"Otat vain itseäsi niskasta kiinni" on valitettavan usein kulutettu lausahdus syömishäiriöisten keskuudessa silloin kun lauseen käyttäjä ei tiedä asiasta mitään. Vaikka vähän tai paljon sairautta tuntevat, kuten hoitohenkilökunta, tätä lausetta usein välttelevätkin, kuulee silti usein sanottavan, että lopulta oma motivaatio on paranemisen edellytys ja jopa, että oma motivaatio ratkaisee. Silti itse olen monet kerrat rukoillut herääväni eräänä aamuna terveenä, ja jutteluni monen muun anoreksiaa sairastavan kanssa on osoittanut heidän toivovan samaa, mutta emme kuitenkaan kovasta halustamme huolimatta ole terveitä. Missä kohtaa sitten siis menee metsään?
Mielestäni eräs tärkeä seikka on motivaation määritelmä. Jo aikoinani syömishäiriökeskuksessa käydessäni totesi lääkärini, että anoreksian yhteydessä motivaatio on hänen mielestään väärä tai virheellinen termi. Minun mielestäni tämä termi on ennen kaikkea ymmärretty väärin, ja liian suppeasti.
Usein motivaatio mielletään nimittäin väärin pelkäksi haluksi olla terve tai parantunut. Harvalta, jos keneltäkään, alkuhurmiosta selvinneeltä syömishäiriöstä sairastavalta kuitenkaan käsittääkseni puuttuu tämä halu saavutttaa terve elämä, ja silti moni, jos eivät kaikki, kamppailee motivaatio-ongelman kanssa, ainakin ajoittain.
Erityisen vaarallisen tästä motivaation suppeasta määritelmästä tekee se, kun se yhdistetään siihen käsitykseen, että "kaikki on omasta motivaatiosta kiinni". Tällöin tullaan johtopäätökseen, jolloin sairaus tai siitä paraneminen olisi oma valinta, ja sairastava haluaisi olla sairas. Tällöin paraneminen olisi vain kiini omasta päätöksestä ja kävisi sormia napsauttamalla. Jokainen paranemisen polulle lähtenyt kuitenkin tietää, että näin yksinkertaista asia ei valitettavasti ole. Syömishäiriö ei ole yhtään enempää oma valinta kuin syöpäkään tai mikä tahansa SAIRAUS. Ja siitä parantuminen on pitkä ja monimutkainen prosessi.
Olen kuitenkin kaikesta huolimatta sitä mieltä, että kyllä syömishäiriöstä paraneminen on lopulta pitkälti kiinni siitä omasta motivaatiosta. MUTTA tällöin motivaation käsitettä tulee laajentaa tarkoittamaan laajemmin niitä psyykkisiä voimavaroja, joita toipuvalta löytyy oman päänsä sisältä. Tässä tapauksessa tarkoitan motivaatiolla ennemminkin teitynlaista tahto- ja pystymistilaa. Seuraavassa kerron hieman lisää siitä, mitä kaikkea mielestäni motivaatio-termi syömishäiriöstä toipumisen yhteydessä pitää sisällään.
Mitä motivaatio syömishäiriöstä paranemisen edellytyksenä sitten mielestäni tarkoittaa? Ensinnäkin kyllä, kaiken täytyy lähteä siitä halusta parantua, aidosta halusta parantua. Monesti syömishäiriöön sairastunut saattaa toistaa tuttuja lauseita siitä, miksi haluaa parantua. Jotta motivaatiosta olisi apua, pitää motivoivien asioiden kuitenkin olla itsestä lähteviä, oikeasti itselle tärkeitä asioita. Jollekin se voi olla esimerkiksi harrastus, toiselle ulkonäkökysymys, ja kolmannelle töihin palaaminen.
Kun on selvillä, miksi haluaa parantua, tarvitaan nähdäkseni myös aina oma päätös. Päätös siitä, että on valmis paranemaan. Sairastavalla on nimittäin lähes poikkeuksetta viha-rakkaus-suhde syömishäiriöön, ja siitä luopuminen vaatii usein kypsyttelyä. Itse en esimerkiksi vielä ensimmäisen hoitoni aikana ollut valmis luopumaan syömishäiriöstä, enkä tekemään todellista päätöstä parantua.
Tähän päätökseen sisältyy, että sen halun olla terve lisäksi täytyy siis aina olla myös valmis luopumaan vanhasta. Syömishäiriöstä irti pääseminen onkin aina uuden rakentamisen lisäksi myös luopumista, jopa surutyötä vaativaa sellaista, ja kyetäkseen irroittamaan otteensa siitä, on siis oltava halua ja kykyä kohdata tämä luopumisprosessi.
Tämän luopumisen tuskan hyväksymisen lisäksi motivaatio syömsihäiriöstä paranemisen yhteydessä tulisi sisältää aina myös todellista tahtoa kohdata myös paranemisen nurjapuoli. Syömsihäiriöstä toipuminen kun vaatii kovaa työtä. Tai kuten syömihsäiriökeskuksen lääkärini joskus totesi: se on verta, hikea ja kyyneleitä. Kun siis sanotaan, että paraneminen edellyttää omaa motivaatiota, täytyy olla myös motivaatiota ei vain sitä kaikkea ihanaa elämää ja vapautta kohtaan, joka tien päässä odottaa, vaan myös valmiutta kohdata ahdistus, syyllisyys ja kaikki ne ikävätkin asiat ja tunteet, jotka toipumisen myötä nousevat pintaan. Ja kuitenkin pitää olla myös tieto siitä, että määränpää on taistelun arvoinen. Halun ja uskon omaan itseen pitää olla tätä nurjaa puolta vahvempi.
Tämä nurja puoli sisällyttää myös paljon erilaisia pelkoja ja vaikeita tunteita, joita toipuvan pitää pystyä kohtaamaan toipuakseen. Oikeastaan, peloista puheen ollen, toipuminen on tietyllä tapaa hyppy tuntemattomaan. Vaikka kovin moni anoreksiaa sairastava sitä varmasti toivoisi, ei elämäänsä voi rakentaa uusiksi täysin kontrolloidusti. Siksi motivaatioon tulisi toipumisen edellytyksenä liittää myös halu ja kyky kohdata uusi, valmius heittäytyä elämään, peloista huolimatta, ja katsoa, mitä se tuo tullessaan.
Tämän nurjanpuolen ja kovan työn vuoksi haluaisin motivaation yhteydessä puhua myös kyvystä myöntää oma heikkoutensa ja oma avun tarve. Syömishäiriöstä kun hyvin harvoin selviää yksin, ilman ulkopuolista apua. Tällöin peräänkuuluttaisin myös aitoa hoitomotivaatiota. Ei riitä, että käy hoidossa, vaan pitää olla myös oikeaa halua ja kykyä ottaa apua vastaan. Minä en esimerkiksi vielä ensimmäisen osastojaksoni aikoihin tai sen jälkeenkään pitkään ollut tähän valmis, ja elin harhaluulossa, että selviän yksin. Ja vasta viime aikoina olen oppinut todella hyödyntämään saamaani keskusteluapua omaksi avukseni.
Koska paraneminen on siis verta, hikeä ja kyyneleitä, on se siis konkreettista työtä, ja edellyttää konkreettisia tekoja. Motivaatioksi paranemiseen ei siis riitä, että teoriassa haluaa olla terve. Pitää myös olla halua ja kykyä tehdä konkreettisia muutoksia, ihan käytännössä. Siis syödä enemmän, nostaa painoa, luopua pakkoliikkumisesta, muuttaa ruokailutottumuksiaan ja niin edelleen. Pelkät haavekuvat terveestä elämästä kun eivät vielä riitä parantamaan ketään.
Puhuttaessa tästä motivaation konkreettisesta puolesta ottaisin esille myös motivaation yhteydessä sanan NYT. Motivaationa paranemisen pohjana kun ei riitä, että haluaa olla JOSKUS terve ja parantua tulevaisuudessa. Päätös paranemisesta pitäisi sisällyttää myös päätöksen tehdä juuri nyt tekoja paranemisen eteen. Muistan, kuinka ensimmäisen osastohoitoni jälkeen lääkärini asiasta kysyttyä vastasin, etten voi kuvitella sairastavani vielä vaikkapa viiden vuoden kuluttua, vaan kuvittelin silloin olevani tuon ajan kuluttua täysin terve ja eläväni tavallista elämää, mutta en ollut kuitenkaan valmis vielä silloin tekemään mitään asian eteen. No, tuosta hetkestä on kulunut nyt enemmän kuin se viisi vuotta, ja sairas olen yhä. Joskus on kuitenkin vain tehtävä se päätös, että NYT, sillä jos sairaudelta kysytään, koskaan ei ole oikea hetki, ikinä ei ole käynyt tarpeeksi pohjalla parantumiseen.
Tällöin siis, kun toipumisen nurjan puolen sitten kohtaa, vaaditaankin jo aikamoista motivaatiota. Tällöin motivaation yhteydessä voidaan puhua jos sisusta ja sinnikkyydestä. Ennen kaikkea silloin mitataan sen taustalla olevan päätöksen lujuutta. Päätös parantua ei vielä kanna kovin pitkälle, vaan päätöstä tehdessä tulisi myös aina miettiä, miten pysyy päätöksessä. Jos joka maanantai tekee päätöksen parantua, on se jo hyvä alku, mutta jos jokaisen ahdistuksen ja sairauden syöttämän valheen kohdatessa pyörtää päätöksensä ja palaa tutulta ja turvalliselta tuntuvaan sairauteen, ei motivaatio ole kovin vahvoilla.
Tässä kohtaa päätöksen pysyvyydestä puhuttaessa haluaisin kuitenkin peräänkuuluttaa myös hieman armeliaisuutta itseään kohtaan. Toisin kuin nimittäin motivaation suppeassa määritelmässä, jossa sen ajatellaan tarkoittavan pelkkää päätöstä ja halua olla terve, on myös motivaatio käsitykseni mukaan elävä ja muuttuva, ei stabiili tila. Jokaisella, vaikka olisi tehnyt pääröksen parantua, motivaatio vaihtelee päivästä ja hetkestä toiseen, ja myös se tarvitsee paljon tukea pysyäkseen yllä. Jokaisella toipuvalla tulee eteen huonoja päiviä ja heikkoja päiviä, ja tärkeää onkin, että näistä pääsee yli, ja löytää taas uutta motivaatiota jatkaa eteenpäin. Jos kiinnostusta löytyy, ajattelin, että voisin toisessa tekstissäni palata vielä niihin keinoihin, jotka minua ovat auttaneet motivaation ylläpitämisessä, ja uudelleen herättelyssä.
Tämä kaikki motivaatio kaikessa laajuudessaan ja etenkin juuri nämä kuvailemani konkreettiset teot kuitenkin edellyttävät motivaatiolta myös muuta kuin pelkkää halua tehdä muutoksia. Ja tällöin ollaankin nähdäkseni nimenomaan asian ytimessä. Motivaatio tulisikin mielestäni nähdä, ei pelkästään haluna parantua ja tehdä muutoksia, vaan myös uskona siihen, että se on mahdollista. Ja tällöin motivaatio edellyttää ylläpidettäväkseen aina myös paljon paitsi toivoa, myös itseluottamusta, uskoa itseen. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, olen halunnut monta, monta vuotta parantua, ja silti kokenut olevani liian heikko, liian pieni vastustamaan sairautta. Vasta oman itseni kasvamisen ja vahvistumiseni myötä aloin uskoa olevani vahvempi kuin tämä sairaus, mikä oli alkusysäys koko toipumiselleni.
Kun siis puhutaan motivaatiosta, tulisi se määritellä paljon laajemmin kuin pelkäksi haluksi olla terve, tavallinen tai normaali, mitä ikinä näillä sitten tarkoitetaankaan. Tämä kun ei yksin vielä kanna pitkälle, minkä olen saanut itsekin huomata. Kun sitten taas motivaation kaikki edellä mainitsemani tekijät ovat kunnossa, on motivaatio sellainen henkinen voimavara, joka todella on paranemisen edellytys, kuten sanotaan. Ja tällöin on se kaikkea muuta kuin "itsensä niskasta kiinni ottamista".
<3: Ida
torstai 29. elokuuta 2013
sunnuntai 25. elokuuta 2013
Ja juhlinta jatkuu itseni hemmottelulla
Muistatteko vielä sen Ihanan tunteen, kun pikkulapsena odotti synttäreitään kuin kuuta nousevaa? Sitä, kun suunnitteli juhliaan kuin elämän kohokohtaa ja vatsassa lenteli perhosia jo viikkoa ennen H-hetkeä? Ja kun päivä sitten lopulta koitti, sai tuntea itsensä todelliseksi Prinsessaksi, otti ilolla vastaan kaikki onnittelut yhtään nöyristelemättä, eikä tuolloin mikään voinut pilata sitä Onnea. Sen saman tunteen sain myös minä kokea lauantaina, vaikka mittariin olikin tullut se 25 viiden vuoden sijaan.
Itse asiassa olen säilyttänyt tuon muiston lapsuuteni synttäreistäni niin elävänä, että yhä vieläkin synttärini ovat joulun lisäksi usein vuoteni kohokohta. Vaikka suurempia juhlia en ole järjestänyt vuosiin, on minulle tärkeää viettää merkkipäiväni minulle rakkaiden ihmisten ympäröimänä, ja yritän suunnitella tuolle päivälle joka vuosi jotain minulle mieleistä "spesiaalia" ohjelmaa. Oikeastaan ainoa, mikä on aikuisiälläni latistanut tuota lapsuuden riemua ja tunnelmaa, on ollut kuinkas muutenkaan kuin Mörkö. Mutta ilokseni saan todeta, että tänä vuonna edes Se ei siinä onnistunut, vaan sain viettää ihanan päivän syntymäpäivieni kunniaksi, ja siksi päätinkin nyt jakaa sen myös teidän kanssanne.
Oikea syntymäpäiväni osui itse asiassa jo viikon takaiselle sunnuntaille, mutta koska tuona viikonloppuna oli juhlimista meillä toisella tapaa, päädyin juhlistamaan omia päiviäni viikkoa myöhemmin. Toki lahjoja en tietenkään malttanut odottaa viikkoa, vaan olin nauttinut jo viikon ihanista vaaleanpunaisista kukista pöydälläni, sekä avannut kääreistä hienon t-paidan, tarpeelliset keittokirjat ja pipon, mukaansatempaavan romaanin ja toivomani cd-levyn. Voi siis sanoa, että olin viettänyt jo melkeinpä viikon syntymäpäiviäni, mutta kaikki huipentui kuitenkin viime lauantaihin. Ja mikäpä olisikaan voinut olla parempi tapa päättää minun ja parhaan ystäväni yhteinen elämyksellinen kesä?
Ihanaan loppukesän aamuaurinkoon rauhassa lauantaina siis heräiltyäni ja aamuteet ja -puurot nautittuani alkoi päiväni tuttuun tapaan kokkailulla. Tällä kertaa tein oman päiväni kunniaksi itselleni uudeksi lempiruoakseni muodostuneita sienilihapullia, jotka ovat tulleet mukaan ruokavaliooni sen laajennuttua. Kokkaillessani ajatukset kuitenkin lentelivät niin jo tulevassa päivässä, että mausteet unohtuivat lihapullistani kokonaan, mutta onnistuuhan se maustaminen jälkikäteenkin!
Iltapäivällä nimittäin suuntasin kohti Hakaniemen Sokosta, jossa tapasin parhaan ystäväni. Olin varannut meille sieltä ajan kauneusneuvontaan. Toisin sanoen meillä oli tunnin ajan molemmilla omat kosmetologit käytössämme, jotka hemmottelivat meitä meikkailemalla ja antamalla siinä samalla vinkkejä juuri meille sopivimmista meikkituotteista ja näyttämällä oikeita meikkaustapoja ja -tyylejä. Ennen en varmasti tällaista ajanviettotapaa olisi osannut arvostaa, mutta nyt olen niin innostunut kaikesta kaunistautumisesta ja itseni hemmottelusta, että tällainen "juhlintatapa" oli minulle enemmän kuin mieluinen. Mutta vaikka siis vinkit tulivat ainakin omalla kohdallani enemmän kuin tarpeeseen, oli neuvonnassakin ehdottomasti parasta se "Prinsessana oleminen". Olen kertakaikkiaan oppinut nauttimaan toipumiseni edetessä arkeeni sisältyvistä pienistä rentoutumisen hetkistä, ja tuntui aivan ihanalta nauttia olostani meikkaustuolissa, kun kosmetologi hiveli kasvojani. Kaiken kruunasi se ihana tunnne, kun katsoi peiliin ja huomasi: minä todella olen kaunis. (Vaikka kieltämättä vähän jäikin kaihertamaan ne kosmetologin sanat siitä, kuinka juuri 25-vuotiaana alkaa iholla näkyä ensimmäiset vanhenemisen merkit. Rapistuminen siis alkakoon!)
Kauneusneuvonnan jälkeen meillä oli varattu pöytä ravintolaan, mutta koska aikaa oli vielä jonkin verran, pistäydyimme parhaan ystäväni kanssa vielä Hakaniemen torilla ja kauppahallissa ja kuljimme pitkin aurinkoista Hakaniemen rantaa. Rantaa pitkin kävellessä tuli sellainen tunne ihan kuin olisi ollut jossakin ulkomailla, ja mieleeni palasivat lapsuuden kesät Ranskassa. Kävellessämme muistelimme yhdessä mennyttä kesää ja suunnittelimme jo vähän tulevaa syksyäkin.
Seuraavaksi oli sitten siis vuorossa myöhäinen lounas ravintolassa, johon tulivat myös vanhempani sekä siskoni poikaystävänsä kanssa. Tällä kertaa en enää kyseistä tapahtumaa osannut edes jännittää, ainoastaan iloitsin mukavasta vaihtelusta arkilounaisiini. Ja ei, ruokani ei koostunut pelkästä salaatista, vaan tilasin kunon lämpimän ruoan kanaa ja söin annokseni loppuun ja itseni kylläiseksi asti. Syöminen sujuikin ihanan rennoissa tunnelmissa kuulumisia vaihdellen, sekä minulla tietysti viimeisiä synttärilahjojani availlen. Ruoka oli siis hyvää, tunnelma rento, mieli rauhallinen ja seura sitäkin parempaa. Mitä muuta voisikaan enää onnistuneelta ravintola-reissulta toivoa?
Syötyämme vatsamme täyteen lähdimmekin sitten hyvillä mielin kotia kohti, mutta matkalla poikkesimme vielä elokuvavuokraamon kautta. Sieltä valikoimme minulle ja äidille elokuvan illaksi, sekä tietysti suurista irtokarkkilaareista asiaan kuuluvat leffaeväät. Ilta kuluikin (unohduksestani huolimatta maittavat lihapullat syötyäni) sitten mukavasti sohvan nurkassa äidistäni niin kovin komeaa Richard Gereä seuraten karkkipussi kourassa ja ennen kaikkea hyvällä mielellä onnistuneesta ja kaikinpuolin jopa ne suuret odotukset ylittäneestä päivästä.
Ja mikä sitten oli tämän tarinan opetus? Olen aina ollut vakuuttunut sitä, että lapsuudessa, siihen kuuluvassa välittömyydessä ja hetkessä elämisessä on jotain säilyttämisen arvoista, sellaista, mistä meidän aikuitenkin kannattaa ottaa mallia. Ja syntymäpäivien oikea tunnelma on ehdottomasti yksi näitä asioista. Ja tämä päivä oli minulle mieluinen muistutus siitä, että onneksi ilman Mörköä se minultakin yhä luonnistuu!
<3: Ida
Itse asiassa olen säilyttänyt tuon muiston lapsuuteni synttäreistäni niin elävänä, että yhä vieläkin synttärini ovat joulun lisäksi usein vuoteni kohokohta. Vaikka suurempia juhlia en ole järjestänyt vuosiin, on minulle tärkeää viettää merkkipäiväni minulle rakkaiden ihmisten ympäröimänä, ja yritän suunnitella tuolle päivälle joka vuosi jotain minulle mieleistä "spesiaalia" ohjelmaa. Oikeastaan ainoa, mikä on aikuisiälläni latistanut tuota lapsuuden riemua ja tunnelmaa, on ollut kuinkas muutenkaan kuin Mörkö. Mutta ilokseni saan todeta, että tänä vuonna edes Se ei siinä onnistunut, vaan sain viettää ihanan päivän syntymäpäivieni kunniaksi, ja siksi päätinkin nyt jakaa sen myös teidän kanssanne.
Oikea syntymäpäiväni osui itse asiassa jo viikon takaiselle sunnuntaille, mutta koska tuona viikonloppuna oli juhlimista meillä toisella tapaa, päädyin juhlistamaan omia päiviäni viikkoa myöhemmin. Toki lahjoja en tietenkään malttanut odottaa viikkoa, vaan olin nauttinut jo viikon ihanista vaaleanpunaisista kukista pöydälläni, sekä avannut kääreistä hienon t-paidan, tarpeelliset keittokirjat ja pipon, mukaansatempaavan romaanin ja toivomani cd-levyn. Voi siis sanoa, että olin viettänyt jo melkeinpä viikon syntymäpäiviäni, mutta kaikki huipentui kuitenkin viime lauantaihin. Ja mikäpä olisikaan voinut olla parempi tapa päättää minun ja parhaan ystäväni yhteinen elämyksellinen kesä?
Ihanaan loppukesän aamuaurinkoon rauhassa lauantaina siis heräiltyäni ja aamuteet ja -puurot nautittuani alkoi päiväni tuttuun tapaan kokkailulla. Tällä kertaa tein oman päiväni kunniaksi itselleni uudeksi lempiruoakseni muodostuneita sienilihapullia, jotka ovat tulleet mukaan ruokavaliooni sen laajennuttua. Kokkaillessani ajatukset kuitenkin lentelivät niin jo tulevassa päivässä, että mausteet unohtuivat lihapullistani kokonaan, mutta onnistuuhan se maustaminen jälkikäteenkin!
Iltapäivällä nimittäin suuntasin kohti Hakaniemen Sokosta, jossa tapasin parhaan ystäväni. Olin varannut meille sieltä ajan kauneusneuvontaan. Toisin sanoen meillä oli tunnin ajan molemmilla omat kosmetologit käytössämme, jotka hemmottelivat meitä meikkailemalla ja antamalla siinä samalla vinkkejä juuri meille sopivimmista meikkituotteista ja näyttämällä oikeita meikkaustapoja ja -tyylejä. Ennen en varmasti tällaista ajanviettotapaa olisi osannut arvostaa, mutta nyt olen niin innostunut kaikesta kaunistautumisesta ja itseni hemmottelusta, että tällainen "juhlintatapa" oli minulle enemmän kuin mieluinen. Mutta vaikka siis vinkit tulivat ainakin omalla kohdallani enemmän kuin tarpeeseen, oli neuvonnassakin ehdottomasti parasta se "Prinsessana oleminen". Olen kertakaikkiaan oppinut nauttimaan toipumiseni edetessä arkeeni sisältyvistä pienistä rentoutumisen hetkistä, ja tuntui aivan ihanalta nauttia olostani meikkaustuolissa, kun kosmetologi hiveli kasvojani. Kaiken kruunasi se ihana tunnne, kun katsoi peiliin ja huomasi: minä todella olen kaunis. (Vaikka kieltämättä vähän jäikin kaihertamaan ne kosmetologin sanat siitä, kuinka juuri 25-vuotiaana alkaa iholla näkyä ensimmäiset vanhenemisen merkit. Rapistuminen siis alkakoon!)
Kauneusneuvonnan jälkeen meillä oli varattu pöytä ravintolaan, mutta koska aikaa oli vielä jonkin verran, pistäydyimme parhaan ystäväni kanssa vielä Hakaniemen torilla ja kauppahallissa ja kuljimme pitkin aurinkoista Hakaniemen rantaa. Rantaa pitkin kävellessä tuli sellainen tunne ihan kuin olisi ollut jossakin ulkomailla, ja mieleeni palasivat lapsuuden kesät Ranskassa. Kävellessämme muistelimme yhdessä mennyttä kesää ja suunnittelimme jo vähän tulevaa syksyäkin.
Seuraavaksi oli sitten siis vuorossa myöhäinen lounas ravintolassa, johon tulivat myös vanhempani sekä siskoni poikaystävänsä kanssa. Tällä kertaa en enää kyseistä tapahtumaa osannut edes jännittää, ainoastaan iloitsin mukavasta vaihtelusta arkilounaisiini. Ja ei, ruokani ei koostunut pelkästä salaatista, vaan tilasin kunon lämpimän ruoan kanaa ja söin annokseni loppuun ja itseni kylläiseksi asti. Syöminen sujuikin ihanan rennoissa tunnelmissa kuulumisia vaihdellen, sekä minulla tietysti viimeisiä synttärilahjojani availlen. Ruoka oli siis hyvää, tunnelma rento, mieli rauhallinen ja seura sitäkin parempaa. Mitä muuta voisikaan enää onnistuneelta ravintola-reissulta toivoa?
Syötyämme vatsamme täyteen lähdimmekin sitten hyvillä mielin kotia kohti, mutta matkalla poikkesimme vielä elokuvavuokraamon kautta. Sieltä valikoimme minulle ja äidille elokuvan illaksi, sekä tietysti suurista irtokarkkilaareista asiaan kuuluvat leffaeväät. Ilta kuluikin (unohduksestani huolimatta maittavat lihapullat syötyäni) sitten mukavasti sohvan nurkassa äidistäni niin kovin komeaa Richard Gereä seuraten karkkipussi kourassa ja ennen kaikkea hyvällä mielellä onnistuneesta ja kaikinpuolin jopa ne suuret odotukset ylittäneestä päivästä.
Ja mikä sitten oli tämän tarinan opetus? Olen aina ollut vakuuttunut sitä, että lapsuudessa, siihen kuuluvassa välittömyydessä ja hetkessä elämisessä on jotain säilyttämisen arvoista, sellaista, mistä meidän aikuitenkin kannattaa ottaa mallia. Ja syntymäpäivien oikea tunnelma on ehdottomasti yksi näitä asioista. Ja tämä päivä oli minulle mieluinen muistutus siitä, että onneksi ilman Mörköä se minultakin yhä luonnistuu!
<3: Ida
torstai 22. elokuuta 2013
Tärkeät juhlat
Viime viikonloppuna vietettiin minulle rakkaiden ja monella tapaa tärkeiden ihmisten juhlaa, jossa sain onnekseni olla mukana. Tuo tapahtuma oli minulle monella tapaa merkityksellinen, mutta ennen kaikkea se auttoi minua panemaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja arvoäjärestykseen, ja opetti siinä samalla lisää minulle itsestäni sekä kertoi tärkeää kieltään toipumiseni edistymisestä. Tuona päivänä, noiden muutaman tunnin aikana voitti nimittäin se todellinen ELÄMÄ ja elämänhaluni sairauden. Tässä tekstistäni kirjoitan juhlista tästä näkökulmasta käsin.
Vaikka halusinkin ehdottomasti olla mukana noissa juhlissa, ei niihin lähteminen ja osallistuminen kuitenkaan nimittäin ollut minulle mikään helppo juttu. Kriisi alkoikin jo kotona murehtiessani lähes paniikkiin asti oman ulkonäköni ja vaatetukseni kanssa, joka vaihtuikin vielä loppumetreillä. Huolimatta tästä omasta epävarmuudestani liittyen omaan ulkonäkööni, ja ehkä tarkemmin ajatellen itseeni, vei siis kuitenkin halu olla mukana ikuistamassa minulle tärkeiden ihmisten tärkeää hetkeä voiton. Ja tuohon ikuistamiseen liittyi myös muutaman valokuvan napsiminen, jopa sellaisten, jossa itse olin kuvattavana, ennakkouhkailuistani huolimatta.
Myös monella muulla tapaa vei tuona päivänä elämä voiton sairaudesta, mistä olen tavattoman onnellinen, sillä lopulta vaikka pelkäsinkin tavattomasti edes tuota hetkellistä luopumista sairauteni sanomista rajoituksista, olen onnellinen siitä, että siihen pystyin asettamalla sairauttani tärkeämmät asiat sairauteni edelle, mikä ei olisi aina ollut mahdollista. Sillä vaikka nuo asiat ovat aina olleet minulle sairauttani, jopa itseäni, tärkeämpiä, on Mörkö ajoittain pitänyt minua niin tiukasti otteessaan, etten ole kyennyt asettamaan asioita siihen todelliseen arvojärjestykseen. Mutta onneksi siis nyt, toipumiseni päästyä etenemmän kunnolla, oli asia toisin.
Yksi näistä elämänmerkkien voitoista olikin minulle ennen kaikkea Suuri haluni olla rakkaimpien ihmisten kanssa. Tuo haluni oli niin voimakas, että se voitti jopa sairauden luoman pelon siitä, mitä tapahtuu, jos poikkean minulle tutuista rutiineista. Olihan ymmärrettävästi juhlapäivä monellakin tapaa poikkeuksellinen verrattuna tuttuihin arkipäiviini, jotka yleensä soljuvat tutulla kaavallaan. Juhliin osallistuminen edellyttikin niin tutuista ruoka- kuin liikkumiskuvioistakin luopumista, sekä minulle vielä niin turvallisentuntuisista arkirutiineista irtautumista.
Ja syömisrutiineistani poikkeaminen edellyttikin jo ensinnäkin tutuista ruoka-ajoista luopumista, minkä suhteen olen vielä melko tarkka tavallisena arkena, vaikka eteenpäin olenkin toki päässyt. Tuona päivänä halu kuulua joukkoon, olla ja toimia kuten muutkin voitti kuitenkin sisälläni jylläävän pelon siitä, mitä tapahutu, jos syönkin paria tuntia normaalia aikaisemmin. Ja ei, mitään pahaa ei tapahtunutkaan.
Ruokailun lisäksi juhliin kuului tietysti myös juttelua sukulaisten kesken, joista kaikki eivät olleet minulle niitä kaikista tutuimpia, ja joista osaa en muistanut ollenkaan. Ja vaikka small talk ei koskaan olekaan parhaimpiin puoliini kuulunut, kuuluivat juhlaan osallistuvat ihmiset omalla tavalla arvokkaaseen sukupuuhuni ja siten oman elämäni historiaan, ja tuona päivänä voittikin minun haluni tutustua minun elämääni ympäröiviin ihmisiin sairauden yksinäisyyden ja erakoitumisen. Ja itse asiassa huomasin jopa nauttivani ihmisten kanssa rupattelusta, vanhojen tuttavuuksien kanssa kuulumien vaihdosta, ja uusien tervehtimisestä.
Ja juuri tuo nautinnon tunne läpivalaisikin koko juhlatunnelmani. Juhlien tarkoitushan lieneekin yleensä hauskanpito ja iloinen mieli. Ja tuona päivänä tämä tarttui minuunkin. Haluni pitää hauskaa juhlissa voitti siis sairauden synkän kuplan, synkät ajatukset ja syytökset. Ja lopulta viimeistään juhlien päätähden näkeminen onnellisena sai onnen tunteen pulppuamaan myös minun rintaani, sillä se oli minulle lopulta juhlissa kaikista tärkeintä.
Ja lopulta tuo rakkaus rakkaitani kohtaan, ja se turva, joka heidän läsnäolonsa ja pelkkä olemassa olonsa minulle toi, voitti ympäriltäni kaikki muut pelot. Sairauden äänet, sen kauhut ja ahdistuksen aiheet väistyivät tuon rakkauden ympäriltä. Ja se turvan tunne, joka minut valtasi, koostui ihan muista asioista kuin sairauden rutiineista ja oireista, ja juuri niinhän sen kuuluukin olla.
Ja kyllä, silloin tunsin itseni onnelliseksi. Ja tuon päivän, tämän kokemuksen jälkeen, olen taas entistä vakuuttuneempi siitä, että sen todellisen onnen saavuttaa kyllä ihan muilla asioilla kuin tällä katalalla sairaudella ja sen pelkoja tottelemalla. Ja kuten isoisäni minulle juhlia seuraavana päivänä totesi, tyytyväisyyteni juhlissa paitsi tuntui, myös näkyi ulospäin. Joten mitä siihen etukäteen ahdistumiseen kotona ulkonäöstäni tulee, niin kyllä se kauneuskin rakentuu ihan muista asioista kuin tasaisesta kerroksesta kynsilakkaa tai mekon leikkauksesta. Mutta mikä tärkeintä mitä tulee hyvinvointini paistamiseen ulospäin, sain taas havaita, että kun minulle rakkaat ihmiset voivat hyvin, voin myös minä paremmin, ja kun minä voin hyvin, tarttuu se hyvä olo myös läheisiini. Lienee siis aika pistää tuo hyvä kiertämään.
Tämä oli siis kertomus siitä, kuinka elämänhalu voitti sairauden. Sillä tuona päivänä, noiden muutaman tunnin aikana voitti siis se todellinen ELÄMÄ ja elämänhaluni sairauden. Ja juuri tällaisista pienistä elämänmakuisista voitoista se terve ELÄMÄ rakentuu, pala palalta, näin uskon. Ja siksi tuosta juhlan tuomasta tunteesta, elämänhaluksi sitä kai voisi kutsua, aion pitää kiinni, myös siinä arjen aallokossa.
<3: Ida
Ps. Kuva nyt vain minusta ja siskostani, koska en muilta ole kysynyt lupaa! :)
-
Vaikka halusinkin ehdottomasti olla mukana noissa juhlissa, ei niihin lähteminen ja osallistuminen kuitenkaan nimittäin ollut minulle mikään helppo juttu. Kriisi alkoikin jo kotona murehtiessani lähes paniikkiin asti oman ulkonäköni ja vaatetukseni kanssa, joka vaihtuikin vielä loppumetreillä. Huolimatta tästä omasta epävarmuudestani liittyen omaan ulkonäkööni, ja ehkä tarkemmin ajatellen itseeni, vei siis kuitenkin halu olla mukana ikuistamassa minulle tärkeiden ihmisten tärkeää hetkeä voiton. Ja tuohon ikuistamiseen liittyi myös muutaman valokuvan napsiminen, jopa sellaisten, jossa itse olin kuvattavana, ennakkouhkailuistani huolimatta.
Myös monella muulla tapaa vei tuona päivänä elämä voiton sairaudesta, mistä olen tavattoman onnellinen, sillä lopulta vaikka pelkäsinkin tavattomasti edes tuota hetkellistä luopumista sairauteni sanomista rajoituksista, olen onnellinen siitä, että siihen pystyin asettamalla sairauttani tärkeämmät asiat sairauteni edelle, mikä ei olisi aina ollut mahdollista. Sillä vaikka nuo asiat ovat aina olleet minulle sairauttani, jopa itseäni, tärkeämpiä, on Mörkö ajoittain pitänyt minua niin tiukasti otteessaan, etten ole kyennyt asettamaan asioita siihen todelliseen arvojärjestykseen. Mutta onneksi siis nyt, toipumiseni päästyä etenemmän kunnolla, oli asia toisin.
Yksi näistä elämänmerkkien voitoista olikin minulle ennen kaikkea Suuri haluni olla rakkaimpien ihmisten kanssa. Tuo haluni oli niin voimakas, että se voitti jopa sairauden luoman pelon siitä, mitä tapahtuu, jos poikkean minulle tutuista rutiineista. Olihan ymmärrettävästi juhlapäivä monellakin tapaa poikkeuksellinen verrattuna tuttuihin arkipäiviini, jotka yleensä soljuvat tutulla kaavallaan. Juhliin osallistuminen edellyttikin niin tutuista ruoka- kuin liikkumiskuvioistakin luopumista, sekä minulle vielä niin turvallisentuntuisista arkirutiineista irtautumista.
Ja syömisrutiineistani poikkeaminen edellyttikin jo ensinnäkin tutuista ruoka-ajoista luopumista, minkä suhteen olen vielä melko tarkka tavallisena arkena, vaikka eteenpäin olenkin toki päässyt. Tuona päivänä halu kuulua joukkoon, olla ja toimia kuten muutkin voitti kuitenkin sisälläni jylläävän pelon siitä, mitä tapahutu, jos syönkin paria tuntia normaalia aikaisemmin. Ja ei, mitään pahaa ei tapahtunutkaan.
Ruokailun lisäksi juhliin kuului tietysti myös juttelua sukulaisten kesken, joista kaikki eivät olleet minulle niitä kaikista tutuimpia, ja joista osaa en muistanut ollenkaan. Ja vaikka small talk ei koskaan olekaan parhaimpiin puoliini kuulunut, kuuluivat juhlaan osallistuvat ihmiset omalla tavalla arvokkaaseen sukupuuhuni ja siten oman elämäni historiaan, ja tuona päivänä voittikin minun haluni tutustua minun elämääni ympäröiviin ihmisiin sairauden yksinäisyyden ja erakoitumisen. Ja itse asiassa huomasin jopa nauttivani ihmisten kanssa rupattelusta, vanhojen tuttavuuksien kanssa kuulumien vaihdosta, ja uusien tervehtimisestä.
Ja juuri tuo nautinnon tunne läpivalaisikin koko juhlatunnelmani. Juhlien tarkoitushan lieneekin yleensä hauskanpito ja iloinen mieli. Ja tuona päivänä tämä tarttui minuunkin. Haluni pitää hauskaa juhlissa voitti siis sairauden synkän kuplan, synkät ajatukset ja syytökset. Ja lopulta viimeistään juhlien päätähden näkeminen onnellisena sai onnen tunteen pulppuamaan myös minun rintaani, sillä se oli minulle lopulta juhlissa kaikista tärkeintä.
Ja lopulta tuo rakkaus rakkaitani kohtaan, ja se turva, joka heidän läsnäolonsa ja pelkkä olemassa olonsa minulle toi, voitti ympäriltäni kaikki muut pelot. Sairauden äänet, sen kauhut ja ahdistuksen aiheet väistyivät tuon rakkauden ympäriltä. Ja se turvan tunne, joka minut valtasi, koostui ihan muista asioista kuin sairauden rutiineista ja oireista, ja juuri niinhän sen kuuluukin olla.
Ja kyllä, silloin tunsin itseni onnelliseksi. Ja tuon päivän, tämän kokemuksen jälkeen, olen taas entistä vakuuttuneempi siitä, että sen todellisen onnen saavuttaa kyllä ihan muilla asioilla kuin tällä katalalla sairaudella ja sen pelkoja tottelemalla. Ja kuten isoisäni minulle juhlia seuraavana päivänä totesi, tyytyväisyyteni juhlissa paitsi tuntui, myös näkyi ulospäin. Joten mitä siihen etukäteen ahdistumiseen kotona ulkonäöstäni tulee, niin kyllä se kauneuskin rakentuu ihan muista asioista kuin tasaisesta kerroksesta kynsilakkaa tai mekon leikkauksesta. Mutta mikä tärkeintä mitä tulee hyvinvointini paistamiseen ulospäin, sain taas havaita, että kun minulle rakkaat ihmiset voivat hyvin, voin myös minä paremmin, ja kun minä voin hyvin, tarttuu se hyvä olo myös läheisiini. Lienee siis aika pistää tuo hyvä kiertämään.
Tämä oli siis kertomus siitä, kuinka elämänhalu voitti sairauden. Sillä tuona päivänä, noiden muutaman tunnin aikana voitti siis se todellinen ELÄMÄ ja elämänhaluni sairauden. Ja juuri tällaisista pienistä elämänmakuisista voitoista se terve ELÄMÄ rakentuu, pala palalta, näin uskon. Ja siksi tuosta juhlan tuomasta tunteesta, elämänhaluksi sitä kai voisi kutsua, aion pitää kiinni, myös siinä arjen aallokossa.
<3: Ida
Ps. Kuva nyt vain minusta ja siskostani, koska en muilta ole kysynyt lupaa! :)
-
maanantai 19. elokuuta 2013
Oman vastuun kasvaminen: voimani karttuvat entisestään
Kuten tekstissäni "projekti oman vastuun kasvattamiseksi etenee" kirjoitin, olen alkanut ottaa syömisistäni, liikkumisistani, mutta ennen kaikkea laajemmin toipumisestani yhä enemmän itse vastuuta. Ja tämä "oman vastuun kasvattamisprojekti"on sujunut hyvin, paremmin kuin olisin uskonut. Sillä vaikka en ole prosessista vaikeuksitta selvinnyt, on lopulta vaikutus psyykeeseeni ollut positiivinen eikä painoni ole päässyt laskemaan, vaan päinvastoin. Lupailinkin vielä palailla siihen, miten tämä kaikki on mahdollista, ja mitä seurauksia ja toisaalta mikä merkitys tällä prosessilla on minulle ollut. Tässä tekstissäni kerron siis asiasta näistä näkökulmista käsin.
Mikä on mahdollistanut tämän, että olen onnistunut ottamaan enemmän itse vastuuta niin syömisistäni, liikkumisistani kuin laajemmin toipumisestani?
Ensinnäkin on onnistumiseni taustalla ollut ihan yksinkertaisesti omien voimieni kasvaminen. Tällä tarkoitan paitsi ravitsemustilani korjaantumista myös ennen kaikkea psyykkisien voimavarojeni kasvua. Minulla on nyt esimerkiksi enemmän keinoja hallita ahdistusta, joka sairauden vastustamisesta seuraa. Pystyn siis vastustamaan sairautta myös omin voimin, en pelkästään muiden avulla. Ja näiden omien voimieni kasvamisen ansiosta en tunne enää itseäni enää yhtä pieneksi ja heikoksi Mörön edessä kuin joskus aikaisemmin.
Voimien kasvamisen myötä on myös rohkeuteni kasvanut. Uskallan panna Mörölle hanttiin ja uhmata sen tahtoa. Toisin sanoen uskallan sanoa Mörölle vastaan, sillä enää pelkää sairauttani niin paljon kuin ennen. En mene enää kauhusta suunniltani kohdatessani Mörön silmästä silmään vaikeassa tilanteessa, vaan tuijotan vastaan ja haistatan pitkät.
Lisäksi aivan olennaisena tekijänä onnistumiseni kannalta on ollut itseluottamukseni kasvaminen. Uskoni omiin voimiini, omaan itseeni on kasvanut, sekä tietysti myös käsitys omasta arvostani. Siksi enää suostukaan alistumaan Mörön tahtoon, vaan asetan itseni sen yläpuolelle.
Kaikkie näiden psyykkisten voimavarojeni kasvamisen lisäksi niinkin yksinkertainen asia, kuin syömisteni rutinoituminen on auttanut minua yksin syömisessä. Kuten olen kirjoittanut, olen minä, kuten useat muutkin anoreksiaan sairastuneet hyvin rutinoituvia. Tämä piirre voi vaikeuttaa sairaudesta ja sen kaavamaisuudesta luopumista, mutta sitä voi myös oppia käyttämään omana vahvuutenaan toipumisessa. Ja juuri näin minä olen tämän asian kohdalla tehnyt. Kun tarpeeksi pitkään siis toistin rutiininomaisesti tilanteesta riippumatta ateriasuunnitelman mukaista syömistä, siitä on muodostunut tapa, josta en halua enkä tunne tarvetta poiketa. Ja lopulta olen saavuttanut pisteen, jossa en oikeastaan enää edes kyseenalaista syömistäni tai edes syömääni ruokamäärää. Ja tämä, että kykenee syömään joka tilanteessa riittävästi, on juuri sitä terveiden rutiinien luomista, johon olen useasti sekä itseäni että teitä lukijoitani kannustanut.
Lopulta kaiken onnistumiseni pohjalla on kuitenkin ollut kasvanut ja kasvanut varmuuteni siitä mitä tahdon. Nimittäin parantua. Ja se, että haluan parantua nimenomaan itseni vuoksi, saadakseni oman terveyteni ja ELÄMÄNI takaisin, vaikka läheisten hyvinvointi onkin minulle kaikki kaikessa. Kuitenkin omaan hyvinvointiini panostaminen on tällä hetkellä nähdäkseni myös läheisilleni parasta, mitä voin tällä hetkellä tehdä. Koska haluan siis nyt parantua itseni vuoksi, syön myös itseni vuoksi, en näyttääkseni kenellekään muulle syöväni tai esittääkseni parantumistani, vaan oikeasti parantuakseni.
Miten oman vastuun lisääntyminen on vaikuttanut psyykeeseeni?
Lyhyesti sanottuna tämän oman vastuun kasvattamisprojektini etenemisen vaikutus psyykeeseeni on ollut oikeastaan pelkästään positiivinen. Olen päässyt toipumisessani jo niin hyvin eteenpäin, ettei sairaus pääse minua enää omalla vastuulla syömisestä syyllistämään, kuten se olisi varmasti joskus tehnyt. Itse asiassa asia onkin juuri toisinpäin: joka kerta, kun olen saanut suortitettua aterian itsenäisesti, tunnen valtavan onnistumisen kokemuksen ja ylpeyttä itsestäni. Ja jokaisen tällaisen onnistumisen jälkeen janoan yhä voimakkaammin ja voimakkaamin uutta onnistumisen kokemusta, ja edelleen jokaisen tällaisen kokemuksen jälkeen olen entistä varmempi siitä, että onnistun jatkossakin.
Tällä en tietysti tarkoita sitä, ettei minulla olisi tullut eteen vaikeuksia ja ahdistavia tilanteita tai takapakkeja. Kyllä, niitäkin on mahtunut matkalleni, enemmän kuin olisi minusta ollut reilua. Mutta näistäkin kuopista nouseminen on kuitenkin opettanut minulle tärkeää sanomaa siitä, kuinka minä kaikesta huolimatta selviän, ja olen lopulta vahvempi kuin olisin uskonutkaan.
Samalla onnistumisten kokemuksien myötä, ja toisaalta myös näistä kuopista itseäni ylös taistellessa, ovat terveet ajatukset minussa vain vahvistuneet. Ne ovat vahvistuneet sitä kautta, kun olen niiden avulla saanut omaa ääntäni esiin Mörön käskyjen takaa, ja huomannut, mitä todella haluan. Sillä kun en tunne enää syövän toisia vaan itseäni varten, on oma tahtoni nimittäin päässyt vahvemmille.
Miksi oman vasuun lisääntyminen on ollut minulle niin tärkeää?
Ja juuri tämä oman tahdon tahdon löytyminen on ollut pääsyy siihen, miksi oman vastuun kasvattaminen on ollut niin tärkeää. Kun en voi syödä enää vain koska on "pakko" on minun täytynyt todella pohtia sitä, miksi syön ja tehtävä omia valintoja sen pohjalta. Lisäksi onnistuminen itse ja itseni vuoksi on kasvattanut itseluottamustani ja uskoa siihen, että minussa on voima, jolla tämä sairaus selätetään.
Tärkeää oman vastuun kasvattaminen on ollut paitsi itseluottamukseni ja terveiden ajatusten vahvistumisen kannalta, myös itsenäistymiseni kannalta. Se on mahdollistanut etäisyyden ottamisen vanhempiini, kun en ole enää niin riippuvainen heistä ja heidän tuestaan. Ylipäätäänkin tunnen olevani nyt aikuinen, itsenäinen nainen, joka hoitaa itse omat asiansa, joihin myös ruokailu kuuluu. Tai jos en nyt ihan vielä näin tunne, niin ainakin tunnen olevani matkalla sinne.
Kaikki tämä onnistuminen on antanut minulle myös toivoa. Tavoitteenani on tulevaisuudessa itsenäistyä, ja muuttaa omilleni, ja pikkuhiljaa oman vastuun kasvattamisprojektin myötä olen alkanut nähdä tämän mahdollisuuden tulevaisuudessa.
Kokonaisuudessa projekti onkin antanut minulle myös laajemmin toivoa sairauteni selättämisen suhteen. Olen nimittäin jo pitkään tiennyt, että lähimmäiseni varmasti tekevät ihan kaikkensa minun ja toipumiseni eteen. Silti tiedän, että se ei yksin riitä. Sillä lopulta minun on, muiden tukea tietysti apuna käyttäen, itse selätettävä sairaus. Ja vihdoin alan uskoa myös niihin omin voimiini.
Tämän prosessin eteneminen on antanut minulle varmuutta myös siitä, miten tämän määränpääni saavutan. Projektini edistyessä olen koko ajan nimittiän yhä luottavaisempi sen suhteen, että paitsi että olen todellakin toipumassa, myös sen suhteen, että tämä on minulle se sopivin ja "oikein" tapa se tehdä. Pitkä sairaushistoriani on sisältänyt useita epäonnistuneita yrityksiä asian osalta, mutta nyt, vihdoin tunnen löytäneeni sen minulle sopivimman tavan, siis sen, joka tuottaa tuloksia, jokaisesta näkökulmasta katsottuna, ja mikä tärkeintä, myös pysyvästi. Ja siitä olen paitsi onnellinen, myös ylpeä.
Kuten kirjoitin, lopullisena tavoitteenani on tietysti, että pystyisin huolehtimaan kokonaan itse itsestäni ja omasta hyvinvoinistani, mutta sen aika ei ole vielä. Nyt tarvitsen vielä paljon tukea, jotta saan syötyä riittävästi. En kuitenkaan pidä tavoitteeni saavuttamista lainkaan mahdottomana tulevaisuudessa, jos etenen tässäkin asiassa, kuten olen tähänkin asti tehnyt. Ja minähän etenen, olenhan sen jo osoittanut.
<3: Ida
Mikä on mahdollistanut tämän, että olen onnistunut ottamaan enemmän itse vastuuta niin syömisistäni, liikkumisistani kuin laajemmin toipumisestani?
Ensinnäkin on onnistumiseni taustalla ollut ihan yksinkertaisesti omien voimieni kasvaminen. Tällä tarkoitan paitsi ravitsemustilani korjaantumista myös ennen kaikkea psyykkisien voimavarojeni kasvua. Minulla on nyt esimerkiksi enemmän keinoja hallita ahdistusta, joka sairauden vastustamisesta seuraa. Pystyn siis vastustamaan sairautta myös omin voimin, en pelkästään muiden avulla. Ja näiden omien voimieni kasvamisen ansiosta en tunne enää itseäni enää yhtä pieneksi ja heikoksi Mörön edessä kuin joskus aikaisemmin.
Voimien kasvamisen myötä on myös rohkeuteni kasvanut. Uskallan panna Mörölle hanttiin ja uhmata sen tahtoa. Toisin sanoen uskallan sanoa Mörölle vastaan, sillä enää pelkää sairauttani niin paljon kuin ennen. En mene enää kauhusta suunniltani kohdatessani Mörön silmästä silmään vaikeassa tilanteessa, vaan tuijotan vastaan ja haistatan pitkät.
Lisäksi aivan olennaisena tekijänä onnistumiseni kannalta on ollut itseluottamukseni kasvaminen. Uskoni omiin voimiini, omaan itseeni on kasvanut, sekä tietysti myös käsitys omasta arvostani. Siksi enää suostukaan alistumaan Mörön tahtoon, vaan asetan itseni sen yläpuolelle.
Kaikkie näiden psyykkisten voimavarojeni kasvamisen lisäksi niinkin yksinkertainen asia, kuin syömisteni rutinoituminen on auttanut minua yksin syömisessä. Kuten olen kirjoittanut, olen minä, kuten useat muutkin anoreksiaan sairastuneet hyvin rutinoituvia. Tämä piirre voi vaikeuttaa sairaudesta ja sen kaavamaisuudesta luopumista, mutta sitä voi myös oppia käyttämään omana vahvuutenaan toipumisessa. Ja juuri näin minä olen tämän asian kohdalla tehnyt. Kun tarpeeksi pitkään siis toistin rutiininomaisesti tilanteesta riippumatta ateriasuunnitelman mukaista syömistä, siitä on muodostunut tapa, josta en halua enkä tunne tarvetta poiketa. Ja lopulta olen saavuttanut pisteen, jossa en oikeastaan enää edes kyseenalaista syömistäni tai edes syömääni ruokamäärää. Ja tämä, että kykenee syömään joka tilanteessa riittävästi, on juuri sitä terveiden rutiinien luomista, johon olen useasti sekä itseäni että teitä lukijoitani kannustanut.
Lopulta kaiken onnistumiseni pohjalla on kuitenkin ollut kasvanut ja kasvanut varmuuteni siitä mitä tahdon. Nimittäin parantua. Ja se, että haluan parantua nimenomaan itseni vuoksi, saadakseni oman terveyteni ja ELÄMÄNI takaisin, vaikka läheisten hyvinvointi onkin minulle kaikki kaikessa. Kuitenkin omaan hyvinvointiini panostaminen on tällä hetkellä nähdäkseni myös läheisilleni parasta, mitä voin tällä hetkellä tehdä. Koska haluan siis nyt parantua itseni vuoksi, syön myös itseni vuoksi, en näyttääkseni kenellekään muulle syöväni tai esittääkseni parantumistani, vaan oikeasti parantuakseni.
Miten oman vastuun lisääntyminen on vaikuttanut psyykeeseeni?
Lyhyesti sanottuna tämän oman vastuun kasvattamisprojektini etenemisen vaikutus psyykeeseeni on ollut oikeastaan pelkästään positiivinen. Olen päässyt toipumisessani jo niin hyvin eteenpäin, ettei sairaus pääse minua enää omalla vastuulla syömisestä syyllistämään, kuten se olisi varmasti joskus tehnyt. Itse asiassa asia onkin juuri toisinpäin: joka kerta, kun olen saanut suortitettua aterian itsenäisesti, tunnen valtavan onnistumisen kokemuksen ja ylpeyttä itsestäni. Ja jokaisen tällaisen onnistumisen jälkeen janoan yhä voimakkaammin ja voimakkaamin uutta onnistumisen kokemusta, ja edelleen jokaisen tällaisen kokemuksen jälkeen olen entistä varmempi siitä, että onnistun jatkossakin.
Tällä en tietysti tarkoita sitä, ettei minulla olisi tullut eteen vaikeuksia ja ahdistavia tilanteita tai takapakkeja. Kyllä, niitäkin on mahtunut matkalleni, enemmän kuin olisi minusta ollut reilua. Mutta näistäkin kuopista nouseminen on kuitenkin opettanut minulle tärkeää sanomaa siitä, kuinka minä kaikesta huolimatta selviän, ja olen lopulta vahvempi kuin olisin uskonutkaan.
Samalla onnistumisten kokemuksien myötä, ja toisaalta myös näistä kuopista itseäni ylös taistellessa, ovat terveet ajatukset minussa vain vahvistuneet. Ne ovat vahvistuneet sitä kautta, kun olen niiden avulla saanut omaa ääntäni esiin Mörön käskyjen takaa, ja huomannut, mitä todella haluan. Sillä kun en tunne enää syövän toisia vaan itseäni varten, on oma tahtoni nimittäin päässyt vahvemmille.
Miksi oman vasuun lisääntyminen on ollut minulle niin tärkeää?
Ja juuri tämä oman tahdon tahdon löytyminen on ollut pääsyy siihen, miksi oman vastuun kasvattaminen on ollut niin tärkeää. Kun en voi syödä enää vain koska on "pakko" on minun täytynyt todella pohtia sitä, miksi syön ja tehtävä omia valintoja sen pohjalta. Lisäksi onnistuminen itse ja itseni vuoksi on kasvattanut itseluottamustani ja uskoa siihen, että minussa on voima, jolla tämä sairaus selätetään.
Tärkeää oman vastuun kasvattaminen on ollut paitsi itseluottamukseni ja terveiden ajatusten vahvistumisen kannalta, myös itsenäistymiseni kannalta. Se on mahdollistanut etäisyyden ottamisen vanhempiini, kun en ole enää niin riippuvainen heistä ja heidän tuestaan. Ylipäätäänkin tunnen olevani nyt aikuinen, itsenäinen nainen, joka hoitaa itse omat asiansa, joihin myös ruokailu kuuluu. Tai jos en nyt ihan vielä näin tunne, niin ainakin tunnen olevani matkalla sinne.
Kaikki tämä onnistuminen on antanut minulle myös toivoa. Tavoitteenani on tulevaisuudessa itsenäistyä, ja muuttaa omilleni, ja pikkuhiljaa oman vastuun kasvattamisprojektin myötä olen alkanut nähdä tämän mahdollisuuden tulevaisuudessa.
Kokonaisuudessa projekti onkin antanut minulle myös laajemmin toivoa sairauteni selättämisen suhteen. Olen nimittäin jo pitkään tiennyt, että lähimmäiseni varmasti tekevät ihan kaikkensa minun ja toipumiseni eteen. Silti tiedän, että se ei yksin riitä. Sillä lopulta minun on, muiden tukea tietysti apuna käyttäen, itse selätettävä sairaus. Ja vihdoin alan uskoa myös niihin omin voimiini.
Tämän prosessin eteneminen on antanut minulle varmuutta myös siitä, miten tämän määränpääni saavutan. Projektini edistyessä olen koko ajan nimittiän yhä luottavaisempi sen suhteen, että paitsi että olen todellakin toipumassa, myös sen suhteen, että tämä on minulle se sopivin ja "oikein" tapa se tehdä. Pitkä sairaushistoriani on sisältänyt useita epäonnistuneita yrityksiä asian osalta, mutta nyt, vihdoin tunnen löytäneeni sen minulle sopivimman tavan, siis sen, joka tuottaa tuloksia, jokaisesta näkökulmasta katsottuna, ja mikä tärkeintä, myös pysyvästi. Ja siitä olen paitsi onnellinen, myös ylpeä.
Kuten kirjoitin, lopullisena tavoitteenani on tietysti, että pystyisin huolehtimaan kokonaan itse itsestäni ja omasta hyvinvoinistani, mutta sen aika ei ole vielä. Nyt tarvitsen vielä paljon tukea, jotta saan syötyä riittävästi. En kuitenkaan pidä tavoitteeni saavuttamista lainkaan mahdottomana tulevaisuudessa, jos etenen tässäkin asiassa, kuten olen tähänkin asti tehnyt. Ja minähän etenen, olenhan sen jo osoittanut.
<3: Ida
torstai 15. elokuuta 2013
Punaisten housujen tarina
Eilen aamulla tehdessäni lähtöä kaupungille parasta ystävääni tapaamaan mietin, olisiko nyt aika, uskaltaisinko jo. Monta kertaa olin jo aiemminkin noiden samojen kysymysten äärellä avannut vaatekaappini ja tuijottanut punaisen oransseja housujani silmästä silmään. Ja yhtä useasti olin kuitenkin lykännyt niiden kohtaamista ja sulkenut kaappini turvautuen varmempiin valintoihin. Mutta vihdoin koitti se päivä, kun uskalsin nämä väripilkut kaapista kaivaa sovitettavaksi.
Housut ovat alunperin vuosia sitten siskoni minulle ostamat aikaan, kun musta kauteni alkoi olla ohitse, ja aloin yhä enemmän ja enemmän kaivata värejä myös vaatetukseeni. Pienestä koostaan huolimatta ne kuitenkin huonoimpina aikoina roikkuivat inhottavasti päälläni, ja vain korostivat entisestään riutunutta olemustani. Ja tämän havainnon tehtyäni tunsin häpeää, jonka takia ovat nämä housut jääneet vuosiksi kaappiin odottamaan sitä oikeaa hetkeä.
Ja kun vihdoin nyt se hetki koitti, että uskalsin housujani sovittaa, sain havaita, että ne istuivat kuin istuivatkin päälleni, tuntuivat juuri sopivilta, eivät roikkuneet, mutta eivät puristaneetkaan. Ne myötäilivät takamukseni ja jalkojeni muotoja ja asettuivat päälleni kuin ne olisivat minulle tehdyt. Kerrankin sain tuntea, kuinka jokin vaate oikeasti sopi minulle! Ja tähän en osaa todeta muuta kuin: Voi sitä onnen määrää!
Kyyneleet melkein nousivat silmiini, kun katsoin itseäni peilistä. Ja ei, tämä tunne ei ollut ahdistusta, ei itkua Mörön syyllistämisen edessä, ei painonnousun aiheuttamaan epätoivoa tai tyytymättömyyttä muuttuvan kehooni. Se oli kaikkea muuta. Se oli puhdasta onnea.
Ensimmäistä kertaa tunsin todella onnea myös toipumiseni edistymisestä tällä saralla, siis painonnousemisen näkökulmasta katsottuna. Tunsin ylpeyttä itsestäni, siitä kuinka olen pystynyt taistelemaan itseäni tällä vaikealla tiellä määrätietoisesti eteenpäin Mörön vastustuksista huolimatta.
Minulla kesti nimittäin pitkään hyväksyä se tosiasia, että anoreksiasta ei voi parantua ilman painonnousua. Ajattelin jollakin tavalla pystyväni elämään normaalia elämää, ja pysymään silti vakavassa alipainossa. Tuo kaikki oli kuitenkin valhetta. Valhetta, jonka avulla yritin epätoivoisesti vältellä kohtaamasta suurinta pelkoani ja sitä ahdistusta, jonka painonnousu minulla aiheutti. Nyt olen ymmärtänyt, että kehon toimintojen kannalta, siis voidakseen hyvin ja pystyäkseen edes ajattelemaan kunnolla, on painon normalisoiduttava, ja juuri tuo pelon kohtaaminen olisi yksi tärkeimmistä avaimista Mörön voittamiseen.
Kun sitten katsoin housujeni korostavan pikkuhiljaa esiintyöntyviä takamukseni muotoja ja jalkoihini muodostuvia lihaksia tunsin itseni kauniiksi, ja jälleen astetta itsevarmemmaksi. Ja tämän ihanan tunteen myötä aloin hymyssä suin haaveilla shoppailureissuista, uusista ihanista vaatteista, siitä kuinka työntäisin lastenkokoiset vaatteeni pysyvästi jätesäkkiin ja kärräisin kierrätykseen ja ostaisin tilalle mitä ihanimpia nuoren aikuisen naisen vaatteita. Sillä vaikka, kuten olen kirjoittanut, on jaksamiseni ja kehoni normaali toimiminen minulle painoni nousemisessa tärkeintä, niin kyllä, olen nainen, eivätkä ulkonäkökysymyksetkään ole minulle täysin yhdentekeviä.
Mutta kaikesta tästä huolimatta kaikkein tärkeintä minulle oli, että housuja sovittaessa tiesin toimineeni oikein. Ne olivat minulle konkreettinen merkki siitä, että olen kohdellut itseäni hyvin, olen pitänyt itsestäni huolta, ja olen joka päivä lähempänä terveyttä. Ja tuona päivänä peilin edessä sinetöin päätökseni: tätä kehoa ei riudutettaisi enää ikinä.
<3: Ida
Ps. Pahoittelut huonosta kuvasta ja teinipeili-posetuksesta, mutta pointtini kaiketi välittyy!
Housut ovat alunperin vuosia sitten siskoni minulle ostamat aikaan, kun musta kauteni alkoi olla ohitse, ja aloin yhä enemmän ja enemmän kaivata värejä myös vaatetukseeni. Pienestä koostaan huolimatta ne kuitenkin huonoimpina aikoina roikkuivat inhottavasti päälläni, ja vain korostivat entisestään riutunutta olemustani. Ja tämän havainnon tehtyäni tunsin häpeää, jonka takia ovat nämä housut jääneet vuosiksi kaappiin odottamaan sitä oikeaa hetkeä.
Ja kun vihdoin nyt se hetki koitti, että uskalsin housujani sovittaa, sain havaita, että ne istuivat kuin istuivatkin päälleni, tuntuivat juuri sopivilta, eivät roikkuneet, mutta eivät puristaneetkaan. Ne myötäilivät takamukseni ja jalkojeni muotoja ja asettuivat päälleni kuin ne olisivat minulle tehdyt. Kerrankin sain tuntea, kuinka jokin vaate oikeasti sopi minulle! Ja tähän en osaa todeta muuta kuin: Voi sitä onnen määrää!
Kyyneleet melkein nousivat silmiini, kun katsoin itseäni peilistä. Ja ei, tämä tunne ei ollut ahdistusta, ei itkua Mörön syyllistämisen edessä, ei painonnousun aiheuttamaan epätoivoa tai tyytymättömyyttä muuttuvan kehooni. Se oli kaikkea muuta. Se oli puhdasta onnea.
Ensimmäistä kertaa tunsin todella onnea myös toipumiseni edistymisestä tällä saralla, siis painonnousemisen näkökulmasta katsottuna. Tunsin ylpeyttä itsestäni, siitä kuinka olen pystynyt taistelemaan itseäni tällä vaikealla tiellä määrätietoisesti eteenpäin Mörön vastustuksista huolimatta.
Minulla kesti nimittäin pitkään hyväksyä se tosiasia, että anoreksiasta ei voi parantua ilman painonnousua. Ajattelin jollakin tavalla pystyväni elämään normaalia elämää, ja pysymään silti vakavassa alipainossa. Tuo kaikki oli kuitenkin valhetta. Valhetta, jonka avulla yritin epätoivoisesti vältellä kohtaamasta suurinta pelkoani ja sitä ahdistusta, jonka painonnousu minulla aiheutti. Nyt olen ymmärtänyt, että kehon toimintojen kannalta, siis voidakseen hyvin ja pystyäkseen edes ajattelemaan kunnolla, on painon normalisoiduttava, ja juuri tuo pelon kohtaaminen olisi yksi tärkeimmistä avaimista Mörön voittamiseen.
Kun sitten katsoin housujeni korostavan pikkuhiljaa esiintyöntyviä takamukseni muotoja ja jalkoihini muodostuvia lihaksia tunsin itseni kauniiksi, ja jälleen astetta itsevarmemmaksi. Ja tämän ihanan tunteen myötä aloin hymyssä suin haaveilla shoppailureissuista, uusista ihanista vaatteista, siitä kuinka työntäisin lastenkokoiset vaatteeni pysyvästi jätesäkkiin ja kärräisin kierrätykseen ja ostaisin tilalle mitä ihanimpia nuoren aikuisen naisen vaatteita. Sillä vaikka, kuten olen kirjoittanut, on jaksamiseni ja kehoni normaali toimiminen minulle painoni nousemisessa tärkeintä, niin kyllä, olen nainen, eivätkä ulkonäkökysymyksetkään ole minulle täysin yhdentekeviä.
Mutta kaikesta tästä huolimatta kaikkein tärkeintä minulle oli, että housuja sovittaessa tiesin toimineeni oikein. Ne olivat minulle konkreettinen merkki siitä, että olen kohdellut itseäni hyvin, olen pitänyt itsestäni huolta, ja olen joka päivä lähempänä terveyttä. Ja tuona päivänä peilin edessä sinetöin päätökseni: tätä kehoa ei riudutettaisi enää ikinä.
<3: Ida
Ps. Pahoittelut huonosta kuvasta ja teinipeili-posetuksesta, mutta pointtini kaiketi välittyy!
sunnuntai 11. elokuuta 2013
Projekti oman vastuun kasvattamiseksi etenee
Kuten tekstissäni "matkalla kuuhun ja takaisin" kirjoitin, ovat vanhempani ja heidän tukensa ollut minulle korvaamaton ja välttämätön apu pärjätäkseni kotona sairauteni kanssa. Pikkuhiljaa omien voimieni karttuessa ja itseluottamukseni vahvistuttua olen kuitenkin alkanut ottaa yhä enemmän ja enemmän vastuuta myös itse omasta toipumisestani. Tässä tekstissäni kerron "oman vastuuni kasvattamisprojektini" edistymisestä käytännössä, eli mitä sillä tarkoitan, mistä aloitin, mihin olen päässyt ja miten olen asiassa edennyt. Lisäksi pohdin hieman tulevaisuuden tavoitteitani asian osalta.
Mistä tilanteesta lähdettiin liikkeelle?
Kuten olen kirjoittanut, kieltäytyessäni pidemmistä osastojaksoista, ollessani vielä hyvin huonossa, jopa hengenvaarallisessa, kunnossa somaattisesti, ja päästäni hyvin sairas, olivat vanhempamme, huolimatta erimielisyyksistämme liittyen osastohoidon lopettamiseen tai siitä kieltäytymiseen, valmiita ottamaan minut luokseen kotiin ja hoitamaan minua kotona.
Koska olin kuitenkin siis vielä hyvin syvällä sairaudessani, ei meillä oikeastaan ollut paljon muuta vaihtoehtoa, kuin rakentaa kotiimme lähes osaston kaltaiset olosuhteet. Tämä tarkoitti tarkoin valvottuja ruokailuja, isäni tarkoin minulle valmiiksi ateriasuunnitelmani mukaan mittaamia ja valmiiksi asettamia annoksia, ja pahimmillaan joku oli aina läsnä kanssani, jotta pakkoliikkumiseni ja oireiluni ei olisi karannut käsistä.
Huolimatta tästä vanhempieni tiivistäkin tiiviimmästä tuesta pääni oli täynnä sairaita ajatuksia, ja huijasinkin aluksi ruokailuissa mitä kekseliäimmillä keinoilla ja tarvitsin kävelylenkeilleni tuekseni "kumppanin", jotta ne eivät olisi venyneet liian pitkiksi. Sanolla sanoen, vanhempani, kuten olen kuvannut, antoivat minulle ikään kuin "tekohengitystä", ja yrittivät vetää minua väkisin takaisin elämään, samalla kun itse riuhdoin päinvastaiseen suuntaan. Näin jatkui pitkään, jopa vuosia.
Jokaisen (liian) lyhyeksi jääneen osastohoitoni jälkeen olin kuitenkin koko ajan valmiimpi ja valmiimpi ottamaan tukea ja apua vastaan, hoitotaholta, mutta ennen kaikkeavanhemmiltani. Kapusin pohjalta pienin ja hatarin, lähes huomaamattomin askelin, mutta nousin jokaisen osastojaksoni jälkeen kuitenkin varmasti henkisellä puolella aina seuraavalle askelmalle, ja pärjäsin tämän ansiosta yhä pidempiä ja pidempiä aikoja ilman osastohoitoja. Tämä johtui nähdäkseni ensisijaisesti siitä, että vähitellen opin luottamaan saamaani tukeen yhä paremmin ja paremmin, ja sekä tarve että mahdollisuudet huijailuun alkoivat vähetä.
Vaikka siis etenin hitaasti asiassa koko ajan, viimeisen osastokierrokseni jälkeen tässä asiassa tapahtui kuitenkin se lopullinen käänne. Olin valmis todella parantumaan, ja pienistä lipsumisista huolimatta noudatin tarkasti ateriasuunnitelmaani itse, ja hain hoitajan tai vanhempieni läsnäolosta enää vain tukea, en siis tarvinnut enää samanlaista "vahtimista" kuin ennen.
Näin pienien, ja välillä vähän isompienkin, edistysaskelten kautta opin sitten sisäistämään tämän vanhemmiltani saadun tuen siten, että en enää tarvinnut ruokailuissa tai liikkumisessani enää välttämättä edes fyysistä läsnäoloa. Olin ottanut vastuuta niistä itselleni, ja tällä hetkellä olen pidemmällä "oman vastuun kasvattamis" -prosessissani kuin koskaan ennen.
Miten olen prosessissani edennyt?
Mistä kaikki ratkaiseva muutos sitten sai alkunsa? Noin puoli vuotta sitten söin ensimmäisen ateriani yksin vuosiin. Kyse oli aluksi vain pienestä välipalasta, mutta sen onnistuminen oli ratkaiseva askel suuremman vastuun siirtämiseksi minulle. Olin rikkonut minulle itselleni maagisen rajan ja syönyt yksin. Tämän onnistumisen pohjalla oli tietysti se syvä luottamus vanhempieni tukeen ja oma motivaationi sekä muu henkinen edistymiseni, mutta näen tämän ensimmäisenä konkreettisena osoituksena siitä, kuinka vastuu alkoi vähitellen toipumisestani siirtyä omiin käsiini. Myöhemmin välipalani kasvoivatkin kahteen, ja niiden yksin syömisestä tuli pikkuhiljaa rutiinia.
Pikkuhiljaa välipalojen syömisen onnistuttua jonkin aikaa itsenäisesti, itseluottamukseni ja taistelutahtoni kasvaessa tunsin olevani valmis myös suorittamaan jonkin pääaterian itse. Sovimme yhdessä asiasta isäni kanssa, ja otimme kohteeksi lounaan. Muistan, kuinka silloin yksin syöminen tuntui suurelta saavutukselta ja ponnistukselta, jonka jälkeen itkin onnesta.
Aluksi sovimme, että syön yhden lounaan viikossa yksin. Muina päivinä joko isäni tai hoitaja kävi kanssani siis syömässä. Harjoittelimme pitkään lounaan syömistä tällä tavalla, ja yrityksistäni ja ponnisteluistani huolimatta se ei tuntunut sujuvan ongelmitta, sillä vaikka en enää huijaillut ruokailuissa tai valehdellut syömisistäni, en useinkaan suoriutunut yhtä hyvin ruokailuistani yksin syödessäni kuin valvotusti, vaan ruokaa jäi lautaselle.
Pikkuhiljaa kuitenkin opin löytämään itsestäni sen saman tuen, jota vanhemmiltani hain, ja aloin suoriutua ruokailuista myös yksin syödessäni. Etenin aluksi asiassa pienin askelin parantaen loppuunsyömistä joka kerta yhä paremmin ja paremmin. Ruokailua aloittaessa minua aluksi helpottikin ajatus, että teen parhaani, ja voin aina jättää ruokaa, jos ahdistus käy sietämättömäksi.
Lopulta kuitenkin tuo yksinruokailu alkoi sujua rutiinilla ilman ahdistusta ja opin luottamaan omiin voimiini. Ja siten koko ajan tuo "parhaani" paranikin, kunnes lopulta saavutin pisteen, jossa koin ruoan jättämisen myös yksin syödessä turhaksi, ja olin varma selviäväni mahdollisesta ahdistuksesta myös omin voimin.
Ja kun syöminen yksin alkoi sujua, siirtyivät kaikki lounaani vähitellen omalle vastuulleni. Aluksi hoitaja kävi luonani syömässä lounaan kanssani muutaman kerran viikossa, myöhemmin kerran viikossa, jotta positiivinen kontrolli olisi pysynyt yllä. Nyt kuitenkin tunnen olevani valmis luopumaan myös tästä tukitoimesta.
Muutaman kuukauden lounaan syömistä itsenäisesti harjoiteltuani syön siis nyt pääsääntöisesti jo lounaat aina itsekseni asiaa sen kummemmin miettimättä tai kyseenailaistamatta, joustavasti kuitenkin sen mukaan, sattuuko joku muu perheenjäseneni olemaan paikalla. Siitä on tullut minulle onnistunutta rutiinia. Oman vastuuni kasvamisen onnistumisesta kielii kaiketi myös se, ettei se ole vaikuttanut painooni negatiivisesti, vaan pikemminkin päin vastoin.
Kun tämä lounaan syöminen itsenäisesti siis onnistui, oli samalla kasvanut oma varmuuteni omista voimistani ja luottamukseni itseeni sen verran, että seuraava askel tuntui jo helpommalta. Ja niinpä olen nyt jonkin aikaa välipalojen ja lounaan lisäksi syönyt myös aamupalan yksin, ja seuraava askel on saada myös se itsenäisesti suortitettavien aterioiden joukkoon onnistuneesti ja pysyvästi.
Millä muulla tavoin on oman vastuuni lisääntyminen näkynyt?
Näiden täysin itsenäisesti syömieni aterioiden lisäksi myös niissä ruokailuissa, jotka syön vielä vanhempieni seurassa, on tämä omavastuuni lisääntynyt. En enää yritä piilotella, salailla tai huijata ruokailuissa millään tavalla, kuten joskus ennen. Ja miksi niin tekisinkään, sillä en saavuta sillä yhtään mitään muuta kuin Mörölle erävoiton. Pystyn valmistamaan oman ruokani siis täysin itsenäisesti ja mittaamaan ruokani enimmäkseen itsenäisesti. Pystyn myös syömään lautasen useimmiten tyhjäksi, vaikka kukaan ei olisikaan sitä valvomassa.
Syömisten lisäksi olen liikunnan suhteen edennyt jo tällä sektorilla jopa vähän aikaisemmin ja nopeammin. Olen ottanut jo oikeastaan koko vastuun liikkumisistani itselleni, ja pystyn pysymään minulle sovitussa liikuntamäärissä ilman ulkoista kontrollia. Edistymiseni tällä sektorilla onkin ollut huimaa, sillä vielä vuosi sitten tarvitsin hoitajan läsnäoloa monta tuntia päivässä pitääkseni pakkoliikkumiseni kurissa. Pikkuhiljaa "valvottua" aikaani vähennettiin pelkkien kävelyjen ajaksi, kunnes tunsin olevani valmis suorittamaan kävelynikin itse. Aluksi käytössä oli meillä jos minkälaisia tukitoimia, kuten tekstiviestejä, mutta nyt pystyn siis itse huolehtimaan täysin siitä, etten ylitä minulle sovittuja liikuntamääriä, ja olen jopa oppinut joustamaan näissä siten, etten ahdistu, vaikka kaikkina päivinä ei tulekaan tehtyä samoja lenkkejä yhtä monta kertaa.
Oman vastuuni lisääntyminen näkyy paitsi konkreettisesti syömisissäni ja liikunnassani myös keskusteluissani isäni kanssa, jotka ovat myös muuttuneet luonteeltaan, mikä kertoo mielestäni parhaiten siitä, kuinka olen syvällisemmin sisäistänyt oman vastuuni toipumisestani, mistä onnistuneet yksin hoidetut ruokailut ja lenkit ovat vain konkreettisia osoituksia. Näissä keskusteluissa en nimittäin odota enää, että isäni päättäisi puolestani hoidostani tai työntäisi minua väkisin eteenpäin samalla kun itse vetäisin päinvastaiseen suuntaan. Nyt suunnittelemme yhdessä sitä, kuinka pääsisin eteenpäin, ja myös minä toimin tervehtymiseni moottorina ehdottaen itse esimerkiksi lisäyksiä ruokavalioon tai liikunnan vähentämistä. Tämä kaikki tuntuu nyt oikeastaan jo aika luonnolliselta, minuahan asia koskee, ja minähän tässä olen nyt parantamassa itse itseäni, vanhempieni tuella tietysti.
Samoin näkyy tämä oman vastuuni lisääntyminen myös keskusteluissa hoitajani kanssa. En enää mene tapaamisiin pelko puserossa, niitä jo etukäteeen kauhulla odottaen. Tämä johtuu siitä, että en mene tapaamisiin enää arvioitavaksi tai tuomittavaksi, vaan ennemminkin suhtaudun tapaamisiimme nykyään siten, että menen sinne hakemaan tukea sille minun omalle työlleni, jota teen. Tässä työssä hoitajani on ikään kuin työkaluni tai apuvälineeni. Tämän muutoksen sisäistettyäni olenkin saanut keskusteluistamme paljon enemmän irti, ja nimenomaan olen oppinut hyödyntämään keskusteluja oman etenemiseni tukemiseen.
Mitä tulevaisuuden tavoitteita minulla on asian suhteen?
Tavoitteeni tulevaisuuden osalta on edetä tässäkin asiassa tapani mukaan maltillisesti, mutta kuitenkin määrätietoisesti eteenpäin kohti lopullista päämäärääni, eli täyttä vastuuta itselleni. En kuitenkaan aio ottaa asiasta stressiä, vaan annan asioiden tapahtua omalla painollaan ottaen itselleni uusia haasteita ja tavoitteita sitä mukaa, kun tunnen olevani niihin valmis, askel kerrallaan.
Seuraava askel minulla on pystyä siis syömään myös aamiainen itsenäisesti. Sillä aluksi myös aamiaisessa minulla oli vaikeuksia saada syötyä kaikki puuro loppuun, mutta myös tässä asiassa olen edennyt järjestelmällisesti, ja nyt määrät alkavat viikon päivittäisen harjoittelun jälkeen olla pikkuhiljaa kohdillaan. Kun tästä aamiaisen syömisestä itsekseni on tullut pysyvä tapa, syönkin sitten oikeastaan vanhempieni seurassa enää vain ilta-ateriat, joiden aikaan vanhempamme ovatkin palanneet jo töistä, jolloin yhteinen ateriamme on siis ikään kuin luonnollinen.
Tulevaisuuden haaveenani on myös, että ehkä jonkin ajan kuluttua pystyisin viettämään myös kokonaisen päivän, sisältäen myös siis illan, jolloin tällä hektellä tarvitsen vielä tukea, tai jopa yhden yön itsekseni, jolloin huolehtisin kokonaan myös itse syömisistäni. Jo nyt kuluneen kesän aikana olen kyennyt viettämään lähes kokonaisia päiviä yksin, vanhempieni ollessa mökillä, mikä on jatkunut heidän siirtyessä töihin, ja tämä jos mikä on tuntunut vapauttavalta ja lisännyt sekä itsenäistymisen kokemustani että luottoa itseeni.
Näiden pienten askelten avulla tavoittelen siis tilannetta, että kykenisin syömään kaikki ateriani omatoimisesti,joustavasti sekä itseni että muiden kanssa. Laajemmin ajatelleen on tavoitteenani tietysti se, että pärjäisin itsenäisesti siten, että pystyisin huolehtimaan riittävästä ravinnosta ja levosta, siis omasta hyvinvoinnistani kaikella tapaa, itse, mikä mahdollistaisi lopullisen itsenäistymiseni ja esimerkiksi yksin asumisen.
Kuten kirjoitin, en kuitenkaan ole oikeastaan kovin huolissani etenemisessä asiassa, sillä olen huomannut, että asiat tuntuvat tapahtuvan omalla painollaan, ja olen oppinut huomaamaan, kun olen valmis ottamaan itselleni uusia haasteita. Esimerkiksi aamupalan kokeileminen omatoimisesti olikin täysin oma ehdotukseni.
Itse asiassa mielestäni tämä oman vastuun lisääntyminen on tällä hetkellä selvin merkki, siitä, että (epäilyksistä huolimatta) todellakin etenen toipumisessani, omalla tavallani pienin askelin ja omaan tahtiini, mutta sisukkaasti kuitenkin eteenpäin. Ja siitä tunnen ylpeyttä. En nimittäin itsekään olisi vielä vuosi sitten voinut kuvitellakaan olevani nyt tässä. Tuolloin isäni kanssa puheeksi tullut ajatuskin yksin syömisestä aiheutti minussa pelkoa, ahdistusta ja tuntui kaikin puolin jo ajatuksena epärealistiselta. Mutta kaikella on aikansa.
Tämä kaikki varmasti herättää kysymyksiä teissä lukijoissani siitä, miten tämä kaikki muutos ja eteneminen on ollut mahdollista, ja mikä tämän kaiken vaikutus on ollut muuten toipumiseeni ja psyykeeseeni. Jotta tekstini ei kuitenkaan venyisi liian pitkäksi, ajattelin näistä, sekä siitä, miksi olen kokenut tämän taistelun oman vastuuni kasvattamiseksi niin tärkeänä, palata vielä uudessa tekstissä, mikäli siis nämä asiat teitä kiinnostavat.
<3: Ida
Mistä tilanteesta lähdettiin liikkeelle?
Kuten olen kirjoittanut, kieltäytyessäni pidemmistä osastojaksoista, ollessani vielä hyvin huonossa, jopa hengenvaarallisessa, kunnossa somaattisesti, ja päästäni hyvin sairas, olivat vanhempamme, huolimatta erimielisyyksistämme liittyen osastohoidon lopettamiseen tai siitä kieltäytymiseen, valmiita ottamaan minut luokseen kotiin ja hoitamaan minua kotona.
Koska olin kuitenkin siis vielä hyvin syvällä sairaudessani, ei meillä oikeastaan ollut paljon muuta vaihtoehtoa, kuin rakentaa kotiimme lähes osaston kaltaiset olosuhteet. Tämä tarkoitti tarkoin valvottuja ruokailuja, isäni tarkoin minulle valmiiksi ateriasuunnitelmani mukaan mittaamia ja valmiiksi asettamia annoksia, ja pahimmillaan joku oli aina läsnä kanssani, jotta pakkoliikkumiseni ja oireiluni ei olisi karannut käsistä.
Huolimatta tästä vanhempieni tiivistäkin tiiviimmästä tuesta pääni oli täynnä sairaita ajatuksia, ja huijasinkin aluksi ruokailuissa mitä kekseliäimmillä keinoilla ja tarvitsin kävelylenkeilleni tuekseni "kumppanin", jotta ne eivät olisi venyneet liian pitkiksi. Sanolla sanoen, vanhempani, kuten olen kuvannut, antoivat minulle ikään kuin "tekohengitystä", ja yrittivät vetää minua väkisin takaisin elämään, samalla kun itse riuhdoin päinvastaiseen suuntaan. Näin jatkui pitkään, jopa vuosia.
Jokaisen (liian) lyhyeksi jääneen osastohoitoni jälkeen olin kuitenkin koko ajan valmiimpi ja valmiimpi ottamaan tukea ja apua vastaan, hoitotaholta, mutta ennen kaikkeavanhemmiltani. Kapusin pohjalta pienin ja hatarin, lähes huomaamattomin askelin, mutta nousin jokaisen osastojaksoni jälkeen kuitenkin varmasti henkisellä puolella aina seuraavalle askelmalle, ja pärjäsin tämän ansiosta yhä pidempiä ja pidempiä aikoja ilman osastohoitoja. Tämä johtui nähdäkseni ensisijaisesti siitä, että vähitellen opin luottamaan saamaani tukeen yhä paremmin ja paremmin, ja sekä tarve että mahdollisuudet huijailuun alkoivat vähetä.
Vaikka siis etenin hitaasti asiassa koko ajan, viimeisen osastokierrokseni jälkeen tässä asiassa tapahtui kuitenkin se lopullinen käänne. Olin valmis todella parantumaan, ja pienistä lipsumisista huolimatta noudatin tarkasti ateriasuunnitelmaani itse, ja hain hoitajan tai vanhempieni läsnäolosta enää vain tukea, en siis tarvinnut enää samanlaista "vahtimista" kuin ennen.
Näin pienien, ja välillä vähän isompienkin, edistysaskelten kautta opin sitten sisäistämään tämän vanhemmiltani saadun tuen siten, että en enää tarvinnut ruokailuissa tai liikkumisessani enää välttämättä edes fyysistä läsnäoloa. Olin ottanut vastuuta niistä itselleni, ja tällä hetkellä olen pidemmällä "oman vastuun kasvattamis" -prosessissani kuin koskaan ennen.
Miten olen prosessissani edennyt?
Mistä kaikki ratkaiseva muutos sitten sai alkunsa? Noin puoli vuotta sitten söin ensimmäisen ateriani yksin vuosiin. Kyse oli aluksi vain pienestä välipalasta, mutta sen onnistuminen oli ratkaiseva askel suuremman vastuun siirtämiseksi minulle. Olin rikkonut minulle itselleni maagisen rajan ja syönyt yksin. Tämän onnistumisen pohjalla oli tietysti se syvä luottamus vanhempieni tukeen ja oma motivaationi sekä muu henkinen edistymiseni, mutta näen tämän ensimmäisenä konkreettisena osoituksena siitä, kuinka vastuu alkoi vähitellen toipumisestani siirtyä omiin käsiini. Myöhemmin välipalani kasvoivatkin kahteen, ja niiden yksin syömisestä tuli pikkuhiljaa rutiinia.
Pikkuhiljaa välipalojen syömisen onnistuttua jonkin aikaa itsenäisesti, itseluottamukseni ja taistelutahtoni kasvaessa tunsin olevani valmis myös suorittamaan jonkin pääaterian itse. Sovimme yhdessä asiasta isäni kanssa, ja otimme kohteeksi lounaan. Muistan, kuinka silloin yksin syöminen tuntui suurelta saavutukselta ja ponnistukselta, jonka jälkeen itkin onnesta.
Aluksi sovimme, että syön yhden lounaan viikossa yksin. Muina päivinä joko isäni tai hoitaja kävi kanssani siis syömässä. Harjoittelimme pitkään lounaan syömistä tällä tavalla, ja yrityksistäni ja ponnisteluistani huolimatta se ei tuntunut sujuvan ongelmitta, sillä vaikka en enää huijaillut ruokailuissa tai valehdellut syömisistäni, en useinkaan suoriutunut yhtä hyvin ruokailuistani yksin syödessäni kuin valvotusti, vaan ruokaa jäi lautaselle.
Pikkuhiljaa kuitenkin opin löytämään itsestäni sen saman tuen, jota vanhemmiltani hain, ja aloin suoriutua ruokailuista myös yksin syödessäni. Etenin aluksi asiassa pienin askelin parantaen loppuunsyömistä joka kerta yhä paremmin ja paremmin. Ruokailua aloittaessa minua aluksi helpottikin ajatus, että teen parhaani, ja voin aina jättää ruokaa, jos ahdistus käy sietämättömäksi.
Lopulta kuitenkin tuo yksinruokailu alkoi sujua rutiinilla ilman ahdistusta ja opin luottamaan omiin voimiini. Ja siten koko ajan tuo "parhaani" paranikin, kunnes lopulta saavutin pisteen, jossa koin ruoan jättämisen myös yksin syödessä turhaksi, ja olin varma selviäväni mahdollisesta ahdistuksesta myös omin voimin.
Ja kun syöminen yksin alkoi sujua, siirtyivät kaikki lounaani vähitellen omalle vastuulleni. Aluksi hoitaja kävi luonani syömässä lounaan kanssani muutaman kerran viikossa, myöhemmin kerran viikossa, jotta positiivinen kontrolli olisi pysynyt yllä. Nyt kuitenkin tunnen olevani valmis luopumaan myös tästä tukitoimesta.
Muutaman kuukauden lounaan syömistä itsenäisesti harjoiteltuani syön siis nyt pääsääntöisesti jo lounaat aina itsekseni asiaa sen kummemmin miettimättä tai kyseenailaistamatta, joustavasti kuitenkin sen mukaan, sattuuko joku muu perheenjäseneni olemaan paikalla. Siitä on tullut minulle onnistunutta rutiinia. Oman vastuuni kasvamisen onnistumisesta kielii kaiketi myös se, ettei se ole vaikuttanut painooni negatiivisesti, vaan pikemminkin päin vastoin.
Kun tämä lounaan syöminen itsenäisesti siis onnistui, oli samalla kasvanut oma varmuuteni omista voimistani ja luottamukseni itseeni sen verran, että seuraava askel tuntui jo helpommalta. Ja niinpä olen nyt jonkin aikaa välipalojen ja lounaan lisäksi syönyt myös aamupalan yksin, ja seuraava askel on saada myös se itsenäisesti suortitettavien aterioiden joukkoon onnistuneesti ja pysyvästi.
Millä muulla tavoin on oman vastuuni lisääntyminen näkynyt?
Näiden täysin itsenäisesti syömieni aterioiden lisäksi myös niissä ruokailuissa, jotka syön vielä vanhempieni seurassa, on tämä omavastuuni lisääntynyt. En enää yritä piilotella, salailla tai huijata ruokailuissa millään tavalla, kuten joskus ennen. Ja miksi niin tekisinkään, sillä en saavuta sillä yhtään mitään muuta kuin Mörölle erävoiton. Pystyn valmistamaan oman ruokani siis täysin itsenäisesti ja mittaamaan ruokani enimmäkseen itsenäisesti. Pystyn myös syömään lautasen useimmiten tyhjäksi, vaikka kukaan ei olisikaan sitä valvomassa.
Syömisten lisäksi olen liikunnan suhteen edennyt jo tällä sektorilla jopa vähän aikaisemmin ja nopeammin. Olen ottanut jo oikeastaan koko vastuun liikkumisistani itselleni, ja pystyn pysymään minulle sovitussa liikuntamäärissä ilman ulkoista kontrollia. Edistymiseni tällä sektorilla onkin ollut huimaa, sillä vielä vuosi sitten tarvitsin hoitajan läsnäoloa monta tuntia päivässä pitääkseni pakkoliikkumiseni kurissa. Pikkuhiljaa "valvottua" aikaani vähennettiin pelkkien kävelyjen ajaksi, kunnes tunsin olevani valmis suorittamaan kävelynikin itse. Aluksi käytössä oli meillä jos minkälaisia tukitoimia, kuten tekstiviestejä, mutta nyt pystyn siis itse huolehtimaan täysin siitä, etten ylitä minulle sovittuja liikuntamääriä, ja olen jopa oppinut joustamaan näissä siten, etten ahdistu, vaikka kaikkina päivinä ei tulekaan tehtyä samoja lenkkejä yhtä monta kertaa.
Oman vastuuni lisääntyminen näkyy paitsi konkreettisesti syömisissäni ja liikunnassani myös keskusteluissani isäni kanssa, jotka ovat myös muuttuneet luonteeltaan, mikä kertoo mielestäni parhaiten siitä, kuinka olen syvällisemmin sisäistänyt oman vastuuni toipumisestani, mistä onnistuneet yksin hoidetut ruokailut ja lenkit ovat vain konkreettisia osoituksia. Näissä keskusteluissa en nimittäin odota enää, että isäni päättäisi puolestani hoidostani tai työntäisi minua väkisin eteenpäin samalla kun itse vetäisin päinvastaiseen suuntaan. Nyt suunnittelemme yhdessä sitä, kuinka pääsisin eteenpäin, ja myös minä toimin tervehtymiseni moottorina ehdottaen itse esimerkiksi lisäyksiä ruokavalioon tai liikunnan vähentämistä. Tämä kaikki tuntuu nyt oikeastaan jo aika luonnolliselta, minuahan asia koskee, ja minähän tässä olen nyt parantamassa itse itseäni, vanhempieni tuella tietysti.
Samoin näkyy tämä oman vastuuni lisääntyminen myös keskusteluissa hoitajani kanssa. En enää mene tapaamisiin pelko puserossa, niitä jo etukäteeen kauhulla odottaen. Tämä johtuu siitä, että en mene tapaamisiin enää arvioitavaksi tai tuomittavaksi, vaan ennemminkin suhtaudun tapaamisiimme nykyään siten, että menen sinne hakemaan tukea sille minun omalle työlleni, jota teen. Tässä työssä hoitajani on ikään kuin työkaluni tai apuvälineeni. Tämän muutoksen sisäistettyäni olenkin saanut keskusteluistamme paljon enemmän irti, ja nimenomaan olen oppinut hyödyntämään keskusteluja oman etenemiseni tukemiseen.
Mitä tulevaisuuden tavoitteita minulla on asian suhteen?
Tavoitteeni tulevaisuuden osalta on edetä tässäkin asiassa tapani mukaan maltillisesti, mutta kuitenkin määrätietoisesti eteenpäin kohti lopullista päämäärääni, eli täyttä vastuuta itselleni. En kuitenkaan aio ottaa asiasta stressiä, vaan annan asioiden tapahtua omalla painollaan ottaen itselleni uusia haasteita ja tavoitteita sitä mukaa, kun tunnen olevani niihin valmis, askel kerrallaan.
Seuraava askel minulla on pystyä siis syömään myös aamiainen itsenäisesti. Sillä aluksi myös aamiaisessa minulla oli vaikeuksia saada syötyä kaikki puuro loppuun, mutta myös tässä asiassa olen edennyt järjestelmällisesti, ja nyt määrät alkavat viikon päivittäisen harjoittelun jälkeen olla pikkuhiljaa kohdillaan. Kun tästä aamiaisen syömisestä itsekseni on tullut pysyvä tapa, syönkin sitten oikeastaan vanhempieni seurassa enää vain ilta-ateriat, joiden aikaan vanhempamme ovatkin palanneet jo töistä, jolloin yhteinen ateriamme on siis ikään kuin luonnollinen.
Tulevaisuuden haaveenani on myös, että ehkä jonkin ajan kuluttua pystyisin viettämään myös kokonaisen päivän, sisältäen myös siis illan, jolloin tällä hektellä tarvitsen vielä tukea, tai jopa yhden yön itsekseni, jolloin huolehtisin kokonaan myös itse syömisistäni. Jo nyt kuluneen kesän aikana olen kyennyt viettämään lähes kokonaisia päiviä yksin, vanhempieni ollessa mökillä, mikä on jatkunut heidän siirtyessä töihin, ja tämä jos mikä on tuntunut vapauttavalta ja lisännyt sekä itsenäistymisen kokemustani että luottoa itseeni.
Näiden pienten askelten avulla tavoittelen siis tilannetta, että kykenisin syömään kaikki ateriani omatoimisesti,joustavasti sekä itseni että muiden kanssa. Laajemmin ajatelleen on tavoitteenani tietysti se, että pärjäisin itsenäisesti siten, että pystyisin huolehtimaan riittävästä ravinnosta ja levosta, siis omasta hyvinvoinnistani kaikella tapaa, itse, mikä mahdollistaisi lopullisen itsenäistymiseni ja esimerkiksi yksin asumisen.
Kuten kirjoitin, en kuitenkaan ole oikeastaan kovin huolissani etenemisessä asiassa, sillä olen huomannut, että asiat tuntuvat tapahtuvan omalla painollaan, ja olen oppinut huomaamaan, kun olen valmis ottamaan itselleni uusia haasteita. Esimerkiksi aamupalan kokeileminen omatoimisesti olikin täysin oma ehdotukseni.
Itse asiassa mielestäni tämä oman vastuun lisääntyminen on tällä hetkellä selvin merkki, siitä, että (epäilyksistä huolimatta) todellakin etenen toipumisessani, omalla tavallani pienin askelin ja omaan tahtiini, mutta sisukkaasti kuitenkin eteenpäin. Ja siitä tunnen ylpeyttä. En nimittäin itsekään olisi vielä vuosi sitten voinut kuvitellakaan olevani nyt tässä. Tuolloin isäni kanssa puheeksi tullut ajatuskin yksin syömisestä aiheutti minussa pelkoa, ahdistusta ja tuntui kaikin puolin jo ajatuksena epärealistiselta. Mutta kaikella on aikansa.
Tämä kaikki varmasti herättää kysymyksiä teissä lukijoissani siitä, miten tämä kaikki muutos ja eteneminen on ollut mahdollista, ja mikä tämän kaiken vaikutus on ollut muuten toipumiseeni ja psyykeeseeni. Jotta tekstini ei kuitenkaan venyisi liian pitkäksi, ajattelin näistä, sekä siitä, miksi olen kokenut tämän taistelun oman vastuuni kasvattamiseksi niin tärkeänä, palata vielä uudessa tekstissä, mikäli siis nämä asiat teitä kiinnostavat.
<3: Ida
keskiviikko 7. elokuuta 2013
Kun jokainen päivä on uusi mahdollisuus
Anoreksia saa usein siirtämään muutoksen tekemistä tulevaisuuteen, ja elämään maailmassa, jossa ei ole nykyisyyttä. Sairastaminen on aina vain uusia ja uusia tavoitteita. Toipumisessa on vain tulevaisuuden terve näkymä, mutta silti ei asioita, joiden eteen tulisi juuri nyt työskennellä. Näin oli pitkään myös omalla kohdallani. Viimeisessä tapaamisessa hoitajani kanssa ymmärsin, että minun on opeteltava elämään tässä hetkessä, mikä vaatii minulta uudenlaista ajattelutapaa. Seuraavassa kerron hieman tästä uudenlaisesta ajattelutavastani, jota opettelen sisästämään.
Parhaiten tähän ajattelutapaan pääsee käsiksi pohtimalla päivän pieniä merkityksellisiä asioita. Hoitajani kehottikin minua pohtimaan, mikä juuri tänään, tässä päivässä on tärkeää. Ei tulevaisuuden, tavoitteiden kannalta, vaan juuri tänään. Esimerkiksi kyseisenä päivänä oli tärkeää käydä juttelemassa polilla hoitajani kanssa, ja seuraavana tavata ystäviäni. Tänään minulle on ollut tärkeää saada purettua vaikeita tunteita, ja saada yksin syötyä aamiainen.
Tämän ajattelutavan kautta, jossa siis jokainen päivä on jollakin tavalla tärkeä tai ainakin jokaisessa päivässä on jotakin tärkeää, voi myös miettiä, mitä voin tehdä nyt. En pysty paranemaan tänään, mutta tänään voin syödä ateriasuunnitelman mukaan, voin hyväksyä vaa'alla näkyneen pienen nousun ja levätä kotona. Juuri tänään voin syödä leivän murentelematta ja laittaa kunnolla rasvaa leivän päälle.
Tässä hetkessä eläminen tarkoittaa myös, että suhtautuu päivään uutena, eikä moiti itseään menneistä virheistää, vääristä valinnoistaan tai ryve epätoivossa menneiden epäonnistumisten vuoksi. Virheistään voi aina ottaa opiksi, mutta katse on pidettävä nykyhetkessä. Kysymys kuuluisikin esittää: mitä voin tehdä tänään toisin sen sijaan, että pohtisi miksi tai mitä teki väärin. Sillä lopulta jokainen päivä, jokainen hetki ja jokainen valintatilanne on uusi mahdollisuus.
Anoreksiaan sairastunut on kuitenkin usein hyvin vaativa itseään ja toipumistaan kohtaan, ja siksi tulevaisuuteen positiivisti suuntautuminen ja tällaisten pienten edistysaskelten hyväksyminen on vaikeaa. Olen monesti tuskaillut sen asian kanssa, miksi en voi vain herätä eräänä päivänä terveenä. Miksi pelkkä päästös paranemisesta ei kuitenkaan riitä siihen, että voisi vain heittää sairauden romukoppaan tai miksi sairauttaan ei voisi vain unohtaa. Todellisuudessa kuitenkin elefanttikin kannattaa haukata pala kerrallaan.
Mutta nämä pienet valinnat, juuri se työ, mitä tällä hetkellä teen paranemisen eteen on sitä edistymistä kohti lopullista päämäärääni, kohti sitä päivää, jolloin herään terveenä. Se ei tapahdu hetkessä, mutta juuri nyt voin kuitenkin aina tehdä jotakin. Sen sijaan, että miettisi jatkuvasti sitä, mitä ei tänään voi vielä saavuttaa, kannattaakin keskittää energiansa sen tekemiseen, mitä voi tehdä nyt.
Tässä hetkessä eläminen ei kuitenkaan tarkoita, että tavoitteet tai tulevaisuuden haaveet pitäisi tai kannattaisi unohtaa, ei suinkaan. Ne kannattaa maalata tulevaisuuteen, kuten hoitajani kuvasi, akvarellein, hentoina ohjauksina, jotka auttavat ohjaamaan itseään oikeaan suuntaa oikeiden tekojen kautta kohti tavoitetta. Niitä voi muuttaa, mutta tärkeintä ei olekaan itse lopputulos, vaan se matka, jonka on käynyt lopputulokseen. Ja kun matkaan voi olla tyytyväinen, on tyytyväinen myös lopputulokseen.
Ja vaikka matka olisikin vielä kesken, ei se suinkaa tarkoita sitä, että matkasta ei saisi nauttia ennen määränpään saavuttamista. Pitkään minäki ajattelin, että koska olen sairas, minun kuuluukin kärsiä ja tuntea esimerkiksi syyllisyyttä. Nyt ajatukseni ovat tämänkin asian suhteen muuttuneet. Kyllä paha olo kuuluu sairauteen, mutta siinä ei välttämättä tarvitse koko aikaa märehtiä. Se, ettei ole vielä terve, ei tarkoita, että tästäkin hetkestä ei saisi nauttia. Elämässä mene paljon hukkaan, jos odottaa aina vain onnea tulevaisuudessa.
Tämän ajatuksen siivittämä olenkin oppinut nauttimaan ja keräämään voimia niistä pienistä onnen sirpaleista, jotka juuri tällä hetkellä tuottavat minulle mielihyvää, ja tietoisesti rakentamaan niitä arkeeni. Se voi olla esimerkiksi aurinkoisesta säästä nauttimista tai sateisena päivänä iloa siitä, kuinka voi istua suhvannurkassa kirja kädessä.
Joka päivä nukkumaan käydessä mietinkin: mikä tänään teki minut onnelliseksi. Elinkö tänään päiväni kuten halusin sen elää? Ja yhä useammin ja useammin nukahdan hymyssä suin.
<3: Ida
Parhaiten tähän ajattelutapaan pääsee käsiksi pohtimalla päivän pieniä merkityksellisiä asioita. Hoitajani kehottikin minua pohtimaan, mikä juuri tänään, tässä päivässä on tärkeää. Ei tulevaisuuden, tavoitteiden kannalta, vaan juuri tänään. Esimerkiksi kyseisenä päivänä oli tärkeää käydä juttelemassa polilla hoitajani kanssa, ja seuraavana tavata ystäviäni. Tänään minulle on ollut tärkeää saada purettua vaikeita tunteita, ja saada yksin syötyä aamiainen.
Tämän ajattelutavan kautta, jossa siis jokainen päivä on jollakin tavalla tärkeä tai ainakin jokaisessa päivässä on jotakin tärkeää, voi myös miettiä, mitä voin tehdä nyt. En pysty paranemaan tänään, mutta tänään voin syödä ateriasuunnitelman mukaan, voin hyväksyä vaa'alla näkyneen pienen nousun ja levätä kotona. Juuri tänään voin syödä leivän murentelematta ja laittaa kunnolla rasvaa leivän päälle.
Tässä hetkessä eläminen tarkoittaa myös, että suhtautuu päivään uutena, eikä moiti itseään menneistä virheistää, vääristä valinnoistaan tai ryve epätoivossa menneiden epäonnistumisten vuoksi. Virheistään voi aina ottaa opiksi, mutta katse on pidettävä nykyhetkessä. Kysymys kuuluisikin esittää: mitä voin tehdä tänään toisin sen sijaan, että pohtisi miksi tai mitä teki väärin. Sillä lopulta jokainen päivä, jokainen hetki ja jokainen valintatilanne on uusi mahdollisuus.
Anoreksiaan sairastunut on kuitenkin usein hyvin vaativa itseään ja toipumistaan kohtaan, ja siksi tulevaisuuteen positiivisti suuntautuminen ja tällaisten pienten edistysaskelten hyväksyminen on vaikeaa. Olen monesti tuskaillut sen asian kanssa, miksi en voi vain herätä eräänä päivänä terveenä. Miksi pelkkä päästös paranemisesta ei kuitenkaan riitä siihen, että voisi vain heittää sairauden romukoppaan tai miksi sairauttaan ei voisi vain unohtaa. Todellisuudessa kuitenkin elefanttikin kannattaa haukata pala kerrallaan.
Mutta nämä pienet valinnat, juuri se työ, mitä tällä hetkellä teen paranemisen eteen on sitä edistymistä kohti lopullista päämäärääni, kohti sitä päivää, jolloin herään terveenä. Se ei tapahdu hetkessä, mutta juuri nyt voin kuitenkin aina tehdä jotakin. Sen sijaan, että miettisi jatkuvasti sitä, mitä ei tänään voi vielä saavuttaa, kannattaakin keskittää energiansa sen tekemiseen, mitä voi tehdä nyt.
Tässä hetkessä eläminen ei kuitenkaan tarkoita, että tavoitteet tai tulevaisuuden haaveet pitäisi tai kannattaisi unohtaa, ei suinkaan. Ne kannattaa maalata tulevaisuuteen, kuten hoitajani kuvasi, akvarellein, hentoina ohjauksina, jotka auttavat ohjaamaan itseään oikeaan suuntaa oikeiden tekojen kautta kohti tavoitetta. Niitä voi muuttaa, mutta tärkeintä ei olekaan itse lopputulos, vaan se matka, jonka on käynyt lopputulokseen. Ja kun matkaan voi olla tyytyväinen, on tyytyväinen myös lopputulokseen.
Ja vaikka matka olisikin vielä kesken, ei se suinkaa tarkoita sitä, että matkasta ei saisi nauttia ennen määränpään saavuttamista. Pitkään minäki ajattelin, että koska olen sairas, minun kuuluukin kärsiä ja tuntea esimerkiksi syyllisyyttä. Nyt ajatukseni ovat tämänkin asian suhteen muuttuneet. Kyllä paha olo kuuluu sairauteen, mutta siinä ei välttämättä tarvitse koko aikaa märehtiä. Se, ettei ole vielä terve, ei tarkoita, että tästäkin hetkestä ei saisi nauttia. Elämässä mene paljon hukkaan, jos odottaa aina vain onnea tulevaisuudessa.
Tämän ajatuksen siivittämä olenkin oppinut nauttimaan ja keräämään voimia niistä pienistä onnen sirpaleista, jotka juuri tällä hetkellä tuottavat minulle mielihyvää, ja tietoisesti rakentamaan niitä arkeeni. Se voi olla esimerkiksi aurinkoisesta säästä nauttimista tai sateisena päivänä iloa siitä, kuinka voi istua suhvannurkassa kirja kädessä.
Joka päivä nukkumaan käydessä mietinkin: mikä tänään teki minut onnelliseksi. Elinkö tänään päiväni kuten halusin sen elää? Ja yhä useammin ja useammin nukahdan hymyssä suin.
<3: Ida
lauantai 3. elokuuta 2013
Poutapäivä sateen jälkeen
Viime viikon tiistai oli perheessämme synkkä päivä, sillä saimme kuulla meitä järkyttävän ja surullisen uutisen. Tästä asiasta en kerro kuitenkaan ainakaan vielä täällä blogini puolella enempää. Sen sijaan kerron teille hieman seuraavasta päivästä, jolloin elämä näytti jälleen hennot auringonsäteensä mustan pilviverhon takaa.
Keskiviikkona näin nimittäin parasta Ystävääni. Itkuisena tiistai-iltana mietin jopa tuon tapaamisen peruuttamista, mutta jälkikäteen ajatellen olen todella onnellinen, että päätin ystävääni tavata. Tuo tapaamisemme osoittautui minulle nimittäin vielä ennakko-odotuksiani tärkeämmäksi, ja oli ajoitukseltaan lopulta mitä parhain. Seuraavassa kerron hieman lisää tuosta tapaamisesta ja oivalluksistani keskustelujemme lomassa.
Vaikka minun on isäni ja isoisäni tapaan yleensä hankala puhua vaikeista ja raskaista asioista, sain jonkin aikaa keskustassa pyörittyämme purettua mieltäni ja sydäntäni ystävälleni. Tämä piirre onkin huomattavasti parantunut minussa toipumiseni edetessä ja opittuani hyötymään terapiasta, mikä on tuonut olooni ja elämäntaakkaani huomattavan kevennyksen.
Ja paras ystäväni kuunteli minua, ja kuuli tuskani. Hän kuunteli suurilla korvillaan, ja kultaisella sydämellään myötäeli tuntemuksiani. Hän jaksoi kuunnella, palata samoihin asioihin yhä uudestaan ja psekuloida kanssani epäselvää tilannetta. Hän ei kiirehtinyt minua tai yrittänyt vaihtaa puheenaihetta, mutta ei painostanut minua puhumaan tilanteesta silloin kun halusin ennustaa ensi viikon säätä tai ihmetellä kirpparihintoja.
Kaikesta huolimatta paras ystäväni, tuskani tosin ymmärtäen, valoi minuun toivoa. Hän muistutti minua siitä, kuinka synkkien kuvien maalailu ei auta ketään ja ahdistuksessa piehtarointi ei vielä auta tilannetta millään tapaa. Ja lopulta aina positiivinen ystäväni sai kyuin saikin jälleen hymyn huulilleni.
Ja mikä tärkeintä paras ystäväni muistutti minua omasta tärkeydestäni. Hän muistutti minua siitä, kuinka minun on tärkeää nyt pitää huolta myös itsestäni huolehtia omasta hyvinvoinnistani muiden jaksamisen murehtimisen lisäksi ja antaa myös itselleni lupa tukeutua ja surra. Ja tästa asiasta ei voikaan minua liikaa muistuttaa.
Ja yhtäkkiä aikamme keskusteltuamme havahduinkin huomaamaan: olin keksinyt vaikean tilanteen ja huonojen tunteiden käsittelylle toisen tavan kuin sairaudellani oireilun. Heikollakaan hetkellä minun ei tarvinut antaa Mörölle valtaa, sillä olin yksinäiseen sairauteen vajoamisen sijaan löytänyt paljon paremman ja toimivamman keinon ahdistukseni lievittämiseen: asian jakamisen ja käsittelyn toisen ihmisen, hyvän ystäväni kanssa.
Opin siis tuon päivän aikana paljon niin sydämellisestä ystävästäni ja suhteestamme kuin itsestänikin. Mutta tämän kaiken lisäksi opin minä muutakin. Lopulta paras ystäväni nimittäin näytti minulle, kuinka elämä jatkuu, ja kuinka elämä tarjoaa myös hyviä asioita. Nautin taas auringonpaisteesta, iloitsin kirpputorilöydöistä, tuskastelin niinkin mitättömän asian kuin oikeanlaisen keittiövälineen löytämisen hankaluuden kanssa. Ja yhtäkkiä muistin: oikeastaan elämä on joskus ihan kivaakin. Ja mikä parasta: joka tapauksessa elämä jatkaa elämää ympärillään, siihen täytyy vain tarttua.
Kuten mummoni siis minulle tekstiviestissään kirjoitti "Elämä on elämistä varten". Autetaan toinen toisiamme tuon tärkeän ohjeen noudattamisessa, jotta kukaan ei unohtaisi elämän tärkeyttä ja muiden mutta ennen kaikkea oman elämän kunnioittamista ELÄMÄLLÄ. Ja juuri tätä tarkoitusta varten on onneksi ystävät olemassa. Ja ilokseni saan huomata: minulla on ainakin yksi sellainen parhaimmasta päästä. Kiitos Sinulle ja teille kaikille muille rakkaille Ystävilleni!
<3: Ida
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)