keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Blogini jatkosta

Kokemani Suunnattoman Suuri Tuska, jota olen tuntenut Rakkaan Maikki-mummoni poismenosta on saanut minut pohtimaan myös blogini kohtaloa ja tulevaisuutta. Jotenkin sen jatkaminen on tuntunut vaikealta, koska olen osittain liittänyt blogini mummooni. Lisäksi kuulumisieni kertominen tuntuu vaikealta, kun päässä pyörii paljon suurempia asioita. Pää tuntuu tyhjältä, ja sellainen on olonikin.

Ollakseni rehellinen oli yksi tärkeimmistä asioista blogissani se, että sain sen kautta välitettyä toipumisentarinaani myös mummolleni, joka sitä aina aktiivisesti luki ja seurasi. Oikeastaan kaikkein eniten odotinkin juuri niitä "maijan" kommentteja, joihin vastaaminen oli myös keinoni viestittää kiitollisuutta siitä, miten onnellinen olin Rakkaiden isovanhempieni tuesta. Yhä vieläkin nyt kirjoittaessani tätä tekstiä, kuvittelen Maikin lukevan sitä tuolla jossakin.

Mutta juuri siksi, että blogini oli mummolleni niin tärkeä, ja myös siksi, että se on minulle itselleni niin tärkeä, tuntuu myös sen jatkaminen tärkeältä. Sen välityksellä minulla oli oikea yhteys mummooni, ja vaikka samanlaista yhteyttä ei enää olekaan, säilyy yhteys mummooni blogissani ainakin sen historian "maijan" -kommenteissa ja etenkin niissä kaikissa lämpimissä ajatuksissa, joita blogia kirjoittaessani aina ajattelen Rakkaasta Maikki-mummostani.

Mummoni olisi varmasti halunnut minun jatkavan Elämääni mahdollisimman hyvin eteenpäin, ja samoin toipumistani. Ja näitä tavoitteita tukee myös tämä blogini. Siitä on nimittäin tullut minulle äärettömän tärkeä väylä purkaa ajatuksiani -oikea selviytymiskienoni. Itse asiassa heti suruviestin kuultuani ryhdyinkin välittömästi kirjoittamaan edellistä tekstiäni mummostani ja tapahtuneesta,jotenkin se tuntui tärkeältä. Blogini on myös paitsi selviytymiskeinoni Elämän aallokossa, myös tapani kirjoittaa, ja samalla myös rakentaa omaa paranemistarinaani, omaa Sankaritarinaani.

Olen siis päättänyt jatkaa blogini kirjoittamista kuten tähänkin asti. Jakaen kanssanne pieniä onnistumisen kokemuksia, kuulumisiani, omaa tarinaani, käsityksiäni sairautta vastaan taistelusta, ja ennen kaikkea kertomusta Elämän löytämisestä. Toivottavasti te muut lukijani jaksatte yhä jatkaa matkaani kanssani täällä blogini puolella, Maikki-mummoni jatkaa sitä varmasti kanssani tuolta jostakin korkeammalta.

Vaikka teksitini siis jatkavatkin todennäköisesti melko samaa linjaa kuin tähän asti, on yksi tärkeä tausta-ajatus kuitenkin muuttunut. Tästä eteenpäin tämä loppublogini, ja selviytymistarinani siinä sivussa, on omistettu Rakkaan Maikki-mummoni Kauniille Muistolle. Olkoon jokainen löytämäni ja tämän blogin kautta välittämäni valonsäde kunnianosoitus Rakkaan mummoni hienolle Elämälle, ja kertokoon tärkeää sanomaansa siitä, miten kiitollinen olen hänen korvaamattomasta tuestaan ja niistä lukuisista Onnellisista muistoista ja arvokkaista yhdessä jaetuissa hetkistä, jotka sain kokea yhdessä mummoni kanssa.



<3: Ida

Ps. Kuva osoitteesta weheartit.com

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Menetyksen Tuskaa ja Rakkautta Ikuista

Minulla oli teille jo valmiina teksti kuvineen kaikkineen pääsiäisestäni valmiina julkaisatavaksi. Sitten tapahtui jotakin, joka pysäytti elämäni, jotakin, joka meni kaiken muun edelle, ja jota en voi sivuuttaa myöskään täällä blogini puolella, ja tämän vuoksi pääsiäiskuulumiseni ja muut saavat nyt ainakin hetken odottaa.

Perjantai-iltana saimme nimittäin kotiimme suruviestin: Rakas mummoni oli nukkunut pois. Jotkut teistä ehkä muistavatkin hänet, "maijan", joka tänne blogini puolelle niin ihanan kannustavasti minulle kommentoi. Se hyvä, mikä täällä blogini puolella hänestä näkyi oli vain pienen pieni osuus siitä Hienosta Ihmisestä, joka mummoni oli, ja siksi en voi olla kertomatta hänestä muutaman sanasen vielä täällä blogini puolella.

Minulla on monia hyviä muistoja mummostani. Olen siitä onnellinen, että isovanhempani olivat vielä melko nuoria syntyessäni, ja ennen kaikkea ovat aina rakastaneet kaikkia neljää lasten lastaan niin paljon, että olen saanut vietttää suhteellisen paljon ja ennen kaikkea laadukasta aikaa heidän kanssaan. Ollessani lapsi he jaksoivat aina puuhailla, touhuta, seikkailla ja ihmetellä kaikenlaista meidän kanssamme. Muistan yhä elävästi jokakesäiset kokopäivän retkemme Puuhamaahan, mielikuvitusmatkamme Afrikkaan, pullapoika-leipomistalkoomme, retkemme kallioille ja kesäteattereihin, sekä lavalle omia näytelmiämme pitämään...Lista on loputon. Ja niin on myöskin muistojeni aarrearkku. Vielä tänäkin päivänä kun mieli on maassa ja kaipaan piristystä, lohtuaa tai turvaa, kun uni ei tule, tai minua pyydetään miettimään tai kuvailemaan hyviä asioita, tunteita taikka musitoja elämässäni, palaan lapsuuden kesiin mummolassani.

Koen olevani myös etuoikeutettu sen suhteen, että myös nyt myöhemmällä iällä minulla oli mahdollsiuus olla yhteydessä mummooni päivittäin, ja mahdollisuus käydä häntä katsomassa ja tervehtimässä, viimeksi nyt juuri pääsiäisenä. Mummoni on jaksanut olla tukena toipumisessani, jaksanut ymmärtää, kannustaa ja ennen kaikkea Rakastaa minua eteenpäin toiopumiseni polulla enemmän kuin olisin ikinä voinut eedes uneksia, saati pyytää. Ja samalla toivon pienessä mielessäni, että myös hän sai yhteydenpidostamme jotakin hvyää itselleen, sillä minulle se oli korvaamattoman arvokasta. Yksi asia, jonka olisinkin vielä halunnut tarjota mummolleni olisi ollut lopullinen paranemiseni syömishäiriöstä. Mutta toisaalta tiedän, että hän tiesi sen jo, hän näki aina toivon, ja näki jo maalin, vaikka en siellä ihan vielä ollutkaan.

Sillä sitä Maikki-mummoni oli ennen kaikkea, positiivinen, toiveikas ja aina kohti elämän valonsäteitä katsova. Hän oli niin täynnä lähimmäiseen rakkautta ja rohkeutta ja vahvuutta kohdata elämä. Hän oli niin täynnä Elämää itse. Parhaiten muistankin mummostani hänen kovaäänisen, helskyvän, koko pienen lapsen ja aikuisenkin maailman täyttävän naurun. Muistan ne lukuisat kerrat yökylässä iltapalapöydässä kun pappani vitsaillessa mummoni purskahti niin valoisaan, aitoon ja tarttuvaan nauruun, että siihen oli lopulta aivan pakko yhtyä, oli sitten ymmärtänyt itse naurunaihetta tai ei.

Olen siis äärettömän onnellinen siitä, että olen saanut tuntea ja olla läheinen mummoni kanssa. Hän oli Suuri esikuvani, rohkea ja vahva nainen. Ja ennen kaikkea niin Suurisydäminen ihminen, etten ole toista hänen kaltaistaan tavannut. Hän oli minulle myös tärkeä tukipilarini. Mutta ennen kaikkea hän oli minulle ainutlaatuinen, täysin korvaamaton ja maailman Rakkain Maikki-mummoni, ja kuten äitini sanoi: parempaa mummoa ei meillä olisi voinut olla.

Antaisinkin ihan mitä vaan, olisin valmis vaikka kokemaan koko syömishäiriöhelvetin uudestaan alusta, jos saisin tarjota mummolleni edes vielä yhden hyvän kesän. Mutta sellaisia kohtalonvaihtokauppoja ei valitettavasti tässä elämässä tarjota. Siksi minunkin täytyy keskittyä niihin kahteen asiaan, jotka mummoni olisi halunut minun tekevän: jatkavan Elämääni ja huolehtia Rakkaasta papastani, keskittyen siis huolehtimaan itsestäni ja niistä läheisistäni,  jotka vielä täällä ovat kanssani. Samalla kiitollisena ja onnellisena nisitä yhteisistä kokemuksista ja muistoista, jotka sain vuosien varrella Rakkaan Maikki-mummoni kanssa jakaa.

Ei ole sanoja kuvaamaan tätä Suurta menetyksen tuskaa, ääretöntä Kaipuuta ja suunnatonta Ikävää. On vain rakkaus, joka säilyy eikä sammu. Koskaan.

Mummoni jokailtaisen rukouksen sanoin:
"Ystävä sä lapsien,
katso minuun pienehen,
minne käynkin maailmassa
Sinä olet hoitamassa.
Onni täällä vaihtelee,
Taivaan Isä suojelee."

Lepää Rauhassa Kullannuppu.

Rakkaudella Suunnattomasti Kaivaten,
Ida

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Hyviä hetkiä, parasta seuraa

Viime viikkoihin on mahtunut taas monia ikimuistoisia kokemusia, yhdessä läheisteni kanssa jaettuja hetkiä, arjen pieniä iloja, mukavaa tekemistä ja yhdessä puuhastelua. Tästä kaikesta innostuneena päätinkin nyt jakaa joitakin menneiden viikkojen mieleenpainuvimpia hetkiä kanssanne ennen kuin palailen vielä tarkemmin pääsiäisen tunnelmiin.

Kuluneen parin viikon aikana olen ehtinyt käydä jo kahdesti tutustumassa jäähallin kirputoriin Ystäväni kanssa. Ensimmäisellä kerralla kirppikseltä ei meinannut löytyä mitään, mutta onneksi tyhjin käsin ei lopulta kuitenkaan tarvinnut jäähallilta poistua, sillä viimeiseltä pöydältä löytyi kuin löytyikin mitä Ihanin liilasävytteinen trikootunika. Toinen kierros pitkänä perjantaina olikin sitten vielä huomattavasti edellistä antoisampi, ja mukaan tarttuiat niin saapikkaat jo syksyä ajatellen,  vaaleanpunainen laukku kuin vielä t-paitakin. Hyviä löytöjä tuli siis tehtyä, mutta sitäkin parempaa oli seura! Rakkaan ystäväni ja samalla arvokaan vertaistukitsempparini halaaminen antoivatkin taas jälleen kerran voimia aivan ihmeellisesti jatkaa eteenpäin.




En unohtanut tänäkään vuonna myöskään yhteistä Ihanaa, jo perinteeksi mudostunutta reissua käsityömessuille Messukesukseen yhdessä äitini kanssa. Olemme jo usean vuoden ajan nimittäin käyneet Rakkaan äitini kanssa yhdessä aina keväisin ja syksyisin järjestettävillä käsityömessuilla keräilemässä ideoita, materiaaleja, innostusta ja inspiraatiota käsityömessuilta. Viime aikoina täytyy kyllä sanoa, että messujen käsityöosuus on kutistunut lähes olemattomaksi, mutta samalla meidän mielenkiintomme on onneksi sopivasti laajentunut muotimerkkituotteita tarjoavalle outlet- sekä kokkailun puolelle. Täältä messuilta tuntuukin siis löytyän aina jotakin mielenkiintoista! Äitini löysikin juuri sen oikean kevätlaukun, oma saldoni jäi hieman vaatimattomsi, mutta tarttui mukaan kuitenkin huippuedullisia meikkituotteita sekä kuvia korttiaskarteluja varten.

Lisäksi kävin tietysti rakkaan siskoni kanssa Hulluttelemassa, sillä vaikka aina etuäteen päätän, että sinne tungokseen en kyllä enää lähde, on houkutus Stockmannin keltaisen kuvaston kolahtaessa postilaatikkoon kerta toisensa jälkeen vastustamaton, ja enpä ole tainnut yhtiäkään Hulluja Päiviä kokonaan ohittaa. Ja mikäpä olisikaan parempi keino nollata ajatukset tentin jälkeen kuin kunnon shoppailukierros parhaassa mahdollisessa seurassa! Tällä kertaa löysin muun muassa ihastuttavan, raidallisen kellohelmaisen mekon, jossa leikkaus tuntui olevan kuin minulle tehty!




Kuukauden kulttuuripläjäys tuli koettua yhdessä Parhaan Ystäväni kanssa Ateneumin taidemuseossa suuren idolini Tove Janssonin näyttelyssä. Vaikka näyttely olikin upea, täytyy kyllä sanoa, että päähuomion sai kuitenkin jälleen yhteinen jutustelumme. Edellisestä tapaamisestamme olikin vierähtänyt jo luvattoman pitkä aika, ja siksi jälleennäkeminen tuntui joltakin todella arvokkaalta. Yhdessä jaettuja elämyksiä siis taiteen parissa lapsuuden sankareita muistellen, ja juoruilua kaiken maailman asioista Parhaan Ystävän seurassa siinä sivussa, mitä enempää voikaan onnistuneelta sunnuntai-iltapäivältä toivoa?



Myös harrastusrintamani koki muutoksen nyt keväällä. Kitarakurssini nimttiäin tuli päätökseen, mutta onneksi olen saanut tilalle jo uusia, nimittäin hathajoogan muodossa! Hathajooga on lempeä jaagan muoto, jossa olennaista on tasapaino jäntevyyden ja renotutuksen välillä, itsen ja oman kehon kuuntelu sekä rauhoittuminen. Ensimmäisestä tunnista jäi todella levollinen, rentoutunut olo, mutta samalla kertaa niin keho kuin mieli tuntuivat virkistyneen ja saaneen energiaa. Miten Ihana tapa tutustua itseensä ja omaan kehoonsa, ja samalla unohtaa hetkeksi ihan kaikki!



Joogatuntini jälkeen tapasin vielä jälleen siskoni kanssa, ja suuntasimme Subwayhin syömään patongit. Syömisen lomaan mahtui niin arkikuulumisten vaihtoa kuin syvällisempiäkin maailmaa parantavia pohdintoja, jotka yhteisestä opiskelupaikastamme johtuen liittyvät yleensä kasvatukseen ja lapsiin. Jos on olemassa laatuaikaa arjen keskellä, niin tämä kyllä oli sitä parhaimmillaan! Hyvä ruoka, parempi mieli, paras seura, Paras mieli!




Tämän mukavan ohjelman lisäksi ihan pienen pieniä mutta sitäki arvokkaampia pieniä hyviä hetkiä on mahtunut arkeeni kuluneiden viikkojen aikana. Ylpeyden tunteita saadessani hyvin tuloksin espanjan kurssini päätökseen, materialistisia innostuksen tunteita uuden kameran ja sen kylkiäisenä tulleen kännykän sekä vielä tarvitsemani kannettavankin kotiutuessa, iloa postikorttiyllätysestä siskolta, hymyä auringon paisteen kanssa kilpaa, onnistumisia Mörkö-rintamalla ja lämpimiä ja liikuttavia halauksia ja puhelinsoittoja yllättäviltäkin tahoilta.



Paljon kaikenlaista mukavaa ohjelmaa ja monta hymynhetkeä on siis mahtunut näihin keväisiin viikkoihini. Ja mikä parasta, nyt osasin todella nauttia siitä kaikesta, Idana läheisilleni, ja Idana itselleni. Oi kuinka Ihanalta se maistuukaan, Elämä -ja aina vain paremmalta yhdessä jaettuna, silllä niin se vain taitaa olla, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo!



<3: Ida

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Kohti edessä olevia mahdollisuuksia

Kirjoitin jokin aikaa sitten kirjeen menneisyyteen, kirjeen, jonka olisin halunnut ohjata aikuistumisen kynnyksellä olleelle Idalle, kirjeen, jolla olisin toivonut voivani muuttaa mennyttä. Tällainen kirje ja menneen Elämän muuttaminen jälkikäteen ei kuitenkaan ole valitettavasti mahdollista, ja siksi onkin sen sijaan tärkeämpi pohtia, miten siihen, mitä on tapahtunut, mitä on kokenut, ja mitä on vielä edessä, siis Elämään ylipäätään, suhtautuu.

Viisaan isäni kanssa keskustelu jokin aikaa sitten herättikin minua ajattelemaan sairauden myötä tullutta suhtautumistani elämään, menneeseen ja ennen kaikkea tulevaan. Pitkä ja vaikea sairaus ja siitä toipuminen kun saa väistämättä myös pohtimaan omaa Elämään, ja pistää usein myös siihen liittyvän arvomaailman ja koko suhtautumistavan uuteen uskoon. Tässä siis ajatuksiani siitä, kuinka sairaus ja toipumiseni edistyminen on opettanut minua mitä tulee elämääni suhtautumiseen ja millaisen muutoksen tuo suhtautumistapa on kokenut.

Yleensä, kuten isäni osuvasti totesi, kun ihminen sairastuu vaikkapa syöpään tai johonkin muuhun somaattiseen sairauteen, ja toipuu siitä, hän ajattelee tulevaa, edessä olevaa elämää onnellisena. Hän näkee sen uutena avautuvana mahdollisuutena, toisena tilaisuutena, ja suhtautuu siihen kiitollisena. Sillä silloin todella osaa arvostaa kaikkea sitä hyvää, mikä on vielä edessä. Ehkäpä kaiken kokemansa vuoksi vielä enemmän ja paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Kun taas ihminen on sairastanut pitkään anoreksiaa, ja on toipumassa siitä, hän, minä usein myös mukaan lukien, helposti suree hukkaan heitettyjä vuosia. Ajatukset pyörivät sen ymäprillä, mitä on menettänyt sen sijaan, että iloitsisi siitä mitä on jäljellä, ja kysymykset koskevat sitä, miksi niin tapahtui sen sijaan, että pohtisi mitä haluaa tulevalta. Tällöin katse on siis menetetyssä mennessä sen sijaan, että nauttisi niistä mahdollisuuksista ja siitä kaikesta Elämästä mikä on vielä edessä. Ja jos sitten uskaltaakin katsoa kohti tulevaa, saattaa sekin piirtyä eteen uhkaavana, jopa pelottavana.

Minä olen toiminut juuri näin. Olen pelännyt tulevaa ja surrut mennyttä. Olen katunut niitä päästöksiä ja valintoja, jotka ovat mielestäni johtaneet sairastumiseeni. Olen itkenyt niitä nuoruuteen normaalisti kuuluvia kokemuksia, jotka ovat sairauteni vuoksi minulta menneet ohi. Olen pohtinut pääni puhki mitä olisin voinut tehdä toisiin. Olen jopa syyttänyt niin itseäni kuin Jumalaakin siitä, että minä ja läheiseni olemme joutuneet käymään läpi ja kestämään tämän Helvetin.

Voi kuinka olen toivonut, että minulla olisi Elämän peruutusnappula. Silloin puhuisin itselleni nuoruudessani lempeämmin, kertoisin itselleni kuinka arvokas olen, juuri tällaisena, kuten kirjeessäni totesin. Ja jos kuitenkin sairastuisin, ottaisin apua niin hoitotaholta kuin läheisiltänikin aiemmin vastaan, jotta saisin katkaistua sairauden kierteen heti alkuun. Ainakin yrittäisin tehdä niin kovin monta asiaa toisin. Sillä nyt todella näen, mitä sairauden vuoksi olen menettänyt. Minulla on niin sairauteeni liittyen paljon sellaisia kokemuksia, jotka tahtoisin jättää väliin. Sitä sanotaan, että päivääkään en vaihtaisi pois, mutta minä vaihtaisin monta.

Mutta kuten äitini usein toteaa, ei sitä kaivattua peruutusnappia tässä elämässä ole, ja siksi on turha liiaksi murehtia menneitä. Toki menneiden läpikäyminen ja sureminen voi auttaa pääsemään kokemuksista yli, ja on siksi usein välttämätöntä, jotta pääsee eteenpäin. Menneeseen ikävään ja itsesääliin kieriskelyyn jääminen ei kuitenkaan auta mitään, ja elämään katkeroituminen vain pahentaa tilannetta.

Ja vaikka pystyisinkin palaamaan menneessä taaksepäin, en oikeasti voi tietää, mitkä valinnat olisivat olleet juuri niitä oikeita. Olen oppinut nimittäin ajattelemaan, että toimin aikoinani, myös sairastuessani, silloisen parhaan tietoni, ymmärrykseni ja mahdollisuuksieni varassa. Anoreksia oli minulle aikoinaan ehkä vastaus tai ratkaisu johonkin, ehkä paras sellainen, tai ehkä jopa ainoa vaihtoehtoni. Olisinko voinut jotenkin välttyä kaikista kivuliaimmilta kokemuksiltani, sitä en saa koskaan tietää, mutta enää minun ei tarvitsekaan.

Sillä oli miten oli, on minun nyt aika suunnata jo katseeni tulevaan, toivottavasti valoisampaan sellaiseen. Menneitä vuosia en saa enää mitenkään takaisin, mutta paljon on vielä edessä. Ja tämän ymmärrettyäni olen oppinut näkemään siellä uusia mahdollisuuksia ja uudenlaista toivoa. Olen oppinut nauttimaan toipumisesta, kun olen oppinut huomaamaan, mitä kaikkea hyvää Elämä voi minulle vielä tarjota. Olen oppinut iloitsemaan niistä hyvistä asioita, joita minulla on nyt, ja suunnittelemaan itselleni mennyttä parempaa tulevaisuuttani. Olen oppinut nauttimaan Elämästä, ja janoamaan sitä yhä vain lisää.

Samalla, vaikka vaihtaisin päivistäni ja jopa vuosistani epäröimättä monet pois, olen myös jollakin tavalla kiitollinen myös niistä kokemuksista ja niistä opetuksistani, joita olen sairastaessani saanut. Se on opettanut minulle paljon uudenlaista Elämän arvostamisesta, opettanut kunnioittamaan itseäni, pistänyt asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja tärkeysjärjestykseen, ja etenkin lähentänyt minua perheeni ja läheisteni kanssa, ja olenhan tutustunut moniin uusiinkin tuttavuuksiin. Ehkä en siis olisi pystynyt ilman sairauttani kirjoittamaan menneisyyteen tuollaista kirjettä. Ehkä minulla ei olisi ollut sen vaatimaa viisautta nähdä asioita siten. Sillä vaikka olen menettänyt sairauteni vuoksi paljon, on minulla toivuttuani myös paljon sellaisia henkisiä voimavaroja ja resursseja, joita monella ikäiselläni ei ole, ja joita minulla ei ainakaan olisi, jos en olisi koskaan sairastunut.

Nyt minulla on, noiden voimavarojen käyttöönkin vielä lähes koko Elämä edessä, kaikki sen mahdollisuudet, hienot kokemukset. Ja ennen kaikkea kaikki mahdollisuudet tehdä tulevaisuudesta parempi, ja nauttia siitä kääntäen kokemukseni siinä voimavarakseni. Olen ottanut jo ensiaskeleita, ensikosketusta tuohon Elämään, ja osaan arvostaa sitä, että se on edessäni varmasti paljon paremmin kuin moni helpomman tien kulkenut.

Minun tulevaisuudessani näkyy muun muassa edessä aukeavat mahdollisuudet työskennellä unelma-alallani, uusien mielenkiintoisten ihmissuhteiden luominen ja rakkaiden seurasta täysin siemauksin nauttimista, uuden oppiminen ja itseenikin paremmin tutustuminen. Siellä näkyy Elämän koko kirjo, kaikkine yllätyksineen, ja mahdollisuuksineen, joiden osan eteen minun pitää tehdä töitä, ja joihin osaan voin vain tarttua. Siellä näkyy Elämä itse, ja siihen Elämään tahdon nyt suunnata katseeni.

<3:Ida

torstai 10. huhtikuuta 2014

Minun tavallinen arkipäiväni kuvien kera

Olenkin jakanut teidän kanssanne pieniä lomapäiviäni ja kirjoitelltu viikonlopuista. Minulta on kuitenkin jo useampaan otteeseen toivottu kirjoitusta tänne blogiini ihan tavallisesta arkipäivästä. Tässä siis kuulumisiani viime viikon torstailta, olkaapa hyvät!

Aamulla heräsin tuttuun tapaan hieman ennen puolta yhdeksää. Tuntuu kyllä niin ihanalta herätä kevään mukanaan tuomiin valon säteisiin, jotka paistavat sälekaihtimen läpi. Sitä on heti jotenkin pirteämmällä tuulella ja aamu alkaa siten paremmin!



Sängystä kömmin puuron keittoon. Vaihdoin kuulumiset ja huomenet isäni kanssa, ja tyhjäilin astianpesukonetta, ja siivoilin muuta pientä. Kiireettömät aamut, siinä vasta jotakin mitä olen todella oppinut arvostamaan!



Puuron hautuessa ehdin käväistä vielä pienellä happihyppelyllä. Kun ennen ulkoiluni oli niin kovin pakonomaista, viimeisillä voimilla väkisin vedettyjä pitkiä lenkkejä, ovat ne nyt hyvää mieltä tuovaa, rauhallista ulkoilua nauttien auringonsäteistä, naapurin papan moikkaamisineen kaikkineen, pitäen mielessäni kuitenkin sen, että jos ei huvita tai jaksa, ei sinne ulos ole pakko lähteä. Mutta Ihanalla auringon paisteellahan tämä on mitä parhain tapa aloittaa aamu!



Lyhyen kävelylenkkini jälkeen vaihdoin kouluvaatteet päälle, meikkasin ja laitoin itseni muutoin sellaiseen kuntoon, että kehtaisin taas ihmisten ilmoilla näyttäytyä. Tänä kyseisenä päivänä valiokoitui asukseni keinonahkainen hame ja veromodan liivi, sekä tietysti alle pinkki paita tuomaan vähän keväistä väriä muuten mustavoittoiseen vaatetukseeni.




Kun ulkomuoto sitten oli saatu kuntoon, ryhdyin syömään aamiaista. Ilman kunnon kuppia teetä ja puuroannostani ei päiväni vain mitenkään lähde käyntiin! Puuroa maustoivat kotimaiset marjat ja omppuhillo. Kun ennen olivat aamiaishetket ehkä niitä päivän kaikista vaikeimpia, sujuu se nykyään rennoissa tunnelmissa, melkein vasemmalla kädellä. Samalla ehdinkin selailla aamun Hesaria ja kertailin vielä vään espanjaa, ja tein mattimyöhäisenä viimeisiä läksytehtäviä.




Sitten pakkasinkin koululaukkuni, ja suunnistin kiireen vilkkaa junaan, sillä niin kuin yleensä, vaikka aamulla herätesä tuntuu olevan vaikka kuinka aikaa, tuntuu se aina katoavan johonkin aamun kuluessa. Tunnin alussa ehdin vielä lyhyesti vaihtaa kuulumiset kurssikavereiden kanssa.

Koulupäiväni sujuvat lähes poikkeuksetta hyvissä tunnelmissa, ja niin myös tänä kyseisenä päivä,  niin kertakaikkiaan Ihanalta tuntuu kun pystyy oikeasti keskittymään ja oikein imemään itseensä uuden oppimisen intoa -ja ennen kaikkea vain tuntea olevansa ihan tavallinen opiskelija muiden opiskelioiden joukossa! Muille itsestään selvä asia ehkä, mutta minulle ihan Parhautta!



Koulupäivän jälkeen pistäydyin keskustassa vielä muutamassa vaateliikeessä. Kun koulu on keskustan tuntumassa, ja näyteikkunoiden ohi joutuu kävelemään pakostikin, ovat houkutukset vain usein liian suuria, ja niin myös tällä kertaa.  Mukaani tarttui Vero Modasta keväisen kevyestä kankaasta valmistettu tunika ainaisten legginssieni kanssa käytettäväksi. Onneksi tämä kotouttamani yksilö sattui olemaan vielä hyvässä alennuksessa!





Isäni vastaväitteistä huolimatta shoppailu todella rentouttaa minua, vaikka aina ei kaupoista mukaan mitään tarttuisikaan! Ihan parasta siitä kuitenkin tekee huomata se, että voimani riittävät nyt ihan eritavalla kaikenlaiseen Elämiseen, eikä jokaista askeltaan enää pidä suunnitella, varoa ja miettiä, ja toisaalta mikään ei ole pakkoa. Eli siis kaikista Ihaninta on se vapauden tunne, että voi tehdä juuri niin kuin itse haluaa: tehdä pienen kierroksen kaupoissa, tai sitten mennä kotisohvalle lepäilemään, ihan miltä itsestä sattuu tuntumaan.

Pikaisen kierroksen jälkeen suunnistinkin sitten kotiin. Matkalla alkava räntäsade harmitti hieman tätä kevätintoilijaa, mutta pihan pieni rohkea krookusnuppu sai hymyn huulille. Kyllä se kevät sieltä tulee!



Kotona minua odotti iso vaatepino talvivarastoon meneviä vaatteita. Energiaa ei nyt kuitenkaan tuntunut riittävän niiden järjestelyyn laatikoihin, joten lämmitin välipalaksi päärynäkiisseliä ja heittäydyin sen sijaan sohvalle käsityöni kanssa sivistävän Salkkarit-jakson pariin. Joskus kannattaa jättää huomiseen sekin minkä voi tehdä tänään, ja voi saada paljon parempaa tilalle! Ja mikä Ihaninta, nyt myös minä pystyn joustamaan velvollisuuksistani.
 


Vielä pikainen lukuierros suosikkiblogieni parissa, ja sitten olikin lounaan vuoro. Lounaaksi valikoitui tänään omatekoinen kinkkukiusaus. Onneksi tämä kotikokki on osannut ennustaa nämä päivät, jolloin intoa, aikaa tai energiaa ei ruoanlaittoon yksinkertaisesti tunnu olevan, ja annostellut laatikkoruokia valmiiksi annoksiksi pakkaseen, mikä ihana helpotus arkeen!



Iltapäivällä jaksoin vielä paneutua hieman espanjan keihtovaan maailmaan.  Illalla kävin myös vielä läheisessä kauneussalongissamme ripsihuollossa joululahjaksi saamallani lahjakortilla. Kun ennen tällainen pitkä paikallaan makoilu tuntui joltakin suoritukselta tai saavutukselta, oli se nyt pieni pala rauhaa. Rentoutusmusiikin soidessa, peiton alla lepäillessä tunsin heittäväni aivot todella hattuhyllylle, ja ajatukset pääsivät virtaamaan vapaasti. Mikä ihana oma pieni rentoutumishetki arjen keskellä!



Tämän lepäilyn jälkeen nälkä kurnikin jo vatsassa, ja oli aika ryhtyä valmistamaan päivällistä, lohta, perunaa ja salaattia raejuuston kera. Loppuilta sujuikin mukavasti sohvalla tv:tä seuraten iltapalailun merkeissä, ja hetken kruunasi itse leipomani mustikkamuffinssin, joka hieman lässähtännestä ulkomuodosta huolimatta maistui taivaalliselta!




Ja mikäpä olisikaan parempi tapa päättää päivä kuin hyvän yön toivotukset puhelimen välityksellä Rakkaiden isovanhempieni kanssa. Jälleen yksi muistutus siitä, kuinka paljon tärkeitä läheisiä minulla on ympärilläni. Ja tämän tunteen kanssa on hyvä painaa jälleen pää tyynyyn onnellisena menneestä päivästä ja odottavaisena tulevan suhteen.

Tällainen oli siis tämä päiväni. Se sisälsi arjen rentoutushetkiä niin shoppailun, kauneussalongissa käynnin kuin tv:nkin ääressä, arjen pienistä iloista nauttien luonnon ihmeitä hämmästellen ja herkuista nauttien, ihmisten tapaamista ja sopivasti arjen pieniä velvollisuuksia kotitöiden ja opiskelujen merkeissä.  Kaiken kaikkiaan siis hyvin tavallista Elämää. Elämää, josta olin niin kaukana. Ja joka siksi nyt on kaikessa tavallisuudessa minulle juuri niin tärkeää.



<3: Ida



perjantai 4. huhtikuuta 2014

Kirje menneisyyteen

Kirjoitin kirjeen sille aikuistumisen kynnyksellä olevalle Idalle, jolla kaikki kokemani oli vielä edessä. Sille epävarmalle, mutta kuitenkin rakastetulle nuorelle naiselle, joka ei vielä juurikaan tiennyt elämän koettelemuksissa. Mutta mitä kertoisin, miten neuvoisin tuota aikuistumisen ja samalla sairastumisen kynnyksellä olevaa minääni vuosien takaa nyt hieman kokeneempana, ja ehkä (tai ainakin toivottavasti) himpun verran viisaampanakin? Päätin jakaa myös teidän kanssanne kirjeen noin 17-vuotiaalle Idalle:

Rakas Ida,

Ihan ensiksi haluan Sinulle kertoa sen kaikkein tärkeimmän: olet hyvä. "Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin." Täysin riittävä, omalla tavallasi täydellinen juuri tuollaisena kuin olet. Älä usko heitä, tai sitten sitä sisäistä ääntäsi, joka sanoo, että Sinun tulisi jollakin tavalla muuttua. Rakasta ja kunnioita itseäsi siis juuri tuollaisena kuin olet, jokaista vikaasi ja pienintäkin puutettasi myöten. Sillä Sinä olet arvokas, juuri omana itsenäsi. Suorituksistasi, teoistasi tai saavutuksistasi riippumatta.

Ja mitä tulee niihin suorituksiisi: voit olla varma, että tulet kyllä yrittämään aina parhaasi. Ole ylpeä siitä, mutta muista myös, että se riittää. Kukaan ei ole täydellinen, ja kaikki tekevät virheitä. Ole siis itsellesikin armollinen. Kuuntele itseäsi, arvosta omia rajojasi, äläkä vaadi itseltäsi liikoja. Sillä Sinä olet paljon muutakin kuin suorituksesi, ja tulet pärjäämään joka tapauuksessa. Aina ei kuitenkaan tarvitse yltää parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Ja aina ei tarvitse edes yrittää sitä parastaan, joskus vähempikin riittää. Ja joskus on ihan ok mennä sieltäkin, mistä aita on matalin. Sillä Elämä ei ole suoritus, Elämä on Elämistä varten.

Ja kun ne omat rajat sitten tulevat vastaan, ja Sinusta tuntuu, etteivät omat voimasi riitä, pidä kiinni läheisistäsi. Muista, että avun pyytäminen ja vastaanottaminen, niin läheisiltä kuin ammattilaisiltakin, vasta on sitä rohkeutta ja viisautta. Ja Sinä Ida, Sinä jos kuka olet rohkea ja viisas, ja myös rakastettu naisenalku. Et ehkä tajua sitä nyt, mutta läheisissä ihmissuhteissasi piilee Suurin ja merkittävin voimavara, mitä Sinulla on. Olet kova auttamaan muita, mutta joskus täytyy myös asettaa itsensä etusijalle. Joskus on alistuttava autettavaksi. Muista siis, että kenenkään ei tarvitse selvitä yksin tässä maailmassa, ei Sinunkaan. Ja vaikka joskus tuntuisi siltä, että olisit yksin tässä maailmassa, et Sinä sitä koskaan ole. Läheisesi ovat täällä Sinua varten, ja Sinä heitä varten. Ja teidän välinen rakkautenne, se rakkaus siirtää tarvittaessa vaikka vuoret paikoiltaan, eikä sitä muuta mikään,  mitä tulee eteen, ei mikään.

Vaikeina hetkinä muista myös: Sinulla on oikeus olla surullinen, ja vihainenkin. Sinulla on oikeus tuntea ihan kaikkia tunteitasi, myös niitä negatiivissävytteisiä. Ja itseensä kohdistamisen sijaan suuntaa tunteesi ulospäin. Näytä tunteesi, puhu niistä, piirrä ja kirjoita, tai sitten silloin tällöin vaikka itke ja huudakin.

Läheisiesi lisäksi älä koskaan luovu itsestäsi. Älä koskaan luovu siitä sisusta ja sitkeydestä, jolla Sinä taistelet määrätietoisesti eteenpäin. Pidä kiinni myös poistiivisesta elämänasenteestasi, raikuvasta naurustasi ja Suurista ja pienistä unelmistasi. Kuten olet kuullut, kauneus on katsojan silmässä, etkä Sinä saa koskaan menettää kykyäsi nähdä maailma kauniina, täynnä mahdollisuuksia olevana, ja vielä tulevaisuudessa vähän parempana paikkana. Sillä jo noin nuorena Sinä tiedät: toivoa on aina, ja sitä et saa koskaan unohtaa.

Unelmiesi keskellä muista kuitenkin: onni on juuri nyt, juuri tässä. Pysähdy siis hetkeksi, ja katso ympärillesi. Sinulla on oikeasti paljon hyvää ympärilläsi. Nauti siis siitä, nauti Elämästäsi. Sillä sen jokaisesta pienestä onnen aiheesta, jokaisesta hymyn hetkestä, tulee vielä kultaakin arvokkaampi. Iloitse siis täysin rinnoin jokaisesta auringonsäteestä, pienistä hyvistä hetkistä läheistesi kanssa, uuden oppimisesta ja sitten niistä abi-vuoteesi kuuluvista juhlistakin. Sillä Ida, Sinä olet sen kaiken hyvän ansainnut, ja jonakin päivänä huomaat: ne hetket ovat parasta, mitä Sinulla on.

Ja kun Elämä sitten näyttää nurjan puolensa, mitä ikinä tuleekaan eteesi, älä koskaan, koskaan, unohda sitä, kuinka tavattoman vahva olet. Älä siis ikinä menetä uskoa itseesi ja omiin voimiisi. Sillä Sinä olet todellinen taistelija, ja paljon vahvempi kuin voit vielä kuvitellakaan. Muista, että Elämän mäet ja kumpareet on tehty ylitettäviksi, ja vielä Sinä ne ylitätkin. Vaikeimmankin suon edessä ja korkeimman kukkulan juurella muista: lopulta Sinä selviät kaikista vaiheistasi.

Älä siis pelkää Elämää, vaan usko itseesi. Sillä "joku aamu, mä tiedän sen, Sä heräät huomaamaan Sinä selvisit, ja kelpaat kelle vaan", myös ja ennen kaikkea itsellesi.



Rakkaudella,
Ida , 25 v.