lauantai 26. maaliskuuta 2016

Sairaskertomus osa 9: irti kierteestä

Pakkohoitoni jälkeen toteutui pahin pelkoni: ajauduin vuosiksi sairaalakierteeseen, jota en pystynyt katkaisemaan. Sairaalassa ollessani ajatus siitä, miten pääsisin osastolta mahdollisimman nopeasti pois ja pelot pakkohoidosta seurasivat minua läpi hoitoni. Hoitoni oli nyt syömishäiriöyksikön osastolla, jossa hoito oli suljettua osastoa paljon osaavampaa ja inhimillisempää. Silti ahdistuin muiden sairastavien seurasta ja koin osastoelämän sääntöineen alistavana.

On selvää, että kun ajatukseni sairaalahoidossa pyörivät vain kotiinpääsemisen ympärillä ja näin hoidon itselleni haitallisena, en ollut kovin vastaanottavainen saamaani hoitoa kohtaan. Avohoitojaksojeni aikana hoitohenkilökuntakin yritti motivoida minua hoidon välttämisellä. Hoitokokouksessa minulle asetettiin aina vain uusia ja samalla vanhoja tavoitteita siitä, kuinka minun olisi edettävä, miten painon olisi noustava seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana, jotta saisin pysyä kotona. Osastojaksojeni välissä elin isääni lainataksen"hokohelvvetissä". Selviydyin hoitokokouksesta toiseen, peläten edellisen loputtua jo seuraavaa.

Pelko tai hoidon vastustaminen eivät kuitenkaan saaneet minua parantumaan, vaikka uhkailu ajoikin minut ajoittain sinnittelemään, enimmäkseen se sai minut välttelemään hoitoa. Mutta minä ymmärsin, että jos en parantuisi osaston ja syömishäiriöyksikön ammattilaisten avulla, minun olisi tehtävä se ilman heitä. 

Hoidon vastustaminen ei ollut enää sitä, että ajaisin itseni siihen pisteeseen, että tämä vastustamani hoito olisi ainoa vaihtoehtoni. Tai vielä pahempaa: että todistaisin epäluulot oikeiksi, ja saisin niin itseni kuin muut luovuttamaan. Nyt taisteluni olisi sitä, että osoittaisin hoitoa paremman tien paranemiseen. Ja se, se sai minut paranemaan.

En siis enää nähnyt osastojaksojeni ja hoitokokouksieni välisiä ajanjaksoja sairastamisaikana, aikana tuhota itseäni, kuten aiemmin. Nyt näin ne aikana toipumiselleni, ja aloitin taistelun aikaa vastaan yhdessä isäni kanssa. Hoitokokouksen jälkeen tai sairaalasta päästyäni koitti meillä rauha, rauha jatkaa taas vähän eteenpäin.

Jokaisen osastohoidon välissä minä sain erävoiton jollakin alueella ja kerrytin onnistumisia. Ihan ensiksi lopetin sairauden huijailun ja salailun ja rakensin luottamuksen isääni, itseeni ja elämään. Aloin aktiivisesti hakea ihmissuhteiden ja uusien harrastusten, myöhemmin myös opiskelujen, myötä sisältöä elämääni sairauden rutiinien ja pakkoliikkumisen tilalle. Ja niin, minä opin taas hymyilemään ja kasvoin itsenäiseks, itsestään huolehtivaksi aikuiseksi.

Matkani toipumiseen oli siis hieman nurinkurinen. Se oli nurinkurinen myös sen osalta, että painoni toipui viimeisenä. Tiesin, että minun oli tehtävä tämä tässä järjestyksessä, mutta tiesin myös, että edistymiseni henkisellä puolella olisi täysin turhaa, jos en saisi myös fysiikkaani pelastettua.

Ja ehkä arvaatkin, että sitäkään minä en tehnyt lopulta osastolla. Mutta kyllä minun sekin oli tehtävä. Viimeisen osastojaksoni jälkeen olin valmis, ja nostin painoni hengenvaarallisista lukemista kotona. Painon nostaminen toi mukanaan ja rinnalleen vielä useita mäkiä ja kukkuloita ylitettäviksi ja mahdollisuuksia kohdattavaksin. Niihin ja niistä voimistuminen mahdollistivat sen, että lopulta tästäkin tarinasta rakentui kuin rakentuikin ihan kokonainen selviytymistarina.

Ymmärrän kuitenkin, että tarinani olisi voinut päättyä myös toisella tapaa. Tarinani ei ole esimerkillinen selviytymistarinani, ja oli uhkarohkeaa "hoitaa asia" tässä järjestyksessä. Osasto-olosuhteissa toipumiseni matka olisi varmasti ollut toinen, Mutta kun vaihtoehtoja on vain kaksi: epätoivoinen yritys tai luovuttaminen, minä valitsen ensimmäisen. Aina.

<3: Ida

Ps. Sairaskertomukseni päättää seuraava, 10.osa.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Hienoja hetkiä hienon naisen kanssa

Alkukeväästä mulla on ollut tosi hienoja hetkiä, koska oon saanut viettää paljon aikaa mun suurimman naisidolini kanssa. Tarkoitan tietysti mun ja mun oman äitini yhteisiä shoppailu- ja kahvilareissuja ja leffailtaa.

Muutama viikko sitten kävin kampaajalla, ja oltiin äidin kanssa sen jälkeen ostamassa mulle vähän kevätvaatteita. Kun oikeasti tarvitsen jotakin, pyydän äidin kaupoille, koska äiti on shoppailun ammattilainen :D Äiti on opettanut mullekin, mitä tarkoittaa "hyvä hinta-laatuhsuhde" jo ennen kuin mulla edes oli omaa rahaa.



Äiti löytää aina ne mulle parhaiten sopivat vaatteet tai oikeastaan löydän ne äidin seurassa itse. Nyt löysin kevättakin ja tuulihousut töihin ja ihanan vaaleanpunaisen neuleen. Äiti auttaa huomamaan, kuinka hyvältä ne mun päällä näyttää. Shoppailun lomassa oltiin makukahveilla ja croisanteilla kahvilassa höpöttelemässsä ja äiti osti ihania tulppaaneja meille molemmille ja papalle tuliaiseksi.





Vanhassa satamassa käydään äidin kanssa joka vuosi kädentaitomessuilla. Se on meidän yhteinen aina yhtä mukava perinne, vaikka meillä kummallakaan ei enää oikein ole aikaa niille käsitöille... Aina me pysähdytään samoille kahvikassikojuille, joille hymähdellään, kunnes muutamien messujen jälkeen ollaan vakuuttuneita, että se on just paras lahjaidea. Kivoja pikkujuttuja löydettiin nytkin kumpikin. Mulla syntyi inspis pääsiäiskortteihin, ja löysin pipon töihin. Sain äidiltä taulun, jonka se oli tehnyt mulle niiden työpaikan kässäkerhossa.





Nyt viime perjantai-illan kunniaksi oltiin katsomassa yhdessä Tennarissa Katseeseen käyketty -leffaa. Tiedettiin, että se olis sellanen "meidän leffa", vaikka sitä ei olekaan arvosteluissa juuri kehuttu. Äidin ja mun mielestä siinä oli hyvät näyttelijät, hienosti rakennettu tarina ja mukaansa tempaava, meille sopivan yksinkertainen juoni. Leffa parani koko ajan loppua kohden samalla kun me saatiin työasiat pois mielestä. Leffan aikana jaettiin suklaalevy.

Leffan jälkeen oltiin äitin yhdessä lemppariravintolassa Virgin Oilissa syömässä. Äiti söi jokirapurisottoa ja minä vuohenjuustolla gratinoitua broileria ja punajuuripaistosta, jossa oli myös jotain juustoa, mutta ei arvattu maun perusteella, mitä se voisi olla.



Kun me ollaan äidin kanssa ravintolassa syömässä, valitaan aina molemmat sellaset annokset, että tykätään molemmista molemmat, ja sitten "syödään puokkiin" tai vähintäänkin maistellaan toisen ruokaa yhtä paljon kuin omaa. Kotimatkalla äiti osti mulle kukkia.



Huhtikuussa lähdetään äitin kanssa kauan odotetulle reissulle Lontooseen, ja ennen sitä aiotaan vielä pitää yhteinen suunnitteluilta Texmex-herkkujen kera.



Ollaan äitin kanssa oltu aina tosi läheisiä, ja meillä on paljon yhteistä niin luonteessa kuin kiinnostuksenkohteissakin (ja vähän ulkonäössäkin). Kun olin pieni, äiti huolehti, että mulla oli pyöräilykypärä päässä pihakoklailuissakin ja että mun synttärit oli mun vuoden onnellisin päivä. Kun olin sairas, äiti opetti mut kutomaan, kun mua ahdisti ja osti mulle haavekirjan. 




Nyt meidän suhde on vähintään yhtä läheinen, mutta kuitenkin ihan erilainen. Pystymme rentoutumaan yhdessä ja jakamaan asioita tasavertaisina Ystävinä. Mä pystyn taas huolehtimaan itse itsestäni ja välittämään myös äidistä. Vaikka kyllä äiti musta huolehtii aina vähän silloinkin, kun ei tarvitsisikaan. Äiti on aina äiti.


<3: Ida

Ps. Kaksi viimeistä kuvaa pixbay.com

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Arkisia päivällisiä, osa 4

Edellisestä ateriakoosteeestani on vierähtänyt jokunen kuukausi, mutta aika paljon on tullut syötä sillä välillä ;) Tässä muutamia poimintoja ja päivällisvinkkejä, olkaapas hyvät!



Vaikka pizzerian pitsa onkin oma juttunsa, joka maistuu silloin tällöin, ei se itsetehty uunituore pitsakaan kakkoseksi jää! Tässä pitsassa on pehmeä ja paksu pannupitsamainen pohja, jonka tein piirakkavuokaan. Täytteissähän vain mielikuvitus on rajana -tässä yksilössä on tomaattikastikkeen päällä kinkkua, punasipulia, herkkusieniä ja juustoraastetta.



Kanankoivet, joko valmiiksi marinotuina tai itsemaustettuina ovat edullista ja maistuvvaa ruokaa, joka on helppo valmistaa uunissa -kivaa vaihtelua niille paistetuille kanafileille! Oma suosikkini ovat currymarinoidut koivet. Kanankoipien lisäksi keitin pikaiseksi lisukkeeksi vihannessekoitusta, kun en jaksanut erikseen alkaa perunalisäkettä ja salaattia väsäämään.



Kala on terveellistä ja ennen kaikkea hyvää ruokaa, jota itse syön vähintään sen kaksi kertaa viikossa. Suosikkini on tietysti uunilohi ja vaaleista kaloista kuha. Edullisin, ja ihan hyvin maistuva kala-annos valmistuu kuitenkin kätevästi myös ihan pakasteseitistä. Tässä seitifilee on paistettu pannulla, murenettu pieneksi paistinlastalla, ja maustettu suolalla, sitruunapippurilla ja runsaalla tillillä. Sekaan loraus kermaa ja kaveriksi tietysti keitettyjä perunoita voinokareella!



Pastaa ja yrttistä tomaattikastiketta, johon on murennettu joukkoon fetajuustoa, eli pikaisesti simppeliä arkipöperöä pöytään ja ääntä kohti. Tämä on aika luottovalinta, kun tulen töistä kotiin ja nälkä kestää just ja just sen pastan keittoajan, tosin fetan tilalla kastikkeessa voi olla myös esimerkiksi jauhelihaa tai kanaa. Toimii aina!



Sain joululahjaksi ikioman pinkin bamixin -ja siitä asti onkin ihan kiitettävästi vaahdotettu jälkkäreitä ja kehitelty sosekeittoreseptejä. Koko tammikuun taisi lisäkkeenä päivällisillä olla perunasose -suolalla ja margariininokareella. Itse tehdyt lihapullat ja perunamuusi; ihania muistoja lapsuuden mummolareissuista :) Tsekatkaa myös oma sienilihapullaresepitini!

Ihanaa naistenpäivää Ihanaiset, 

hemmotelkaa ja herkutelkaa! 


<3: Ida



keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Miks mä mun työstä niin tykkään

1. Saan suunnitella, ideoita, ja kuitenkin yllättyä


Olen aina ollut tosi luova. En sillä tavalla, että olisin jossakin taideaineessa taitava tai lahjakas. Mutta tykkään ideoita, suunnitella ja valmistella:  juhlia, joulua, erilaisia näytelmä-/kirjoitus/mitätahnas-projekteja, matkoja.... Varmaan tämän takia nautin leikkimisestäkin vielä aika isoksi lapseksi.



Tehtäväni lastentarhanopettajana on suunnitella ja toteuttaa lapsille heidän kasvuaan tukevaa toimintaa. Päätavoitteet toiminnalle tulevat varhaiskasvatussuunnitelmista ja lapsiryhmän tarpeista, mutta käytännön toteutuksessa minulla on aikalailla vapaat kädet. Eli saan itse päättää, mitä päivisin perusrutiinien lisäksi teemme ja miten viikkomme rakennan - Siis paitsi lasten myös omien työpäivieni sisällön.


Kun aikuisella on kivaa, lapsetkin innostuvat helposti ja heittäytyvät mukaan hulluihinkin juttuihin. Minä olen sellainen, että kun innostun, olen mukana ihan jokaisella solullani ja unohdan kaiken muun. Ja lasten kanssahan voi tehdä oikeasti vaikka mitä. Ollaan matkustettu matolla Afrikkaan, tehty puisto-, metsä ja kirjastoretkiä, maalattu ja askarreltu villasukkia, leivottu pullaa ja tiskattu, järjestetty juhlia popcornibaareineen ja sirkusesityksineen.  Vaikka olenkin aika ideoija, parhaat ideat ovat nousseet lapsilta.



Ja sitten kuitenkaan ikinä mikään juttu ei päiväkodissa mene ihan niin kuin on suunniteltu. Kun työpari sairastuukin, retki vaihtuukin lentomatkalle päiväkodin salissa tai sataa vettä, makkaranpaisto siirtyykin piknikiin ryhmätilassa. Ikinä et voi tietää täysin millainen päivä on edessä, kun töihin menet.

Ja hyvinkin suunniteltu juttu on lasten kanssa aina erilainen. Olen ohjannut kolmelle pienryhmälle samoja muskarijuttuja, ja sitten yhden kanssa soitetaankin rumpua väärältä puolelta, toisten kanssa syödäänkin kesken tuokion leikkijätksiä rannalla ja kolmas ryhmä nauttii ekasta autoleikistä niin paljon, että päätämmekin ajella lopputunnin. Jokainen hetki elää lasten kanssa, ja sen takia ei tule tylsää. Jokainen päivä on erilainen, jokainen hetki on carpe diem ;)




 2. Saan nähdä kasvua (lapsissa ja itsessäni)


Lastentarhanopettajan työhön voi olla muodollisesti pätevä, siinä voi olla kokenut ja ammattitaitoinen. Mutta silti siinä ei ole koskaan valmis, ja sehän on mahtavaa, koska aina voi oppia lisää! Ja työssä myös jatkuvasti oppii. Luulin oppineeni (ja varmaan opinkin) tosi paljon ekan syksyni aikana, ja huomasin, mitkä hommat toimii. Sitten vaihdoin toiseen lapsiryhmään joulun jälkeen, ja niin heitettiin se opittu romukoppaan, ja pohdittiin taas, että mites nyt toimitaan. Totta kai kaikki perustuu siihen koulutuksen tuomaan tietoon ja kokemus lasten kanssa työskentelystä tuo varmuutta, mutta toimintatavat, rutiinit, tavoitteet ja omat kasvatukselliset keinot pohditaan lapsiryhmän tarpeiden mukaan -ja kehitetään itseä siinä ohella.



Työ tarjoaa jatkuvasti uusia haasteita ja pitää miettiä uusia toimintatapoja. Esimerkiksi syksyllä työskentelin hoitajan ja toisen opettajan tiimissä, joissa molemmilla oli työkokemusta n 20 vuiotta. Ja silti meille tuli eteen lapsi, jollaista käytöstä ei ollut ennen nähnyt. Se oli meille aikuisillekin kehittämisen paikka, kun yhdessä pohdimme, miten ryhdymme lasta tukemaan. Paras tunne mun työssä on siinä, kun löytää jonkin toimivan ratkaisun lapsen kasvun haasteeseen. Silloin tietää, että jes, tää lapsi on saanut tästä jotakin hyvää!






Pienten lasten kanssa työskentelyhän on pääsääntöisesti äärettomän positiivista. Jo yhden toimintakauden aikana lapsissa ehtii tapahtua tosi paljon. Kun lapsi oppii uuden taidon, siitä iloitaan yhdessä. Ja mehän saadaan nähdä sitä kehitystä tosi paljon, koska ollaan koko päivä lapsen kanssa yhdessä, ihan kokonaisvaltaisesti kaikissa lapsen toiminnoissa. Eletään lapsen kanssa sitä arkea. Lapsi viettää usein suurimman osan valveillaoloajastaan päiväkodissa, ja silloin me ollaan usein niitä, jotka kaikista lähimmin saadaa nähdä, kuinka lapsi oppii, kuinka lapsi kasvaa ja nähdä päivän aikana niitä kaikkia hyviä juttuja, jota lapselle tapahtuu.




3. Saan nauraa, iloita, leikkiä ja halailla


Melkein joka päivä (kun sinne ehdimme) nauramme kahvihuoneessa ihan vatsatkippurassa lasten osuville kommenteille.   Ja sitten nauretaan taas lasten kanssa, kun aikuinen tekee hölmöyksiä ja homma menee plörinäksi. Ja vielä näitäkin usein nauretaan yhdessä, kun meillä vaan on yhdessä niin kivaa.

Työssäni saan tehdä paljon hauskoja juttuja, nähdä paljon iloa ja innostumista. Aikuiselle leikkiin heittäytyminen (jota lasten kanssa myös esimerkiksi muskari tai tunne- tai motoristen taitojen opettelu pitkälti on), ei ole mikään helppo juttu. Mutta kun siihen onnistuu, niin se on sellainen kokemus, jota aikuisten kanssa ei enää saavuta.



Mä saan joka päivä kokea töissä lämpöä, läheisyyttä, välittämistä ja lähimmäisen rakkautta. Saan nähdä, kuinka omia leluja lainataan toiselle ilman taka-ajatuksia, kuinka piirrustuspaperi laitetaan puoliksi, että toisellekin riittää sitä parasta väriä. Ja sitten saan itsekin osakseni moniamonia silittelyjä, pusuja ja haleja. Joskus vain toivoo, että syli olisi vähän isompi. Mutta onneksi meillä on hyvä taikapeitto, johon kaikki mahdutaan vieretysten, sylitysten ja päällekkäin.





 Mikä sun työssä tai ammattihaaveissa on parasta?

<3: Ida


Ps. Kuvat pixbay.com