torstai 28. elokuuta 2014

Synttärihemmottelua siskon kanssa

Syntymäpäiväni osuivat tänä vuonna maanantaille. Mutta käytännönsyistä mepä päätimme siskoni kanssa aloittaa niiden juhlistamisen jo hieman etuajassa, ja olimme varanneet aina niin ihanaa sisarusaikaa edelliselle lauantaille.

Itselläni niihin ihan parhaihin hetkiin, niistä joihin usein nautin, kuuluu paitsi rakkaiden seura usein nykyään myös rentoutuminen ja pieni itseni hemmottelu. Niinpä suunnistimme keskustassa tavattuamme siskoni kanssa manikyyriin pieneen kauneussalonkiin. Kyseisessä kauneussalongissa en ollutkaan aikaisemmin vieraillut, mutta paitsi edullisia hintoja, se tarjosi myös ystävällistä palvelua ja ennen kaikkea laadukasta jälkeä.



Itse en voinut vastustaa niin kovin herkullista purkkapinkkiä väriä, vaan päädyin oikein karkkiseen geelilakkaukseen kynsissäni. Siskoni sen sijaan päätyi kirkkaampaan säävyyn, joka näytti mielestäni oikein hyvätlä hänen ruskettunutta ihoaan vasten. Molemmat olimme siis oikein tyytyväisiä valintoihimme, ja yhdessä ihastelilmmekin kynsiämme pitkän tovin.



Kun saimme irrotettua katseemme kynsistämme, suuntasiime kohti Fazerin kahviota. Olisimme näinkin aurinkoisena päivänä halunneet pöydän terassilta, mutta kuinka ollakaan, oli muutama muukin asiakas päätynyt samaan ratkaisuun. Mutta eihän tämä haitannut, sillä kahvio oli sisältä oikein valoisa ja viihtyisä myös. Oikein tuli juhlava olo, kuten kuuluukin!

Itse hemottelin kahvion puolella itseäni ihanalla jäätelöpallolla, ja makuna päädyin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä rommirusinaan, sitä kun ei ole tullut vielä maistettua, eikä löydy kotipakastimesta. Jäätelö oli juuri niin ihanan makea kuin minä tykkään! Eikä se maistelemani siskoni kaardemumma-kierrekään ollenkaan pahalta maistunut....




Kaikkein parasta oli kuitenkin vaihtaa siskon kanssa taas kuulumisia oikein kunnolla. Olen niin mahdottoman onnellinen, että meidän läheiset välit ovat palanneet ja meillä on taas niin mukavaa yhdessä!



Ja vaikka ei siis kyse ollutkaan hurjasta juhlimisesta, nautin tällaisesta hetkestä arjen kiireiden ja stressin aiheiden ja ehkä hieman suurempienkin huolieni keskellä kaikkein eniten. Itseni hemmottelusta, herkuttelusta, rentoutumisesta ja kaikkein rakkaimman ihmisen seurasta. Se oli ehdottomasti Parasta just nyt.



<3: Ida

lauantai 23. elokuuta 2014

Uutisia Mörkö-rintamalta: Muutoksesta ja pystymisestä

Vaikka olenkin päättänyt jättää sairauskertomuksia lukuunottamatta syömishäiriöaiheen blogissani jatkossa vähemmälle, sillä aihe ei enää kosketa minua niin paljon ja ennen kaikkea kiinnostuksen kohteeni ovat ihan muualla kuin Mörössä, on minun kuitenkin jaettava ainakin vielä tämä yksi, kenties viimeinen (tai aianakin sen alku) ja ratkaiseva muutos kanssanne.

Nimittäin vaikka syömishäiriö onkin monelta osin kohdallani taaksejäänyttä, on minulla kuitenkin vielä yksi kompastuskiveni: painoni. Vaikka olen edistynyt tällä sektorillakin ylöspäin kaksinumeroisia lukemia, on painon nostaminen omaan biologiseen normaalipainooni tuntunut raskaalta. Ja niinpä, vaikka tämä onkin ollut koko ajan tavoitteenani, onkin painoni koko ajan tullut jälkijunassa muuta toipumistani ajatellen.

Suurin syy tähän ei ole ollut se, ettenkö tietäisi mitä painon nostaminen teknisesti vaatii tai osaisi lisätä päivittäistä energiamäärääni. Mutta käytännössä jokainen askel on tuntunut äärettömältä ponnistukselta, sellaiselta joka on tuntunut ajoittain minulle jopa  ylitsepääsemättömältä.. Olen kokenut jopa epätoivon hetkiä, ja matkani painon nostamisen suhteen on tuntunut ikuiselta. Ja usein muutoksen hetkellä ensimmäinen minut ahdistuksen keskellä vallannut ajatus jokaisen askelen edellä onikin ollut: en pysty.

Jonkinlaien rohkeus kuitenkin on kohdannut minut. Sellainen suuri halu ja samalla uskallus katsoa, mitä tämän kenties viimeisen kynnyksen takana odottaisi, ja millaisia uusia mahdollisuuksia se minulle toisi. Samalla kun minussa kasvanut aivan totaalinen kyllästyminen sairauteen, ja kaikkeen minussa ja elämässäni siitä muistuttavaan, kasvoi kasvamistaan sisälläni, ymmärsin: minulla ei olisi mitään menetettävää. En halua jäädä toipumisprojektissani puolitiehen, vaan hoitaa sen kokonaan loppuun viimeistä silausta myöten.

Niinpä tein vihdoin kaivatun hieman suuremman ruokalisäyksen, ja lisäsin toivoittavasti ehkä viimeistä kertaa päivittäistä energiamäärääni kerralla vähän enemmänki, ainakin minun omalla mittapuullani. Tähän asti olen nimittäin edennyt pienen pienin askelin tällä sektorilla, sillä olen ajatelllut, etten kestä enempää. Mutta viime aikaiset tapahtumat, itseluottamukseni kasvu ja näiden luoma  osoitus omasta vahvuudestani saivat minut miettimään: ehkä sittenkin olen pystyvä myös tällä sektorilla. Ehkä minä todella kestän. Ja niin oli halun lisäksi matkassa tällä kertaa jotakin muutakin: pystymistä.

Ja tiedättekö, vaikka vaaka ei ole vielä suinkaan räjähtänyt, vaikka en hypännyt kerralla normaaliin kehoon, ja vaikka matka painon osalta on vielä himpun verran kesken, hyppäsin minä eräällä tapaa kuitenkin. Ja, kenties tein sen viimeisen ratkaisevan askeleen, sain yhden asian päätökseen. Sillä vaikka en voikaan olla  varma siitä, että tämä energiamäärä riittäisi viemään minut maaliin saakka, tiedän minä yhden asian: olen valmis siihen, mitä se sitten vaatiikin.

En nimittäis suostu enää ajattelemaan tässäkään asiassa, etten pysty. En enää suostu epäilemään itseäni, omaa vahvuuttani, omia voimiani tai vähättele itseäni. Toki kuuntelen ja kunnioitan itseäni ja rajojani myös jatkossa, mutta joskus ehkä "en pysty" on vaihtunut ajatukseen "ehkä sittenkin". Sillä olen jo tässä elämässä niin monesti osoittanut olevani paljon rohkeampi, paljon vahvempi ja paljon kykenevämpi, kuin olisin itse voinut ikinä uskoa.

Ja niinpä minä jatkan. Maaliin saakka. Niin tällä sektorilla kuin muutenkin. Itseäni kunnioittaen ja itseeni uskoen. Sillä nyt minä pystyn.

<3: Ida

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Pienestä hetkestä Suuri hymy

Eräänä aurinkoisena aamuna jokunen viikko sitten toteutimme hyvän Ystäväni kanssa jo pitkään suunnitteilla olleen retken Hakaniemen torille ja kauppahalliin. Olenkn kirjoittanut jo aiakaisemmin siitä, kuinka minua viehättävät suunnattomasti näin kesäiseen aikaan erilaiset torrit ja markkinat. Niinpä ei minua tarvinutkaan tälle reissulle pitkään houkutella!





Hakaniemen hallissa kierrellessämme pienten koru-, keittiötarvike- ja korttikauppojen välissä en voinut kuin jälleen nostaa hattua näille pienille yrittäjille, jotka vielä sinnikkäsäti tarjoavat palveluitaan suurten ketjujen valatessa alaa.

Kortteja tai koruja en kuitenkaan tällä kertaa tarvinnut, mutta sen sijaan löysin täysmehupitoista mustikkamehua kauppahallin alakerrasta.

Torilla läpi mansikka-, vihannes- ja kukkaasetelmien kuljettuamme pääädyimme istahtamaan ja juomaan virkistävät juomat pienessä torikahviossa. Samalla tietysti sydäntämme murheiltamme purkaen ja kuulumisia vaihdellen.



Torikierroksen jälkeen päätimme vielä suunnistaa suosikkiliikkeeseeni pounnitse- ja säästäliikkeeseen, josta ostimme kotiinviemisiksi pientä leffaevästä, ja löysipä mukaani myös rasiallinen luomukaurakeksejä äidille tuliasiksi viemisiksi, ja kenties vähän itsellenkin.

Kerta kaikkiaan Ihana päivä Suuri sydämisen Ystävän kanssa. Siitä ei voi seurata muuta kuin Iso Hymy pitkäksi aikaa, myös näihin saapuviin muuten synkkeneviin syysiltoihin. Näin pienestä minä olen onnellinen.



<3: Ida

tiistai 12. elokuuta 2014

Sairaskertomukseni osa 1: Vain itselleni en kelvannut

Tämä teksti aloittaa näillä näkyminn kymmenen osaisen sarjan: sairaskertomukseni, jonka päätin nyt teidänkin mielipidettä kysyttyäni kirjoittaa ja julkaista aina muiden tekstien välissä pikkuhiljaa. Itselläni näiden menneiden aikojen muistelu toi pintaan vahvimmin ajatuksen siitä, kuinka en missään tapauksessa enää vanhaan halua palata. Sairauden romantisointia tai toisaalta esimerkiksi tarkkoja painolukemia ei ole siis luvassa. Jos kuitenkin koet, että sairastamisesta lukeminen ahdistaa Sinua, tai voi olla Sinulle haitallinen, suosittelen ohittamaan nämä tekstit. Muuten toivon tekstieni tuovan esille sen tärkeimmän: kuinka todella syvästä suostakin voi nousta. Tässä minun tarinani, olkaa hyvät!

Minun on vaikea, jollei mahdotonta määritellä tarkasti sairauteni syitä. Uskon, että se omalla kohdallani, kuten nähdäskeni yleenäkin, on ollut useiden tekijöiden summa. Tässä tekstissäni käsittelen niitä tekijöitä, jotka näin jälkikäteen ajatellen saattoivat ajaa minut sairauden partaalle.

Ihan ensiksi haluan kuitenkin tehdä selväksi, että olen aina ollut aivan erityisen rakastettu lapsi. Olen saanut aina tuntea olevani vanhemmilleni tärkeä jollakin tavalla erityinen, suorastaan ainutlaatuinen. Perheemme on ollut tiivis ja vanhempieni rakkaus ja kasvatus ovat luoneet hyvän pohjan terveelle itsetunnolle ja tasapainosielle kehityksilleni.Olen elänyt turvallisen, hyvän lapsuuden, johon kuului paljon yhteistä aikaa vanhempieni ja siskoni kanssa, ja mikä tärkeintä aina tunne, että olen rakastettu ja minusta pidetään huolta. Juuri luin opiskeluihin liittyvästä kirjasta, kuinka erään teoreetikon mukaan jokaisella lapsella pitäisi olla yksi aikuinen, joka on hulluna häneen. Minulla niitä on aina ollut kaksi.

Minussa on kuitenkin ollut monia tyypillisiä piirteitä, jotka varmasti edesauttoivat sairastumistani. Olen aina ollut hyvin vaativa itseäni kohtaan. En ole koskaan niin sanotusti päästänyt iteäni siitä, mistä aita on matalin. Jokainen koe, harrastus, jopa jokainen ala-asteen koulun kirjoitelma tai tarina, oli minulle mahdollisuus haastaa itseni. Yrittää vielä kerran päästä edes himpun verran korkeammalle. Osoittaa itselleni olevani edes jossakin hyvä, itselleni riittävä.

Tämä korkealle kurottaminen yhdistettynä kovaan määrätietoisuuteen ja päättäväisyyteen, suoranaiseen lujuuteen itseäni kohtaan, sai minut usein menestymään esimerkiksi koulussa. Olen aina tiennyt, että kun vain päätän onnistua jossakin, minä myös onnistun. Joskus kuitenkin kadehdin ystäviäni, jotka aloittivat kokeisiin lukemisen vasta edellisenä päivänä jos silloinkaan, kun minä olin tehnyt minuuttiaikataulun valmiiksi itselleni jo viikkoja aikaisemmin, tai siskolleni, joka lähti kavereiden kanssa leikkimään sen sijaan, että olisi tehnyt kotona läksyjä.

Olen myös aina halunnut pitää langat käissäni, että ainakin tuntisin kontrolloivani omaa elämääni, ja nauttinut rutiineista, aikataulutuksista, ja arjesta, joka rullaa tuttuja latujaan. Ne ovat jo ennen sairauttani luoneet minulle turvaa, tuoneet tunnetta siitä, että olen oman Elämäni rouva. Yhdistettynä päättäväisyyteni on tämä piirre tuonut myös minulle  monia onnistumisen kokemuksia, jotka olen saanut tuntea olevan oman työni saavutuksia, ja olen saanut tuntea olevani ylpeä itsestäni, siit, mitä minä itse olen tehnyt. Kuitenkin pikkuhiljaa huomasin, että ailoin rakentaa omaa itsetuntoani näiden suoritusten ja saavutusten varaan. Olin hyvä vain menestyessäni, olin vain riittävä, jos sain kokeesta hyvän numeron tai sain parhaimman tuloksen koulun pitkänmatkan juoksussa.

Ja kovasta yrittämisestäni ja intohimostani huolimatta elämä kuitenkin tarjosi niin minulle kuin meille kaikille myös epäonnistumisia, jotka minä koin kovina kolauksina itsetunnolleni. En koskaan halunnut näyttää tunteitani, mutta alhainen numero todistuksessa englannista, mitätön sivurooli koulun näytelmässä ja kokemani alemmuuden tunne pianonsoittotaidoissani verrattuna musikaalisiin luokkatovereihini olivat minulle suuria pettymyksiä. Pettymyksiä itseeni. Suorastaan osoituksia siitä, kuinka olin paitsi huonompi kuin muut, myös tuottanut pettymyksen niin vanhemmilleni kuin ennen kaikkea itselleni.

Suurin todistus siitä, kuinka olin omissa silmissäni selvästi muita alempiarvoinen ihminen, oli kiusaaminen, jota koin koulussa. Nimittelynä ja haukkumisena alkanut ja lopulta ryhmän ulkopuolelle jääminen ja sen myötä kokemani syvä yksinäisyyden kokemus jättivät minuun syvät haavat. Käänsin kaiken itseeni, ja padoin kaiken minuun kohdistetun epäreilun kohtelun itseeni osoituksena omasta huonommuudestani ja kelvottomuudestani.

Sillä vaikka en koskaan juuri mitään sanonut, vaikka en edes omille vanhemmilleni halunnut kyyneleitäni näyttää, vaan pidin yllä vahvaa, kovaa kuortani, olin syvällä sisimmässäni hyvin herkkä ihminen. Lukuisat illat itkin pehmonalleani vasten suljettujen ovien takana toivoen, että olisin toisenlainen. Itseäni syyllistäen ja haukkuen. Toivoen, että olisin joku muu. Ja pikkuhiljaa tuo kuoreni uhkasi murtua.

Lopullinen isku yksinäisyyden ja torjutuksi tulemiselleni oli kuitenkin Parhaan Ystäväni muutto pois Suomesta. Olimme koko ala-asteen olleet kuin "paita ja peppu". Olimme aina kahdestaan, jaoimme aina kaiken, ja elimme toisiamme varten. Edes koulukiusaaminen ei tuntunut pahalta, en välittänyt suurista kaveriporukoista, sillä minulla oli jotakin paljon arvokkaampaa: Aito Paras Ystävä rinnalla, Ystävä, jonka kanssa olimme kaikki kaikessa toisillemme. Kun minun ollessani ikäni ja kehitysvaiheeni puolesta ehkä kaikkein herkimmässä vaiheessa, jäinkin yhtäkkiä ihan yksin. Minulla ei ollut enää ketään, jolle purkaa sydäntäni ketään jonka kanssa jakaa salaisuuteni. Ei ketään, jonka kanssa olisi tuntenut olevani täysin hyväsytty ja pidetty vain siksi, että olin minä.

Menetettyäni usean vuoden ajaksi Parhaan, ja samalla lähes ainoan oikean Ystäväni, muodostui perheestäni minulle yhä tärkeämpi. Olimme perheeni kanssa olleet aina läheisiä ja tiivis yhteisö. Teimme paljon yhdessä koko lapsuuteni ajan: niin matkoja kuin yhteistiä harrastuksia ja ennen kaikkea niitä tärkeitä koti-iltojakin, ja tunsin aina olevani rakastettu. Siskoni olikin koko lapsuuteni ajan parhaita leikkikavereitani. Yhtäkkiä siskollani alkoi kuitenkin olla, kuten normaalilla nuorella, myös muita kavereita, joiden kanssa hän mieluummin vietti aikaa. Yhtäkkiä vuosien kuluessa Parhaan Ystäväni ja minun lähennyttyäni huomasin etääntyneeni vanhemmistani. Vanhemmillanikin oli omat, uudetkin, kuviot, ja he olettivat minun viettävän mieluummin aikaa ikätovereideni kanssa. Yhtäkkiä huomasin, että minun ei ollutkaan enää niin helppo purkaa sydäntäni vanhemmilleni, kun sitä olisin tarvinnut. Aina minulla oli tunne, että siihen minulla olisi ollut täysi lupa, mutta jokin oli kuitenkin muuttunut. Olin etääntynyt heistäkin, ja minusta tuntui, ettei. minulla ollut enää ketään. Olin täysin itseni, oman päättäväisyyteni, ja omien tekojeni varassa.

Koin jävänäni yhä enemmän yksin. Koin, että minun seuraani, eikä minua, ei enää aivannut kukaan. Koin erkanevani omasta perheestäni, joka oli minulle olllut aina kaikki kaikessa. Tunsin olevani todella ysksin. Ja tuon syvän yksinäisyyden minä liitin aikuistumiseen. Koin sen tarkoittavan, että minun tulisi selvitä ja pärjätä yksin, ja pelkäsin, miten ihmeessä tuosta haasteesta selviäisin. Olin yksin aikuistumisen paineiden edessä, paineiden, jotka koin liian rakskaiksi yksin kanttaa.

Kun siis sitten lukio alkoi, ja paras Ystäväni palasi Suomeen, oli minulla ulkoisesti kaikki hyvin, kaikki, mistä oli koskaan haaveillut. Unelmieni opiskelupaikka, Paras Ystävä rinnalla, rakastava perhe ja niin monta kivaa harrastusta kuin jopa oma asunto odottamassa minua, olin itseni kanssa enemmän hukassa kuin koskaan aikaisemmin. Vuosien kuluessa sisälle rakentamani yskinäisyys, tunteiden sekamelska, itseeni kohdistamat paineet ja häpeä itsestäni alkoivat pikkuhiljaa purkautua syömishäiriöoireiluna. Nämä sairauden ensioireet ja kertomus sairauteni ensivaiheista jatkuvat seuravassa sairaskertomustekstissäni.

<3: Ida

tiistai 5. elokuuta 2014

Tapaaminen vanhojen koulukavereideni kanssa!

Kun kaukana ulkomailla asuva Ystäväni teki nyt kesällä matkan Suomeen, aloimme järjestää yhteistä tapaamista vanhalla koulukaveriporukalla. Jotenkin saimmekin lopulta aikataulumme sumplittua siten yhteen, että kaikki, valitettavasti ythä lukuun ottamatta, pääsivätkin tuohon tapaamiseen osallistumaan.

Myönnän menneeni tuohon tapaamiseen vähän ristiriitaisissa tunnelmissa. Olin juuri toipumassa leikkauksestani, ja mieli tuntui muutenkin olevan hieman matalalla, sen verran kun oli elämä suoraan sanottuna potkinut päähän viime aikoina. En halunnut olla taas joukostamme se, jolla menisi kaikista huonoiten, se kaikista epäonnisin elämän Aku Ankka, joka kuuntelisi muiden kultareunuksisia elämäntarinotia. Kai jostakin loojaliudesta päätin kuitenkin tapaamiseen osallistua.

Enkä olisi voinut olla enää onnellisempi siitä, että tuon päätöksen tein! Oli nimittäin kerta kaikkiaan Ihanaa tavata noita tyttöjä. Huomasin jälleen, kuinka näiden Ihanien tyttöjen, tai no nyt jo naisten, kuten itsekin olen, kanssa pystyin todella olemaan täysin oma itseni. Ilman esittämistä, ilman tekohymyä ja ilman selityksiä. Ei minulta mitään vaadittu, ja sain silti samalla niin paljon. Näiden Ystävien seurassa minä sain olla Minä.

Mitään erityistä ohjelmaa emme olleet suunnitelleet, eikä meidän tavinnutkaan. Ostimme torilta yhteiseksi ison rasian makeita mansikoita, ja istahdimme yksissä tuumin juttelemaan ja vaihtelemaan kuulumisia kauppatorille patsaan juurelle. Emmekä me muuta tarviinneetkaan. Olihan meillä toisemme.



Huomasin, kuinka oloni muuttui näiden Ihanien kanssa taas hyväksi, ja tuelvaisuus näytti edes himpun verran ruusuisemmalta. Tai toisaalta, sitä tulevaisuutta ei tarvinnut sillä hetkellä edes liikaa harteillaan  vielä kantaa. Sillä tärkeintä oli vain tämä herki. Huomasin nauravani miesjutuille, rentoutuvani ja innostuvani jo seuraavasta tapaamisesta. Hymyileväni taas aidosti.

Vaikka väliin oli mahtunut vuosia, tuntui kaikki hetken taas olevan, kuin joskus silloin ennen. Silloin ennen, kun kävelimme ympäri koulun pihaa synttärijuhlia suunnitellen nallet kainalossa. Ja yhdestä asiasta olin ainakin yhtä varma kuin silloin ennen:  tämä Ystävyys  kestää.



Siinä auringon paisteessa, yhdet tärkeimmsitä Ystävistäni ympärilläni, suu täynnä mansikkaa, ei sekään, että polkuni ollut vaikea, ehkä kivikkoisempi kuin Ystävieni, tuntunut enää ollenkaan pahalta.

Yhtäkkiä se muuttui ylpeydeksi siitä, että olin tässä nyt, ja onneksi siitä, että minulla kaiken tämän jälkeen yhä oli olemassa nämä Ystävät. Sekä onneksi siitä, että Ida oli palannut näiden Ystävieni keskelle. Omana itsenään. Nauraen, juoruillen, ja kesän punaisinta mansikkaa maistaen.

<3: Ida