Paina taas kaasu pohjaan

Anoreksiaan liittyy kaikille sairastaville varmasti tutut erilaiset rajoitukset ja kiellot ruokavalion suhteen. Pahimmillaan tämä on johtanut omalla kohdallani siihen, että elin käytännössä lähes yksinomaan kurkkua syömällä. Vaikka en ihan kaikkea vielä pystykään syömään, on ruokavalioni kuitenkin laajentunut huomattavasti.

Punainen liha ei kuitenkaan ole kuulunut moniin, moniin vuosiin ruokavaliooni. Vaikka sen käytön lopettaminen ei suoranaisesti liitykään sairauteeni, vaan on ennemminkin ollut maku- ja tottumuskysymys, on lihan jättäminen pois ruokavaliostani kaventanut myös omalta osaltaan ruokavaliotani.

Koska haluan taistella mahdollisimman vapaan ja laajan ruokavalion puolesta, tein viime perjantaina jotain rohkeaa: kokeilin syödä lounaaksi tutuksi tulleiden kasvissose- ja kanakeittojen tilalta jauhelihakeittoa. Vaikka  kaupan eineskeitto ei lihan runsaudella ehkä pääsekään kehumaan, olin punaisen lihan syömisen kokeileminen jälleen yksi merkittävä askel toipumistani ajatellen.

 

Sairauteen liittyy nimittäin usein kuten jo edellä mainitsin erilaiset ruokarajoitukset. Usein anoreksiaa sairastava pitää itselleen kiellettyjen ruokien listaa, joka pitenee jatkuvasti, kunnes jäljellä ovat ainoastaan niin kutsutut turvaruoat. Turvaruoilla tarkoitan anoreksiaa sairastavasta helpoimmilta tuntuvia ruokia, joita sairastava pystyy syömään ainakin lähes ahdistumatta ja jotka hän sallii itselleen.

Ruokavalion mahdollisimman tarkka rajoittaminen ja sääntöjen tiukka noudattaminen luovat anoreksiaa sairastavalle kontrollin tunnetta, josta olen kirjoittanut myös aikaisemmin. Syömishäiriöpeikko yrittää vakuuttaa sairastavaa siitä, että pienikin poikkeaminen johtaa täydelliseen kaaokseen ja hallinnan menettämiseen. Tällöin tuntuu turvallisimmalta pitäytyä tutuissa turvaruoissa.

Tämä itsensä rajoittaminen ja loputon kontrollointi laajenee lopulta koskemaan paitsi ruokavaliota, myös sairastavan kaikkea muuta elämää. Lopulta sairastavan koko elämää säätelevät erilaiset aikataulut, säännöt, kiellot ja rajoitukset, joista muodostuu pakkoa. Tällöin sairastava tuntee olevansa ikään kuin sairautensa luomassa mielen sisäisessä vankilassa. Näin jokaisesta säännön rikkomisesta muodostuu sairastavalle suuri haaste, jollei mahdottomuus. Sääntöjen rikkominen on kuitenkin edellytys paranemiselle.

Pakkojen saneleman elämän vuoksi kaikista muutoksista tulee syömsihäiriötä sairastavalle siis erityisen vaikeita. Jokainen pieni muutos, kuten minun tapauksessani nyt esimerkiksi jauhelihan maistaminen, on kuitenkin merkittävä, sillä sitähän paraneminen vaatii: toisin tekemistä ja muutosta. Sairaus sen sijaan haluaisi pysyä vanhassa, ja tuttuuden luoman harhaisen turvallisuuden tunteen vuoksi sairaudessa pysyminen tuntuukin usein niin houkuttelevalta.

Paraneminen edellyttää paitsi muutosta myös uuden kokeilemista. Elämä ei voi jatkua sairaana, mutta se ei voi koskaan palata täysin siihenkään, mitä se oli ennen sairastumista. Tavallaan parantuminen on siis kokeilemista, hyppy tuntemattomaan. Ja tämä edellyttää uusia pieniä ja isompia kokeilujen myös käytännön elämässä, kuten minun tapauksessani jauhelihakeiton kokeilemista.

Kun uutta sitten uskaltaa kokeilla, saattaa se aluksi aiheuttaa ahdistusta, yrittäähän sairaus syyllistää. Tämän lisäksi se saattaa myös säikäyttää sen vuoksi, että muutos saattaa tuntua yllättävän hyvältä. Keittoa lusikoidessani huomasin nauttivani lihan ja perunan mausteisesta yhdistelmästä. Lupa kokea nautintoa onkin suuri haaste sairastavalle. Ruoka on kuitenkin nautinnon lähde, ja sitä sen kuuluisi olla meille jokaiselle. Ainakin minä haluan saada ruoasta tulevaisuudessa paitsi pakollista polttoainetta eli energiaa, myös hyvää oloa ja nautintoa.

Tämän vuoksi en aiokaan enää rajoittaa itseäni ruokavalion tai muunkaan elämän suhteen suhteen. Aion ennakkoluulottomasti kokeilla paitsi syödä mitä minun tekee mieli myös samalla maistaa kaikkea mitä hyvää elämällä on tarjottavana minulle. Aluksi se saattaa tuntua ahdistavalta, mutta lopulta minulla on vain voitettavaa.

Pahimmat pelkoni hallinan tunteen menettämisestä ja ahdistuksen lisääntymisestä eivät nimittäin toteutuneet kokeillessani uutta keittoa, pikemminkin päinvastoin koin vapautumisen tunteen. Ja mitä sain? Ensinnäkin sain taas uuden mukavan nautinnon kokemuksen ja uuden lounasvaihtoehdon.

Rohkeus tehdä toisin kuin sairaus määrää kasvattaa myös itseluottamusta. Tämän ja siskoltani ja äidiltäni saadun kannustuksen ja päätöksen hetkellä isältä saamani tuen rohkaisemana uskalsin viikonloppuna kokeilla ainaisen kalkkunaleikkeen tilalta meetwurstia leipäni päällä. Kuten olen niin usein ennenkin todennut, jälleen tuli todistetuksi, että onnistuminen kokemus ruokkii onnistumista.

Tämä onnistumisen kokeminen ruokki myös pystyvyyden tunnetta. Vielä muutama viikko sitten en olisi voinut kuvitellakaan syöväni koskaan elämässäni lihaa. Ja kuinkas sitten kävikään? Nyt sain jälleen huomata pystyväni paljon enempään, kuin mitä olen voinut kuvitella. Ja tämän pystyvyyden tunteen voimalla jaksan jatkaa taas eteenpäin.

Ruokavalion muutoksen osalta haluan vielä loppuun todeta, että myöhemmin on aika miettiä muita asioita kuten esimerkiksi ruuan eettisyyttä, kun ravitsemustila ja suhde ruokaan on normalisoitunut. Tämän aika on mielestäni sitten, kun todella tietää, mitä itse ajattelee, mikä on omaa eikä sairauden tahtoa. Syön tulevaisuudessa mitä tahansa, on tavoitteenani, että voisin tehdä sen ahdistumatta ja omasta valinnastani.

Siskoni minulle lähettämien sanojen myötä toivotan kaikille rohkeita uusia kokeiluja sekä ruokien että muunkin elämän suhteen!

<3: Ida

Minä itse!

Olen tottunut siihen, että minua on patisteltava kaikkiin muutoksiin ylöspäin ruokavaliossa ja ainakin voimaakkaasti tuettava jokaiseen ylimääräiseen suupalaan. Kaikki muutokset ovatkin koko sairauteni ajan olleet minulle erityisen vaikeita, ja olen pyrkinyt kynsin ja hampain aina pitämään kiinni vanhasta. Voisin sanoa, että isäni on toiminut tässä suhteessa kotihoidossa muutosten moottorina, jotta olen päässyt eteenpäin.

Tänään aamupalapöydässä isäni kuitenkin kysyi minulta, otammeko käyttöön lisäyksen aamupalalle. Menin hetkeksi aikaa hämilleni. Minunko pitäisi tehdä tuo valinta, haluanko lisää ruokaa vai en? Eikö minun roolini ole vain alistua voimakkaamman tahdon alla, eli antaa joko periksi isälleni, joka kannattelee tervettä puolta, tai sairaudelleni?

Nyt kuitenkin jouduin tekemään valinnan itse. Jouduin siis itse neuvottelemaan sairauden kanssa, valitsemaan sairaan ja terveen puoleni väliltä. Ja miten minä valitsin? Minä valitsin sairauden vastustamisen, ja kiltisi lusikoin raejuustolisää puurooni.

Tajusin samalla hetkellä jotain tärkeää. Minun itseni on tehtävä valinnat omassa elämässäni. Kukaan muu ei voi syödä puolestani, kukaan muu ei voi parantua puolestani. Joka päivä joudun lukuisiin valintatilanteisiin, joissa minun on tehtävä tämä tärkeä päätös, jätänkö ruokaa lautaselle vai en, huijaanko syömisissä, teenkö pidemmän kävelylenkin ja niin edelleen. Edellä kuvailemani päätökset on minun itse tehtävä. Jokainen oikea valinta on tärkeä. Sillä lopulta myös parantumiseni tulee olla oma valintani, muuten se ei onnistu.

Olen nimittäin ollut myös tilanteessa, jossa minua on pakotettu eteenpäin eikä syöminen kirjaimellisesti ole ollut oma valintani. Tämä on johtanut siihen, että olen pitänyt yhä tiukemmin kiinni sairaudestani ja vastustanut hoitoa. Tässä piileekin nähdäkseni anoreksian hoitamisen vaikeus. Usein anoreksiaa sairastavan mielessä vallitsee nimittäin ristiriita, toisaalta kaipaa tervettä elämää, mutta tisaalta toipuminen pelottaa. Nähdäkseni hoito ei useinkaan tehoa siinä vaiheessa, kun sairaus vielä houkuttelee tuttuudellaan ja turvallisuudellaan enemmän kuin parantuminen.

Ymmärtäessäni oman vastuuni tärkeyden, tajusin myös, että vaikka muutosten tekeminen on sairastavalle aina vaikeaa, on muutosten tekeminen edellytys parantumiselle. Vain pysymällä vanhassa ei voi saavuttaa muutosta. Ja vain muutoksia tekemällä voin saavuttaa jotain erilaista, eli terveyden, jota tavoittelen. Parantuminen siis edellyttää oikeita tekoja, joita vain minä itse voin tehdä.

Päätökseni jälkeen oloni olikin onnistunut. Olin pystynyt itse vastustamaan sairautta. Sellaiset kokemukset antavat valtavasti voimia ja uskoa omaan itseen. Minä olen vahvempi kuin tämä sairaus. Jos jatkuvasti ulkoistaa vastuun, ulkoistaa samalla myös oman parantumisensa. Tällöin ei voikaan saada itse onnistumisen kokemuksia, jotka vahvistaisivat uskoa omiin kykyihin.

Vaikka parantuminen on tehtävä itse, ei tämä kuitenkaan tarkoita sitä, että sairastava ei tarvitsisi siihen tukea. Minä tarvitsen vielä paljon tukea selvitäkseni ruokailista ja kyetäkseni syömään kaiken mikä minun kuuluukin. Ulkoistamalla hetkellisesti vastuuta esimerkiksi osastolla hoitajille, tai kuten minun tapauksessani, kotona vanhemmille, voi saada aikaa kerätä omia voimiaan kunnes on riittävän vahva vastustaakseen itse sairauttaan. Omaa vastuuta tulisikin mielestäni kasvattaa pikkuhiljaa voimien kertyessä, kunnes vastuu voidaan siirtää kokonaan itselle. Tärkeää on myös ymmärtää, milloin tarvitsee lisää ulkopuolista tukea. Se ei ole merkki heikkoudesta. Se on viisautta.

Tänään minä tunsin saavani sopivasti vastuuta syömisistäni. Tunsin olevani tarpeeksi vahva kyetäkseni ottamaan minun vastuulleni annetun päätöksen vastustaa sairautta. Oikean valinnan tehtyäni tunsin itseni voittajaksi. Ja näiden pienien erävoittojen kautta minä vielä ITSE voitan tämän sairauden, ja jokainen pienikin askel, jonka itse otan siihen suuntaan on merkityksellinen.

<3: Ida

Niin kauan kuin on elämää...

Viime viikolla perhetapaamisessa minulta kysyttiin, miten syömishäiriötä tulisi mielestäni hoitaa. Tähän vaikeaan kysymykseen vastatessa pidin olennaisena kolmeen eri osatekijään panostamista. Ensinnäkin anoreksiaa sairastava tarvitsee tukea konkreettisesti ruokailuihin. Ravitsemuskuntoutuksen lisäksi tarvitaan aina lisäksi myös psyykkistä tukea, jotta sairauteen, sairaudesta luopumiseen ja paranemiseen liittyvä muutos ja siihen kuuluvat tunteet olisi mahdollista käsitellä. Kolmantena tekijänä pidän tärkeänä syömishäiriöstä toipumisen tukemisessa toivon ylläpitämistä. Tällä tarkoitan uskoa itseen sekä siihen, että anoreksiasta kannattaa ja on mahdollista toipua. Seuraavassa kirjoituksessa paneudun tähän viimeksi mainitsemaani toipumisen osaan.

Toivon ylläpitäminen sairastaessa ei sen tärkeydestä huolimatta ole nimittäin helppoa. Anoreksiapeikko yrittää jatkuvasti vakuuttaa sairastavaa siitä, että kaikki toivo on mennyttä, sillä paraneminen tuntuu niin kaukaiselta ja ylivoimaiselta ja toisenlaista elämää saattaa olla jopa vaikeaa kuvitella. Vaikka sitten tapaisikin muita, jotka ovat sairaudesta toipuneet tai lukisi toipumistarinoita, nimenomaan omalla kohdalla toipuminen koetaan mahdottomana. Lisäksi sairaus yrittää vakuutella, että tilanne jatkuu samanlaisena joka tapauksessa, eli että siihen ei voi itse vaikuttaa, ja antautuu tällöin sairauden vietäväksi. Lopulta taustalla on murentunut itsetunto, joka saa sairastavan uskomaan, että tämä ei ole edes ansainnut parempaa elämää tai toivoa.

Vaikeuksista huolimatta toivostaan ei koskaan kuitenkaan kannata luopua. Toivo nimittäin auttaa rakentamaan unelmia. Vain uskomalla toisenlaiseen tulevaisuuteen, on madollista luoda tulevaisuuden suunnitelmia. Ja näistä unelmista saa lisää motivaatiota. Kun tietää, mitä tavoittelee, kun ylipäätään näkee jotain tavoittelemisen arvoista tulevaisuudessa ilman sairautta, on sairaudesta helpompi päästää irti.

Toivo ja positiiviset ajatukset antavat myös uskoa omaan onnistumiseen. Jos on jatkuvasti kovin alakuloinen, minkä olen myös itse kokenut, on vaikea nähdä ulospääsyä tilanteesta. Tämä usko omaan onnistumiseen on olennaista, sillä lopulta parantuminen on kiinni vain ja ainoastaan sairastavasta itsestään, ja omaan onnistumiseen uskominen auttaa tekemää positiivisia, terveyttä tukevia tekoja ja valintoja. Ja nämä teot ovat niitä, jotka ratkaisevat, eivät pelkät kauniit ajatukset.

Kun sitten kykenee tekemään oikeita valintoja ja sammuttamaan anoreksian ääntä, saa tuntea aitoja onnistumisen kokemuksia. Nämä onnistumisen kokemukset lisäävät sairastavan itseluottamusta. Itseluottamuksen kasvattamisen näenkin yhtenä tärkeimpänä tekijänä toipumisen tukemisessa. Itseluottamus antaa nimittäin rohkeutta tehdä lisää positiivisia tekoja, jolloin syntyy positiivinen onnistumisen kehä. Tällöin posiitiiviset teot ja itseluottamus lisäävät rohkeutta päästää irti sairaudesta. Ja pikkuhiljaa sairaudesta irtipäästäminen tekee niiden toivottujen unelmien toteuttamisesta mahdollista.

Miten toivoaan sitten voi ylläpitää vaikeina, epätoivoisiltakin tuntuvina hetkinä? Ensinnäkin onnistumisen hetkinä olisi hyvä painaa tarkalleen mieleen se tunne, jopa kirjoittaa ylös asiat, joissa on onnistunut. Tällöin vaikeana hetkenä voi muistella menneitä onnistumisia, joista saa voimaa kohdata uusia haasteita.

Sitä toivon ylläpitäminen nimittäin edellyttää: itsensä haastamista. Näitä haasteita ja tavoitteita tulevaisuuteen kannattaa toipumisvaiheessa ryhtyä ihan tietoisestikin rakentamaan. Sairaista tavoista luopuminen vaatii aina itsensä ylittämistä, mutta vain sitä kautta on mahdollista saavuttaa pystyvyyden tunnetta, eli uskoa ja toivoa. Tämän vuoksi toivoa voikin ylläpitää parhaiten tekemällä positiivisia, terveyttä tukevia tekoja. Tämä ei tarkoita välttämättä sairaudesta luopumista kerralla tai mitään maailmaa mullistavaa, jo pienet valinnat arjessa auttavat tukemaan uskoa itseen ja omiin kykyihin. Jokainen tietää itse omat rajansa, ja millaisiin muutoksiin on valmis ja kykenee, mutta jokainen pienikin askel oikeaan suuntaan on tärkeä.

Toivon ylläpitämisessä myös läheisillä ihmisillä on tärkeä rooli. Kun olo tuntuu epätoivoiselta, tulisi jokaisella sairastavalla olla joku läheinen tai muu luotettava ihminen, esimerkiksi hoitohenkilökunnasta, joka voisi ylläpitää toivoa. Usein läheiset näkevät toipumisen edistymisen ulkopuolelta paremmin kuin sairastava itse, joka vaatii itseltään usein paljon, ja voivat muistuttaa jo saavutetuista tärkeistä etapeista paranemisen polulla. Itselleni esimerkiksi perheeni tuki on ollut tässä suhteessa korvaamattoman tärkeää.

Toivoa voi saada myös vertaistuen avulla. Erityisesti toisten vaikeasta tilanteesta selvinneiden tarinat antavat uskoa myös itseen: jos tuo onnistui, miksen onnistuisi minäkin? Minulla erään teistä lukijoistani toipumistarina pitkän sairastamisen jälkeen on ollut niin vaikuttava, että olen saanut siitä valtavasti voimia ja uskoa omaan paranemiseeni. Myös muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien sairastavien jakamat pienet onnistumiset ovat rohkaisseet minua oikeisiin valintoihin. Lisäksi seuraan aktiivisesti muutaman muun sairastavan blogia, ja erityisesti yksi on antanut minulle toivoa joka viikko kirjoituksillaan. Toivon, että jollekin teistä lukijoistani tämä minun blogini ja jakamani onnistumisen kokemukset antavat toivoa.

Lopuksi on tärkeää muistuttaa vielä vanhasta mietelauseesta: toivoa on niin kauan kuin on elämää. Vaikka se on kauniisti sanottu, se ei ole pelkkää sanahelinää, vaan pitää täysin paikkaansa. Meillä jokaisella on mahdollisuus nousta, on suo sitten ollut kuinka pitkä tai syvä tahansa. Ja minä olen vielä joskus meille kaikille siitä hyvä esimerkki. Sitä, mitä reittiä polkuni kulkee ja milloin määränpääni saavutan, en vielä tiedä. Mutta päämäärä on tärkein. Ja sinne pääsemisen suhteen en aio koskaan menettää toivoani. Älä menetä sinäkään.

 

 

 

 

<3: Ida

 

 

Minä

Olen keskittynyt blogissani lähinnä kertomaan sairaudestani ja taistelustani anoreksiaa vastaan. Nyt saattavat kuitenkin jotkin lukijani pettyä. Tämä tekstini on nimittäin omistettu jollekin ihan muulle kuin anoreksiamörölle, nimittäin jollekin paljon arvokkaammalle, nimittä minulle, Idalle.

Minä olen nimittäin paljon muutakin kuin anorektikko. Olen isosisko maailman rakkaimmalle pikkusiskolleni Fannylle. Lisäksi olen ehdoitta rakastettu tytär ja lapsenlapsi. Olen myös tärkeä ystävä ainakin yhdelle, tai muutamalle, ihmiselle, ja toivottavasti myös hyvä kaveri useammalle lisää. Koen myös yhä olevani lastentarhanopettajaopiskelija, mistä olen vieläpä ylpeä, vaikka opiskeluni ovatkin olleet nyt jo jonkin aikaa tauolla.

Luonteeltani olen iloinen, haaveileva, pohdiskeleva ja rauhallinen. Vaikka sairaus on saanutkin minut näkemään maailman mustempana, olen perusluonteeltani positiivinen, ja usein hymyni kaunistaa kasvojani ja kovaääninen nauruni kuuluu jo kaukaa. Lisäksi olen melko vilkas, ja elehdin voimakkaasti, kun innostun selittämään jotakin asiaa. Vieraiden ihmisten seurassa saatan aluksi kuitenkin vaikuttaa hieman ujolta tai sisäänpäinkääntyneeltä, mutta tunttujen ihmisten seurassa olen kaikkea muuta.

Parhaimpiin puoliini kuuluu helskyvän nauruni ja ihanan hymyni lisäksi yleinen positiivisuus elämää kohtaan. Huomaan ajattelevani kauniisti ihmisistä, enkä epäröin antaa hyvää palautetta muille. Kuten huomaatte ehkä teksteistäni, tarpeen vaatiessa osaan kannustaa myös itseäni. Hyviin puoliini kuuluukin myös ehdottomasti empaattisuus ja aito välittäminen muista. Ymmärryksen lisäksi ystäväni voivat luottaa minuun, ja olen rakkaimmille ihmisille hyvin lojaali. Lisäksi olen määrätietoinen ja sisukas, todellinen sisupussi suorastaan, ja yritän aina parhaani kaikessa, mihin vain ryhdyn.

Tämä sisukkuuteni on kuitenkin niin vahvaa laatua, että sitä voidaan pitää jo osana heikkouksiani. Vaadin nimittäin itseltäni, ja välillä muiltakin ihmisiltä, usein liikaa ja pyrin parhaaseen mahdolliseen tulokseen. En siis anna itselleni juuri armoa, kun johonkin ryhdyn, ja tämä on varmasti vaikuttanut sairastumiseeni. Lisäksi olen perinyt äidiltäni tavattoman vaikeuden tehdä päätöksiä. Minun on myös lapsesta saakka ollut vaikea näyttää tunteitani ja puhua niistä. Päästänkin lähelleni vain minulle kaikkein lähimmät ystäväni.

Harrastan musisointia. Pienenä aloitettu muskari ja kanteleen soitto vaihtui pian pianoon, ja nyt myöhemmin aikuisiällä olen aloittanut kitaran soiton. Lisäksi olen jo useamman vuoden ollut kova tekemään käsitöitä ja askartelemaan sekä maalaamaan, ja parhaimpina talvina onkin valmistunut useammat kymmenet villasukkaparit joulupaketteihin. Lisäksi olen parhaan ystäväni kanssa harrastanut jo pienestä pitäen kävelyä, ja usein muiden leikkiessä hippaa miedän välituntimme kuluivat koulussa juoruillessa ja ympräi pihaa käppäillessä. Olen harrastanut myös tanssia, lapsena balettia ja myöhemmin ystäväni kanssa showtanssia ja aikuisiällä Zumbaa, joka nyt on jäänyt heikon kuntoni vuoksi väliaikaisesti tauolle. Lisäksi olen harrastanut kouluaikoina näyttelemistä loistaen usein koulunäytelmiemme päätähtenä. Harrastuksekseni voidaan nykyään kaiketi myös laskea päivitäinen tv:n katseleminen. Häpeäkseni myönnän olevani koukussa muun muassa Salattuihin Elämiin, vaikka olen vannonut jättäväni niiden seuraamisen jo useampaan kertaan. Lisäksi harrastan kirppareilla kiertelyä ja shoppailua lähes viikottain. Samanlaiseksi harrastuksekseni voidaan laskea isäni kanssa keilailu, jossa tosin joudun yleensä nielemään tappioni. Uusin harrastukseni on ruoanlaitto, jossa kehityn koko ajan. Yhdeksi tärkeimmiksi harrastuksekseni on viimeisten kuukausien aikana mudostunut tämä blogini kirjoittaminen, josta olen saanut valtavasti voimia taistelussani syömishäiriötä vastaan.

Pidänkin kirjoittamisesta, ja äidinkieli oli erityisesti yläaste- ja lukioikäisenä lempiaineeni koulussa. Lisäksi pidän musiikin kuuntelemisesta, suosikkeihin lukeutuvat monet suomalaiset naisartistit kuten KaijaKoo, mutta Apulanta ja Jukkapoika jäävät hyväksi kakkoseksi. Pidän myös rauhallisista kävelyistä hyvän ystävän seurassa. Ennen kaverinani kävelyilläni oli myös rakas koiramme Helmi, jonka poismeno kesällä kosketti. Koirista pidän silti edelleen. Lisäksi olen pitänyt lapsista asti muumeista, ja keräilen muumiastioita yhä. Muumimukistani tykkään juoda hyvää vihreää tai valkoista teetä. Ruoista olen aina pitänyt jäätelöstä, lisäksi tykkään muroista ja raejuustosta, yhdessä tai erikseen, sekä kala- ja äyriäisruoista. Usein minut tunnistaa jo kaukaa pinkistä asustani, ja vaaleanpunainen onkin ikuinen lempivärini. Tykkään myös tehdä, ostaa ja antaa, sekä tietysti myös saada, pieniä lahjoja, ja joulu on ehdottomasti lempijuhlani. Suuri nautinnonlähteeni on nukkuminen, ja nukunkin lähes joka yö kymmenentunnin yöunet.

Nukkumisen lisäksi nautin elämässä eniten viettäessäni aikaa minulle rakkaitten ihmisten seurassa. Mikään ei ole mukavampaa, kun viettää aikaa rakkaan siskoni seurassa kaupungilla yksinäisen viikon jälkeen tai tavata parasta ystävääni tai muita minulle rakkaita ihmisiä pitkästä aikaa. Nautin myös pienistä asioista, kuten kun onnistun tekemään kirpputorilla tai alennusmyynneisä todellisen löydön, erityisesti vaatteen, joka saa minut tuntemaan itseni kauniiksi, tai kun uusin reseptikokeiluni onnistuu. Saan myös nautintoa muista onnistumisen kokemuksista, kuten kun teen täyskaadon keilailussa tai rikon oman ennätykseni. Todellisen onnistumisen kokemuksen saan, kun saan kontaktin johonkin lapseen, ja pääsen mukaan hänen maailmaansa. Myös auringonpaiste ja lehtien kaunis punertava väri puissa saa minut hymyilemään. Nautin myös illalla, kun raskaan päivän päätteeksi onnistun rentoutumaan sohvalle yhdessä äitini ja herkkuiltapalani kanssa hauskaa tv-sarjaa katsoen.

Rakastankin perhettäni yli kaiken, ja olisin valmis tekemään perheenjäsenteni puolesta mitä vain, ja onnekseni tiedän asian olevan myös toisin päin. Minulle rakkaat ihmiset ovatkin elämässäni etusijalla, ja näihin lukeutuvat perheeni lisäksi ennen kaikkea myös hyvät ystäväni ja rakkaat isovanhempani.

Sen sijaan en pidä vähempi- tai heikompiosaisten ihmisten sorsimisesta, ja pyrin tulevassa työssäni puuttumaan mahdollisimman tehokkaasti kiusaamiseen, jota myös päättötyöni käsittelee. Arvostankin ihmisten erilaisuuttaa, ja rasistiset kommentit ja huomautukset saavat ihoni kananlihalle. Samoin en voi sietää väkivaltaa, etenkään kun se kohdistuu lapsiin. Vihaan myös epäonnistumista, ja olen aina ollut huono häviämään. Pyrin kuitenkin kääntämään tämän piirteen voimavarakseni sairauttani vastaan: tätä taistelua en häviä. En myöskään erityisesti pidä varsinaisesta urheilusta tai etenkään sen tuijottamisesta tv:stä, lukuunottamatta jääkiekon MM-kisoja, jotka minun on aina pakko vahdata isäni kanssa. Enkä pidä kahvin kitkerästä mausta vaikkakin sen tuoksusta kyllä. Eniten tällä hetkellä vihaan kuitenkin Anoreksiamörköä, joka on tullut pilaamaan elämääni.

Unelmoin vielä valmistuvani lastentarhanopettajaksi, erikoistuvani, tekeväni töitä päiväkodissa erityislasten parissa, ja ehkä perustavani siskoni kanssa oman yksityisen päiväkodin. Haaveilen myös ulkomaanmatkoista, markustavani perheeni ja hyvän ystäväni kanssa Pietariin, Köpenhaminaan ja Australiaan, ja näkeväni vielä Suomen Lapin ruska-aikaan. Toivon myös olevani vielä, toivottavasti mahdollisimman pian, niin hyvässä kunnossa, että voisin jatkaa minulle rakasta tanssiharrastustani. Haaveilen myös kohtaamani elämäni (palo)miehin, joka rakastaisi minua omana itsenäni, ja ehkä perustavani perheen tämän kanssa. Ennen kaikkea haaveilen kuitenkin tällä hetkellä ihan tavallisesta arjesta ilman sairautta, olevani vapaa ja terve.

Tämän tekstini tarkoitus oli osoittaa, että minä olen paljon muutakin kuin Anoreksia tai anorektikko. Ja niin olet sinäkin. Kukaan ei ole yhtä kuin sairaus. Jokaisessa meissä on paljon muutakin, vaikka sairaus välillä yrittääkin peittää oikean persoonallisuuden alleen. Tärkeää olisikin meidän jokaisen muistaa, että sairauden kuoren alla on aina arvokas ihminen, johon tutustuminen on antoisa retki. Toipumiseni myötä toivon minäkin saavani tutustua yhä paremmin siihen aitoon Idaan anoreksian takana. Lähdethän kanssani tälle tutkimusmatkalle?

<3: Ida