keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Toukokuuni kohokohtia

On tullut taas aika päivitellä hieman kuulumisiani, ja tämän kohta jo menneen kuukauden kohokohtia, pieniä hymyn hetkiä ja Suuria Elämän kokemuksia. Tässä siis hieman kertomusta kuvien kera sitä, millaisissa merkeissä olen tätä keväistä kuukautta viettänyt.  Siis matka minun arkeeni ja erityisesti juhlahetkiini toukokuun aikana, olkapaas hyvät!

Yksi kuukaudern ehdottomia kohokohtia on ollut toukokuun alussa alkanut yhteinen uskontokasvatuksen kurssi rakkaan Fanny-siskoni kanssa. Ideoita on vaihdeltu jo puolin ja toisin, samalla alalla kun olemme, mutta kyseinen kurssi oli ensimmäinen, joka teki meistä käytännössä opiskelukavereita. Tästä on haaveiltu, tätä on odotettu, ja vihdoin nyt, kun oma opiskelukunto alkaa olla kunnossa, se tällaisella yhteiskurssilla onnistui. Muutenkin opeiskelukuviot ja niiden loppuunsuorittaminen alkavat sujua, ja palkintona kovasta uurastamisesta hyvältä on myöskin tuntunut edellisten kurssejen opintopisteiden kilahtaminen opintorekisteriin.



Toukokuun alussa olin myös jo kuukausi takaperin varaamani kampaajareissu. Monta tuntia istuin kampaamon tuolilla, kun hiuksiani sävytettiin jälleen asteen verran vaaleammiksi, leikattiin, pestiin ja hoidettiin käsittelyllä. Ja voi kuinka ihana tällainen arjen hemmotteluhetki varsin ihanan uuden luottokampaajan käsittelyssä tuntuikaan! Vastaavan hemmotteluhetken sain kokea myös kauneussalongissa, kun kävin jälleen huollattamassa ripsiäni kimaltavilla "timanteilla" koristeltuna tietysti.

Toukokuussa vietettiin myös tärkeää äitienpäivää. Mummolle oli jo äitienpäivälahja valmiina, jota en sitten koskaan päässyt antamaan, mikä sai kyyneleen silmäkulmaan. Mutta omaa Rakasta äitiäni pääsin perinteisesti muistamaan. Hemmottelimme äitiä herkkuaamupalalla sänkyyn laulun ja itsetekeminen korttien ja lahjojen kera. Lisäksi hukutimme erilaisten merkkipäivien johdosta isän kanssa  äidin kukkiin  suurilla ruusukimpuilla peräti kolmena päivänä peräkkäin.






Myös itse pääsin kukista nauttimaan, kun ostin huoneeseeni vaaleanpunaisen ruukkuruusun, joka on ihme kyllä säilynyt ainakin jonkinlaisessa kunnossa olemattomasta viherpeukalostani huolimatta. Kyllä kukat vain piristävät heti koko huoneen tunnelmaa, ja ennen kaikkea mielialaa!



Äitienpäivästä huolimatta toukokuun tärkein ja tunteikkain tapahtuma oli kuitenkin ehdottomasti rakkaan mummoni hautajaiset, joita vietettiin kauniissa kirkossa taivaankin itkiessä ja Ystävä sä lapsien -virren soidessa. Niin kovin surullinen, ikävää kuvastava tapahtuma, ja kuitenkin samalla niin kaunis ja jollakin tavalla suuresta kaipuusta huolimatta Ihana muistelutilaisuus. Tilaisuus jättää hyvästit mutta ei suinkaan muistella viimeistä kertaa.


Myös muissa merkeissä on tullut papan luona kuukauden aikana vierailtua, ja yhteydenpitoni rakkaan pappani kanssa on pysynyt tiiviinä, ja onpa tullut pappaa muutamilla ruokapakeiteillakin taas muistettua. Isovanhempani ovat olleet minulle läpi elämäni niin tärkeänä tukena, että haluan nyt raskaana aikana tarjota sitä vastavuoroisesti papalleni niin hyvin kuin vain osaan, ja saanhan noista viesteistä ja vierailuista aina niin paljon itsellenikin!

Kuukauden jännimmät hetket sen sijaan koin telkkarin ääressä, kun yhdessä isäni kanssa taas perinteisesti seurasimme jääkiekon MM-kisoja. Joukkue jäi mieleen positiivisena yllättäjänä, ja kannustus oli sen tasoista! Ja vaikka sitä ihan kaikista kirkkainta mitalia ei tullutkaan, ei voi muuta kuin olla tyytyväinen: kerta kaikkiaan hieno suoritus joukkueelta, johon kukaan ei oikein tahtonut uskoa. Hopea ei ole häpeä.

Materialistista onnea sain kokea äitin kotiutuessa shoppailureissultaan minulle osoitettu "pariisilaismekko" mukanaan! Olin kyseistä mekoa käynyt jo etukäteen sovittelemassa, mutta jostakin syystä se oli kuitenkin vielä jäänyt kauppaan, ennen kuin äitini pääsi sillä minut ilahduttamaan. Helteiden sitten koitttaessa kotiutui viimeisen luennon jälkeen itselleni piristykseksi valkoinen pitsiunelma. Taidan olla parantumaton mekkofriikki, kuten huomaatte!






Ilmojen vihdoin lämmitessä nautin myös ensimmäistä kertaa tänä kesänä toukokuussa lounaan omalla terassillamme. Ja voi kuinka paljon paremmalta se maistuikaan raikkaassa ulkoilmassa auringon paisteessa vasta leikatun nurmen tuoksuessa! Terassilla on muutenkin tullut vietettyä aikaa auringossa loikoillen kirjan kera -aina kun vain aika ja sää ovat sen sallineet!

Tyttöjenkin talolla on tullut käytyä joogailemassa säänöllisesti, ja kevätkausi päättyikin tyttöjen talon kevätjuhliin. Mistään "suurista bileistä" ei voida ehkä puhua, mutta iltapäivä ja alkuilta kuluivat mukavasti origamiperhosia paperista käännellen, tanssiesiyksestä nauttien ja hyvässä seurassa rennosti jutustellen, ja mikä tärkeintä tutustuin taas muutamaan uuteen, ehdottomasti tutustumisen arvoiseen tyyppiin! 



Myös uusia makummailmoja on tullut lounaan osalta koettua. Extempore-reissulla Mcdonladsiin tuli syötyä ensimmäinen hampurilainen moneen, moneen vuoteen, ja ai että maistui vaihteeksi hyvältä! Ja itseasiasa tämä makunautinto tuli toistettua toukokuussa vielä toistamiseenkin.




Kuukauteni huipentui jälleen omaan viikonloppuun itsekseni, kun vanhemmat päättivät lähteä helteisen viikonlopun kunniaksi mökkeilemään. Ruokailut eivät tuottaneetkaan omalla vastuulla enää minkäänlaista ongelmaa, ja kun luottamus omaan pärjäämiseen oli niin vahvoilla kantimilla, pystyin jopa aidosti nauttimaan omasta rauhastani, omasta ajasta ja "talon rouvuudesta".  Pidin salkkarit-maratonia, kiroilin lätkämatsia telkkarin äärellä, luin terassilla ja otin aurinkoa, vähän shoppailin, sekä tietysti herkuttelin suklaisilla makeisilla!

Tässä siis hieman tämän keväisen kuuukauteni kohokohtia. Niin paljon on taas mahtunut kuukauteeni, Suuria tärkeitä kokemuksia ja tunteita, ja onneksi myös niitä pieniä onnen hetkiä. Hampurilaisen lisäksi olen kevään aikana kokenut myös paljon muita onnistumisia Mörkö-rintamalla, mutta niihin palaan toisessa hetkessä tarkemmin. Siihen asti, pitäkäähän itsestänne huolta ja hymy herkässä!

<3: Ida

torstai 22. toukokuuta 2014

Kohtaaminen toisen anoreksiaa sairastavan kanssa

Olen tavannut jonkin verran muita anoreksiaa sairastavia, mutta he ovat pääsääntöisesti olleet Ystäviäni, sillä toisen samaa sairautta sairastavan kohtaaminen on ollut minulle vaikeaa, ja niinpä olen tietoiesti vältellyt tällaisia tilanteita. Osasto-olosuhteet tietysti pakottivat minut muiden sairastavien seuraan, mutta sielläkin koin muiden sairastavien läsnäolon enimmäkseen vaikeana ja ahdistavana sen sijaan, että olisin kokenut kannattelevaa vertaistukea.

Toki Ystävieni tapaamisissa olen kokenut vahvasta samaistumiseta seurannutta syvää ymmärrystä, myötäelämistä, ja saanut tukea, jota muu kuin toisen saman kokenut ei voi antaa, mistä olen kiitolllinen tutustuttuani teistä moniin. Etenkin hieman vieraampien samaa sairastavien kanssa tilanne on kuitenkin ollut vaikeampi. Niinpä suuresta halustani auttaa ja tarjota vertaitukea muun muassa teistä lukijoista usealle, olen kieltäytynyt tämän asian nurjan puolen vuoksi monista tapaamisista, ajatellen, että sen aika koittaa, kun olen itse tarpeeksi varmoilla vesillä.

Jokin aikaa sitten törmäsin kuitenkin täysin sattumalta nuoreen naiseen, joka selvästi sairasti anoreksiaa, ja tämän jälkeen tapasimme toisiamme olosuhteiden sanelemana pakkona lähes koko kevään ajan. Yllätin kuitenkin itseni huomaamasta, ettei hänen kohtaamisensa aiheuttanut sisälläni enää samanlaista tunnemylläkkää, kuin se olisi joskus aikaisemmin varmasti aiheuttanut. 

Sairauteni alkuaikoina toisen anorkesiaa sairastavan henkilön kohtaaminen olisi varmasti vaikuttanut, ja vaikuttikin, minuun ja omaan sairauteeni hyvin negatiivisesti, ja niin se vaikuttikin esimerkiksi ollessani ensimmäistä kertaa osastolla. Varoitusmerkin sijaan näin minua huonommassa kunnossa olevissa potilaissa sairaan kierolla tavalla tuossa tilassa jotakin kadehittavaa, tavoittelemisen arvoista, jopa ihailtavaa, jolloin muiden sairastavien seura sai minut yhä vain sairaammaksi.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka yksi vertaistuen vaaratekijöistä syömishäiriötä sairastavien kohdalla on sairauden taipumus jatkuvaan vertailuun siitä, kuka on "paras anorektikko" ja kaikista laihin, siis terveen ihmisen näkökulmasta sairain ja huonoimmassa kunnossa. Myös minä olen vertaillut itseäni ajoittain paljonkin toisiin sairastaviin. Aina sen vaikutus on kuitenkin ollut negatiivista. En ole saanut mitään tyydytystä siitä, kun olen huomannut olevani meistä se huonokutoisempi, mutta en sijaan kuten edellä kuvasin, olen saanut paljon vettä anoreksiamyllyyn siitä, kun oman, usein vääristyneen, arvion mukaan olen ollut meistä se paremmassa kunnossa oleva.

Vaikka sairauden "hienous" on kadonnut silmistäni jo oikeastaan aikaa sitten täysin, ja siksi toiset sairastavat eivät saa enää kultaista kruunua päähänsä silmissäni, vaan päin vastoin, ei toisen sairastavan kohtaaminen ole ollut helppoa silti vieläkään. Kateuden sijaan olen, anoreksian menetettyä kokonaan kultareunuksensa, jo jonkin aikaa tuntenut vain pohjatonta pahaa oloa, ja toisen sairastuneen näkeminen on ollut hyvin ahdistava kokemus, sillä olen tuntenut olevani ikään kuin samassa veneessä tuon surulliselta näyttävän hahmon kanssa. Jo osastolla otin usein toisten sairastavien pahan olon harteilleni, tunsin heidänkin puolestaan, kykenemättä todennäköisesti toisen ahdistusta todennäköisesti kuitenkaan millään tavalla poistamaan, tai edes lieventämään. Jollakin tavalla koin sen pahan olon, joka itsessäni oli entistä voimakkaampana, heijastaen samalla toisen tunnetta.

Empatia ja myötäeläminen on varmasti piirre, josta on paljon myös apua, ja joka usein tekee ihmisestä hyvän ja inhimillisen, sikäli kuin me sen ymmärrämme. Toisen pahan olon imemisessä itseensä mennään kuitenkin jo samaistumisessa liian pitkälle, sillä tällöin on kyse oman pahan olon lietsomisesta toisen tunteisiin keskittymisen sijaan, eikä se auta ainakaan toista, eikä usein itseääänkään. Tällöin pienen etäisyyden ottaminen toisen tilanteeseen, ja jopa itsensä pieni suojeleminen siltä on usein paikallaan.

En tiedä, olenko vieläkään täysin turvallisilla vesillä, mutta oman tilanteeni parannuttua ja päästyäni sairaudessani hieman varmemmille vesille, on tuosta mainitsemastani etäisyyden ottamisesta tullut helpompaa. Ja tämän sain huomata tavatessani tuota sairasta nuorta naista. Kykenin nimittäin toisen sairastavan nähdessäni jo katsomaan asiaa aidosti ulkopuolisen silmin. Toki myötätuntoisena ihmisenä yhä tunsin sääliä  kohdatessani tämän sairaan nuoren naisen, mutta hänen paha olonsa oli kuitenkin hänen, ei enää omani.

Lopulta asia on nimittäin niin, että minä käyn omaa taisteluansa, hän omaansa. Ehkä sillä erotuksella, että tiedän ja ymmärrän paremmin, mitä hän käy läpi. Etäisyyden ottaminen auttaa myös hahmottamaan tilanteen omalta kohdaltani toisesta näkökulmasta. Toisaalta nimittäinhän tämän tapaamisen pohjalta huomasin jälleen paremmin, kuinka pitkälle olen tullut, ja myös se, että olen nyt tässä, päässyt tähän asti, tuntuu entistä hienommalta, ja pieni ylpeyden siemenkin nousi taas tuosa kohtaamisessa pintaan. Omien kokemuksieni pohjalta myös tiedän, kuinka toinen ei voi toista pelastaa, ja vaikka halua auttaa olikin kova, tiesin, että omat mahdollisuuteni auttaa toista,minulle tuntematonta ihmistä, ovat rajallliset, jopa olemattomat.

Lopulta ajatukseni tulivatin siihen pisteeseen, että en siis voi muuta kuin toivoa hänelle kaikkea parasta, ja kääntää asian omaksi voitokseni siten,että on hienoa huomata olevani jo itse tässä. Ja tärkeintä on nyt vain jatkaa omaa taisteluani, sillä toipumisen myötä myös omat mahdollisuuteni auttaa muista sairastavia myös moninkertaistuvat. Samalla tietysti ystäviäni rinnallani tukien, toisaalta myös hyväksyen sen, että minä en voi kaikkia pelastaa. Sillä tuesta huolimatta lopulta jokaisen on tästä itse itsensä pelastettava, mutta ystäviä tarvitsee meistä jokainen.

<3: Ida

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Pienin askelin eteenpäin syömisessä

Suurin haasteeni toipumisessa on omalla kohdallani on ollut painon nousemisen vaikeuden lisäksi muutoksen tekeminen ruokavaliooni. Jo pelkkä ajatus tästä on tuntunut niin vaikealta, että olen jopa lähes itkun partaalla rukoillut, ettei tarvetta tai pakkoa muutosten tekemiseen tulisi.

Nyt olen kuitenkin kyennyt muutokseen, myös tällä osa-alueella, jopa niin, että aloite ja motivaatio on lähtenyt itsestäni. Olen edennyt pienin askelin tosin, mutta pystynyt muutokseen kuitenkin, ja se on pääasia. Koska uskon, etten ole ainoa, joka kamppailee samojen asioiden kanssa, päätin hieman kertoa siitä, miten minä olen muutoksia tehnyt, mikä on konkreettisesti ollut minun polkuni. Siis mikä on ollut minun tieni onnistumiseen ja mitä olen tästä onnistumisestani saanut, sekä mitä tarkoitan sillä, että onnistuminen ruokkii aina onnistumista.

Koska kykyni muutokseen on ollut rajallinen, olen lähtenyt kasvattamaan ruokamääriäni pienin askelin. Toisille sopii nopeampi tahti, toiset hyötyvät kerralla isomman ateriasuunnitelman käyttöön ottamisesta, sillä joillekin on varmasti helpottavaa tietää, että kun ottaa kerralla käyttöön isomaan ateriasuunnitelman, voi siinä jonkin aikaa pysyäkin, eikä muutoksia tarvitse tehdä jatkuvalla syötöllä. Minun on täytynyt tehdä lisäyksi ateriasuunnitelmaani pienin askelin. Leikkele, desilitra ja keksi kerrallaan olen edennyt ja ruokavaliotani kasvattanut. Mutta pääasia kuitenkin on, että olen niitä tarpeellisia muutoksia tehnyt. Ja lopulta olenkin onnistunut kasvattamaan syömisiäni yhden kunnon aterian verran.

Mutta koska päästäkseen eteenpäin, on kovin pieniä muutoksia tehtävä paljon, jotta niillä olisi merkitystä. Itse olenkin säätänyt ajatukseni sille taajuudelle, että koska muutokset ovat pieniä, täytyy niitä myös tapahtua jatkuvasti. Olen siis tehnyt pieniä lisäyksiä noin pari viikossa, ja se on tuntunut omalle kohdalleni sopivalta tahdilta. Olen lisännyt keksin välipalalle, muutaman leikeleen lounasvoileivän päälle, hilloa aamupuurooni ja niin edelleen. Oikeastaan kun olen edellisen muutoksen tehnyt, olen alkanut jos pohtia seuraavaa, sillä tiedän, ettei paikoillaan jumittaminen ole vaihtoehto. Näin olen myös välttynyt sen asian puntaroinnilta, pitäisikö muutoksia tehdä vai ei ja ovatko ne varmasti tarpeellisia, ja saanut myös irroitettua muutosten tekemisen myös painon jatkuvasta seruaamisesta. Sillä sairaus varmasti keksii kyllä verukkeen jos toisenkin välttyäkseen muutoksilta.

Mahdollisuuteni edetä tällä tavalla pienin askelin on kuitenkin edellyttänyt sitä, että ateriasuunnitelmani on ollut alunperinkin kunnossa, ja vaatinut vain hienosäätöä aina energian kultuksen lisääntyessä painon ja voinnin kohetessa. Jos syöminen on vielä minimaalista ja täysin riittämtöntä, on tietenkin tehtävä muutoksia nopeammassa tahdissa jo kunnossa ja terveenä pysymistä ajatellen. Koska painoni ja syömiseni ovat kuitenkin olleet suhteellisen turvallisissa kantimissa ja stabiileina jo pidemmän aikaan, on tällainen pienin askelin eteneminen ollut siis mahdollista.

Koska siis tämä ateriasuunnitelmani perusrakenne on ollut kunnossa, ja tarkistettu yhdessä ravitsemusterapeutin kanssa, olen kyennyt lisäyksiä tehdessä myös kuuntelemaan omia makumieltymyksiäni, ja lisäämään sitä, mikä on sillä hetkellä tuntunut mieluisimmalta ja helpoimmalta. Ravitsemusterapeutinkin sanoma lisäysten suhteen onkin ollut selvä: ykkösasia on energian lisääminen, ja kaikki käy. Kun siis mitään suurempia puutteita ruokavaliossani ei ole ollut, olen ajatellut, että mikä tahansa lisäys on ihan yhtä hyvä. Ja ennen kaikkea: aina parempi kuin ei mitään lisäystä ollenkaan.

Myös lisäämisajankohtien suhteen olen kuunnellut itseäni, niin lisäysten käyttöönottamisen kuin lisäysen ajankohdan suhteen päivän sisälläkin. Tämä ei nyt tarkoita millään muotoa sitä, että olisin lykännyt lisäyksiä hamaan tulevaisuuteen milloin milläkin verukkeella, vaan päinvastoin sitä, että olen tarttunut jokaiseen tilaisuuteen, ja tehnyt muutoksia aina kun ne ovat olleet mahdollisia. Kaikilla meillä on vaikeita päiviä, joilloin eteenpäin puskeminen on yhtä tuskaa, jos ei mahdotonta, mutta kaikilla meillä on myös niitä helpompia, parempia hetkiä. Ja taito on käyttää näitä parempia hetkiä omina mahdollisuuksinaan toipumisen tukemiseen ja etenemisen hyödyntämiseen, on tärkeää.

Eli pienin, jatkuvin askeli, itseä kuunnellen. Se on ollut minun avaimeni tässäkin asiassa. Ja se on tuntunut omalle kohdalleni parhaalta, toimivammalta ratkaisulta.

Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että kaikki olisi sujunut kivuttomasti, ei suinkaan. Vaikeaa on ollut, ahdistanut on, ja pelottanutkin vähän, sen myönnän, mutta mikä tärkeintä jostain löytämäni Rohkeuden ansiosta kaiken pelon ja ahdistuksenkin keskellä olen kyennyt siihen. Nimittäin Muutokseen. Olen ottanut askeleita oikeaan suuntaan, olen mennyt pelkoja päin, olen uskaltanut ja onnistunut. Olen edennyt, pienin askelin, mutta edennyt kuitenkin.

Sillä juuri muutos, eteenpäin meneminen, ne ovat parhaita ratkaisuja tilanteen kroonistumisen estämiseen. Sillä mitä pidempään paino jumittaa paikallaan, sitä ahdistavammaksi muutokset muuttuvat. Ja sitä vaikeammalta tuntuu ottaa aina se seuraava askel, tämän olen saanut todeta ainakin omalla kohdallani. Pääasia on siis, että lähtee liikkeelle, ja jatkaa siitä sitten eteenpäin. Toki me kaikki tarvitsemme pitkässä taistelussamme välillä hengähdystaukoja, mutta tilanteeseen ei saa jäädä kiinni, silloin kun tarvetta muutokselle selvästi on.

Ja sitten tulee se lohduttavin osuus: Voin nimittäin vakuuttaa, että painoni ei lisäysten johdosta ole syöksynyt anoreksian syöttämien pelkojen mukaisesti huimaan hallitsemattoman nousukiitoon, ei suinkaan, eikä se ole tavoitteenakaan. Se on ehkä noussut himpun verran silloin tällöin, ja parhaimmillaan pääsyt tavoitteen mukaiseen jatkuvaan mutta hyvin maltilliseen nousuun.

Jo ennen painon minkänlaista nosuua olen kuitenkin ruokavalioni kasvattamisen myötä saanut aimo annoksen energiaa jaksamiseeni arjessa. Tuntuu kerta kaikkiaan ihanalta, kun jokaista askeltaan ei tarvitse miettiä, energiaa riittää myös yllättäviin ohjelmanumeroihin, eikä kaikki energia kulu pelkästään jokapäiväisestä arjesta selviämiämiseen.

Nälkäni on pysynyt kurissa, ja tämän ansiosta mieleni on täyttynyt niin paljon mielenkiintoisimmista asioista kuin ruoka. Jaksan taas keskittyä opiskeluun, jaksan taas harrastaa, nauraa ja tavata ihmisiä. Minulla on energiaa suunnitella kesän ohjelmaa, haaveilla tulevasta ja pohtia vähän näin filosofiluonteena syvällisiäkin.

Kaiken suunnittelun, haaveilun, Elämisen ja energian keskellä tunnen nauttivani Elämästä yhä vain enemmän hetki hetkeltä. Jaksan taas nauraa, huomata ympäristöstäni poitiivisia asioita, ja puuhailla kaikkea minulle mieleistä.Ja toisaalta jaksan myös jatkaa surun keskellä. Jaksan elää, tuntea, ja vain olla.

Kaikkein suurin vaikutus lisäyksillä on kuitenkin ollut psyykkisiin voimiini taistella Mörköä vastaan. Jokainen teko, jokainen muutos oikeaan suuntaan on ollut kuin puukon isku Mörön rintaan. Jokainen niistä on vahvistanut minua, ja näin ollen heikentänyt Mörköä. Muutokset ja niihin pystyminen, itsen ylittäminen ovat antaneet minulle uskoa itseeni, ja kaloreita suurempi merkitys jokaisella lisäsuupalallisella onkin ollut itseluottamukseeni. Jokaisen muutoksen jälkeen tunnen olevani vahvempi, vapaampi ja ylpeämpi itsestäni Onnellisempi siitä, mitä olen saavuttanut, ja silti halukkaampi suuntaamaan taas eteenpäin.

Sillä niin se vain on, kuten olen useasti todennut, että onnistuminen ruokkii onnistumista. Kun omat voimat ja itseluottamus kasvavat, antavat ne tarvittavaa rohkeutta suunnata taas eteenpäin ja tarttua uusiin haasteisiin. Ja samalla kun muutoksien hyvät vaikutukset alkavat kasaantua, alkaa Elämän nälkä kasvaa ja halu kurkistaa vielä seuraavan mahdollisuuden taakse aina vain kasvaa.

Kaikista tärkeintä näiden pienten, mutta sitäkin tärkeämpien muutosten vyöryssä onkin ollut, että kaipuuni palata normaaliin Elämään, halu päästä eteenpäin Elämässäni ja jättää vanha taakseni, siis motivaationi saavuttaa tavoitteitani, haave tuntea itseni kauniiksi ja terveeksi, siis myös normaalipainoiseksi, ja pakko myöntää, myös se salainen haaveeni tuntea itseni vielä kerran Voittajaksi, tämän tarinan Sankariksi, on kasvanut päivä päivältä.

Näiden Suurien haaveiden, tavoitteiden ja ajatusten keskellä olen kuitenkin ymmärtänyt sen, mikä on kaikkein tärkeintä: pienistä editysaskelistani nauttimisen ja iloitsemisen. Sillä juuri ne pienet muutokset mahdollistavat Suuria.

<3: Ida


torstai 8. toukokuuta 2014

Herkullinen vappuni perheen parissa

Tänä vappuna en Suuren Surun vuoksi ehkä päässyt ihan samanlaiseen vapputunnelmaan kuin joinakin edellisinä vuosina. Ja silti sisältyi tähänkin päivääni myös paljon niitä hyviä hetkiä: läheisteni seuraa, hyvästä ruoasta nauttimista ja iloista pientä puuhailua, sekä taas huomioita edistymisestäni Mörkö-rintamalla. Olimmehan päättäneet perheeni kanssa suoda itsellemme kaikesta huolimatta myös mukavan illan, sillä sitä olisi mummonikin varmasti halunnut, ja sellaisen illan me vietimmekin. Tässä siis, jälleen melko myöhässä, mutta kuitenkin, kuulumisiani minun vapustani!

Vappuaattoni alkoi talon koristelemisella juhlakuntoon. Siihen kuuluivat kaikenväriset serpenttiinit sekä ilmapallot, jotka tänä vuonna olivat kuvitukseltaan hauskoja Agry Birds -aiheisia. Kyseistä peliä en ole kertaakaan pelännyt, mutta jotenkin pelin "hahmot" vain ovat niin suloisia! Vappupallon olin käynyt Prismasta hakemassa jo hyvissä ajoin, se on kuulunut aina perinteisiini, enkä ole vielä aikuisiälläkään tästä perinteestä suostunut luopumaan! Tänä vuonna valintani oli Suuri vaaleanpunainen Barbapapa-pallo, sillä vaikka en ihan ehtinyt tuohon villitykseen lapsena, tuntui tuo pallo aivan kuin kutsuvan minua värinsä ja hellyttävyytensä vuoksi!





Iltapäivällä menin aloittelemaan vapun juhlimista Tyttöjen talolle, jossa olen käynyt harrastamassa joogaa ja kuvista nyt jonkun viikon. Olin saanut myös kutsun vappupiknikille puistoon, mutta jätin sen tällä kertaa väliin, kun ilma ei ollut tarpeeksi lämmin tällaiselle vilukissalle kuin minä. Saapuessani tyttöjen talolle, siellä olivatkin käynnissä kunnon munkinleipomispuuhailut, joihin tietysti tällaisena innokkaana kotikokkina liityin mielihyvin! Ihanat muistot lapsuudesta, jolloin joka vappu paistoimme äitin kanssa munkkeja ja teimme yhdessä kotitekoista simaa, palasivat mieleeni, ja niinpä kokemuksen syvällä rintaäänellä opastinkin muita munkkien "oikeaoppiseen" rei'itykseen.

Tyttöjen talolta menin pikaisesti kotiin vaihtamaan vähän parempaa päälle. Asukseni valikoitui jälleen hennon vaaleanpunainen mekkoni, joka teille tulikin jo tutuksi Naantalin-reissultamme. Pikaisen kotipiipahduksen jälkeen suuntasinkin sitten yhdessä perheeni kanssa ravintolaan viettämään iltaa. Yhteisen surun keskellä tuntui meistä kaikista tärkeältä saada viettää ilta läheisten kanssa, eikä kenelläkään tuntunut olevan halua sen suurempaa juhlintaan. Niinpä vietimme illan rauhallisissa, mutta mukavissa ja rennoissa merkeissä Ravintola Havressa.



Kirjoitinin viime vappuna ensimmäisestä ravintolareissusta, joka tuntui silloin Suurelta asialta. Nyt tuota käyntiä ja viime vappua muistellessa en voi olla hymyilemättä ajatellessa, kuinka paljon olen taas noistakin ajoista päässyt eteenpäin, ja kuinka edistymiseni konkretisoitui taas tässä yhdessä pienessä asiassa, ravintolareissussa. Kun viime vappuna olin tapahtumasta jännittynyt, huomasivat kaikki nyt rentoutumiseni: pystyin aidosti nauttimaan niin ruoasta kuin seurasta, valitsin listasta juuri sitä, mitä eniten teki mieli, ja maistelin rohkeasti muidenkin annoksista, eikä itse syöminen silti vienyt kaikkea tilaa päästäni, vaan sen lomaan mahtui monia keskusteluhetkiä, ja myös sitä hymyäkin.

Tällaisena äyriäisten ikirakastajana, mikä on varmasti selvinnyt jo aikaisemmsita teksteistäni, päädyin kunnon annokseen valkoviini-voikastikkeessa haudutettuihin sinisimpukoita! Yhdessä perheeni kanssa nauroimme muistoillemme Ranskasta, kuinka pienen, noin kymmenenvuotiaan tytön tarmolla pistelin aikoinani poskeen kirjaimellisesti kattilallisen sinisimpukoita, ja sain samalla melkein tarjoilijan pudottamaan silmänsä!




Iltapalaksi nautiskelinkin sitten ensimmäistä kertaa vuosiin vappumunkkeja! Ja voi kuinka taivaalliselta ne maistuivatkaan pitkän tauon jälkeen! Kertakaikkisen ihana uusi löytö siis herkkupuolella taasen!




Vappupäivä menikin sitten kotona lepäillessä, pitkään nukkuessa ja vähän kokkaillessakin. Edellisen illan Gourmet-illallisen jälkeen oli vappupäivän päivällinen sitten hieman toisenlainen: nimittäin lähikotipizzan pitsa. Ja vaikka tämä makuelämys ei "ihan" vetänytkään vertoja edellisen illan nautinnolle, eivät vakkaritäytteeni kinkku-juusto-herkkusieni pettäneet tälläkään kertaa!



Paljon siis hyviä makumuistoja, joihin ei Mörköllä ollut sijaa, mutta ennen kaikkea tärkeitä yhdessä jaettuja hetkiä ja ihanien muistojen muistelua hymyssä, ja herkuissa, suin mahtui tähän vappuuni. Ja vaikka eivät surulliset ajatukset ja kaipuu täysin tietysti poistuneetkaan, voisin sanoa viettäneeni kaikesta huolimatta varsin onnistuneen vapun. Sillä mikä tärkeintä, vietin vappuani juuri niin kuin Minä itse halusin, siis kaikkein läheisimpienin keskellä ja kaukana Möröstä.




Toivottavasti tekin saitte viettää vappua kuten itse halusitte!

<3: Ida

lauantai 3. toukokuuta 2014

Minun pääsiäiseni

Vaikka pääsiäisestä on jo vierähtänyt tovi, ja vappukin on väliin ehtinyt mahtua, päätin kuitenkin jakaa vielä tämän tekstini pääsiäisestä. Sillä kaikesta huolimatta sain viettää hyvän pääsiäisen, jonka merkitys sitä seuranneen Suuren menetyksen jälkeen vain korostuu. Vietinhän pääsiäistä tänäkin vuonna onnellisena läheisteni kanssa yhdessä puuhaillen ja jutustellen, herkutellen ja rentoutuen ja kevään auringosta nauttien. Tässä siis kuulumisiani minun pääsiäisestäni viimeinkin, olkaapat hyvät!



Pitkänä perjantaina heräsin aamulla hyvin nukutun, lähes kymmenen tunnin yöunien jälkeen pirteänä aloittamaan tämän minulle toivoa ja kevään tuloa merkitsevän juhlan vieton. Vapaa-aamu oli ihanan kiireetön ja rauhallinen: ehdin hyvin keittää ja haudutella puuron, vaihtaa kuulumiset vanhempieni kanssa ja valmistautua päivään. Ennakkosuunnitelmistani poiketen en jaksanutkaan lähteä aamulenkille, vaan keskityin sen sijaan rauhoittumiseen kotona. Aamun ehdoton piristys oli yllätyssoitto papaltani, joka kiitteli saamastaan kortista ja toivotteli hyvät pääsiäiset ja kutsui tervetulleeksi heitä katsomaan.



Ihana päässiäisloman aloitus oli Ystäväni tapaaminen yhteisen kirpputorikierroksen mudossa, josta kerroinkin jo toisessa tekstissäni. Kävellessäni bussipysäkiltä kotiin sain nauttia ihastuttavasta auringonpaistesta ja todeta taas jälleen kerran, kuinka piristävä vaikutus keväällä todella on miunun. Aurinkoinen sää todella toi kevään rintaan, ja ihan sydämeen asti!



Kotiin päsätyäni odotti sielläkin niin kovin mieluisaa seuraa: siskoni oli nimittäin tullut poikaystävänsä kanssa meille pääsisäispäivälliselle. Ja voi kuinka ihanalta tuntuikaan vaihtaa heidän kanssaan kuulumisia ja kesän suunnitelmia! Mämmitarjoilusta tosin kieltäydyin tänäkin vuonna, toisin kuin muut, jotka hampaat irvessä urheasti neilaisivat sen pakollisen lusikallisen.

Kokonaan en pääsiäisherkuista kuitenkaan suinkaan kieltäytynyt, vaan suklaamunat maistuivat, kuten tavallista, pitkin pääsiäisen. Useampana iltana tuli vietettyä herkkuhetket pääsiäismunien kanssa tv:n edessä. Tätä oli totisesti odotettu, enkä kyllä varmasti aio odottaa seuraavaan pääsiäiseen herkutteluni jatkamista!



Lepäilyn ja loikoilun lomassa myös lauantainen sulkapallovuoro tuntui tällä viikolla oikein erityisen mukavalta -peli luisti ja voitto tuli minulle kerta toisensa jälkeen! Suurin saavutukseni Mörkö-rintamalla liittyi sekin myös liikuntaa, mihin viittasinkin jo tekstini alussa. Päätin nimittäin vihdoin viimein luopua pakkoliikkumisestani, jota minulle ovat tähän asti edustaneet jokapäiväiset kävelylenkkini. Nyt todella en vain näe enää mieltä väsyynenä, huonolla ilmalla tai kiireessä lenkille lähtemisessä, ja niinpä annoin itselleni vapautuksen: kävelylle lähtisin vain jos Minä sitä oikeasti haluaisin. Ja niinhän siinä kävi, että useampana päivänä on Elämä puuhailuineen, ihmisten tapaamisineen ja ennen kaikea rentoutumisineen tullut lenkkien tilalle, vaikka toki myös auringosta on tullut hyvällä ilmalla nautittua. Ja voi kuinka vapauttavalta se onkaan tuntunut!

Pääsiäiseni ehdoton kohokohta oli kuitenkin sunnuntainen visiittimme isäni ja sisoni anssa Rakkaille isovanhemmilleni. Vierailu sujui jutustelun, kahvittelun ja korttipelailun merkeissä. Mutta ihan Parasta oli kyllä pihakierros pappani kasvimaata ja lapsuuden tuttua leikimökkiä ja -kenttää katselemaan. Niin paljon Ihania lapsuusmuistoja sisältyy minulla noihin paikkoihin, ja etenkin tietysti ihmisiin, että ne yhä saavat väistämättä hymyn huulille! Jos olisin tuolloin tiennyt, että tuo vierailu oli viimeinen tapaamiseni mummoni kanssa, olisinko sanonut tai tehnyt jotakin toisin, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että tuo vierailu ja nuo kultaiset lapsuuden muistot isovanhemmiltani nostivat arvoaan yhä vain arvoon täysin mittaamattomaan.



Pääsiäiseni päättyi ihanaan itseni hoitamiseen ja hemmotteluun, nimittäin saunomiseen oikein pitkän kaavan mukaan! Löysimme äitini kanssa messuilta kerta kaikkiaan ihastuttavat hieromakivet, jotka jättävät kookosöljystä mukavan pehmeän tunteen iholle. Sillä voi helliä omaa kehoaan suihkussa, ja hoitaa samalla kertaa myös rasvomisen. Kivestä irtoava hiekka huuhdellaan pois, mutta iholle jää kuin taikaiskusta pehmeä tunne! Omani on mansikan tuoksuinen, tietysti vaalenapunainen, ja oikea aarre tällaiselle kuiva- ja herkkäihoiselle, mutta kuitenkin laiskalle rasvojalle!



Tämä pääsiäiseni tulee varmasti säilymään muistoissani aina. Ennen kaikkea siksi, että se sisälsi unohtumattoman vierailun mummoani tapamaan. Sitä sanotaan, että pääsiäinen on uudistumisen aikaan. Ja toihan se minullekin myös muutosta ja toivoa paremmasta muun muassa pakkoliikkumisesta luopumisen vuoksi. Ennen kaikkea tämä pääsiäinen oli kuitenkin minulle muistutus niistä hyvistä asioista, jotka haluan kaikkien muutostenkin keskellä säilyttää: minulle tärkeät ihmiset lähelläni sekä Elämän pienet hyvät hetket, jotka myöhemmin kultaantuvat arvokkaiksi muistoiksi.



Toivottavasti tekin saitte viettää Hyvän pääsiäisen!

<3: Ida

Ps. Kuvat oman kameran antia!:)