Vaikeuksista tärkeimmän ymmärtämiseen

Edelliseen tekstiini sain kommentin, jossa ihmeteltiin sitä, onko elämäni todella yhtä prinsessaelämää, kun siitä niin positiivisesti täällä blogini puolella kerron. Näin ei tietystikään ole. Itse asiassa, vaikka kesääni onkin mahtunut aivan Ihanaa yhdessä oloa läheisteni kanssa, iloisia pieniä reissuja ja retkiä ja monta hymynhetkeä, joista olette saaneet (ja saatte) lukea myös täällä blogini puolella, oli tämä kesä samalla kuitenkin minulle myös vaikeaa, raskasta aikaa.

Kuten olenkin kirjoittanut, olin siis kesäkuun lopulla (toivottavasti) näkökykyni pelastaneessa silmäleikkauksessa, joka toi oman sävynsä, omat rajoituksensa ja ongelmansa kesääni. Itse leikkaus oli kipuineen ja riskeineen yksi traumaattisimmista kokemuksista, joita olen joutunut elämässäni tähän asti kokemaan, ja siitä selvisin vain (pää muovipussissa leikkauspöydällä maaten) rukoilemalla. Ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen menivät minulla sohvalla täysin voimattomana ja pahoinvoivana siten, ettei voimia riittänyt edes suihkuun. Kun sitten oloni parani, kahlitisivat elämääni kuitenkin erilaiset rajoitukset liittyen esimerkiksi liikkumiseen, tiettyihin asentoihin, meikkaamiseen, autoiluun ja kastumiseen. Kaikkein raskainta oli kuitenkin kantaa se huoli ja pelko, joka minulla  oli oman näkökykyni menettämisestä, ja jota pahensivat erilaiset silmäoireet, jotka leikkausta seurasivat.

Mutta (nyt tulee taas se ärsyttävä positiivinen osuus). Lähes lempparisanontoihini nykyään kuuluu: ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Ja, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, pätee tuo lausahdus myös tähän asiaan, leikkaukseen ja etenkin toipumiseeni siitä. Sillä kaikessa kauheudessaan, vaikka en tätä kokemusta olisi ikinä polulleni valinnut, oli se samalla myös äärettömän opettavainen kokemus, ja olen siitä äärettömän onnellinen, että pystyn näin vähän jälkikäteen asian myös näin näkemään.

Jos anoreksia ja siitä toipuminen on nimittäin saanut minut nauttimaan Elämän pienistä onnen aiheista enemmän, vei tämä toipumisaikani sen vielä aivan uudelle tasolle. Kun astuin esimmäistä kertaa autoon ilman silmälappuja, nautin auton ikkunasta ohikiitävistä maisemista. Markkinoilla en tahtonut kääntää päätäni kirkkaansinisistä orkideoista vain koska kykenin ne näkemään. Kampaajan tuolissa istuessa pää pesupaikalla pitkän kotijakson jälkeen en kyennyt luopumaan hymyilemisestä. Ja saunassa istuminen oli lähes kuin seitsemäs taivas, kun se oli minulle taas mahdollista.

Eli näin minä nautin, jokaisen koettelemuksen jälkeen enemmän, aidosti koko sydämelläni, ärsyttävyyteen asti, Elämän pienistä ilon ja onnen aiheista. Ja se tekee Elämästäni aina ainakin pikkuruisen parempaa.

Toisaalta esimerkiksi liikunnasta täydellinen luopuminen pariksi kuukaudeksi sai minut kaipaamaan. Ei kaipaamaan kulutettuja kaloreita tai pakonomaisia hikiminuutteja, niistä huomasin päässeeni jo yli. Se sain minut kaipaamaan punaa poskillla, se sai minut kaipaamaan tiukkia pelejä sulkapallokentällä ja kutkuttavaa tunnettta vatsalihaksissa joogatunnin jälkeen. Toisaalta myös leikkauksen jälkeen toipumisruokani kasvissosekeitto sai minut kaipaamaan nakkeja, perunaa ja makaronilaatikkoa. Ennen kaikkea riippuvuus toisista ihmisistä sai minut kaipaamaan itsenäisyyttä, kykyä pitää huolta itse itsestäni ja vapautta.

Ja tämä kaipuu, se teki minulle vain hyvää. Se sai minut taas aidosti innostumaan, kun kaikki kaipaamani oli minulle taas mahdollista, ja pyrkimään kohti sitä, mikä ei aivan vielä ole ihan kokonaan mahdollista. Se sai minut nimittäin arvostamaan siis jälleen sitä, mitä minulla on ja huomaamaan, mitä Minä todella haluan.

Toisaalta pienten asioiden arvostamisen lisäksi opin jättämään ne pienet asiat myös pieniksi asioiksi. Jos aurinko ei paistakaan aamulla, ei se kaada maailmaani -niin paljon kuin valon säteiden pilkottaessa niistä ilahdunkin. Kun rikon astian, en enää soimaa itseäni loppupäivää, vaan olen iloinen siitä, että näen korjata sirpaleet lattialta, jotta suurempaa vahinkoa ei enää tapahdu. Ja kun Elämä sitten tarjosi vastoinkäymisiä, esimeriksi asunnon vuokrasopimuksen irtisanoutumisen mudossa, en enää mennyt tolaltani. Tiesin, että olin paljosta selvinnyt, ja selviäisin myös pienistä vastoinkäymisistä, ja vähän isommistakin.

Pienten asioiden lisäksi opin nimittäin myös jotakin Suurta. Opin erottamaan ne pienet asiat Suurista, ja pistämään ne oikeisiin lokeroihinsa. Mitä väliä on muutamalla menetetyllä tanssitunnilla, jos niistä luopuminen voi pelastaa näkökyvyn? Mikä merkitys on yhdellä huonovointisella kesällä, jos sitä voi seurata vuosia terveempää elämää?

Samalla, kun opin katsomaan asioita hieman suuremmassa mittakaavassa, opin, mikä Elämässäni on niin kerta kaikkisen hienoa, mikä siinä on kaikista tärkeintä. Ja se on rakkaat ihmiset ympärillä. Perheeni lisäksi pappani myötäeli voimakkaasti koko prosessin läpi kanssani, Ystävän tekstiviesti hänen luettuaan tilanteestani blogista tuntui aidolta Välittämiseltä ja siskon ehdotus piristyksestä leikkauksen jälkeen Rakkaudelta. Vanhempani tekivät kuitenkin jälleen Suurimman työn. He kuskasivat minua, hoitivat ja hoivasivat, ja ennen kaikkea tukivat ja välittivät. Ja jälleen muistin, kuinka Rakas minä läheisilleni olen. Ja se sai minut tuntemaan itseni Tärkeäksi. Tärkeäksi myös itselleni.
 
Ennen kaikkea läheisteni lisäksi opinkin arvostamaan itseäni. Olen saanut tässä elämässä jo niin monta muistutusta siitä, kuinka terveyttään arvostaa vasta, kun sen menettää. Ja vaikka tämä oli jälleen yksi osoitus Elämän yllätyksellsiyydestä, oikullisuudesta ja siitä, kuinka mitenkään emme voi vaikuttaa kaikkeen elämässämme ja terveydessämme, sai se minut haluamaan yhä palavammin tekemään kaikkeni sen eteen mihin voin vaikuttaa. Siis pitämään huolta itsestäni.

Kaikkein tärkein asia kuitenkin on, että pääsin jälleen yllättämään itseni, suorastaan lyömään ällikällä sen suhteen, kuinka äärimmäisen rohkea, vahva ja sopeutuvainen minä olenkaan. Ja se sai minut tuntemaan Ylpeyttä itsestäni. Sillä jos joku olisi minulle muutama vuosi sitten kertonut, mitä kaikkea tulisin tässä elämässä kokemaan, olisin yksiselitteisesti ja epäröimättä vastannut, etten siitä mitenkään selviäisi.

Mutta minä Selvisin. Kun sitten elokuussa järjestin juhlat syntymäpäivieni, mutta myös useamman sairauden selättämisen kunniaksi, tiesin, etten ollut vain yhtä kokemusta viisaampi juhlimaan. Tiesin: minä olen Selviytyjä.

<3: Ida

Ps. Huomatkaa hyvältä Ystävältä lahjaksi saamani koru! <3