa tason, jossa pystyisin sujuvasti säestämään kitaralla omaa ja toisten laulua, jotta laulaminen esimerkiksi illanistujaisissa olisi mahdollista. Ennen kaikkea haluaisin oppia soittamaan sellaista musiikkia, joka omaan korvaanikin kuullostaa hyvältä (tai edes siedettävältä).

Kitaran soiton lisäksi tahtoisin kehittyä kokkailutaidoissani. Olen viime aikoina saanut ruoan valmistuksesta todellisen harrastuksen, josta olen innostunut. Teenkin ruokaa vähintään pari kertaa viikossa, mutta tasoni on taitojeni osalta vielä melko alhainen ja joudun noudattamaan yksinkertaisimpiakin reseptejä pilkuntarkasti, jotta onnistuisin. Toivoisin pääseväni tilanteeseen, jossa valmistamani ruoka olisi todella hyvää ja pääsisin siirtymään yhä haastavampiin resepteihin ja käyttämään ruoanlaitossa myös omaa luovuuttani. Tulevaisuudessa toivon, että pystyisin myös itse nauttimaan omista tuotoksistani, ja voivani herättää henkiin sitä myötä yhteisen harrastuksen isäni kanssa menemällä työväenopiston kokkikursseille. Niiltä kursseilta, samoin kuin ruoanlaitosta ja etenkin leipomissesta minulla on hyviä muistoja. Muistan mummollasta mitä eksoottisimpien pullaukkojen leipomisen ja jouluiset piparitalot.

Uutena taitona haaveenani on oppia ompelemaan. Jo pienestä pitäen olen käynyt käsityökursseilla ja olen myöhemmin tehnyt paljonkin erilaisia käsitöitä, mutta koneompelua en ole koskaan oikein oppinut. Sain pari vuotta sitten jouluna lahjaksi ompelukoneen, jolla toivoisin oppia ompelemaan pieneiä kodintekstiilejä ja ehkä itselle omia vaatteita. Ompelemisessa kuten muissakin käsitöissä minua viehättää sen, että sen avulla voi saada aikaiseksi jotain ainutlaatuista, oman näköistä. Ompelun kautta toivoisinkin löytäväni jälleen yhden uuden tavan ilmaista itseäni.

Eräs tärkeä ilmaisumuoto minulle on myös ollut näytteleminen. Ujosta luonteestani huolimatta minut totuttiinkin koulussa näkemään koulun näytelmien pääroleissa. Haaveilenkin joskus esiintyväni isolle yleisölle oikean teatterin lavalla, vaikka haaveesta teatterikorkeakouluun pyrkimisestä olenkin jo luopunut.

Ollessani vielä terve myös matkustelu kuului perheeni yhteisiin harrastuksiin loma-aikoina. Olen aina nauttinut tutustumisesta uusiin kulttureihiin, erilaisiin tapoihin elää ja katsoa tätä maailmaa, taiteen ja historian ihmettelystä ja vieraisiin ruokakulttuureihin ja paikalliseen elämänmenoon tutustumisesta. Haaveilenkin pääseväni jälleen näkemään maailmaan.  Ihan ensimmäiseksi tahtoisin päästä parhaan ystäväni kanssa Tukholman-risteilylle. Tallinnan-reissumme kesän ja syksyn aikana ovat antaneet tästä pientä esimakua. Köpenhamina on ollut tähän mennessä minun suosikkikohteeni, ja sinne toivon pääseväni vielä uudestaan. Lisäksi toivon pääseväni vielä näkemään Suomen lapin kauneuden ruska-aikaan ja patikoimaan ja haukkaamaan raikasta ilmaa Itävaltaan. Toivon myös pääseväni jälleen Ranskaan kehittämään kielitaitoani ja junamatkalle Pietariin. Siskoni kanssa meillä onkin ollut suunnitelmissa matkustaa Nizzaan nauttimaan kirkkaansinisestä merestä. Lisäksi olen jo pienestä lapsesta asti haaveillut pääseväni katsomaan kenguruita ja nauttimaan lämmöstä Australiaan. Oikeastaan tahdonkin matkustaa maailman ympäri ja imeä itseeni kaikkia vieraita kulttuureja.

Tavoitteenani on myös kyetä niin itsenäiseen elämään, että pystyisin muuttamaan takaisin omaan asuntooni, jossa voisin tulla ja mennä ja olla juuri niin kuin itseäni huvittaa. Olemme myös haaveilleet rakkaan siskoni kanssa muuttavamme yhteiseen asuntoon, jossa meillä olisi seuraa toisistamme, mutta myös omat huoneet omaa tilaa ja aikaa varten. Haluan päästää mielikuvitukseni valloillee siustaessani asuntoani. Siellä olisi mustaa elokuvatyyliä Audrey Hepburn -aiheisin julistein ja tietysti pinkkiä vähintäänkin tekstiilien muodossa.

Omassa tai siskoni kanssa yhteisessä asunnossa toivon vielä järjestäväni kunnon juhlat. Tahdon suunnitella ja valmistella juhlia, pukeutua hienosti ja pitää hauskaa ilman rajoituksia. Juhliin kuuluisi muun muassa singstars-pelin ja karaoken laulamista, ruoasta ja juomasta nauttimista, juoruilua ja tieysti tanssia aamun pikkutunneille asti. Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin, että kaikki ystäväni pääsisivät paikalle ja saisin tuntea olevani minulle rakkaiden ihmisten ympäröiväni.

Sisareni kanssa olemme myös unelmoineet ottavamme yhdessä tatuoinnit. Minä haluaisin niiskuneiden kuvan olkaani. Tatuoinnin aika on sitten, kun olen selättänyt sairauden. Samalla se olisikin myös merkki elämän voitosta.

Suurimmista haaveistani tärkeimpiä minulle on, että löytäisin vielä jonkun ihmisen, joka rakastaisi minua omana itsenäni. Tahdon tuntea päätä huumaavaan, jalat alta vievän ihastumisen, joka syventyy toisiimme kiintymiseen ja rakastumiseen. Haluan kokea rakastamani ihmisen kanssa yhteisiä elokuvailtoja toisiimme käpertyneenä sohvan nurkassa ja nauttia pitkistä aamiaisista yhteisessä sängyssä. Tahdon rakastaa ja tulla rakastetuksi, vanheta toisen kanssa yhdessä.

Rakastamani ihmisen kanssa haluan myös ehkä perustaa myöhemmin perheen, johon kuuluisi myös oma lapsi. Nimeäisin lapsen rakkaiden isovanhempieni mukaan tytön Maijaksi ja Pojan Leoksi. Tahdon kasvattaa, rakastaa ja helliä. Tahdon nähdä lapsen kasvavan ja kehittyvän ja kuinka kaikki omat ärsyttävät piirteet kertaantuvat seuraavassa sukupolvessa.

Perheeseeni kuuluisi ehdottomasti myös pieni oma koira, lyhytkarvainen chihuahua. Sille laittaisin vaaleanpunaiset vaatteet päälle ja timanttikaulapannan kaulaan. Pikkukoira kulkisi kainalossa tai laukussa kätevästi kaikkialle. Todennäköisesti nimeäisin koiran Nipsuksi. Siltä saisin ehdotonta rakkautta, ja kasvattaisin ja kouluttaisin sen tottelevaiseksi, vaikkakin vähän hemmotelluksi. Yhdessä voisimme harrastaa vaikka koiratanssia. Uusi koira ei kuitenkaan milloinkaan voisi korvata kesällä edesmennyttä rakasta koiraamme Helmiä, joka säilyy aina sydämessäni aitona perheenjäsenenä ja ystävänä.

Jo ehkä ennen omaa lasta toivon pääseväni jonkun lapsen kummiksi. Tahdon päästä tärkeäksi osaksi pienen ihmisen elämää ja tukea ja ohjata hänen elämäänsä oikeaan suuntaan. Tahdon muistaa ja hemmotella kummilastani lahjoilla ja hoitaa häntä yhdessä olostamme nauttien. Pidän myös mahdollisena, että ryhdyn tulevaisuudessa sijaisperheeksi tai otan kummilapsen jostakin kehitysmaasta, koska pidän näitä tehtäviä todella tärkeinä rankkuudesta huolimatta.

Tärkeää vaikkakin rankkaa työtä toivon pääseväni tekemään myös valmistuttuani lastentarhanopettajaksi. Haaveenani on erikoistua vielä erityislastentarhanopettajaksi. Erityisesti työskentely autististen lasten parissa kiinnostaa minua. Työni on mielestäni tärkeää, sillä maailmassa ei ole mitään arvokkaampaa kuin pieni lapsi eikä mitään tärkeämpää kuin tämän kasvun ja kehityksen ja samalla lapsenomaisen maailman tukeminen. Olen työssäni kunnianhimoinen ja valmistuttuanikin pyrin varmasti kehittämään itseäni jatkuvasti. Hienoa työssä onkin nimenomaan se, että joka päivä ja jokainen hetki tarjoaa tilaisuuden oppia jotakin uutta.

Vaikka työkseni haluankin toimia ennen kaikkea lastentarhanopettajana, unelmoin myös pääseväni kirjoittamaan johonkin oikeaan lehteen (mieluiten johonkin muuhun kuin seiskaan) kolumneja. Nautin kirjoittamisesta ja se on minulle tärkeä keino ilmaista itseäni. Tahtoisin saada oman ääneni kuulviin myös laajemmalle lukijakunnalle. Blogista on tullut kuluvien kuukausien aikana minulle tärkeä keino käsitellä ajatuksia ja ilmaista itseäni ja olen tavattoman kiitollinen teistä jokaisesta lukijastani.

Näiden unelmien toteuttamisen esteenä on pitkälti sairauteni. Ennen kaikkea haaveilenkin tällä hetkellä ihan tavallisesta arjesta ilman syömishäiriötä. Tahtoisin, että olisin vapaa elämääni rajoittavista pakkoajatuksista ja vapaana sairauden tuomasta syyllisyydestä. Tahdon voivani liikkua silloin kun huvittaa ja sen verran kuin huvittaa ilman ajatusta kuluttamisesta. Haluan syödä mitä huvittaa silloin kun on nälkä ja mitä minun tekee mieli ahdistumatta. Toivon olevani sanalla sanoen vapaa sairauden luomista kahleista, jotka rajoittavat elämääni ja tekevät siitä ahdistavaa ja stressaavaan. Jos ja KUN tämän tavoiteeni saavutan, olen varma, että opin nauttimaan elämästä yhä voimaantuneempana ja vahvempana kuin ennen. Samalla toivon omalla esimerkilläni rohkaisevani muita päästämään iri sairaudesta ja antamaan elämälle tilaa, kuten muutamien toipuneiden esimerkit ovat minua kannustaneet,  ja ylipäätään luovani uskoa siihen, että syvältäkin suosta voi nousta ja vaikeudet on voitettavissa.

Unelmani motivoivatkin minua parempaan, terveeseen elämään ja antavat valoa tulevaan. Elämä on unelmia, jotka kannattelevat arjen aallokossa. Samalla se on myös aikaa toteuttaa omia haaveitaan. Ja nyt on viimein tullut minun vuoroni. Viime viikolla blogiini oltiinkin päädytty hakutermeillä "valoisa tulevaisuus odottaa sinua". Se odottaa meitä jokaista, tartutaan siis siihen, unelmien tulevaisuuteen, kiinni.

Mistä asioista Sinä unelmoit?

<3: Ida

Paina taas kaasu pohjaan

Anoreksiaan liittyy kaikille sairastaville varmasti tutut erilaiset rajoitukset ja kiellot ruokavalion suhteen. Pahimmillaan tämä on johtanut omalla kohdallani siihen, että elin käytännössä lähes yksinomaan kurkkua syömällä. Vaikka en ihan kaikkea vielä pystykään syömään, on ruokavalioni kuitenkin laajentunut huomattavasti.

Punainen liha ei kuitenkaan ole kuulunut moniin, moniin vuosiin ruokavaliooni. Vaikka sen käytön lopettaminen ei suoranaisesti liitykään sairauteeni, vaan on ennemminkin ollut maku- ja tottumuskysymys, on lihan jättäminen pois ruokavaliostani kaventanut myös omalta osaltaan ruokavaliotani.

Koska haluan taistella mahdollisimman vapaan ja laajan ruokavalion puolesta, tein viime perjantaina jotain rohkeaa: kokeilin syödä lounaaksi tutuksi tulleiden kasvissose- ja kanakeittojen tilalta jauhelihakeittoa. Vaikka  kaupan eineskeitto ei lihan runsaudella ehkä pääsekään kehumaan, olin punaisen lihan syömisen kokeileminen jälleen yksi merkittävä askel toipumistani ajatellen.

 

Sairauteen liittyy nimittäin usein kuten jo edellä mainitsin erilaiset ruokarajoitukset. Usein anoreksiaa sairastava pitää itselleen kiellettyjen ruokien listaa, joka pitenee jatkuvasti, kunnes jäljellä ovat ainoastaan niin kutsutut turvaruoat. Turvaruoilla tarkoitan anoreksiaa sairastavasta helpoimmilta tuntuvia ruokia, joita sairastava pystyy syömään ainakin lähes ahdistumatta ja jotka hän sallii itselleen.

Ruokavalion mahdollisimman tarkka rajoittaminen ja sääntöjen tiukka noudattaminen luovat anoreksiaa sairastavalle kontrollin tunnetta, josta olen kirjoittanut myös aikaisemmin. Syömishäiriöpeikko yrittää vakuuttaa sairastavaa siitä, että pienikin poikkeaminen johtaa täydelliseen kaaokseen ja hallinnan menettämiseen. Tällöin tuntuu turvallisimmalta pitäytyä tutuissa turvaruoissa.

Tämä itsensä rajoittaminen ja loputon kontrollointi laajenee lopulta koskemaan paitsi ruokavaliota, myös sairastavan kaikkea muuta elämää. Lopulta sairastavan koko elämää säätelevät erilaiset aikataulut, säännöt, kiellot ja rajoitukset, joista muodostuu pakkoa. Tällöin sairastava tuntee olevansa ikään kuin sairautensa luomassa mielen sisäisessä vankilassa. Näin jokaisesta säännön rikkomisesta muodostuu sairastavalle suuri haaste, jollei mahdottomuus. Sääntöjen rikkominen on kuitenkin edellytys paranemiselle.

Pakkojen saneleman elämän vuoksi kaikista muutoksista tulee syömsihäiriötä sairastavalle siis erityisen vaikeita. Jokainen pieni muutos, kuten minun tapauksessani nyt esimerkiksi jauhelihan maistaminen, on kuitenkin merkittävä, sillä sitähän paraneminen vaatii: toisin tekemistä ja muutosta. Sairaus sen sijaan haluaisi pysyä vanhassa, ja tuttuuden luoman harhaisen turvallisuuden tunteen vuoksi sairaudessa pysyminen tuntuukin usein niin houkuttelevalta.

Paraneminen edellyttää paitsi muutosta myös uuden kokeilemista. Elämä ei voi jatkua sairaana, mutta se ei voi koskaan palata täysin siihenkään, mitä se oli ennen sairastumista. Tavallaan parantuminen on siis kokeilemista, hyppy tuntemattomaan. Ja tämä edellyttää uusia pieniä ja isompia kokeilujen myös käytännön elämässä, kuten minun tapauksessani jauhelihakeiton kokeilemista.

Kun uutta sitten uskaltaa kokeilla, saattaa se aluksi aiheuttaa ahdistusta, yrittäähän sairaus syyllistää. Tämän lisäksi se saattaa myös säikäyttää sen vuoksi, että muutos saattaa tuntua yllättävän hyvältä. Keittoa lusikoidessani huomasin nauttivani lihan ja perunan mausteisesta yhdistelmästä. Lupa kokea nautintoa onkin suuri haaste sairastavalle. Ruoka on kuitenkin nautinnon lähde, ja sitä sen kuuluisi olla meille jokaiselle. Ainakin minä haluan saada ruoasta tulevaisuudessa paitsi pakollista polttoainetta eli energiaa, myös hyvää oloa ja nautintoa.

Tämän vuoksi en aiokaan enää rajoittaa itseäni ruokavalion tai muunkaan elämän suhteen suhteen. Aion ennakkoluulottomasti kokeilla paitsi syödä mitä minun tekee mieli myös samalla maistaa kaikkea mitä hyvää elämällä on tarjottavana minulle. Aluksi se saattaa tuntua ahdistavalta, mutta lopulta minulla on vain voitettavaa.

Pahimmat pelkoni hallinan tunteen menettämisestä ja ahdistuksen lisääntymisestä eivät nimittäin toteutuneet kokeillessani uutta keittoa, pikemminkin päinvastoin koin vapautumisen tunteen. Ja mitä sain? Ensinnäkin sain taas uuden mukavan nautinnon kokemuksen ja uuden lounasvaihtoehdon.

Rohkeus tehdä toisin kuin sairaus määrää kasvattaa myös itseluottamusta. Tämän ja siskoltani ja äidiltäni saadun kannustuksen ja päätöksen hetkellä isältä saamani tuen rohkaisemana uskalsin viikonloppuna kokeilla ainaisen kalkkunaleikkeen tilalta meetwurstia leipäni päällä. Kuten olen niin usein ennenkin todennut, jälleen tuli todistetuksi, että onnistuminen kokemus ruokkii onnistumista.

Tämä onnistumisen kokeminen ruokki myös pystyvyyden tunnetta. Vielä muutama viikko sitten en olisi voinut kuvitellakaan syöväni koskaan elämässäni lihaa. Ja kuinkas sitten kävikään? Nyt sain jälleen huomata pystyväni paljon enempään, kuin mitä olen voinut kuvitella. Ja tämän pystyvyyden tunteen voimalla jaksan jatkaa taas eteenpäin.

Ruokavalion muutoksen osalta haluan vielä loppuun todeta, että myöhemmin on aika miettiä muita asioita kuten esimerkiksi ruuan eettisyyttä, kun ravitsemustila ja suhde ruokaan on normalisoitunut. Tämän aika on mielestäni sitten, kun todella tietää, mitä itse ajattelee, mikä on omaa eikä sairauden tahtoa. Syön tulevaisuudessa mitä tahansa, on tavoitteenani, että voisin tehdä sen ahdistumatta ja omasta valinnastani.

Siskoni minulle lähettämien sanojen myötä toivotan kaikille rohkeita uusia kokeiluja sekä ruokien että muunkin elämän suhteen!

<3: Ida

Minä itse!

Olen tottunut siihen, että minua on patisteltava kaikkiin muutoksiin ylöspäin ruokavaliossa ja ainakin voimaakkaasti tuettava jokaiseen ylimääräiseen suupalaan. Kaikki muutokset ovatkin koko sairauteni ajan olleet minulle erityisen vaikeita, ja olen pyrkinyt kynsin ja hampain aina pitämään kiinni vanhasta. Voisin sanoa, että isäni on toiminut tässä suhteessa kotihoidossa muutosten moottorina, jotta olen päässyt eteenpäin.

Tänään aamupalapöydässä isäni kuitenkin kysyi minulta, otammeko käyttöön lisäyksen aamupalalle. Menin hetkeksi aikaa hämilleni. Minunko pitäisi tehdä tuo valinta, haluanko lisää ruokaa vai en? Eikö minun roolini ole vain alistua voimakkaamman tahdon alla, eli antaa joko periksi isälleni, joka kannattelee tervettä puolta, tai sairaudelleni?

Nyt kuitenkin jouduin tekemään valinnan itse. Jouduin siis itse neuvottelemaan sairauden kanssa, valitsemaan sairaan ja terveen puoleni väliltä. Ja miten minä valitsin? Minä valitsin sairauden vastustamisen, ja kiltisi lusikoin raejuustolisää puurooni.

Tajusin samalla hetkellä jotain tärkeää. Minun itseni on tehtävä valinnat omassa elämässäni. Kukaan muu ei voi syödä puolestani, kukaan muu ei voi parantua puolestani. Joka päivä joudun lukuisiin valintatilanteisiin, joissa minun on tehtävä tämä tärkeä päätös, jätänkö ruokaa lautaselle vai en, huijaanko syömisissä, teenkö pidemmän kävelylenkin ja niin edelleen. Edellä kuvailemani päätökset on minun itse tehtävä. Jokainen oikea valinta on tärkeä. Sillä lopulta myös parantumiseni tulee olla oma valintani, muuten se ei onnistu.

Olen nimittäin ollut myös tilanteessa, jossa minua on pakotettu eteenpäin eikä syöminen kirjaimellisesti ole ollut oma valintani. Tämä on johtanut siihen, että olen pitänyt yhä tiukemmin kiinni sairaudestani ja vastustanut hoitoa. Tässä piileekin nähdäkseni anoreksian hoitamisen vaikeus. Usein anoreksiaa sairastavan mielessä vallitsee nimittäin ristiriita, toisaalta kaipaa tervettä elämää, mutta tisaalta toipuminen pelottaa. Nähdäkseni hoito ei useinkaan tehoa siinä vaiheessa, kun sairaus vielä houkuttelee tuttuudellaan ja turvallisuudellaan enemmän kuin parantuminen.

Ymmärtäessäni oman vastuuni tärkeyden, tajusin myös, että vaikka muutosten tekeminen on sairastavalle aina vaikeaa, on muutosten tekeminen edellytys parantumiselle. Vain pysymällä vanhassa ei voi saavuttaa muutosta. Ja vain muutoksia tekemällä voin saavuttaa jotain erilaista, eli terveyden, jota tavoittelen. Parantuminen siis edellyttää oikeita tekoja, joita vain minä itse voin tehdä.

Päätökseni jälkeen oloni olikin onnistunut. Olin pystynyt itse vastustamaan sairautta. Sellaiset kokemukset antavat valtavasti voimia ja uskoa omaan itseen. Minä olen vahvempi kuin tämä sairaus. Jos jatkuvasti ulkoistaa vastuun, ulkoistaa samalla myös oman parantumisensa. Tällöin ei voikaan saada itse onnistumisen kokemuksia, jotka vahvistaisivat uskoa omiin kykyihin.

Vaikka parantuminen on tehtävä itse, ei tämä kuitenkaan tarkoita sitä, että sairastava ei tarvitsisi siihen tukea. Minä tarvitsen vielä paljon tukea selvitäkseni ruokailista ja kyetäkseni syömään kaiken mikä minun kuuluukin. Ulkoistamalla hetkellisesti vastuuta esimerkiksi osastolla hoitajille, tai kuten minun tapauksessani, kotona vanhemmille, voi saada aikaa kerätä omia voimiaan kunnes on riittävän vahva vastustaakseen itse sairauttaan. Omaa vastuuta tulisikin mielestäni kasvattaa pikkuhiljaa voimien kertyessä, kunnes vastuu voidaan siirtää kokonaan itselle. Tärkeää on myös ymmärtää, milloin tarvitsee lisää ulkopuolista tukea. Se ei ole merkki heikkoudesta. Se on viisautta.

Tänään minä tunsin saavani sopivasti vastuuta syömisistäni. Tunsin olevani tarpeeksi vahva kyetäkseni ottamaan minun vastuulleni annetun päätöksen vastustaa sairautta. Oikean valinnan tehtyäni tunsin itseni voittajaksi. Ja näiden pienien erävoittojen kautta minä vielä ITSE voitan tämän sairauden, ja jokainen pienikin askel, jonka itse otan siihen suuntaan on merkityksellinen.

<3: Ida

Niin kauan kuin on elämää...

Viime viikolla perhetapaamisessa minulta kysyttiin, miten syömishäiriötä tulisi mielestäni hoitaa. Tähän vaikeaan kysymykseen vastatessa pidin olennaisena kolmeen eri osatekijään panostamista. Ensinnäkin anoreksiaa sairastava tarvitsee tukea konkreettisesti ruokailuihin. Ravitsemuskuntoutuksen lisäksi tarvitaan aina lisäksi myös psyykkistä tukea, jotta sairauteen, sairaudesta luopumiseen ja paranemiseen liittyvä muutos ja siihen kuuluvat tunteet olisi mahdollista käsitellä. Kolmantena tekijänä pidän tärkeänä syömishäiriöstä toipumisen tukemisessa toivon ylläpitämistä. Tällä tarkoitan uskoa itseen sekä siihen, että anoreksiasta kannattaa ja on mahdollista toipua. Seuraavassa kirjoituksessa paneudun tähän viimeksi mainitsemaani toipumisen osaan.

Toivon ylläpitäminen sairastaessa ei sen tärkeydestä huolimatta ole nimittäin helppoa. Anoreksiapeikko yrittää jatkuvasti vakuuttaa sairastavaa siitä, että kaikki toivo on mennyttä, sillä paraneminen tuntuu niin kaukaiselta ja ylivoimaiselta ja toisenlaista elämää saattaa olla jopa vaikeaa kuvitella. Vaikka sitten tapaisikin muita, jotka ovat sairaudesta toipuneet tai lukisi toipumistarinoita, nimenomaan omalla kohdalla toipuminen koetaan mahdottomana. Lisäksi sairaus yrittää vakuutella, että tilanne jatkuu samanlaisena joka tapauksessa, eli että siihen ei voi itse vaikuttaa, ja antautuu tällöin sairauden vietäväksi. Lopulta taustalla on murentunut itsetunto, joka saa sairastavan uskomaan, että tämä ei ole edes ansainnut parempaa elämää tai toivoa.

Vaikeuksista huolimatta toivostaan ei koskaan kuitenkaan kannata luopua. Toivo nimittäin auttaa rakentamaan unelmia. Vain uskomalla toisenlaiseen tulevaisuuteen, on madollista luoda tulevaisuuden suunnitelmia. Ja näistä unelmista saa lisää motivaatiota. Kun tietää, mitä tavoittelee, kun ylipäätään näkee jotain tavoittelemisen arvoista tulevaisuudessa ilman sairautta, on sairaudesta helpompi päästää irti.

Toivo ja positiiviset ajatukset antavat myös uskoa omaan onnistumiseen. Jos on jatkuvasti kovin alakuloinen, minkä olen myös itse kokenut, on vaikea nähdä ulospääsyä tilanteesta. Tämä usko omaan onnistumiseen on olennaista, sillä lopulta parantuminen on kiinni vain ja ainoastaan sairastavasta itsestään, ja omaan onnistumiseen uskominen auttaa tekemää positiivisia, terveyttä tukevia tekoja ja valintoja. Ja nämä teot ovat niitä, jotka ratkaisevat, eivät pelkät kauniit ajatukset.

Kun sitten kykenee tekemään oikeita valintoja ja sammuttamaan anoreksian ääntä, saa tuntea aitoja onnistumisen kokemuksia. Nämä onnistumisen kokemukset lisäävät sairastavan itseluottamusta. Itseluottamuksen kasvattamisen näenkin yhtenä tärkeimpänä tekijänä toipumisen tukemisessa. Itseluottamus antaa nimittäin rohkeutta tehdä lisää positiivisia tekoja, jolloin syntyy positiivinen onnistumisen kehä. Tällöin posiitiiviset teot ja itseluottamus lisäävät rohkeutta päästää irti sairaudesta. Ja pikkuhiljaa sairaudesta irtipäästäminen tekee niiden toivottujen unelmien toteuttamisesta mahdollista.

Miten toivoaan sitten voi ylläpitää vaikeina, epätoivoisiltakin tuntuvina hetkinä? Ensinnäkin onnistumisen hetkinä olisi hyvä painaa tarkalleen mieleen se tunne, jopa kirjoittaa ylös asiat, joissa on onnistunut. Tällöin vaikeana hetkenä voi muistella menneitä onnistumisia, joista saa voimaa kohdata uusia haasteita.

Sitä toivon ylläpitäminen nimittäin edellyttää: itsensä haastamista. Näitä haasteita ja tavoitteita tulevaisuuteen kannattaa toipumisvaiheessa ryhtyä ihan tietoisestikin rakentamaan. Sairaista tavoista luopuminen vaatii aina itsensä ylittämistä, mutta vain sitä kautta on mahdollista saavuttaa pystyvyyden tunnetta, eli uskoa ja toivoa. Tämän vuoksi toivoa voikin ylläpitää parhaiten tekemällä positiivisia, terveyttä tukevia tekoja. Tämä ei tarkoita välttämättä sairaudesta luopumista kerralla tai mitään maailmaa mullistavaa, jo pienet valinnat arjessa auttavat tukemaan uskoa itseen ja omiin kykyihin. Jokainen tietää itse omat rajansa, ja millaisiin muutoksiin on valmis ja kykenee, mutta jokainen pienikin askel oikeaan suuntaan on tärkeä.

Toivon ylläpitämisessä myös läheisillä ihmisillä on tärkeä rooli. Kun olo tuntuu epätoivoiselta, tulisi jokaisella sairastavalla olla joku läheinen tai muu luotettava ihminen, esimerkiksi hoitohenkilökunnasta, joka voisi ylläpitää toivoa. Usein läheiset näkevät toipumisen edistymisen ulkopuolelta paremmin kuin sairastava itse, joka vaatii itseltään usein paljon, ja voivat muistuttaa jo saavutetuista tärkeistä etapeista paranemisen polulla. Itselleni esimerkiksi perheeni tuki on ollut tässä suhteessa korvaamattoman tärkeää.

Toivoa voi saada myös vertaistuen avulla. Erityisesti toisten vaikeasta tilanteesta selvinneiden tarinat antavat uskoa myös itseen: jos tuo onnistui, miksen onnistuisi minäkin? Minulla erään teistä lukijoistani toipumistarina pitkän sairastamisen jälkeen on ollut niin vaikuttava, että olen saanut siitä valtavasti voimia ja uskoa omaan paranemiseeni. Myös muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien sairastavien jakamat pienet onnistumiset ovat rohkaisseet minua oikeisiin valintoihin. Lisäksi seuraan aktiivisesti muutaman muun sairastavan blogia, ja erityisesti yksi on antanut minulle toivoa joka viikko kirjoituksillaan. Toivon, että jollekin teistä lukijoistani tämä minun blogini ja jakamani onnistumisen kokemukset antavat toivoa.

Lopuksi on tärkeää muistuttaa vielä vanhasta mietelauseesta: toivoa on niin kauan kuin on elämää. Vaikka se on kauniisti sanottu, se ei ole pelkkää sanahelinää, vaan pitää täysin paikkaansa. Meillä jokaisella on mahdollisuus nousta, on suo sitten ollut kuinka pitkä tai syvä tahansa. Ja minä olen vielä joskus meille kaikille siitä hyvä esimerkki. Sitä, mitä reittiä polkuni kulkee ja milloin määränpääni saavutan, en vielä tiedä. Mutta päämäärä on tärkein. Ja sinne pääsemisen suhteen en aio koskaan menettää toivoani. Älä menetä sinäkään.

 

 

 

 

<3: Ida

 

 

Minä

Olen keskittynyt blogissani lähinnä kertomaan sairaudestani ja taistelustani anoreksiaa vastaan. Nyt saattavat kuitenkin jotkin lukijani pettyä. Tämä tekstini on nimittäin omistettu jollekin ihan muulle kuin anoreksiamörölle, nimittäin jollekin paljon arvokkaammalle, nimittä minulle, Idalle.

Minä olen nimittäin paljon muutakin kuin anorektikko. Olen isosisko maailman rakkaimmalle pikkusiskolleni Fannylle. Lisäksi olen ehdoitta rakastettu tytär ja lapsenlapsi. Olen myös tärkeä ystävä ainakin yhdelle, tai muutamalle, ihmiselle, ja toivottavasti myös hyvä kaveri useammalle lisää. Koen myös yhä olevani lastentarhanopettajaopiskelija, mistä olen vieläpä ylpeä, vaikka opiskeluni ovatkin olleet nyt jo jonkin aikaa tauolla.

Luonteeltani olen iloinen, haaveileva, pohdiskeleva ja rauhallinen. Vaikka sairaus on saanutkin minut näkemään maailman mustempana, olen perusluonteeltani positiivinen, ja usein hymyni kaunistaa kasvojani ja kovaääninen nauruni kuuluu jo kaukaa. Lisäksi olen melko vilkas, ja elehdin voimakkaasti, kun innostun selittämään jotakin asiaa. Vieraiden ihmisten seurassa saatan aluksi kuitenkin vaikuttaa hieman ujolta tai sisäänpäinkääntyneeltä, mutta tunttujen ihmisten seurassa olen kaikkea muuta.

Parhaimpiin puoliini kuuluu helskyvän nauruni ja ihanan hymyni lisäksi yleinen positiivisuus elämää kohtaan. Huomaan ajattelevani kauniisti ihmisistä, enkä epäröin antaa hyvää palautetta muille. Kuten huomaatte ehkä teksteistäni, tarpeen vaatiessa osaan kannustaa myös itseäni. Hyviin puoliini kuuluukin myös ehdottomasti empaattisuus ja aito välittäminen muista. Ymmärryksen lisäksi ystäväni voivat luottaa minuun, ja olen rakkaimmille ihmisille hyvin lojaali. Lisäksi olen määrätietoinen ja sisukas, todellinen sisupussi suorastaan, ja yritän aina parhaani kaikessa, mihin vain ryhdyn.

Tämä sisukkuuteni on kuitenkin niin vahvaa laatua, että sitä voidaan pitää jo osana heikkouksiani. Vaadin nimittäin itseltäni, ja välillä muiltakin ihmisiltä, usein liikaa ja pyrin parhaaseen mahdolliseen tulokseen. En siis anna itselleni juuri armoa, kun johonkin ryhdyn, ja tämä on varmasti vaikuttanut sairastumiseeni. Lisäksi olen perinyt äidiltäni tavattoman vaikeuden tehdä päätöksiä. Minun on myös lapsesta saakka ollut vaikea näyttää tunteitani ja puhua niistä. Päästänkin lähelleni vain minulle kaikkein lähimmät ystäväni.

Harrastan musisointia. Pienenä aloitettu muskari ja kanteleen soitto vaihtui pian pianoon, ja nyt myöhemmin aikuisiällä olen aloittanut kitaran soiton. Lisäksi olen jo useamman vuoden ollut kova tekemään käsitöitä ja askartelemaan sekä maalaamaan, ja parhaimpina talvina onkin valmistunut useammat kymmenet villasukkaparit joulupaketteihin. Lisäksi olen parhaan ystäväni kanssa harrastanut jo pienestä pitäen kävelyä, ja usein muiden leikkiessä hippaa miedän välituntimme kuluivat koulussa juoruillessa ja ympräi pihaa käppäillessä. Olen harrastanut myös tanssia, lapsena balettia ja myöhemmin ystäväni kanssa showtanssia ja aikuisiällä Zumbaa, joka nyt on jäänyt heikon kuntoni vuoksi väliaikaisesti tauolle. Lisäksi olen harrastanut kouluaikoina näyttelemistä loistaen usein koulunäytelmiemme päätähtenä. Harrastuksekseni voidaan nykyään kaiketi myös laskea päivitäinen tv:n katseleminen. Häpeäkseni myönnän olevani koukussa muun muassa Salattuihin Elämiin, vaikka olen vannonut jättäväni niiden seuraamisen jo useampaan kertaan. Lisäksi harrastan kirppareilla kiertelyä ja shoppailua lähes viikottain. Samanlaiseksi harrastuksekseni voidaan laskea isäni kanssa keilailu, jossa tosin joudun yleensä nielemään tappioni. Uusin harrastukseni on ruoanlaitto, jossa kehityn koko ajan. Yhdeksi tärkeimmiksi harrastuksekseni on viimeisten kuukausien aikana mudostunut tämä blogini kirjoittaminen, josta olen saanut valtavasti voimia taistelussani syömishäiriötä vastaan.

Pidänkin kirjoittamisesta, ja äidinkieli oli erityisesti yläaste- ja lukioikäisenä lempiaineeni koulussa. Lisäksi pidän musiikin kuuntelemisesta, suosikkeihin lukeutuvat monet suomalaiset naisartistit kuten KaijaKoo, mutta Apulanta ja Jukkapoika jäävät hyväksi kakkoseksi. Pidän myös rauhallisista kävelyistä hyvän ystävän seurassa. Ennen kaverinani kävelyilläni oli myös rakas koiramme Helmi, jonka poismeno kesällä kosketti. Koirista pidän silti edelleen. Lisäksi olen pitänyt lapsista asti muumeista, ja keräilen muumiastioita yhä. Muumimukistani tykkään juoda hyvää vihreää tai valkoista teetä. Ruoista olen aina pitänyt jäätelöstä, lisäksi tykkään muroista ja raejuustosta, yhdessä tai erikseen, sekä kala- ja äyriäisruoista. Usein minut tunnistaa jo kaukaa pinkistä asustani, ja vaaleanpunainen onkin ikuinen lempivärini. Tykkään myös tehdä, ostaa ja antaa, sekä tietysti myös saada, pieniä lahjoja, ja joulu on ehdottomasti lempijuhlani. Suuri nautinnonlähteeni on nukkuminen, ja nukunkin lähes joka yö kymmenentunnin yöunet.

Nukkumisen lisäksi nautin elämässä eniten viettäessäni aikaa minulle rakkaitten ihmisten seurassa. Mikään ei ole mukavampaa, kun viettää aikaa rakkaan siskoni seurassa kaupungilla yksinäisen viikon jälkeen tai tavata parasta ystävääni tai muita minulle rakkaita ihmisiä pitkästä aikaa. Nautin myös pienistä asioista, kuten kun onnistun tekemään kirpputorilla tai alennusmyynneisä todellisen löydön, erityisesti vaatteen, joka saa minut tuntemaan itseni kauniiksi, tai kun uusin reseptikokeiluni onnistuu. Saan myös nautintoa muista onnistumisen kokemuksista, kuten kun teen täyskaadon keilailussa tai rikon oman ennätykseni. Todellisen onnistumisen kokemuksen saan, kun saan kontaktin johonkin lapseen, ja pääsen mukaan hänen maailmaansa. Myös auringonpaiste ja lehtien kaunis punertava väri puissa saa minut hymyilemään. Nautin myös illalla, kun raskaan päivän päätteeksi onnistun rentoutumaan sohvalle yhdessä äitini ja herkkuiltapalani kanssa hauskaa tv-sarjaa katsoen.

Rakastankin perhettäni yli kaiken, ja olisin valmis tekemään perheenjäsenteni puolesta mitä vain, ja onnekseni tiedän asian olevan myös toisin päin. Minulle rakkaat ihmiset ovatkin elämässäni etusijalla, ja näihin lukeutuvat perheeni lisäksi ennen kaikkea myös hyvät ystäväni ja rakkaat isovanhempani.

Sen sijaan en pidä vähempi- tai heikompiosaisten ihmisten sorsimisesta, ja pyrin tulevassa työssäni puuttumaan mahdollisimman tehokkaasti kiusaamiseen, jota myös päättötyöni käsittelee. Arvostankin ihmisten erilaisuuttaa, ja rasistiset kommentit ja huomautukset saavat ihoni kananlihalle. Samoin en voi sietää väkivaltaa, etenkään kun se kohdistuu lapsiin. Vihaan myös epäonnistumista, ja olen aina ollut huono häviämään. Pyrin kuitenkin kääntämään tämän piirteen voimavarakseni sairauttani vastaan: tätä taistelua en häviä. En myöskään erityisesti pidä varsinaisesta urheilusta tai etenkään sen tuijottamisesta tv:stä, lukuunottamatta jääkiekon MM-kisoja, jotka minun on aina pakko vahdata isäni kanssa. Enkä pidä kahvin kitkerästä mausta vaikkakin sen tuoksusta kyllä. Eniten tällä hetkellä vihaan kuitenkin Anoreksiamörköä, joka on tullut pilaamaan elämääni.

Unelmoin vielä valmistuvani lastentarhanopettajaksi, erikoistuvani, tekeväni töitä päiväkodissa erityislasten parissa, ja ehkä perustavani siskoni kanssa oman yksityisen päiväkodin. Haaveilen myös ulkomaanmatkoista, markustavani perheeni ja hyvän ystäväni kanssa Pietariin, Köpenhaminaan ja Australiaan, ja näkeväni vielä Suomen Lapin ruska-aikaan. Toivon myös olevani vielä, toivottavasti mahdollisimman pian, niin hyvässä kunnossa, että voisin jatkaa minulle rakasta tanssiharrastustani. Haaveilen myös kohtaamani elämäni (palo)miehin, joka rakastaisi minua omana itsenäni, ja ehkä perustavani perheen tämän kanssa. Ennen kaikkea haaveilen kuitenkin tällä hetkellä ihan tavallisesta arjesta ilman sairautta, olevani vapaa ja terve.

Tämän tekstini tarkoitus oli osoittaa, että minä olen paljon muutakin kuin Anoreksia tai anorektikko. Ja niin olet sinäkin. Kukaan ei ole yhtä kuin sairaus. Jokaisessa meissä on paljon muutakin, vaikka sairaus välillä yrittääkin peittää oikean persoonallisuuden alleen. Tärkeää olisikin meidän jokaisen muistaa, että sairauden kuoren alla on aina arvokas ihminen, johon tutustuminen on antoisa retki. Toipumiseni myötä toivon minäkin saavani tutustua yhä paremmin siihen aitoon Idaan anoreksian takana. Lähdethän kanssani tälle tutkimusmatkalle?

<3: Ida