Tämä joulu

Tämä joulu oli minulle kovin tavallinen, siis tuttuja traditioita noudattava, ei millään tavalla ihmeellinen. Ja ehkä juuri siksi silti niin erityinen.

Tätä joulua vietin perheeni parissa, kotona, joulukirkossa, ja isovanhemmillani Tapanin päivänä. Tänä jouluna söin lempiherkkujani, lauloin joululauluja, avasin paketeista toinen toistaan upeampia lahjoja aina yökkärihaalareista kampaamolahjakortteihin, ja kruununa vielä tietysti itsetehtyihin korvakoruihin ja violettisävyiseen neulepantaan.  Katsoin elokuvia, neuloin sohvan nurkassa, juttelin rauhassa läheisteni kanssa ja pelailin korttia ja lautapelejä.

Tämä joulu tuoksui itse leipomiltani pipareilta, tuoksukynttilän hiljalleen palavalta liekiltä, kanelitangoilta, neilikan tuoksuisesta jouluteeltä ja tuoreilta mandariineilta. Tämä joulu maistui itse ensimmäistä kertaa keittämältäni riisipurolta, mummon tekemiltä herkullisilta porkkana-ja perunalaatikoilta, sekä lukuisilta muilta joulupäivän antimilta, ja tietysti yöaikaan nautituilta Marianne-karkeilta.

Tämä joulu kuulosti joulukirkossa kajahtavalta maan on niin kaunis -virreltä, lähes loppuunkulutetuilta mutta silti niin ihanan perinteisiltä joululevyiltä, sekä mikä tärkeintä siskoni kauniista pianosoitolta ja laululta. Tämä joulu kuulosti myös lahjapaperien rapinalta, kikatukselta ja hihitykseltä alias-peliä pelatessa ja automatkalla ja tonttulakkien kulkusten kilinältä.

Tässä joulussa parasta oli yhdessä olo rakkaitteni kanssa, kiireetön ilmapiiri, rentoutuminen kotona vailla velvollisuuksia tai kiirettä minnekään. Sekä tietysti vatsani täpötäyteen jouluherkuista syöminen ja lapsenomainen iloinen mieli ja jännitys lahjoista. Se kun sain käpertyä sohvan nurkkaan neuleeni kanssa joulumusiikin soidessa taustalla, kynttilän liekin palaessa takassa suklaata suussa. 

Tämän joulun kohokohta olivat itsekeitetyn riisipuuron onnistuminen, lahjakääröjen avaaminen mutta ennen kaikkea antamisen ilo, hymy isovanhempieni kasvoilla, kauan kaivatun olohaalarin kaivaminen lahjapaketista. Sekä ennen kaikkea joulukirkossa vältetty sanoma siitä kuinka ihmeitä tapahtuu meistä ihan jokaiselle, eikä niitä varten tarvitse olla mitenkään ihmeellinen.

Yksinkertaisesti tämä joulu oli kaikkea sitä, mitä sen kuuluukin olla. Rakkauden täytteistä yhdessä oloa, hetkestä nauttimista, iloista ja rentoa joulumieltä, vanhoja tradtioita ja menneiden muisteloita. Yksikertaisesti jouluni oli paras moniin vuosiin, vaikka siihen mahtui myös muutama poskelle vierinyt kyynelkin. Siinä tiivistyi kaikki se hyvä jonka olin vuoden aikana saavuttanut. Sateisesta säästä ja lumettomasta maisemasta huolimatta minun jouluni ei suinkaan ollut musta tai harmaa. Se täyttyi kaikilla elämän väreillä.

Toivottavasti teilläkin on ollut hyvä joulu!

<3: Ida

Joulun valmistelu jatkuu

Koska edellinen teksti jouluvalmisteluineen herätti niin paljon kiinnostusta, päätin jatkaa joulunodotukseni jakamista täällä blogini puolella vielä toisen tekstin verran ennen varsinaiseen joulun viettoon ryhtymistäni. Nämä joulukuulumiseni sijoittuvat viime viikolle, johon sisältyi ystävien ja läheisten seuraa, joulun tunnelman luomista niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin ja joulun odotukseen liittyviä pikkuvalmisteluja, jotka saivat jo pienen, hyvänlaisen jännityksen pintaan.

Joulunalusviikkoni lähti hyvin liikkeelle jo lauantaina ystäväni pikkujoulujen merkeissä. Oli kerrassaan ihanaa nähdä vanhoja tuttuja, ja vielä paremmaksi sen teki se, että nyt minulle kuului oikeasti hyvää, ja pystyin sen aidosti kertomaan ja näyttämään. Vanhoja tuttuja tavatessa ei tarvinnut teeskennellä mitään, vaan tilan täytti aito hymy ja hetkestä nauttiminen. Samalla tuli kokeiltua myös ensimmäistä omalla vastuullani kodin ulkopuolella syötyä ateriaa, kun ruoka-aikani osui pahasti illanvieton kanssa päällekkäin. Ja tästä onnistunut selviytyminen sai tunnelmani ja ylpeyden itsestäni vain kasvamaan.

Sunnuntaina päivällä olin siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa laulamassa Oulunkylän kirkossa kauneimpia joululauluja. Kirkkomatkalla alkoi vihdoin leijalla lumihiutaleita ja viimeistään varpunen jouluaamuna sai herkistymään lähes kyyneliin saakka. Vaikka en kummoista jouluääntä omaakaan, ei se menoa haitannut, sillä joululaulut kuuluvat niin kiinteästi minun jouluuni, ja lähikirkollamme on niin tärkeä oma paikka sydämessäni.

Tiistaina olin parhaan Ystäväni kanssa kansallismuseossa metsästämässä jouluntunnelmaa sekä hankkimassa vielä viimehetken täydennyksiä joululahjoihin. Vaikka näyttely sinänsä olikin pieni pettymys, viritteli se keskustelut mukavasti jouluperinteisiin aina torttujen oikeaoppisesta leipomisesta lähtien.

Keskiviikkoni kuluikin sitten sopivasti joululeipomusten ja -paketointien merkeissä kotona. Kätösissäni valmistuivat vaikka minkämalliset piparit aina joulukuusista enkeleihin ja pikkupossuihin, ja kääreen sai paketti jos toinenkin. Illalla pakkasimme säkillisen lahjoja autoon ja suuntasimme isän kanssa kohti Hämeenlinnaa isovanhemmilleni. Siellä joulun tunnelmaa loi upein näkemäni "melkein aito" joulukuusi, isoisäni pihalle pystyttämät jouluvalot ja tietysti rakkaiden isovanhempiemme hymy ja iloinen mieli.

Torstaina sain sitten nauttia jälleen Ystäväni seurasta, ja tällä kertaa suuntasimme vanhan ylioppilastalon joulumyyjäisiin. Jos kansallismuseon jouluaiheinen näyttely oli ollut pettymys, eivät nämä myyjäiset sitä suinkaan olleet. Tarjolla oli toinen toistaan upeampia käsitöitä aina saippuatelineistä koruihin, villasukkiin ja heijastimiin. Niinpä vaikka itselleen ei kai näin joulun alla pitäisikään paljon mitään ostaa, en voinut olla nappaamatta mukaani ihanaa savesta valmistettua punaista koira-aiheista joulumukia. Ja voi kuinka paljon paremmalta tee siitä maistuukaan!

Perjantaina olivat joululeipomuslistallani vielä joulutortut, joihin valmistin jopa luumuhillon äitini ohjeiden ja perinteisen reseptin mukaan itse kuivatuista luumuista. Lisäksi tein lohipasteijoita ja kinkkupiirakkaa, ja jatkoin paketointiurakkaani. Illalla kannoimme vielä kuusen sisälle, ja kun saimme siihen sytytettyä kynttilät ja ripustettua kuusen latvaan, alkoi todella tuntua siltä, että joulu on jo ovella.

Lauantaina saimmekin leipomuksiani maistelemaan oikein kunniavieraita, kun isoisäni poikkesi meille jokavuotiselle joulutervehdykselleen, ja siskoni tuli samalla lapsuuskotonaan käymään. Aamulla koristelin vielä suurimmat piparkakut sokerikuorrutteella ja ranskanpastilleilla. Leipomukseni maistuivat, ja hetki tärkeiden rakkaiden ihmisten seurassa tuntui arvokkaalta. Onneksi tällä kertaa pelionnikin suosi minua korttipelissä, sillä keskiviikkoinen tappioni oli jäänyt vähän kaivelemaan mieltä!

Kaiken kaikkiaan jouluvalmistelujani värittivät kiireettömyys, ja stressittömyys. Täydellisyyteen en lähimainkaan päässyt, mutta en siihen pyrkinytkään. Tänä vuonna piparitalo jäi leipomatta, vaatekaappi siivoamatta, ja pakettikoritkin olivat itsetehtyjen sijaan kaupasta ostettuja. Ja tästäkin huolimatta voin ryhtyä nyt tyytyväisin mielin joulun viettoon. Ehkäpä jouluvalmisteluihinkin pitäisikin soveltaa sitä joulunsanomaan, jota pappi sunnuntaisessa kirkossa julisti: joulun sanoma kun on nimenomaan siinä, että riitän juuri tällaisena kuin olen.

Rauhallista ja nautinnollista joulunaikaa teille kaikille lukijoilleni!

<3: Ida

Haikeat hyvästit toimivalle hoitosuhteelle

Viimeksi tavatessani hoitajaani, kuten olen tottunut tekemään jo useamman vuoden ajan, oli niin minulla kuin hoitajallani tippa linssissä. Syy tähän oli se, että vuosien tiivis ja monella tapaa merkityksellinen yhteistyömme hoitajani kanssa oli tullut päätökseen, ja tapasimme siis viimeistä kertaa.

Olen saanut tuolta suhteelta paljon, paljon enemmän kuin mitä olisin voinut uskoa hoidon minun kohdallani kykenevän. Siksi haluankin omistaa tämän tekstini hoitajalleni. Pohdin siis sitä, millaista tukea olen hoitajaltani toipumiseeni saanut. Samalla tämä on kuvaus siitä, millä tavalla hoito voi parhaillaan auttaa silloin, kun se toimii.

Tämä hyvä ja hyödyllinen hoitosuhde kun ei ole mikään itsestään selvyys, eikä se ole ollut sitä omallakaan kohdallani, ei suinkaan. Oma toimiva suhteeni hoitajani kanssa on kulkenut pitkän ja vaiherikkaan matkan sairauteni ja toipumiseni varrella. Vaikka viime aikoina on se tarjonnut minulle paljon tukea, on mukaan mahtunut siis myös toisenlaisia aikoja.

Vuosia kävin hoidossa nimittäin pelko puserossa ja stressaantuneena, eikä hoitajanikaan pystynyt alamäkeäni pysäyttämään -miten voisikaan, jos en itse ollut siihen valmis. Huonoimpina aikoina tunsin meneväni hoitoon arvosteltavaksi ja tuomittavaksi. Pelkäsin jokaista tapaamistamme etukäteen ja tapaamisessamme yritin vain epätoivoisesti vakuutella kaiken olevan kunnossa, silloinkin kun todellisuus oli kaikkea muuta.

Vasta viimeisen parin vuoden aikana opin käyttämään hoitajaani omaksi avukseni toipumiseni tukemiseen. Sisäistin ajatuksen siitä, että hoitajani on siellä auttaakseen, ja tukeakseen omaa toipumistyötäni, ei arvostellakseen minua tai millään tavoin minua vastaan. Ja toisaalta: hän ei pystyisi minua pelastamaan, jos en itse tekisi töitä sen eteen. Siis vasta kun oma motivaatio ja valmiudet taistella sairautta vastaan olivat kohdallaan, pystyin myös hoidosta hyötymään. Ja vasta kuluneen vuoden aikana kehittyi tuo suhde sellaiseksi, että todellinen työskentely hoidossani pystyi alkaa, siis samalla kun se työskentely kykeni pääni sisälläkin alkamaan.

Mutta viimeisen puolentoista vuoden aikana olenkin sitten saanut hoitajaltani tukea noiden menetettyjenkin vuosien edestä. Tärkein ensimmäinen askel oli ylipäätään se, että opin hänen kanssaan jakamaan ajatuksiani ja tunteitani ja käsittelemään niitä keskustelemalla. Pitkään kun patosin kaikki ajatukseni ja tunteeni sisälleni, jolloin vaikeiden käsiteltävien asioiden vyyhti vain kasvoi sisälläni. Hoitajani kärsivällinen luottamuksen rakentaminen kuitenkin auttoi minua avautumaan, ja pikkuhiljaa, solmu kerrallaan, aloimme yhdessä purkaa tuota vyyhtiä.

Tätä vyyhtiä yhdessä keskusteluissamme avatessamme hoitajani on tarjonnut minulle sellaista ymmärrystä, että se on lieventänyt jopa yksinäisyyden kokemustani. Olen tuntenut, että tulen kuulluksi, minua ymmärretään, en ole taistelussani yksin, vaan olemme taistelemassa yhdessä rintamassa. Vaikka myös läheiseni ovat toki olleet tukenani, eivät he ole samalla tavalla pystyneet selittämään tai ymmärtämän ajatuksiani kuin sellainen, jolla on syömishäiriöisten kanssa työskentelystä vuosien kokemus. Ja sairauden yksinäisessä vankilassa tuon kokemuksen mukanaan tuoma syvä ymmärrys on tuonut minulle turvaa tielleni.

Samalla tämän ymmärtäväisen, positiivisen suhteen luominen hoitajaani on auttanut minua ylipäätäänkin muiden ihmisten kanssa. Olen siis tullut luottavaisemmaksi muita ihmisiä kohtaan, ja oppinut ottamaan apua ja tukea vastaan. Voisin kuvata asiaa niin, että kun tämä minulle tärkeä suhde osoittautui luottamukseni arvoiseksi, rohkaisi se minua valtavasti myös muuten laajentamaan sosiaalisia ympyröitäni ja avautumaan myös muille ihmisille.

Ennen kaikkea on kuitenkin muiden ihmisten suhteen lisäksi luottamukseni itseeni kasvanut. Hoitajani tarjoaman ymmärryksen avulla olen nimittäin oppinut paljon itsestäni, ja oppinut ymmärtämään minua itseäni. Hoitajani on tukenut positiivisen minäkuvani rakentamista. Ja olenkin sitä mieltä, että osa sitä, miten vahva nyt olen, on hoitajani ansiota. Hoitajani avulla en ole pelkästään oppinut hyväksymään itseäni, vaan oppinut, kuinka hieno ja kaunis, kuinka ainutlaatuinen ihminen todella olen.

Tämä oman vahvuuteni löytyminen on liittynyt myös ennen kaikkea siihen työhön, jota olen tehnyt Mörön päihittämisen suhteen. Sairastuneen pään sisällä myllää yleensä varsinainen ristituli sairaan ja terveen puolen välillä, ja hoitajani on auttanut minua sen oman terveen puolen löytämisessä, ja esiin tuomisessa ja vahvistamisessa, sekä realisoinut epärealistisia pelkojani ja sairaita kuvitelmiani Jokaisen tapaamisemme jälkeen olen tuntenut itseni vahvemmaksi ja voitokkammaksi taas seuraavaan erään Mörön kanssa.

Hoitajani onkin valanut minuun paljon lisää rohkeutta ja uskoa itseen, jota näissä taisteluissa tarvitaan. Hän on kannustanut minua aina ottamaan vielä sen seuraavaan askeleen ja rohkaissut lämpimästi eteenpäin ja valanut minuun uskoa, että siihen pystyisin.

Samalla omien voimieni ja uskoni itseen vahvistuessa ovat Mörön syöttäneet pelot menettäneet mahtiaan. Yhteistyömme aikana pelkoja käsittelemällä ja kohtaamalla olenkin päässyt monissa peloissani voitolle, tai ainakin tuntenut itseni vahvemmaksi menemään niitä päin.

Tärkein asia on kuitenkin, että hoitajani on valanut minuun postiiivisuutensa kanssa valtavasti toivoa. Itseluottamukseni kasvun ja omiin voimiini uskomisen myötä olen alkanut katsoa tulevaisuuteen rohkeammin. Hoitajani kanssa olemme puhuneet tulevaisuuden haaveista, ja olen alkanut aidosti itse myös luottaa niiden saavuttamiseen, tai mikä vielä tärkeämpää, siihen, että unelmat kantavat, ja ovat jo siksi merkityksellisiä, ovat ne sitten miten epärealistisia hyvänsä.

Tärkein opetus, jonka olen hoitajaltani saanut liittyykin juuri tähän positiiviseen suhtautumiseen. Se on se, että sen sijaan, että katsoisi aina sitä matkaa, joka on vielä kuljettavana, olen oppinut huomaamaan sen, mitä olen jo saavuttanut. Sillä vaikka matkaa minulla riittääkin paljon, olen päässyt jo pitkälle. Ja siksi pääsen vielä pidemmälle.

Olen kaikesta hoitajaltani saamastani avusta tavattoman kiitollinen, vaikka tuokin sana tuntuu kaiken kokemani rinnalla täysin mitättömältä. En olisi tässä, missä nyt olen, ilman hoitajani tukea. Voisin varmasti kirjoittaakin kilometrinpituisen tekstin siitä, kuinka polihoitajani on auttanut ja tukenut minua toipumisessani, kuinka hän on vetänyt minua takaisin elämään ja rohkaissut minua jokaisen hataran askeleeni ottamisessa. Nyt päätän kuitenkin tähän.

Vaikka tulenkin kaipaamaan ja tunnen yhä tarvitsevani hoitajani minulle luomaa tukea, tunnen nyt, että pärjään myös ilman häntä. Tunnen itseni nyt vahvemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Sillä tärkein asia, jonka polihoitajani on minulle näiden vuosien varrella opettanut on se, että minussa itsessäni on se voima, jolla tämä sairaus selätetään, ja niin se on meissä ihan jokaisessa. Sillä lopulta kaikki se hyvä ja voima, jota hoitajani on minussa synnyttänyt, on ollut minussa itsessäni, ja kun se on kerran syttynyt, sen pystyy sytyttämään joku toinenkin, vaikka minä itse.

Jätin siis polihoitajalleni hyvästit haikein mielin, sydän täynnä kiitollisuutta siitä, mitä olen häneltä saanut ja oppinut. Ja kuitenkin luottavaisin mielin sen suhteen, että omat siipeni kantavat jo ilman hänen tukeaankin, repussani kantaen aina kuitenkin matkassani mukana kaiken sen hyvän, mitä olen häneltä oppinut.

<3: Ida

Joulukivaa siskon kanssa

Viime viikolla kuukauden vaihduttua joulukuuhun aloittelin joulun odotusta ja valmistelua siskoni kanssa. Kyseessä olikin oikein kunnon siskoviikko, sillä niin paljon siihen mahtui yhteistä kivaa tekemistä ja olemista. Tämä järjestely sopi tietysti minulle paremmin kuin hyvin, juuri tätä olin kaivannutkin! Mutta mitä kivaa viikkomme sitten pitikään sisällään?

Keskiviikkona flunssasta toivuttuani hyppäsimme bussiin ja matkasimme kohti uudistettua Itäkeskusta ajatuksena hankkia vielä puuttuvat joululahjat. Sen verran tehokkaasti aikamme käytimme, että reilussa parissa tunnissa saimmekin kaiken hoidettua. Tosin sen verran hyvissä ajoin olen ollut lahjojen kanssa, kuten yleensäkin aina, että vain muutaman paketin sisältö enää puuttuikin tässä vaiheessa. Lahjojen miettiminen, valmistelu, ja etenkin tekeminen ja lopulta se antaminen vain on niin mukavaa, kun tuntee ajattelevansa ja keskittävänsä kaikki hyvät ajatukset samalla lahjan saavaan läheiseen.

En ollutkaan ollut pitkiin aikoihin ollut kaupoissa kiertelemässä, ja se oli kivaa vaihtelua opiskelutäytteiseen kotielämääni. Ja joulumusiikin soidessa ja lahjoja tohistessamme alkoi joulumieli ensimmäistä kertaa tänä vuonna myös todella tarttua minuun. Ollaan kaupallisesta joulusta mitä mieltä vain, niin kyllä se jouluhössötyskin sopivassa määrin vain on ainakin minusta ihan mukavaa!

Reissusta erityisen mukavan teki tietysti siskoni seura, ja jo bussimatkalla ehdimme vaihtaa mukavasti ja kanssamatkustajiemme kauhuksi kovaäänisesti viime aikojen kuulumiset. Shoppailureissu tuntui myös, tai pitäisi kai sanoa että nimenomaan siksi niin mukavalta, että Mörkö oli jäänyt bussin kyydistä, ja pakonomaisuuden oli vaihtunut vapaus ja hetkestä rennoilla mielin nauttiminen.

Itsenäisyyspäivänä perjantaina olinkin sitten siskoni luona kylässä. Jokavuotisiin perinteisiimme on niin kauan kuin on vain kynä kädessä pysynyt kuulunut joulukorttien askartelu yhdessä, ja nyt tämä ylimääräinen ja kaivattu pyhäpäivä tuntui sopivan tuohon tarkoitukseen mitä mainioimmin! Kuuntelimme iki-ihanaa Samuli Edelmanin joululevyä, poltimme kynttilöitä ja leikkailimme, liimailimme, näpertelimme, koristelimme ja tietysti ihailimme kättemme jälkiä oikein urakalla, ja ennen kuin huomasimmekaan, oli jo useampi tunti jälleen vierähtänyt! Ja voi että oli taas Ihana huomata, kuinka pystyn nykyään aidosti keskittymään ja rauhoittumaan mielekkään tekemisen ääreen ilman häiritseviä pakkoajatuksia tai -tekemisiä, ja, mikä tärkeintä, nauttimaan siitä!

Urakkamme jälkeen olikin aika sitten suunnata lapsuudenkotiimme televisiota töllöttämään ja juhlia ihastelemaan. Ensin sytytimme tietysti kynttilät ikkunalaudoille ja valmistelimme coctail-paloja, jotka koostuivat nakki-cotailtikuista, mäti-katakarapu-napeista ja savulohikolmioleivistä, sekä tietysti juomasta shampanjalaseista! Ja juhlia seuratessa kului minulta myös irtokarkkipussillinen mukavasti nautiskellen. Kaiken kaikkiaan ilta kului varsin mukavasti ja rennosti, siitä kaikkein parhaimmasta, eli yhdessä läheisten kanssa rentoutumisesta. Kiire ei ollut mihinkään, läsnä olivat lämpö, rauha ja läheisyys.

Sunnuntaina olivat vuorossa jo syksyllä yhdessä sovittu retki Vanhan Sataman naisten joulumyyjäisiin. Siellä ei voinut kuin suu auki ihmetellä kauniita kättentöitä kateellisena ja napsia hyviä ideoita samalla omiin askarteluihin. Toki tarttuihan messuilta tietysti muutakin kuin ideoita; itselleni löysin huovutetut lapaset, niin ikään huovutetun keijukoristeen ja heijastimen ja vielä pari lahjaa paketteihin. Messutohinassa vierähti taas useampi tunti, ja sieltä palattuani en voinut muuta kuin hymyillä. Tämä retki kruunasi ehdottomasti Ihanan viikon!

Kaiken tämän tekemisen ja menemisen keskellä olen ehtinyt myös aloittaa jo piparien syömisen, kääräistä ensimmäiset lahjat paketteihin, säätää taajuuden jouluradiolle, ja kortitkin ovat osoitteineen  jo matkalla. Joulu voi siis saapua!

Kaiken tämän joulutohinan keskellä mieleeni alkaa nimittäin hiipua oikea joulufiilis, ja samalla viime viikko oli taas hyvä muistutus siitä, mikä siinä joulussa on kaikkein tärkeintä: se on lähimmäisten kanssa vietetty aika ja kiireettömyyden ja stressittömyyden mukanaan tuoma rauha.

Ihanaa joulunodotusta myös teille kaikille Rakkaille lukijoilleni!

<3: Ida

Ps. Kuvat itsenäisyyspäivältämme!

Mitä paino on mukanaan tuonut?

Olen kertonut aikaisemmin painonnostoprojektistani, joka on vaikeasta lähtötilanteestani ja historiastani huolimatta vihdoin viimeisen puolentoista vuoden aikana tuottanut tulosta. Tässä tekstissäni palaan vielä aiheeseen pohtien ennen kaikkea sitä, millainen vaikutus painoni nousemisella on ollut minuun ja psyykeeseeni ja millaisia ajatuksia ja tunteita se on minussa herättänyt. Ehkäpä se auttaa ymmärtämään, mitä olen käynyt läpi ja antaa tukea jollekin sellaiselle, joka tähän projektiin on hyppäämässä vakuuttamalla, että siitä todella voi seurata jotakin hyvää, vaikka odotettavissa onkin myös paljon pahan olon sietämistä.

Kuten olen todennut, on painon nostaminen nimittäin anoreksiaa sairastavalle ankaraa työtä. Tämä ei johdu ensisijaisesti nähdäkseni siitä, ettäkö sen käytännön toteuttaminen vaatisi liikaa järjestämistä, vaikka toki se sitäkin aiheuttaa, vaan kyse on ennen kaikkea nimenomaan siitä henkisestä kivusta ja työstä, jota puntarilukeman kasvu edellyttää.

Tältä pahalta ololta en rehellisesti sanottuna ole välttynyt minäkään, en suinkaan. Onnistumisistani huolimatta, tai itse asiassa varmasti juuri sen vuoksi, on painonnouseminen synnyttänyt minussakin monia, vaikeitakin tunteita. Tämä on varsin ymmärrettävää, onhan painon nouseminen Mörölle juuri sitä pahinta Myrkkyä, jota se pyrkii kaikin keinoin vastustamaan ja onhan alipaino ollut keino näiden painon nousun myötä pintaan nousseiden tunteiden kätkemiseen. Kun tätä Mörön turvaa ja tahtoa lähtee sitten murtamaan, alkaa se syöttää vastaiskuna paljon sairaita ajatuksia ja pahoilta tuntuvia tunteita.

Voimakkain näistä kaikista painon nousun myötä kohtaamistani tunteista on ollut ahdistus, joka on ainakin omalla kohdalla ennen kaikkea aiheutunut painon nousun epätasaisuudesta. Ajoittain painon noususta seurannut ahdistus on ollut niin kovaa, että se on saanut minusta täyden vallan. Olen tuntenut olleeni täysin solmussa sisältä, ja mieleni on tehnyt repiä jäseneni irti ja huutaa paha oloni pihalle. Painon nouseminen on siis aiheuttanut minulle sellaista ahdistusta, jota en ole kokenut koskaan minkään asian kanssa ennen elämässäni. Niin voimakasta ja lamaannuttavaa se on kaikesta huolimatta ollut. Ainakin aluksi.

Tämä ahdistus on kätkenyt taustalleen paljon pelkoa. Pelkoa Mörön vastustamisesta. Pelkoa tulevasta. Pelkoa kontrollin menettämisestä. Luopumisentuskaa ja pelkoa epävarmuudesta ja muutoksesta. Ahdistuksen lisäksi painon kertyminen on aiheuttanut pintaan myös ne kaikki muut tunteet, joita ei ole ollut voimia kovin aliravittuna käsitellä.

Usein ahdistuksen keskellä tulee ymmärrettävästi tarve luovuttaa, antaa periksi ja turvautua sairauden tahtoon, mikä on ollut myös minun mielessäni useammin kuin kerran. Voin kuitenkin vakuuttaa, että kun tällaisella hetkellä ei anna periksi, vaan jaksaa uskoa itseensä, se kaikki hyvä seuraa aivan varmasti.

Tämän kaiken ahdistuksenkin keskellä on painonnouseminen nimittäin aiheuttanut minussa myös aivan toisenlaisia tunteita. Aina olen ajan kanssa päässyt yli ahdistuksesta, ja olen tullut sinuiksi muutoksen kanssa, ja enemmänkin. Edistymiseni myös painonnousun osalta on nimittäin tuonut mukanaan minulle valtavaa onnistumista ja iloa saavutuksestani. Se on antanut minulle uskoa itseeni, omaan pystymiseeni, omiin voimiini. Vaa'an lukemien kasvaessa on sisälläni myös kasvanut toisenlainen tunne: toivo. Olen huomannut sen, ensin pienenä välähdyksenä ja lopulta kasvavana varmuutena: Olen sittenkin vahva, pystyn tähän. Voin vielä saavuttaa terveyden ja olen vahvempi kuin Mörkö.

Ja nimenomaan ennen kaikkea juuri tuon toivon ja uudenlaisen itsevarmuuden löytymisen painon nousemisen kautta on sillä ollut positiivinen vaikutus henkiseen jaksamiseeni ja psyykkeeseeni. Olen löytänyt luottamuksen niin itseeni kuin toipumiseenikin.

Toki vaikutus jaksamiseeni on tullut myös ihan fyysiseltäkin puolelta. Kun energiatasapaino on ollut kohdillaan, huomaan jaksavani tavata ihmisiä, harrastaa, opiskella, mennä, tehdä, näkeä ja kokea. Voimia siis riittää nyt niin henkiseltä kuin ihan somaattiselta kantilta katsottuna. Tämä on tuonut minulle valtavasti sitä pitkään kaipaamaani vapautta, kun voimia niin kaikin puolin riittää uuden kokemiseen, tekemiseen ja kaikenlaiseen ajatteluun. En ole enää omien riittämättömien voimieni tai pakkorutiinieni vanki yhtä ainakaan paljon kuin ennen, kun sairaus ei pääse enää sanelemaan jokaista liikettäni, ja jokaista askeltaan ei tarvitse varoa voimien uupumisen pelossa. Ja se jos mikä tuntuu ihanalta, ja tarjoaa valtavasti uusia mahdollisuuksia suuntautua kohti sitä oikeaa Elämää.

Tähän vapauden kokemiseen liittyy  myös se, että painoni noustessa ovat samalla pakkoajatukseni ja pelkoni lieventyneet. Turvaruoistani olen pystynyt esimerkiksi laajentamaan ruokavaliotani ja alkanut kalorikammon sijaan nähdä ruoan mielihyvää ja nautintoakin tuovan, arkeen välttämättömästi ja itsestäänselvästi kuuluvana energianlähteenä. Ja mikä vielä parempaa, liikunnan ja tekemisen kaavamaisuus ja pakonomaisuus ovat vähentyneet huomattavasti. Olen rauhoittunut valtavasti pakkoliikkumisen ja -tekemisen osalta. Tilalle olen saanut juuri noita Elämään normaalisti kuuluvia ja pakkotoimintojen poistuessa myös luonnollisella tavalla arkeeni soljahtavia ohjelmanumeroita ja tekemistä.

Pakkoajatusten vähennyttyä myös kaikenlaisille ajatuksille ja tunteille on taas tilaa päässäni, kun ne eivät täyty enää pekästään ruoan ajattelusta. Jopa luovuudelle ja tulevan suunnittelulle, siis sille elämän parhaimpaan puoleen, eli unelmointiin, on ollut energiaa tutustua. Jaksan keskittyä opiskelujen ohella jälleen lukemiseen, kitaran soittoon ja kirjoittamiseen.

Olen siis saanut takaisin sitä omaa Elämääni, omaa tahtoani ja omia ajatuksiani sairauden tilalle. Samalla pikkuhiljaa läheiseni ovatkin saaneet sitä vanhaa Idaa takaisin, nauravaista, empaattista ja koko sielullaan ja kehollaan innostuvaa Idaa. Ja mikä parasta, minä tunnen taas olevani löytämässä itseäni.

Suurin vaikutus painoni nousemisen myötä onkin ollut se, että Minä olen vahvistunut, kaikin puolin. Painonnostoprojektiani voisikin kutsua oman itsensä vahvistamisprojektiksi. Enkä tällä tarkoita pelkästään lihaksieni kasvua ja fyysistä vahvistumista, vaan ennen kaikkea sitä hurjaa itseluottamukseni kasvua ja niitä psyykkisiä voimavaroja taistella sairautta vastaan. Pystyn kuuntelemaan yhä enemmän itseäni, omaa tahtoani ja omaa ääntäni, ja samalla Mörön kuiskuttelut ovat alkaneet hiljentyä ja yksinkertaisesti lakanneet kiinnostamasta minua. Tunnen taas olevani se vahva ja omanarvonsa tuntema Ida, jonka sairaus aikoinaan kätki taakseen, siis oma itseni.

Vahvistumiseni on mahdollistanut monet erävoitot taistelussani, joista suurimpana näen ehkä oman vastuun ottamisen. Pystyn koko ajan paremmin ja paremmin huolehtimaan itse itsestäni, ja tuen tarve on vähentynyt. Ottamalla vastuuta omasta toipumisestani olen kyennyt ottamaan vastuuta samalla itsestäni ylipäätään. Ja tuosta muutoksesta olen ylpeä. Epävarman muiden varassa epätoivoisesti roikkuvan pikkulapsen tilalle on tullut nuori itsestään vastuuta ottava nuori, itsenäinen nainen. Toisin sanoen pikkuhiljaa elämäni hallinnan palaset ovat palanneet oikeasti minulle sairauden luoman valheellisen kontrollin tilalle.

Kaiken kaikkiaan on painoni nousu tuonut myös ylpeyttä itsestäni siinä mielessä, että se on ollut minulle konkreettinen osoitus siitä, kuinka motivaationi on nyt kohdillaan. Se on taistelun merkki siitä, kuinka todella nyt tavoittelen terveyttä, hyvinvointia ja itseäni ja Elämääni takaisin, en vain sanojen, vaan myös niiden paljon puhuvien tekojen tasolla.

Tämä itseluottamukseni kasvu on myös siirtynyt koskemaan omaa kehoani ja kehokuvaani. Vaikka en lihavana ole koskaan itseäni pitänytkään, olen alkanut hahmottaa realístisemmin omia rajojani ja oman kehoni toimintaa ja jaksamista. Samalla on painoni nousemisen myötä suhteeni omaan kehooni muuttunut lempeämmäksi ja hyväksyvämmäksi. Tiedän, ettei kehoni ole täydellinen, mutta en enää vaadikaan siltä sitä. Kunnioitan sitä muutosta, joka kehossani on tapahtunut ja kuinka se on saanut taas lisää voimia jaksaa, ja kunnioitan myös sitä niin paljon, että annan sen luvan levätä, kun se väsyy. Olen ylpeä vartalostani, joka on kannatellut minua läpi kovien koettelemusten ja aikojen, ja joka yhä toimii ihmeellisellä sisulla ja sinnikkyydellä. Tunnen olevani yhtä kehoni kanssa, ja ylpeä sen jokaisesta taistelun tuloksena saavuttamasta kilosta ja omannäköisestä piirteestä. Olen tyytyväinen siihen, ja ylpeäkin siitä, kuinka kehoni näyttää yhä hyvinvoivammalta ja terveemmältä. Kaikesta kokemastani kehoahdistuksesta huolimatta tunnen tämän ylpeyden myötä itseni kauniimmaksi kuin vuosiin, ja tuossa kauneuskäsityksessäni on kyse ihan muista asioista kuin ripsienpidennyksistä.

Kaiken tämän hyvän saavuttamiseksi on kuitenkin pitänyt kulkea pitkä tie, joka minulla on yhä kesken. Rehellisesti sanottuna on painon nostaminen ollutkin henkisesti raskainta työtä, mitä olen koskaan tehnyt. Se on imenyt minusta mehut ajoittain ihan kokonaan ja syönyt voimia. Siitäkin huolimatta olen jatkanut eteenpäin koko ajan entistä vahvempana, ja hyvä niin. Olen taas saanut takaisin elämännälkäni, olen saamassa takaisin itseni, Elämäni ja terveyteni.

Painon nousemisen tuomien positiivisten puolien myötä olen oppinut ihan uudella tapaa nauttimaan toipumisesta. Sen positiivisen pyörän käynnistyttyä on se tuonut mukanaan niin paljon hyvää, niin paljon Elämää, josta iloita, että olen alkanut janoamaan yhä vain lisää, ja samalla olen oppinut nauttimaan tästä hetkestä, siitä mihin olen jo nyt päässyt.

Sillä kaiken sen pahan ja kurjan sietämisen jälkeen olen saavuttanut painoni nousun myötä jo nyt paljon hyvää. Olen voittanut takaisin pala palalta, ja kilo kilolta sitä aitoa Idaa. Niinpä kaiken sen tuoman ahdistuksen ja kivun keskellä en voisi olla onnellisempi siitä, että olen nyt tässä.

<3: Ida

Onnellinen Opiskelija

Suunnilleen viikko sitten astelin yliopiston jo tutuiksi tulleista kielikeskuksen ovista sisään tyytyväisin mielin. Syksyn alkupuolella alkanut ranskan-kurssini oli tullut päätökseen, ja tiesin suorittaneeni sen moitteetta. Kymmenistä kurssin aloittaneista lopulta vain kourallinen oli saanut kaikki vaadittavat tehtävät viimeiselle tunnille tehtyä, ja minä kuuluin näihin onnellisiin.

Oloni olikin viimeisen tunnin jälkeen itsevarma ja tyytyväinen. Ja olihan tähän tunteeseen syynsäkin: olin todella vihdoin saavuttanut jotakin, olin onnistunut. Ylpeyden tunne hiipi mieleeni. Pitkään haaveena ollut opiskeluihin paluu oli vihdoin konkretisoitunut ensimmäisinä askeleina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aikoisin enää ripustaa omanarvontuntoani suorituksiin, ei suinkaan. Mutta silti opinnoissa menestyminen saa väkisinkin hymyn huulille.

Tämä hymy ja ylpeys itsestä juontaakin juurensa paljon syvemmälle. Nimittäin siihen edistymiseeni, josta tiesin tämän kurssin suorittamisen onnistumisen viestivän. Tiedän nimittäin, että vaikkapa vielä vuosi sitten ei se olisi minulta mitenkään onnistunut. Nyt niin fyysisten kuin henkistenkin voimien kartuttua suoriudun kurssista mallikkaasti. Olin uskaltanut avautua sairauden kuplasta kohti ulkopuolista elämää, pystyin olemaan oikeasti läsnä tunneilla. Ja sairaista rutiineista luopuminen mahdollisti tunneilla käymisen. Keskittymiskykyni mahdollisti opiskelun, kun päätäni eivät täyttäneet enää pelkät sairaat ajatukset ja ruoka. En ollut enää vain se väsynyt varjo entisestä, joka joskus olin, vaan minulla aidosti riitti energiaa niin uuden oppimiseen kuin uusien ihmissuhteiden luomiseen siinä sivussa.

Tämä kurssi edusti minulle siis paljon enemmän kuin niitä suorittamaani kolmea opintopistettä, sillä paitsi, että se oli minulle merkki edistymisestäni, oli se minulle askel kohti sitä normaalia Elämää, ja tämän vuoksi sainkin kurssilta paljon. Se oli minulle ennen kaikkea mahdollisuus tavata ihmisiä, ja tutustuinkin muutamaan todella ihanaan ihmiseen, ja mahdollisuus kokeilla siipiäni opiskelijaelämässä. Siis todellinen kosketus ihmisten ja tavalliseen elämän pariin. Ja tuo kosketus sai minut todella janoamaan lisää sitä Elämää, ja antoi aivan uudenlaista puhtia ja itsevarmuutta taisteluuni.

Kurssilla aloinkin nähdä elämääni hieman sairauden pienien piirejä laajemmin. Aloin suunnitella tulevaisuuttani, ja olihan jo kurssin suorittaminen tavoitteideni saavuttamiseen ensimmäinen askel. Ja kurssin loppupuolella huomasinkin sitten jo haaveilevani jopa oman päiväkodin perustamisesta! Siis sellaisesta, mitä en osannut edes ajatella sairauteni synkentämässä maailmassa, saati sitten että olin sellaisesta haaveillut. Nyt taas huomasin jo innosta puhkuen jakavani ajatuksiani unelmapäiväkodistani siskolleni!

Kurssilla tutustuin muun muassa haaveideni kautta siis tavallisen elämän ja mukavien ihmisten lisäksi myös jälleen paremmin siihen oman elämäni tärkeimpään ihmiseen, nimittäin itseeni. Kurssilla tunsin olevani muille vain Ida, ilman sairautta. Ja väsyneen, sairauden varjostaman Idan sijaan tunneilla istuikin aivan uudenlainen, itsevarma, rohkeasti tilansa ja osuutensa ottava, sosiaalinen Ida. Ja tämän itsevarmuuden myötä onnistuin suhtautumaan toisaalta opiskeluihin myös uudenlaisella rennolla asenteella vastuuntunnostani huolimatta, ja muun muassa lintsaamaan tunnilta. Tunsin oikein löytäväni oikein uudenlaisia puolia itsestäni siis.

Uusien itsestäni löytyvien piirteiden lisäksi muistin myös, kuinka minä todella rakastan uuden oppimista. Rakastan sitä, kuinka itseään voi jatkuvasti kehittää ja tätä maailmaa oppia hieman paremmin ymmärtämään, saada uusia näkökulmia ajatteluunsa ja siinä sivussa oppia arvostamaan Elämää aivan uudella tavalla. Sairaus jäädyttää mahdollisuuden tähän, kun ajatukset alkavat jumiutua kiertämään samaa tuttua rataa, eikä ulospääsyä näytä olevan, ja minä en enää koskaan halua menettää tätä mahdollisuutta käsistäni. Ja koska nyt olen selvästi tämän uuden oppimisen taidon saavuttanut, aion ehdottomasti hyödyntää sitä myös toipumiseen -onhan sekin omalla tavallaan jatkuvaa uudelleen opettelua.

Sain siis kurssista kaiken kaikkiaan paljon hyvää itselleni. Ja mikä parasta, tämä kaikki hyvä kurssista säilyy mieleni perukoilla kannattelemassa minua myös nyt, kun kurssi on ohitse. Kerran kosketuksen saaneena tavalliseen  elämään ja unelmiini janoan niitä yhä vain lisää,  kerran tutustumaani rohkeaan ja itsearmaan Idaan haluan tutustua yhä vain paremmin. Ja ennen kaikkea ylpeyden tunteet itsestäni ja uudenoppimisen mahdollisuuden aion kätkeä sydämeeni, ja vaalia sitä arjessani. Sillä mahdollisuuksia tämän ihanan tunteen kokemiseen ja itsensä kehittämiseen löytyy niin minun kuin Sinunkin arjestasi ihan jokaikinen päivä, ilman mitään kurssejakin.

<3: Ida

Ps. Kuvat ikimuistoiselta Pariisin-reissultamme vuodelta 2009!

Painoni noususta: eteenpäin hitaasti mutta varmasti

Kirjoitin aikaisemmin ennakkotuntemuksistani ja historiastani liittyen painoni nousuun. Tässä tekstissä palaan aiheeseen kertoen, miten painonnostamisprojektini on käytännössä edennyt ja miten olen päässyt eteenpäin. Kuten edellisessä tekstissäni totesin, on painon nostaminen usein niitä kaikista haastavimpia asioita anoreksiasta toipumisessa, ja tämän vuoksi ajattelin, että omien kokemuksieni jakamisesta  asian osalta voisi olla apua jollekin saman asian kanssa kamppailevalle. Tekstissäni käsittelen periaatteitani liittyen painoni nousuun, kerron projektini etenemisestä käytännössä ja samalla pohdin niitä tekijöitä, jotka minulla lopulta ovat mahdollistaneet onnistumiseni.

Lähtiessäni siis nostamaan painoani kotiuduttuani osastolta, pidin aluksi mielessäni poliklinikan yleisiä tavoitteita. Hyvin pian kuitenkin huomasin, että minun olisi edettävä omaan tahtiini, myös tässä asiassa, sillä paitsi että painoni nousu oli epätasaista oli sen pitäminen tavoitteiden mukaisessa nousussa minulle paitsi äärimmäisen työlästä myös henkisesti hyvin raskasta ja kuormittavaa. Tietyllä tapaa luovuin siis tavoitteistani painon nousuvauhdin suhteen, mutta en silti missään tapauksessa tavoitteestani nostaa painoani. Tavoitteekseni muotoutui nostaa painoni normaaleihin lukemiin omaan tahtiini, yrittäen parhaani ja tehden aina sen, minkä kulloinkin pystyn. Tarkkaan en edes tiedä omaa painoni nousuvauhtia, koska en katso lukemia itse, mutta pääasia minulle on, että etenen.

Periaatteeni, jolla olen painoa sitten nostanut olenkin pitänyt sitä, että eteenpäin on päästävä, vaikka sitten hitaasti. Ja kun edistyminen on  hidasta, täytyy muutosta tapahtua jatkuvasti, eikä takapakkeihin ole varaa. Muutosvauhtia tärkeämpänä olenkin pitänyt nyt nimenomaan tulosten pysyvyyttä, siis sitä, että kun olen kerran jotakin saavuttanut, en menetä sitä heti seuraavan vaikeuden edessä. Ja juuri tämä on se suurin etu, jonka olen kotona painoa nostaessa saavuttanut. Vaikka etenemistahtini on siis ollut huomattavasti hitaampaa kuin osastolla, ei se toisaalta ole johtanut uuteen alamäkeen, kuten minulle aikoinani kävi esimerkiksi pakkohoitoni jälkeen. Tähän pysyvään muutokseen olen pyrkinyt sen oman hyväksymiseni kautta, ja luottanut siihen, että pystyn kestämään painon nousun, kun saan tehdä sen rauhassa omaan tahtiini.

Lähtiessäni sitten painoani nostamaan, toivat minulle turvaa projektini suhteen omat suunnitelmani painonnostamisen toteutuksesta, ravitsemusterapeutin kanssa yhdessä laadittu ateriasuunnitelma sekä tavoitteeni, joista olin hoitotahon kanssa keskustellut, mutta ennen kaikkea minulle aivan välttämätön vanhempieni vankkumaton tuki. Lähtötilanteessa olin täysin riippuvainen vanhempieni tuesta, jotta sain syötyä riittävästi, liikuttua tarpeeksi maltillisesti ja isäni kanssa hoidimme yhdessä myös viikoittaiset punnitukset, jotka kertoivat etenemisestäni. Kaiken tämän tuen rinnalla tarvitsin kuitenkin valtavasti myös sitä omaa motivaatiota, sillä koko kotihoitoni perustui, ja perustuu nykyään yhä vain enemmän, yhdessä laadittuihin sopimuksiin ja sääntöihin, joihin minun oma sitoutumiseni on aivan välttämätöntä.

Kun tämä motivaationi sitten on ollut kohdillaan, olen ennakkohuolistani huolimatta päässyt toivomallani tavalla pienin askelin eteenpäin. Aluksi painoni nousu oli nopeampaa, mutta se tasaantui hyvin nopeasti. Painonnousuni on kuitenkin ollut hyvin epätasaista, kausittaista ja vaihdellut siis suuresti. Ihmisen paino vaihtelee päivän sisälläkin muun muassa nestetasapainosta johtuen, eikä sitä koskaan voi kontrolloida grammantarkkuudella. Luotettavimman kuvan painon kehityksestä saakin vasta useamman punnituskerran jälkeen pidemmällä aikavälillä. Samanlaisesta syömisetä huolimatta välillä olen siis jumittanut paikoillani hetken, ja siitä sitten taas jatkanut eteenpäin. Viikkotasolla painoni on välillä korkeampi, välillä matalampi. Mutta mikä tärkeintä, pitkällä aika välillä olen siis päässyt eteenpäin.

Tämä eteenpäin pääseminen pidemmällä aikavälillä on kuitenkin edellyttänyt muutoksia niin liikuntatottumuksiini kuin ruokavalioonikin, eikä ole tapahtunut mitenkään itsestään. Suurista peloistani huolimatta painoni ei siis ole koskaan mystisesti "räjähtänyt käsiin" " karannut käsistä" tai jatkanut nousuaan loputtomasti. Hitaasta etenemisestäni huolimatta edistymistä on kuitenkin tapahtunut, ja pidemmällä juoksulla olen saanut useita kiloja lisää.

Kuten mainitsinkin, painoni ei ole siis kuitenkaan noussut ilman työtä. Se on edellyttänyt kellontarkkaa, säännöllistä ja välillä ahdistavaltakin tuntuvan suurta määrää syömistä. Turvanani ollut ateriasuunnitelmani on kulkenut mukanani läpi koko matkan, ja olen ateriasta, päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen noudattanut sitä tarkasti. Voin rehellisesti (ja vähän ylpeänäkin)todeta, että tämän puolentoista vuoden aikana, jonka olen nyt ollut kotona, en ole jättänyt suuristakaan ahdistuksista huolimatta yhtäkään ateriaa välistä. Vaikka se kuulostaa tylsältä, ja on ollutkin jopa rasittavaa, on ateriasuunnitelmaan turvautuminen ollut minulle toistaiseksi välttämätöntä. Omiin nälkätuntemuksiini kun en ole vieläkään pystynyt luottamaan, ja tämän vuoksi on ateriasuunnitelmani ollut minulle toistaiseksi vielä välttämätön apuväline, jotta Mörkö ei olisi päässyt nipistämään annoskokoja ja siis huijaamaan minua "riittävän syömisen" suhteen. Pikkuhiljaa olen kuitenkin onnistunut joustamaan ateriasuunnitelmastani yhä enemmän ja enemmän, muun muassa syömällä ulkona, laajentamalla ateriavaihtoehtoja ja ottamalla uusia tuotteita osaksi ateriasuunnitelmaani.

Painoni nousun jatkuminen on edellyttänyt jatkuvia pieniä lisäyksiä ruokavalioon ja liikunnan rajoittamista, myös arkiliikunnan osalta. Samalla energiamäärällä kun paino ei voi mitenkään, kaikista Mörön syöttämistä valheista huolimatta, nousta loputtomiin, vaan painonnousu tasaantuu joka kerta, ja sen jatkuminen edellyttää aina vain uusia ja uusia muutoksia. Ja koska olen kerralla pystynyt vain pieniin muutoksiin, olenkin ajoittain tuntunutkin eläväni jatkuvassa muutostilassa, ja kun olen ehtinyt sopeutua edellisiin lisäyksiin, onkin ollut aika alkaa pohtia seuraavia.

Ratkaiseva konkreettinen muutos edellisiin yrityksiini oli toisaalta kuitenkin myös se, että aloitin syömismäärien suhteen tällä kertaa alunperinkin jo riittävän korkealta tasolta, ja lähdin siitä sitten niitä kasvattamaan. Jos aloittaa ruokamäärien suhteen hyvin minimaalisista määristä ja muuutosten tekeminen on kovin vaikeaa, kuten se minulle on osoittautunut, on suuri haaste saada energiamäärää mitenkään riittävälle tasolle kohtuullisessa ajassa.

Painoni nousemisen edistymisen takaamiseksi on ollut myös välttämätöntä seurata sen kehitystä, jotta tiedetään, missä mennään, ja olemme pystyneet tekemään sitten niitä tarvittavia muutoksia. Punnitukset olen hoitanut yhdessä isäni kanssa, ja tällä hetkellä en katso itse painolukemaani, vaikka toki keskustelemme sen suunnasta ja muutoksesta yhdessä.

Koska Mörkö kuitenkin kaikesta huolimatta pyrkii  näitä muutoksia vastustamaan, on muutoksien, välttämättömienkin sellaisten tekeminen, ollut minulle todella haasteellista. Tämän vuoksi olen painon nostamisessa tarvinnut valtavasti tukea myös ulkopuolelta. Se on tarkoittanut vakuutteluja, hyväksyntää ja rohkaisua ottaa askelia eteenpäin, ja välillä erityisesti isäni onkin joutunut sekä vetämään että työntämään minua eteenpäin yhtä aikaa.

Suuresta määrästä tukea huolimatta ei painoni olisi kotioloissa mitenkään voinut kuitenkaan nousta ilman omaa sitoutumistani projektiin. Tämän vuoksi se onkin vaatinut minulta valtavasti rohkeutta, valmiutta kohdata pelkojani, kestää ahdistusta ja henkistä pahaa oloa ja tunnetta kontrollin menettämisestä. Se on vaatinut minulta voimia uhata sairauden tahtoa ja jatkaa eteenpäin sinnikkäästi epäonnistumisista, pettymyksistä ja erityisesti Mörön aiheuttamasta ahdistuksesta huolimatta. Ja kaiken pohjalla on ollut rehellisyys muita, mutta ennen kaikkea itseäni kohtaan.

Ja lopulta juuri tämä rehellisyys onkin ollut aivan avain tekijässä pohdittaessa, mikä on mahdollistanut onnistumiseni juuri tällä kertaa. Rehellinen sitoutuminen hoitotahon ja läheisten kanssa yhdessä sovittuihin tavoitteisiin ja sopimuksiin. Painonnousun onkin siis kuitenkin nähdäkseni lopulta mahdollistanut siis juurikin se henkinen edistymiseni, joka on tuonut minulle muun muassa valmiutta kohdata painon nousemisen aiheuttamaa ahdistusta. Nimenomaan itseluottamukseni kasvun, uskon omaan itseeni, omiin voimavaroihini näen aivan ratkaisevana tekijänä muutoksen mahdollistajana.

Lyhyesti sanottuna siis aivan liian alhaisesta lähtötilanteestani huolimatta puolellani olivat kuitenkin tällä kertaa psyykkinen edistymiseni sekä erittäin tiivis ja vahva tukiverkosto. Ja näenkin, että vaikka painonnostaminen edellyttääkin kovaa työtä ja paljon tuskaista henkisen pahan olon sietämistä, vaatii valtavasti tarkkuutta ja jopa tiettyä joustamattomuutta, ei se ole mikään mahdottomuus kenellekään. Oman kokemukseni pohjalta voinkin vakuuttaa, että kun henkinen puoli ja motivaatio ovat kohdallaan, onnistuu painon nostaminen riittävän tuen avulla ihan varmasti keneltä vain!

<3: Ida

Tänään on hyvä näin

Sunnuntaina aamulla kävelyltä kotiutuessa minut valtasi yhtäkkiä hyvä tunne. Olo oli tuulisesta säästä huolimatta lämmin, lämmin sisältäpäin. Suuni kääntyi samassa hymyyn. Tuo hyvä tunne valtasi minut. Se virtasi läpi kehoni ja tarttui jokaiseen soluuni. Ehkäpä se oli Onni, joka olkapäätäni kolkutteli? Oli mitä hyvänsä, se tuntui hyvältä.

Edellispäivän onnistunut vierailu hyvän Ystäväni luona ja onnistuneet joululahja-askartelut. Hyvät yöunet ja levännyt olo. Aurinko, joka paistoi pilven raosta. Onnistunut aamupuuro. Edessä kiireetön päivä. Niitä pieniä hyviä asioita, joilla ehkä oli vaikutusta mielialaani. Ja silti vain niin arkisia asioita, asioita, jotka ennen olin vain sivuuttanut.

Hetken jo uskoinkin, että jokin Korkeampi Voima oli tullut luokseni. Ehkä olikin. Ja kuitenkin samalla tiesin, ettei mikään ulkoinen tekijä saanut minua niin hyvälle tuulelle. Sillä se hyvä tuli minusta sisältäpäin. Minä itse sain sen aikaan.

Uudenlainen itsevarmuus valtasi mieleni.  Tunsin oloni kauniiksi kotiasustani ja rasvaisesta tukastani huolimatta. Mutta ennen kaikkea tunsin oloni vahvaksi. Silloin tiesin, että jaksaisin taistella Elämäni puolesta. Että voittaisin sen vielä kokonaisuudessaan itselleni. Huoleni eivät enää tuntuneet minulle ylitsepääsemättömiltä, vaan tiesin, että selviäisin, tulisi eteeni sitten mitä hyvänsä.

Sillä tulevaisuus avautui eteeni valoisana. Yhtäkkiä olin varma, että asiat vielä järjestyisivät ja elämäni palaset loksahtaisivat paikoilleen. Kuten aikoinaan opiskelukaverini totesi: jos ei muuten, niin jotenkin. Tunsin, että tahdon ottaa tulevaisuuteni vastaan. Nielaista sen pala palalta jokaista palasta tarkasti mutustellen. Sillä olin varma, että Elämälläni olisi vielä paljon hyvää minun varalleni. Samassa huoleni muuttuivat haasteiksi, eteen tuleva mahdollisuuksiksi. Silloin näin Toivon. Mikä vain olisi mahdollista. Ihan mikä vain.

Tiedän, että aina ei tunnu tältä. Itse asiassa tiesin sen jo silloin, mutta sillä ei ollut merkitystä. Olen varma, että niitä vaikeitakin aikoja on väistämättä vielä edessä. Huomisesta en tiedä. Voi olla, että kaikki pyyhkiytyy pois yhtä nopeasti kuin on tullutkin. Mutta tänään on hyvä juuri näin. Ja nyt se riittää.

Onni on kuin perhonen
- juuri kun olemme aikeissa tavoittaa sen,
se livahtaa pois.
Mutta jos istumme hiljaa paikoillamme,
se saattaa laskeutua päällemme.
Nathaniel Hawthorne

<3: Ida

Kuva:
http://jolie.fi/jolie/wp-content/uploads/2013/05/butterfly2.jpg

Pieniä asioita

Viime viikonloppuna vietin pitkästä aikaa kahdestaan oikein kunnolla rakkaan siskoni kanssa vanhempiemme ollessa matkoilla. Teimme kaikkia mukavia tyttöjen juttuja, shoppailimme, katsoimme elokuvia, suunnittelimme joulua ja siihen liittyviä askarteluja ja tietysti porisimme kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Nautin aidosti olostani, siskoni seurasta, siitä ylpeyden tunteesta, jonka koin kyetessäni itse huolehtimaan itsestäni ja syömisestäni, ja pienestä irtiotosta arjesta. Ja tämä näkyi.

Viimeisenä yhteisenä päivänämme siskoni nimittäin sanoi minulle jotakin tärkeää todetessaan "joka kerta kun tapaamme nykyään, huomaan pieniä asioita, joissa olet mennyt eteenpäin". Siskoni sanat merkitsivät minulle paljon, paljon enemmän kuin ehkä sillä hetkellä edes ymmärsin, vaikka liikutuinkin lähes kyyneliin saakka.

Minulla ja siskollani on pitkä ja tärkeä yhdessä jaettu historia. Siskoni on tuntenut minut terveenä ehkä paremmin kuin kukaan muu, hän on aavistanut pahan oloni jo pitkään ennen kuin osasin sitä hänelle sanoittaa tai ymmräsin sitä edes itse. Siskoni on nähnyt vierestä romahukseni, tukenut minua ollessani pohjalla ja nyt vihdoin hän saa nähdä minun uuden nousuni ja sen kuinka Se Oikea Ida alkaa työntyä kuorestaan esiin. Kuten olen tääällä blogissanikin todennut, olen luvannut siskolleni, että hän saa kaipaansa isosiskon takaisin. Ja vihdoin tunnen olevani jo ainakin melkein siellä.

Siskoni sanat kannustivat minua valtavasti, sillä yhteisen historiamme vuoksi siskoni siis todella tietää, mistä puhuu. Hän on samaan aikaan sekä minulle läheisimpiä ihmisiä että riittävän etäällä tästä myrskyn silmästä, jotta hän huomaa edistymiseni, ne kaikista pienimmätkin ja hatarimmatkin askeleet, jotka itsellenikin ovat vasta aavistuksen omaisia unelmia.

Sillä sitä toipumiseni on ollut, hataria, mutta koko ajan silti varmempia ja näkyvämpiä askelia kohti elämää ja kohti Idaa. En ole kokenut, ainakaan vielä, mitään suurta valaistumista, eikä minussa ole tapahtunut mitään maata mullistavaa. Olenkin lakannut odottamasta sitä "suurta napsahdusta", josta hoitajani parantumisen yhteydessä minulle osastolla sujui.

Siskoni sanoista tekikin tärkeän niiden aitouden lisäksi myös se, että tunsin saaneeni tunnustusta omalle tavalleni toipua. Siskoni tuntui täysin tavoittavan tämän pienin askelin etenemiseni. Sekä sen, että tämä tapa on ihan yhtä hyvä kuin toisenlainenkin. Sillä pienistä askelista huolimatta, vaikka suurta mullistusta ei olekaan tapahtunut, on tapahtunut sittenkin niin paljon. Niin paljon niitä pieniä asioita.

"Nauti elämän pienistä asioista, jonakin päivänä huomaat, että ne olivat suuria."

Ja juuri ne kaikkein pienimmätkin asiat ovat kuitenkin tärkeitä toipumisen polulla, ehkäpä juuri niitä kaikista tärkeimpiä. Se, kuinka kasvoni puhkeavat spontaaniin hymyyn, kuinka luistelukentällä minun ei tarvitse hyödyntää joka minuutia liikkumiseen, kuinka uskallan valita energiapitoisemman herkun, kuinka jätän lenkin väliin ja lähden shoppailemaan, kuinka kokkailen jotakin ihan itselleni ja kuinka valitsen sosekeiton tilalle kinkkukiusauksen tai uskallan kehoani peittelemättä pukeutua värikkäisiin vaatteisiin.

Juuri nämä ovat niitä pieniä askelia, jotka kuitenkin samalla kertovat jostakin suuremmasta tärkeästä muutokesta. Siitä, kuinka elämä alkaa voittaa pikkuhiljaa ja se iloinen, vahva ja omasta arvostaan tietoinen Ida alkaa taas paljastua kuoren alta. Ehkä en koskaan tule hyppäämään benjihyppyä, mutta opin silti lentämään, vaikka sitten jokaisen sulan selkääni erikseen kasvattaen.

"Jos kaaduit eilen, nouse tänään."

Ja mikä näissä pienissä askelissa sitten on kaikkein parasta? Se on se, että niistä voi nauttia ihan jokainen päivä. Vaikka ihmeisiin en pystyisikään, on jokainen hetki uusi tilaisuus valita oikein. Uusi tilaisuus tutustua itseensä ja antaa Mörölle kyytiä. Jokainen hetki on siis uusi mahdollisuus, ja jokaisesta askeleesta voi matkallaan nauttia. Ja se jos mikä on toipumisessa -ja Elämässä Ihan Parasta.

<3: Ida

Kuvat:
http://4.bp.blogspot.com/-0QhF8xBLQ-k/UWbnHVZCLbI/AAAAAAAAAUw/
m_QIR3Yza4M/s400/IMG_4704.PNG

http://www.lily.fi/sites/lily/files/user/15141/2013/10/mietelause123.jpg

Painon nousu: Historiasta, motivaatiosta ja tavoitteista

Sain jokin aika sitten blogiini kysymyksiä liittyen painoni nousemiseen. Anoreksiasta täydellinen toipuminen ja lopulta parantuminen edellyttääkin aina painon nostamista normaaliin ja sen ylläpitämistä terveissä rajoissa, sekä tietysti itsensä hyväksymistä normaalipainoisena. Tämä asia onkin henkisen työn osalta ollut ainakin omalla kohdallani ehkä se kaikista vaikein ja työläin asia.

Vaikka oma projektini painon nostamisen osalta onkin vielä kesken, päätin nyt jakaa kanssanne ajatuksiani, tuntemuksiani ja kokemuksiani liittyen painon normalisoimiseen. Aiheen laajuudesta johtuen päätin kuitenkin jakaa sen useampaan tekstiin. Tässä ensimmäisessä tekstissäni aloitan kertomalla historiastani painon nostamisen osalta, lähtötilanteestani, minua projektiini motivoineista tekijöistä sekä siitä, millaisin ajatuksin ja tavoittein lähdin painoani kotona nostamaan. Seuraavissa aihetta koskevissa teksteissäni ajattelin kertoa siitä, miten tämä projektini on edennyt, ja mitä vaikutuksia sillä on ollut psyykeeseeni.

Historiani painonnostamisen suhteen on pitkä ja vaikea. Olen yrittänyt nostaa painoani vuosia erilaisten osastojaksojen lisäksi useasti myös kotioloissa, tuloksetta. Pakkohoitoni aikaan muutama vuosi sitten painoani hilattiin yli puolen vuoden ajan yhteensä kymmeniä kiloja ylöspäin väkisin lähes normaaleihin lukemiin. Tämän jäkeen koin suurimman, nopeimman romahdukseni painon osalta koko sairaushistoriani aikana, ja painoni laski nopeasti lähestulkoon katastrofaalisiin lähtölukemiin. Romahdukseni jälkeen painoani on nostettu aina muutamia kiloja osastolla, mutta olen aina kotiutunut osastolta ennen kuin olen saanut painoani edes millään muotoa turvallisiin lukemiin. Kerta toisensa jälkeen painoni on sittten hilautunut kotona jälleen alemmas kuin osastolta kotiutuessa, ja olen päätynyt uudestaan hyvin huonossa kunnossa sairaalaan.

Kotona en ole sen sijaan suurista puheistani ja lupauksistani huolimatta koskaan aikaisemmin onnistunut nostamaan painoani. Vaikka tavoitteenani onkin monesti ollut painon nostaminen, on vaikeus muutosten tekemiseen ja niiden luoman ahdistuksen kestäminen osoittautunut voimilleni ylitsepääsemättömäksi. Olen sanojeni tasolla tavoitellut painoni nousua, mutta tosipaikan tullen olen ollut liian peloissani tekemään riittäviä muutoksia. Lähtötilanteeni niin painoni kuin syömis- ja liikkumistottumuksieni suhteen on ollut niin heikoissa kantimissa, että niiden normalisoiminen olisi kertakaikkiaan yksinkertaisesti edellyttänyt minulta paljon enemmän, kuin mihin olisin pystynyt, tai ainakin mihin ikinä uskoin pystyväni. Kotihoidossani ja sen toimivuudessa kaikesta henkisestä eteenpäin menosta huolimatta nimenomaan painonnostaminen tai sen mahdottomuus onkin osoittautunut kompastuskivekseni jokaisella edellisellä kotihoitojaksollani. Vaikka olen siis psyykkiselä puolella edennyt kiistattomasti jatkuvasti, ei se ajatusten nousukiito ollut vielä saanut hilattua painokäyrää mukaansa.

Kun sitten kotiuduin osastolta viimeksi noin puolitoista vuotta sitten, jälleen liian heikossa kunnossa ja jälleen vastoin kaikkien suosituksia, tiesin, että jonkin oli muututtava: myös painon olisi noustava. Ensinnäkin tämä vaatimus tuli vanhemmiltani, ja isäni asettikin vaatimukseksi kotona olemiseeni sen, että myös somaattisen vointini olisi lähdettävä korjaantumaan. Samaa vaadittiin myös hoitotaholla, ja se esitettiin ehtona hoitoni jatkumiselle syömishäiriöyksikössä. Ennen kaikkea kuitenkin oli se oma vaatimus itselleni. Tiesin, että minun oli päästävä irti kierteestä, johon olin ajautunut painoni jatkuvan uudelleen laskemisen ja paikoillaan jumittamisen suhteen, ja tiesin, että painon nouseminen oli ainoa keino päästä eteenpäin ja edes mahdollisuudelle parantua.

Tästäkin huolimatta lähdin tavoittelemaan painoni nousemista hieman epävarmoin tunnelmin. Vaikka tahdoinkin painoni nousevan, tiedostin hyvin oman historiani tuntien sen haastavuuden. Suuresta motivaatiostani huolimatta epäilin omia voimavarojani kestää painon nousun ja ennen kaikkea tavitttavien muutoksien mukanaan tuomaa ahdistusta sekä voimiani vastustaa sairauden päinvastaisia ajatuksia riittävästi etenkin kun matkaa normaalipainoon oli luvattoman paljon. Tästäkin huolimatta tunsin kuitenkin itseni rohkeammaksi, vahvemmaksi ja pelottomammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Yksinkertaisesti tiesin, ettei muita vaihtoehtoja olisi kuin päästä eteenpäin.

Tämän oman motivaationi rakentamisessa painon nostamisen osalta oli rehellisesti sanottuna ensimmäinen askel se, että tahdoin päästä pois osastolta ja pärjätä kotona. Aiemmat kotihoitojaksoni kun olivat nimenomaan kaatuneet siihen, että painoni ei ollut noussut ja nytkin lähdin osastolta tilanteessa, jossa minut olisi voitu jopa määrätä painoni perusteella pakkohoitoon. Tämän erittäin heikon lähtötilanteeni ja painonnostamisen osalta epäonnistuneen historiani vuoksi myös usko ei vain itselläni vaan myös hoitohenkilökunnalla onnistumiseeni olivat heikot. Eräs tärkeä minua motivoiva tekijä olikin siis halu osoittautua minulle vanhempieni ja hoitohenkilökunnan suoman luottamuksen arvoiseksi, halu pärjätä ja onnistua kotona, ja myönnettäköön, että myös se minussa aina ollut voittamisen- ja näyttämisenhalu kannusti minua: minähän pärjäisin ja näyttäisin kaikille!

Myöhemmin painonnotamisessa, kun se ei enää ollut pelkkää keinumista hengenvaarallisen painon rajamailla, tuli tavoiteekseni saavuttaa normaalisti toimiva, aikuisen naisen keho. Tiesin tehneeni paljon hallaa keholleni vuosia jatkuneen aliravitsemuksen aikana, ja tiesin, että tämä negatiivinen kehitys olisi saatava pysähtymään. Halusin tavoittaa hyvinvoivan, normaalisti toimivan kehon, joka mahdollistaisi tavallisessa arjessa jaksamisen ja tarjoaisi turvallisemman pohjan tulevaisuuteni suunnittelulle. Ja nimenomaan juurikin kaikki se jaksaminen, ylipäätään elämässä, muodostuikin pikkuhiljaa suurimmaksi minua motivoivaksi tekjäksi. Halusin jaksaa taas Elää. Halusin nähdä kavereitani, opiskella ja harrastaa, tuntea, elää ja kokea. Samalla halusin tuoda kaikille minulle tärkeille ja rakkaille läheisilleni takaisin sen saman eloisan, hyvinvoivan Ida, jota he niin kovasti kaipasivat, ja erityisesti siskolleni takaisin sen isonsiskon, joka taas jaksaisi ja pystyisi huolehtimaan muista, sekä ennen kaikkea itsestään. Halusin myös tuoda esiin sen sisälläni kasvaneen aikuistumisen ja naiseuden, ja tuntea itseni ja kehoni taas kauniiksi. Kun sitten onnistumisia myös painon osalta alkoi pikkuhiljaa tulla, kannustivat nämä tekijät ahdistuksesta huolimatta jatkamaan eteenpäin.

Tarkkaa lopullista tavoitepainoa en itselleni vielä alussa asettanut, sillä normaalipaino olisi silloin ollut niin kaukainen tavoite, että sen tavoitteleminen suoraan kotoa käsin olisi tuntunut jopa epätoivoisen pitkältä matkalta. Opettelin hyväksymään jokaisen painon nousun sen hetken tilanteesta käsin, välillä jopa satagrammaa kerrallaan, ja hyväksymään ylipäätään painoni kehityksen uuden suunnan. Lähdin siis tavoittelemaan tuota tavoitteenani olevaa hyvää oloa ja normaalia kehoa pieni pala kerrallaan, ja tuo on tuntunut minulle ainakin sopivammalta tavalta, sillä näin myös mieli on ehtinyt paremmin sopeutua muutokseen.

Lopulta on kuitenkin tavoitteenani tietystu ainakin se paino, jossa kehoni toimii normaalisti. En silti ole senkään vuoksi lopullista tavoitepainoa halunnut itselleni asettaa, että en voi vuosia, jopa koko aikuisikäni, alipainoisena olleena edes etukäteen tarkalleen tietää, mikä on tuo minulle sopivin, luonnollinen, oma biologinen normaalipainoni, jossa kehoni voi hyvin, ja yritän vältellä sitä, että lukkiutuisin mieleni kanssa johonkin tiettyyn lukemaan. Mieluummin luotan siihen, että kehoni kyllä kertoo, missä painossa se voi hyvin ja pystyy toimimaan normaalisti.

Lähtiessäni tavoittelemaan painonnousua olen siis lähtenyt tavoittelemaan pikkuhiljaa, pienin askelin lisääntyvää hyvinvointia ja etsimään kehoa, jossa voin hyvin. Olen lähtenyt tavoittelemaan kiloja elämäniloa, hyvinvointia ja aitoa itsevarmuutta. Siis takaisin sitä vahvaa ja voimakasta Idaa, jota sekä läheiseni, mutta ennen kaikkea minä itse niin kaipaan.

<3: Ida

Aika hyvästellä yksi harrastuksistani

Palaan jälleen liikunta-aiheeseen, tällä kertaa henkilökohtaisesta näkökulmasta käsin. Nyt on taas nimittäin tullut minulle aika sulkea yksi vaihe elämässäni ja luopua yhdestä minulle tärkeästä harrastuksesta joksikin aikaa, nimittäin keväällä uudelleen aloittamisestani sauvakävelystä.

Onnekseni voin kuitenkin ylpeänä todeta, että sauvakävelystä en suinkaan luovu samasta syystä kuin esimerkiksi tanssiharrastuksestani.  Tätä harrastustani en nimittäin lopeta, tai jätä tauolle, sen vuoksi, että Mörkö olisi päässyt siitä ilon pilaamaan. Pikemminkin päinvastoin. Nautin aidosti omassa rauhassa tehdyistä lenkeistäni, siitä, kun pääsin pari kertaa viikossa tuulettamaan ajatuksiani.

Sauvakävelylenkkini olivat minulle tapa rentoutua musiikki korvilla ulkoilmasta nauttien  ja kaunista luontoa ihaillen. Se oli myös mitä parhain keino käsitellä ja selkiyttää omia ajatuksiani. Lenkit olivat minulle omaa aikaa, aikaa itseni kanssa. Sauvakävely tuntui minusta siis hyvältä, eikä minun näin ollen tarvinnut juurikaan väkisin puskea itseäni hiekkapolulle, vaan lähdin sinne mielelläni. Pikkuhiljaa lenkeistäni muodostuikin minulle henkireikiä, ja tunsin taas löytäneeni liikunnan riemun.

Sauvakävelylenkkieni myötä opin siis nauttimaan liikunnasta jälleen, mutta opin sen kautta myös astetta rennomman suhtautumisen liikuntaan. Pystyin joustamaan lenkkeilypäivieni suhteen, muuttamaan vauhtiani ja esimerkiksi pysähtymään kesken lenkin nauttimaan auringosta tai ihailemaan sillan ali virtaavan joen sorsia. Vaikka siis minulla riittääkin työtä sen joustavan ja rennon suhteen liikuntaan luomisessa, mikä on tavoitteenani, olivat edistymiseni sauvalenkeissäni askel oikeaan suuntaan.



Tämän kaiken hyvän mahdollisti se, että  lenkin pituus ja teho olivat hyvin sopeutettu kuntooni ja voimiini, ja kun lepopäiviä jäi väliin riittävästi, oikein odotin jo edellispäivästä lähtien noita lenkkejäni. Muistan vuosia sitten viimeisillä voimilla nälissään väkisin pusketut päivittäiset lenkit, jotka olivat täysi vastakohta nyt kokemalleni hyvälle ololle. Nyt viime kuukausien aikana sauvakävellessäni opin, kuinka liikunnassa ei aina tarvitse eikä kuulukaan viedä itseään ihan piippuun, vaan sen jälkeinen hyvä olo motivoi paljon enemmän.

Toisaalta näiden toisenlaisten lenkkien ja liikuntaokemuksien mielessä pitäminen oli tärkeä varotoimenpide, jotta vältyin samaan tilanteeseen joutumisesta uudelleen. Tämän riskin välttääkseni tietoisesti torjuin sairaita ajatuksiani, jotka yhä tulevat ajoittain mieleeni, ja lähdin tietoisesti uhmaamaan Mörön käskyjä esimerkiksi pysähtymällä hetkeksi tai himmailemalla vauhtia. Toisin sanoen lähdin siis hiljentämään sairauden ääntä toimimalla tietoisesti sitä vastaan. Ja siten sain lopulta sairailta ajatuksiltani rauhan, ja pystyin ne erottamaan liikuntaharrastuksestani

Näenkin sen, että pystyn lenkeistäni nyt luopumaan lopullisena merkkinä siitä, että ne eivät kaikeksi onnekseni menneet pakkoliikunnan puolelle ja pystyin pitämään tilanteen omissa käsissäni sen sijaan, että olisin antanut Mörön hallita. Näin ollen siitä ei siis ei ollut ehtinyt muodostua minulle pakkoa, josta en pystyisi joustamaan. Ja ehkä siksi juuri nyt on hyvä aika luopua siitä: harrastus jättää mieleeni hyvät muistot, ei pakon luomaa tuskaa.

On nimittäin tosiasia, että Suomessa on neljä vuodenaikaa. Ja ollakseni täysin rehellinen, ei sauvakävely ole läheskään yhtä mukavaa puuhaa räntäsateessa tarpoessa kuin kesän auringon paisteessa. Ja näistä seikoista löytyvätkin syyni sauvakävelyn lopettamiseen. Nähdäkseni nimenomaan näiden ulkoisten puitteiden ja oman tahdonsa ja tuntemustensa kuunteleminen onkin juuri sitä tervettä joustavaa suhtautumista liikuntaan, mitä paraneminen ja normaalin suhtautumisen luominen liikuntaan edellyttää. Kun sitten uusi viikko koitti tuoden mukanaan syksyisen viiman ja sateet, päätin, että nyt on tullut aika luopua sauvakäveystä, ainakin ensi kevääseen saakka.

Vaikka mieleni on haikea mieluisan harrastuksen lopettamisen vuoksi, olen toisaalta innoissani siitä, että saan nyt tilaa ja aikaa taas uusille harrastuksille. Sauvakävely oli minulle harrastus muiden joukossa, ja nyt tuon ajan ja paikan sydämessäni saavat täyttää muut harrastukset. Kerran olen käynyt jo kokeilemassa jäällä rauhallista luistelua ja ehkä jatkan yhdessä isäni kanssa jälleen keilailuharrastusta, jota viime talvena harrastimme. Lisäksi nyt joulun lähestyessä alkavat varmasti erilaiset pikku askartelut kiinnostaa uudella tapaa. Aika varmasti näyttää, millaisia uusia harrastuksia syksy ja talvi tuovat tullessaan. Mutta täyttyypä vapaa-aikani sitten millaisesta puuhasta hyvänsä, kaikkein tärkientä joka tapauksessa on, että uusien harrastusten löytämisessä kuuntelen jälleen itseäni pitäen mielessäni niiden päätarkoituksen, eli hauskanpidon, rentoutumisen ja arjesta irroittautumisen.

<3: Ida

Kuva: http://www.seppo.net/piirrokset/albums/piirrokset/vapaalla/luontoilu/sauvakavely_fi.jpg

Venyttelystä tukea kehon hyväksymiseen ja rentoutumiseen

Jälleen olisi aika palata hieman liikunta-aiheeseen, hieman erilaisesta näkökulmasta katsottuna uudenlaisen kokemuksen kautta. Aloitin nimittäin fysioterapeutin kehoituksesta jokin aikaa sitten venyttelyn. Olen aina ollut hyvin laiska venyttelemään, ja suorastaan pitänyt sitä turhan ajanhaaskauksena. Muutaman kerran kokeilu venyttelyohjelmani kanssa sai kuitenkin pyörtämään pääni aivan täysin. Ja nyt tunnen olevani suorastaan venyttelyhurmoksessa.

En ole koskaan ollut millään muotoa elastinen, ja ehkä siinä on ollut yksi syy siihen, miksei veyttely ole koskaan minua kiinnostanut -enhän ole voinut kokea siinä samalla tapaa onistumista kuin vaikkapa pitkänmatkan juoksussa, jossa heikosta urheilutaustastani huolimatta tunnuin menestyvän.

Kun sitten sairaus iski päälle, muuttui liikunta edustamaan minulle vain ja ainoastaan kalorinkulutusta. Tuolloin siis liikuntani muuttui pelkäksi kestäyysurheiluksi, ja minkäänlainen rauhallinen kehonhuolto ei tullut mieleenkään, korkeintaan hampaat irveessä tehdyt vatsalihasliikkeet.

Myöhemmin, vaikka olen oppinut jo nauttimaan monenlaisesta liikunnasta ja rentoutumaankin, ei venyttely ole oikeastaan tullut mieleeni. Oikeastaan se on tuntunut vieraalta myös sen vuoksi, että rauhallinen oman kehon kanssa tekemisessä oleminen on tuntunut sairauden myötä vaikealta, olen ikään kuin pyrkinyt unohtamaan koko kroppani päästä alaspäin.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut työskennellä enemmän myös kehonkuvani kanssa. Olen pyrkinyt tutustumaan kehooni paremmin ja käsitellyt sen muuttumista ja lopulta tavoitteenani olevaa normaalipainoisen kehon hyväksymistä.

Venyttelyharjoitukset ovatkin olleet minulle eräänlainen keino omaan kehooni tutustumiseen. Sen avulla olen tutustunut kehoni rajoihin, sen liikkuvuuteen ja toimintaan. Venyttelyn avulla tunnenkin löytäneen uudella tapaa yhteyden kehooni. Venytellessä huomaan, kuinka ajatukseni ja kehoni tulevat yhdeksi.

Omaan kehooni tutkimusmatka venyttelyn avulla on myös auttanut minua realisoimaan omaa kehokuvaani. Venytellessä opettelen hyväksymään kehoni rajoja, sekä arvostamaan sitä, mihin se pystyy ja miten se kauttaa. Olen oppinut myös sen kautta yhä enemmän ja enemmän sisäistämään oman kehoni arvoa ja ainutlaatuisuutta. Tätä kautta venyttely on auttanut minua myös kehoni hyväksymisessä.

Kuten fysioterapeuttini minulle asian ilmaisi, parantuminen siten, että yrittää unohtaa oman kehonsa kaulasta alaspäin on vaikeaa. Se edellyttää itseen tutustumista ja itsensä hyväksymistä, monella tapaa. Ja tämä sisällyttää myös oman muuttuvan kehonsa kanssa sinuiksi tulemista. Varmasti kaikilla kevyen kehonhuollon kuten venyttelyn tapainen työskentely ei ole toimiva, ja muitakin tapoja toki on, mutta minulla venyttely tuntuu auttavan tässä.

Venyttelyn avulla olen opetellut paitsi itseni hyväksymistä myös itseni ja kehoni kunniotusta ja kuuntelua. Olen kunnioittanut omia rajojani, enkä ole antanut satuttaa itseäni liian pitkään menevillä harjoituksilla, vaan olen tehnyt aina vain juuri sen verran kuin tuntuu hyvältä.

Tämän kehooni saavuttamani yhteyden lisäksi venyttely on ollut suorastaan ällistyttävän renouttavaa. Olen päässyt musiikin soidessa ja miellyttäviltä tuntuvia liikkeitä tehdessäni mielettömään flow-tilaan, hetkttäin olen tuntenut suorastaan päässeeni pois tästä maailmasta. Olen vaipunut omiin ajatuksiini, ja parhaillaan antanut vain liikkeen, musiikin ja hyvän olon viedä. Olen ollut niin läsnä tässä hetkessä, tulevaa murehtimatta ja menneisyyttä katumatta, ja kuitenkin ollut jossain ihan muissa sfääreissä.

Lisäksi venyttely on muuttanut suhtautumistani liikuntaan. Olen oppinut ymmärtämään, kuinka kunnostaan huolehtimisen ja liikunnan ei tarvitse olla aina energiaa kuluttavaa hikiliikuntaa. Se voi olla myös rauhoittumista arjen kiireen keskellä. Liikunnan pohjimmainen tarkoitus on omasta kehostaan ja hyvinvoinnistaan huolehtiminen, ei kaloreiden kulutus.

Ja usein juuri tällainen rauhallinen kehonhuolto onkin sitä itsestä ja omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista parhaimmasta päästä. Sillä voi parantaa paitsi kehonsa liikkuvuutta, ja toimintaa, myös jopa omaa mielenterveyttään. Veri alkaa kiertää, lihakset lämmetä ja ajatukset rullata. Jokaisen venyttelytuokion jälkeen tunnen itseni vilpittömästi energisemmäksi ja samalla mieleni on saanut rauhan ja jo pienen ajan harjoittelun jälkeen huomaan liikkuvuuteni parantuneen.

En aio kuitenkaan mennä venyttelynkään suhteen liiallisuuksiin. Aion pitää kiinni sovituista määristä ja pitää sen suhteen joustavan ja rennon otteen ottamatta tästä asiasta mitään pakkoa itsellen.  Jos venyttelytuokioni ei sovi minun aikatauluihini ennalta sovittuna päivänä tai ajankohtana, pystyn hyvin siirtämään sitä tai jättämään sen väliin, ja näin olen tehnytkin. Hyvää tekevä ja hyvää oloa tuova vaikutus nimittäin karkaa välittömästi, kun Mörön luoma pakko astuu kuvioihin. Ja tätä iloa ja nautintoahan en anna Mörön pilata.

Voin suositella venyttelyn kokeilemista melkein kaikille oman arkensa keskelle. Tärkeää on muistaa tässäkin asiassa kuitenkin rentous, joustavuus ja ennen kaikkea itsensä kuuntelu. Varmasti kaikki eivät saa venyttelystä samalla tapaa irti kuin minä, mutta kokeileminen kannattaa, voit vaikka yllättyä.

<3: Ida

Kuva: http://louisdietvorst.files.wordpress.com/2012/01/relax1.jpeg

Lomaviikon kuulumisia

Viime viikolla vietin lomaa koulusta. Lomaviikkoni ei kuitenkaan suinkaan mennyt kotona tylsistyessä tai sairaudella oirelulla. Päin vastoin: se täyttyi luontevasti kaikenlaisella ohjelmalla, pienellä puuhastelulla ja menoilla, sekä tietysti ihan vain levolla. Nyt ajattelinkin, että olisi taas aika vähän päivitellä minun arkisia kuulumisiani, ja kertoa, mitä kaikkea lomaviikkoni pitikään sisällään.

Lomani alkoi mukavasti perjantaina, kun kaivoin siskoltani saamat lämpöiset töppöset jalkaan, ja käperryin äitini kanssa sohvan nurkkaan jäätelötuutti kädessä seuraamaan lempiohjelmaani "Vain elämää". Ennen kaikenlaiset lomat ja tutun arkeni ja siihen kuuluvien rutiinien katkeaminen on aiheuttanut minulle huolta ja murhetta, mutta nyt nautin ajatuksesta pistää ajatukset lomavaihteelle etenkin, kun tiesin, että lomailuni sisältäisi monia mukavia, odotttamisen arvoisia juttuja.  Näiden ajatusten kera oli mukava alkaa siis loman viettoon.

Lauantaina olin eräällä Ihanalla bloginikin lukijalla kylässä. Tosin viimeistään tuon vierailun aikana minulle tuli selväksi, että olemme jo paljon enemmän kuin pelkkiä "blogituttuja". Nimittäin todellisia Ystäviä. Pystyin jakamaan monia vaikeita ajatuksia ja tuntemuksia, esimerkiksi muuttuvaan kehokuvaan sekä menneisiin kokemusiini liityen. Tunsin, että minua ymmärretään, minun kokemukseni ovat arvokkaita ja minua arvostetaan. Tunsin yhteenkuuluvuutta. Toisaalta taas tapaaminen oli kaikkea muuta kuin synkistelyä sairaissa muistoissa. Se oli iloisen pikku karvapallon rapsuttelua, rentoa kuulumisten vaihtoa sohvalla ja korujen tekemisen maailmaan tutustumista. Se oli hymyä, ja Ystävän kanssa jaettuja hetkiä.

Lauantaina illalla siskoni tuli sitten käymään, ja päätti ilokseni jäädä pitkästä aikaa oikein yökyläänkin. Ihastelimme televisioista yhdessä hämmästyttävän hyviä luisteluesityksiä ja arvioimme niitä sanoen omat painavat mielipiteemme. Näitä vierailuja onkin odotettu!

Sunnuntaina kävin sitten siskoni ja äitini kanssa Ikeassa. Löysin sieltä omaan asuntooni pirteän pöllö-kuosisen pinkin (kuinkas muutenkaan...) tyynynpäällisen ja ihanan pehmeän lampaantaljan sekä muutamia joululahjoja. Tuntui hyvältä ajatella, että ostan jotakin omaan kotiin, siihen omaan paikkaan, joka on aina olemassa, ja jonne minä olen palaamassa jonakin päivänä. Kaukaisesta utopistisesta haaveesta alkaa pikkuhiljaa tulla realistinen tavoite. Reissu oli muutenkin mukava, ja tuli hyvä fiilis tällaisesta ex tempore-toteutetusta retkestä, joka ennen olisi ollut minulle sula mahdottomuus, mutta jonka nyt näin mahdollisuutena viettää aikaa minulle tärkeimpien naisten kanssa ja saada pienen irtioton arjesta.

Keskiviikkona olin tuttuun tapaan viikon syyslomatauon jälkeen kitaratunnilla, johon menin edellisestä kokemuksestani huolimatta reippain mielin. Soitotkin sujuivat entistä paremmin, ja tunsin oppivani uutta. Puolitoistatuntinen vierähti taas nopeasti, ja raskaasta päivästä huolimatta oli kitaratunti päivän ehdoton henkireikä. Kitaratunneista onkin muodostunut minulle rakas harrastus jo pelkästään siksi, että se oli ensimmäinen kodinulkopuolinen harrastus, johon pystyin vaikean anoreksiavaiheen jälkeen tarttumaan, ja joka on säilynyt minulla ajan ja tilanteidenkin muuttuesssa, ja menen tunnille yhä vain mielelläni ja kenties motivoituneempana kuin koskaan ennen.

Torstaina sain sitten viettää jälleen kaipaamaani laatuaikaa siskoni kanssa, kun menimme viettämään utuisen synkkää syyspäivää kirja- ja musiikkimessuille. Sieltä löysin jälleen kerran hieman lahjoja, sekä itselleni rentoutus cd:n ja yhden dekkarin, ja tietysti iki-ihanan joulukalenterin kultaisine kimalluksineen. Olen ollut kirjamessuilla jo useampana vuonna, ja aina siellä tuntuu tekevän löytöjä! Tungos, joka messuilla vallitsi olisi saanut minut huonoimpina sairausaikoinani varmasti ahdistumaan, mutta oli nyt vain mukavaa ihmisvilinää. Ainoa huono puoli oli, että jo parin tunnin jälkeen jalkani huusivat hoosianna korollisissa kengissäni!

Myös hoitokäyntejä mahtui tähän viikkooni. Maanantaina olin tapaamassa mahdollisesti tulevaa terapeuttiani, mistä jäi kaiken kaikkiaan luottavainen ja hyvä tunne. Keskiviikkona meillä oli puolestaan sitten perhetapaaminen, johon tällä kertaa tosin pääsimme vain minä ja isäni, mutta tulihan tunti ylitettyä tapamme mukaan tälläkin kokoonpanolla...

Lisäksi lomaviikkooni on kuulunut kaikenlaista pientä rentouttavaa ja mukavaa puuhaa. Olen ulkoillut lauhassa syysilmassa kaunista ruskaa ihaillen, poltellut kynttilöitä, kokaillut, nauttinut teestä yhdessä suklaasuukkojen kanssa ja katsonut häpeäkseni salkkareita. Olen soittanut kitaraa, lukenut useammankin romaanin ja nauttinut pitkistä löylyistä saunassa ja hemmotellut itseäni manikyyrillä.

Lomaviikkoni päättikin rauhallinen kotiviikonloppu, jolloin ei ollut kiire yhtään minnekään. Tein itselleni jo lempiruuakseni muodostuneita sieni-lihapullia, kävin pesemässä oman asuntoni ikkunat (tai no, äiti pesi ne sillä aikaa kun minä "sisustelin"...), rentouduin uuden cd:ni tahtiin, nautin ylimääräisestä nukkumiseen hyödyntämästäni tunnista ja valmistauduin taas uuteen alkavaan viikkoon.

Kaiken kaikkiaan lomaviikkoni sisälsikin varsin sopivasti ohjelmaa ja myös lepoa, ja huomasin, että sen aikana aivoni ja minä todella tunsimme saavan rauhan. Mielessäni edellisellä viikolla pyörinyt minua rasittava ahdistus tuntui hellittävän, ja tilalle vaihtui entistä rentoutuneempi mieli, ja Ida. Tunsin itseni taas valmiiksi kohtaamaan arjen ja odotin hyvin levänneenä jo innoissani koulutuntejani, ja tällä viikolla olenkin jo ehtinyt hoito- ja koulukuvioideni lisäksi käydä tervehtimässä myös rakkaita isovanhempiani.

Toivottavasti Sinullakin on ollut mukava viikko!

<3: Ida

Kuvat:
http://www.womena.fi/wp-content/uploads/2012/09/syksy.jpg

http://4.bp.blogspot.com/-8Di7oAlKCQY/UGwxp6MM8cI/
AAAAAAAABdU/gAf2HvCeONk/s1600/syksy1.jpg

http://farm9.staticflickr.com/8033/7963506060_f8c65b6346_b.jpg

http://matkailuautovuokraus.nettisivu.org/files/2009/08/j0438913.jpg

http://smart2.qred.fi/files/salovisit/media/Syksyn_omenasatoa_parhaimmillaan.jpg

http://img.mtv3.fi/mn_kuvat/mtv3/koti/arki/2012/09/1478635-max500x555.jpg