Itseä tuhoavista terveyttä tukeviin rutiineihin

Tänään tulee tuttuun arkeeni jälleen muutos, kun vanhempani jäävät lomalle. Vaikka on mukava saada seuraa päiviini, aiheuttaa muutos minussa myös jännitystä. Suurin huolenaiheeni tuntuu minulla liittyvän jälleen pelkoon tuttujen arkirutiinieni katkeamisesta. Olen viitannut syömishäiriöiselle tärkeisiin rutiineihin jo useasti aikaisemminkin, mutta nyt ajattelin kirjoittaa niistä vielä kerran.

Miksi rutiinit ovat sitten syömishäiriötä sairastavalle niin tärkeitä? Ensinnäkin rutiineihin liittyy tuttuus. On helpompi noudattaa vanhasta tottumuksesta tuttua kaavaa kuin lähteä tekemään asioita toisin. Jokaisella meistä sisältyy päiviin tiettyjä tuttuja tapoja, joita toteutamme päivästä toiseen. Tällöin ei tarvitse kyseenalaistaa omaa tekemistään liikaa. Syömishäiriöiselle tämä kyseenalaistaminen tarkoittaisi myös sairauden käskyjen kyseenalaistamista, mikä tuntuu pelottavalta. Lisäksi ylipäätään kaikki muutokset ovat sairastavalle vielä tervettä ihmistä vaikeampia, sillä tutut tavat luovat turvallisuuden tunnetta.

Turvallisuuden tunne onkin itseasiassa sairastavalle niin tärkeä, että hän on valmis uhraamaan paljon, kuten esimerkiksi joustavan ja vapaamman elämän, ylläpitääkseen tuttujen rutiinien avulla luotua turvaansa. Turvallisuuden tunteen tärkeyden ymmärtää paremmin, kun ajattelee, miten pelottavaa sairaan henkilön elämä todellisuudessa on. Sairaus syöttää sairastavan mieleen jatkuvasti erilaisia pelkoja. Sairaastavaa pelottaa esimerkiksi painonnousu, omien tunteiden kohtaaminen ja tulevaisuus. Sanotaanhan, että anoreksia on pakoa elämästä. Tällöin se voidaan käsittää myös "elämän pelkona". Toisaalta taas ylipäätään sairastaminen on pelottavaa. Sairautensa alla sairastava pelkää oman terveytensä, pahimmassa tapauksessa jopa henkensä puolesta. Sairauden ollessa voimakkaimmillaan sairas pelkää, miten hänelle käy ja kuinka hän pystyy vastustamaan sairauttaan ja jaksaa taistella sitä vastaan.

Eräs anoreksiaa sairastavan yleinen pelko on pelko kontrollin menettämisestä, mistä olen kirjoittanut jo aikaisemminkin. Sairastavan mielessä vaanii ylleensä sisäinen kaaos, johon sairastava pyrkii luomaan järjestystä ulkoisilla aikataulutuksilla ja tarkoilla rutiineilla. Tämä tuo sairastavalle hallinnan tunteen. Sairaus myös uskottelee sairastavalle, että jos hän luopuisi edes hetkeksi jostakin rutiinistaan ja kontrollistaan, hän menettäisi hallintansa koko elämäänsä lopullisesti ja sisäinen paha olo saisi vallan.

Edellä mainitsemistani syistä rutiineista luopuminen voi tuntua sairastavasta vaikealta, ajoittain jopa ylivoimaiselta, ja se aiheuttaa pelkoa. Joskus rutiineista tulee kuitenkin niin haitallisia, että niiden rikkominen on välttämätöntä. Rutiinien merkitystä on syytä pohtia silloin, kun niistä edes hetkeksi poikkeaminen aiheuttaa kovaaa ahdistusta. Ei ole normaalia, että esimerkiksi lenkin siirtäminen tai väliinjättäminen sateella tuntuu mahdottomalta. Tällöin rutiineista on muodostunut pakkoa, mikä on tyypillistä sairaudelle. Rutiineihin liittyvään pakkoon liittyy myös se, että ne eristävät muista ihmisistä ja erkaannuttavat normaalista elämästä. Tämä tarkoittaa sitä, että sairastavan pitää esimerkiksi polkea tuntikausia kuntopyörää, eikä hän tämän vuoksi voi tavata ystäviään tai hoitaa opiskelujaan.

Huolestuttaviin merkkeihin kuuluu myös se, kun rutiinit saavat henkilön päässä maagisia merkityksiä, esimerkiksi ruokailuajan siirtämiseen liittyy pelko koko elämän hallinnan menettämisestä. Vaarallisia rutiinit ovat viimeistään siinä vaiheissa, kun niillä tekee itselleen pahaa. Tällaiset rutiinit ovat valitettavasti yleisiä syömishäiriöisille. Vaarallisiin rutiineihin kuuluvat itsensä suora ja epäsuora vahingoittaminen, kuten itsensä viiltely tai juokseminen liian alhaisella energiatasolla.

Kun rutiineistaan huomaa tulleen haitallisia, on niitä syytä lähteä rikkomaan, vaikka se vaikealta saattaakin tuntua. On kuitenkin ymmärrettävää, että se tuntuu pelottavalta, eikä tämän vuoksi rutiineja kannatakaan romuttaa kerralla. Kannatan rutiinejen rikkomista pikkuhiljaa, pienin askelin. Kannattaa ottaa esimerkiksi kerrallaan käsittelyyn yksi rutiini, jota lähtee muuttamaan vähitellen. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi lenkin lyhentämistä. Rutiinien rikkomisessa onkin syytä muistaa, kuten toipumisessa yleensä, tärkeät välitavoitteet.

Välitavoitteiden onnistumiseksi voi tehdä itsensä kanssa sopimuksia, esimerkiksi tänään käännyn jo edellisestä mutkasta takaisin kotiin tai teen kotitöitä puolituntia vähemmän kuin yleensä. Tehokkaampia sopimuksista tulee, kun niistä kertoo jollekin muulle. Tällöin sopimuksista tulee ikään kuin julkisia,  ja  ne on helpompi pitää, kun pelkää pettävänsä paitsi itsensä myös ne, joille on kertonut tavoitteestaan. Toinen voi antaa ikään kuin luvan tai hyväksynnän rutiinin rikkomiselle eikä niistä ala toteuttamisen hetkellä neuvottelemaan sairauden kanssa yhtä helposti.

Kun rutiinin rikkominen, vaikka pienin askelin, onnistuu, on tärkeää muistaa nauttia onnistumisesta. Tällöin voi synnyttää onnistumisen kehän, jossa onnistuminen johtaa aina seuraavaan onnistumiseen. Itseään voi vaikka kehua ääneen tai sitten voi etukäteen sopia palkinnosta, jonka itselleen suo, kun rutiinin rikkominen onnistuu. Se voi olla esimerkiksi jonkin mukavan asian tekemistä rutiinin sijaan, esimerkiksi elokuvan katselua. Se saattaa aluksi tuntua vaikealta, sillä sairaushan nimenomaan moittii sen sääntöjen vastustamisesta. Vain sairautta vastustamalla voi kuitenkin saavuttaa todellisia onnistumisen kokemuksia, jotka kohottavat itsetuntoa. Rutiinien rikkominen vaatii rohkeutta, mutta kun uskaltaa rikkoa rutiinejaan, huomaa usein, ettei maailma romahdakaan.

Toisaalta syömishäiriölle tyypillisen rutinoitumisen voi kääntää myös omaksi vahvuudeksi taistelussaan sairautta vastaan. Kun rutiinit eivät ole vaarallisia, voi niiden avulla saada ulkoista säännönmukaisuutta ja arjen rytmiä sairaan maailman kaaoksen keskelle, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Rutiineihin liittyvä turvallisuuden tunne on myös sinänsä positiivinen piirre, ja sen turvan voi kääntää vahvuudeksi, jolla jaksaa taistella sairauden "mörköjä" vastaan. Kukaan ei jaksa jatkuvan pelon valossa nähdä edessä häämöttävää valoisampaa tulevaisuutta. Monesta potilaasta usein esimerkiksi osastolle kuuluva säännönmukaisuus ja tutut rutiinit luovat turvaa, kun sairaus herättelee pelkojaan.

Rutinoitumisen avulla on myös mahdollista pitää syömishäiriöoireilu kurissa. Tällöin voi rutiinien avulla saada hallintaan oireilunsa valheellisen sairaan elämän kontrollintunteen sijaan. Kun sopii itsensä kanssa tietyn lenkin ja tietyt ateriakoot, ei tarvitse joka kerta lähteä neuvottelemaan sairauden kanssa, onko tänään liikuttu tarpeeksi tai syöty liikaa. Kun riittävää ateriasuunnitelmaa ja lyhennettyä lenkkiä toistaa tarpeeksi pitkään, siitä muodostuu uusi rutiini, josta muodostuu tapa. Tällöin syöminen ei esimerkiksi tunnukaan enää niin ahdistavalta tai pelottavalta, vaan siitä muodostuu parhaassa tapauksessa turvallista tutun rutiinin suorittamista.

Sairaiden rutiinien tilalle voikin jopa luoda terveyttä tukevia rutiineja. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi päivittäisiä rentoutumisharjoituksia, päiväunia tai säännöllisiä ruoka-aikoja. Terveyttä tukevia rutiineja ovat myös sosiaalistavat rutiinit, kuten kaupungilla käyminen, rauhalliset kävelylenkit kaverin kanssa tai vanhempien kanssa puhelimessa puhuminen. Nämä ovat erityisen tärkeitä silloin, kun sairauteen liittyy eristäytymistä ja salailua. On myös tärkeää luoda itselleen sellaisia rutiineja, joista itse nauttii. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi uuden harrastuksen kokeilemista. On kuitenkin tärkeää muistaa, että myös esimerkiksi mielihyvää tuottaviin rutiineihin (paitsi säännölliseen syömiseen) on syytä suhtautua tietyllä joustavuudella, jotta niiden nautinnollisuus säilyy.

Miten on sitten oma tilanteeni rutiinien suhteen? Arkeni sujuvat melko rutiininomaisesti edelleen tietyn kaavan mukaan, ja päivien ennustettavuus luo minulle turvaa. Pyrin kuitenkin muuttamaan rutiinejani yhä terveempään suuntaan, vaikka tietty joustamattomuus vielä paistaakin päivieni lävitse. Olen kuitenkin onnistunut luomaan myös terveyttä tukevia rutiineja, esimerkiksi noudattamalla ravitsemusterapeutin minulle luomaa ravitsemussuunnitelmaa, lepäilemällä suuren osan päivää ja löytämällä mieluisan harrastuksen, joka ei liity mitenkään liikkumiseen, eli tämän blogin kirjoittamisen. Silloin tällöin huomaan myös pystyväni rikkomaan tuttuja rutiinejani ja tapojani, ja pikkuhiljaa uskallan jopa nauttia siitä.

<3: Ida

Rauhoittumisen haasteesta

Syömishäiriöstä toipumisessa olennainen asia on rentoutumisen ja rauhoittumisen opettelu. Tämä ei kuitenkaan käy sairaalta henkilöltä yhtä helposti, kuin terve ihminen voisi kuvitella. Itse olen päässyt asiassa jo paljon eteenpäin. Kun ennen pelkkä paikallaan istuminen oli vaikeaa ja koko ajan piti olla liikkeessa, pystyn nyt keskittymään lukemiseen, kirjoittamiseen ja rentoutumaan sohvalla tv:tä katsoen. Tämä vaatii kuitenkin minulta edelleen paljon henkistä työtä ja etenkin aamupäivät täyttyvät minulla usein pienestä puuhailusta, kuten kotitöistä. Nyt olen kuitenkin sopinut seuraavasta haasteestani minua taistelussani tukevan isäni kanssa ja pyrin pienin askelin rauhoittamaan itseäni tavallisina arkipäivinä kotiin yhä enemmän.

Mikä rauhoittumisesta sitten tekee niin haastavaa? Olenkin kirjoittanut aikaisemmin pakkoliikunnasta, joka on yleensä olennainen oire anoreksiassa. Pahimmillaan sairastuneen mielessä pyörii jatkuva kalorilaskuri ja elämästä tulee pelkkää kuluttamista. Muistan itsekin, kuinka vielä vähän aikaa sitten kaupungilla käyminen oli pyörimistä ympäriinsä, kun päähän mahtui vain kuluttaminen eikä shoppailuun keskittymisestä tahtonut tulla mitään. Kuluttamisnäkökulmasta ajateltuna jatkuvalla puuhastelulla sairastava saattaa hakea itselleen lupaa syödä.

Toisaalta keskittymällä puuhasteluun ja polttamalla energiansa  aivan loppuun, on myös helpompi unohtaa ruoka ja nälkä edes hetkeksi. Kun keskittyy vain tekemäänsä asiaan ja voimien riittämiseen, ei energiaa riitä enää ruoan miettimiseen, joka muuten pyörii syömishäiriöisen mielessä jatkuvasti. Syömisen välttelyyn pyrkivä touhuaminen johtaa kuitenkin vain entistä vaikeampaan tilanteeseen, sillä nälkiintyneet aivot keskittyvät ainoastaan ruoan hankkimiseen, jolloin rauhoittuminenkin vaikeutuu entisestään.

Kun ajatukset aliravittuna ovat kiinnittyneet vain ruokaan, on keskittyminenkin usein vaikeaa, mikä vaikeuttaa rentoutumista ja liikuntaa korvaavaan tekemiseen keskittymistä. Itse en olisi voinut kuvitellakaan sairaimpina aikoinani, että olisin pystynyt keskittymään esimerkiksi kirjan lukemiseen. Keskittymiskykyään voi harjoitella pieni pala kerrallaan tekemällä ensin vähän jotain, esimerkiksi lukemista tietyn ennalta päätetyn ajan, ja vaihtamalla sitten toiseen, esimerkiksi käsitöiden tekemiseen. Pääsääntöisesti keskittymiskyky paranee kuitenkin ravitsemustilan kohetessa, kun aivojen ei pidä keskittyä ainoastaan ruoan metsästämiseen.

Toisaalta sitten kun syömismäärät alkavat olla jo normaalimpia ja energiansaanti kohdalla, saattaa sairastavasta tuntua, että hänellä riittäisi energiaa "vaikka mihin". Kun on pitkään elänyt siten, että energiaa riittää vain juuri ja juuri hengissä selviämiseen ja pakollisten toimintojen suorittamiseen, tuntuu ihanan vapauttavalta, kun huomaa jaksavansa enemmän. Tämä vapauttava tunne saattaa kuitenkin kääntyä itseään vastaan, kun ylimääräinen energia purkautuu jakuvana menemisenä tai puuhasteluna, joka loppuu vasta, kun voimat ovat ihan lopussa, mikä on tyypillistä aina täydellisyyteen pyrkivältä anorektikolta.

Valitettavan usein myöhemmin sitten huomaakin, että alunperin positiivisesta ja vapauttavasta tekemisestä on muodostunut jatkuvan liikkessä olemisen tai touhuamisen pakkoa. Tällöin tekemisestä saattaa muodostua rutiineja, joista syömishäiriöisen on vaikea luopua. Tällaisten rutiinien luomisessa sairastava on yleensä taitava, ja rutiineja toteutetaan, huvitti tai riitti niihin sitten energiaa tai ei. Nämä rutiinit kulminoituvat paitsi syömiseen ja liikkumiseen, myös kaikenlaiseen muuhun olemiseen. Joka päivä on tehtävä sama lenkki ja jokaisen päivän on mentävä mahdollisimman saman kaavan mukaan. Tutut rutiinit luovat sairastavalle turvaa. Kun mielessä vallitsee kaaos, tuovat tutut tavat järjestystä tähän kaaokseen. On rauhoittavaa tehdä asiat aina samalla tavalla. Erityisesti nyt, kun itselläni ei ole koulua tai töitä, jotka loisivat päivään omaa rytmiään, tuovat tuttu lenkki, kotitöiden aikatauluttaminen ja tietyt ruoka-ajat päiviin järjestystä ja rytmiä.

Ón ymmärrettävää, että jokainen kaipaa arkeensa tuttua säännönmukaisuutta. On todella kuormittavaa suunnitella jokaista päiväänsä erikseen päivä toisensa jälkeen ilman mitään säännönmukaisuutta. Harva oikeasti jaksaisi lomailua ja arkirutiineista luopumistakaan joka päivä. Huolestuttavia rutiineista muodostuu silloin, kun niistä satunnaisesti poikkeaminen aiheuttaa suunnatonta ahdistusta, jota ei osaa käsitellä. Näin on valitettavasti vielä pitkälle itselläni, vaikka olenkin onnistunut luopumaan tutusta säännönmukaisuudesta onnistuneesti viikonloppujen ajaksi, kun minulla on muuta ohjelmaa.

Kun rutiineista poikkeaminen aiheuttaa pahaa oloa syömishäiriötä sairastavalle, on taustalla usein kontrollin menettämisen pelko, josta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Tällöin sairas mieli pelkää menettävänsä hallinnan oman elämäänsä. Pelkona on, että koko elämä hajoaa käsiin, jos tutuista tavoista poiketaan. Tuttuja rutiineja pyörittämällä, jatkuvalla puuhastelulla ja ulkoisella järjestelyllä voi saada tunteen, että hallitse itse itseään ja elämäänsä.

Lisäksi huonon itsetunnon omaava syömishäiriötä sairastava henkilö saattaa hakea jatkuvalla tekemisellä omaa ja muiden hyväksyntää. Syömishäiriöihin liittyy yleensä vahvasti suorituskeskeisyys, joka paistaa läpi kaikesta tekemisestä. On siis vaikeaa antaa itsensä vain olla, jokainen minuutti on päivän suorittamista ja koko ajan tulisi olla hyödyksi. Kun sitten yrittää keskittyä vain sohvalla lepäilyyn, pyörii mielessä jatkuvasti, miten senkin ajan voisi käyttää paremmin tai hyödyllisemmin. Käsittääkseni tämä on melko yleistä kiireisessä nyky-yhteiskunnassa muidenkin kuin syömishäiriötä sairastavien keskuudessa.

Heikon itsetunnon omaavan anoreksiaa sairastavan henkilön on myös usein vaikeaa antaa itselleen lupaa rentoutua, koska on vaikea antaa itselleen lupaa nauttia. Syömishäiriön ajatuksena kun on itsen kiduttaminen. Kun ei arvosta itseään, tuntuu hyvän kokeminen ja renotutuminen väärältä, sillä sairaus uskottelee, ettei sairastunut ole ansainnut sitä. Minun on helpompi antaa itselleni lupa rentoutua illalla, kun kaikki työt on jo tehty ja lupa rentoutumiseen ikään kuin ansaittu.

Heikkoon itsetuntoon liittyy myös se, että anoreksiaa sairastavan on vaikea olla itsensä kanssa. Touhuamalla kaikenlaista on helpompi unohtaa itsensä ja omat tunteensa ja korottaa siinä samalla itsetuntoa tekemällä jotain hyödyllistä. Tällöin syömishäiriöinen ei uskalla kohdata itseään, mikä on ymmärrettävää, kun kuva itsestä on kovin negatiivinen. Anoreksia voidaankin ajatella jopa pakokeinona todellisuudesta ja tällöin sairastava usein on piilottanut todellisen itsensä laihduttamisen ja oireluin alle.

Itsensä kohtaamisen vaikeuteen liittyy myös se, että on vaikea kohdata omat tunteensa. Anoreksiaa sairastava saattaa olla käyttänyt laihduttamista keinona paeta omia tunteitaan, sillä tarpeeksi huonossa kunnossa kaikki tunteet kuolevat eikä energiaa jää enää muuhun kuin päivittäisistä pakollisista askareista selviämiseen. Kun aliravitsemustila sitten lähtee korjaantumaan, puskevat vaikeatkin tunteet pintaan, ja niiden tukahduttamiseen on löydettävä muita keinoja, jos niiden kohtaaminen tuntuu vielä ylivoimaiselta. Tällöin on helpompi purkaa esimerkiksi ahdistustaan siivoamiseen kuin jäädä rauhassa pohtimaan ahdistuksen syytä. Tunteiden käsittely on toki paranemisessa tärkeää, mutta aina vaikeasti sairastavalla ei riitä vielä toipumisen alkuvaiheessa voimia tähän.

Pelkän olemisen sijaan alkuvaiheessa saattaakin olla helpompaa keksiä liikkumiselle korvaavaa tekemistä. Itselläni on esimerkiksi liikkumisen tilalle tullut ainakin osittain tämä blogin kirjoittaminen. Korvaavan tekemisen löytäminen saattaa kuitenkin olla vaikeaa, etenkin silloin kun sairaus on jatkunut pitkään ja esimerkiksi kaikki harrastukset ovat jääneet pois. Kun elämästä on tullut pelkkää kuluttamista ja päivät on käytetty samoja rutiineja noudattaen, herää kysymys: mitä tilalle? Anoreksiaa sairastavan saattaa puuhastelun ja liikkumisen rajoittamisen myötä vallata tyhjyys. Saattaa olla enää vaikea muistaa, minkä tekemisestä itse pitää tai mihin ennen on käyttänyt aikaa. Mutta toisaalta, sitähän paraneminen on: itseen tutustumista ja sitä, että löytää sairauden tilalle jotain muuta.

Toivon tekstini hieman selventävän sitä, miksi syömishäiriöön sairastuneesta rauhoittuminen ja rentoutuminen on niin haastavaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei rauhoittumiseen kannattaisi pyrkiä ja rentoutumista harjoitella. On kuitenkin syytä muistaa, että sairastunut on tässä ison haasteen edessä, eikä yhtäkkiset muutokset välttämättä totutussa käyttäytymisessä ýmmärrettävästi heti onnistu tai edes kannata, ja ne saattavat aiheuttaa monenlaisia pelkoja. Tällöin on rauhoittumien, kuten toipuminen yleensä, pitkä prosessi, joka vaatii pitkää pinnaa sekä sairastavalta että läheisiltä ja myös sitä, että on itselleen armollinen. Mutta tässä prosessissa, kuten jälleen toipumisessa yleensä, olennaista on se, että suunta on oikea ja tällöin jokainen pienikin askel on tärkeä.

<3: Ida

Vain pintaraapaisu?

Eilen lähtiessäni poliklinikalle ja kaupungilla käymään tein jotain, joka ei ole kuulunut tapoihini enää vuosiin. Nimittäin meikkasin. Lisäksi laitoin jalkaani uudet timantein koristellut housut, sydämen malliset korvakorut korviin, siskoltani joululahjaksi saaman liilasävyisen kauluakorun kaulaan, pinkit ballerinat jalkaan ja lopuksi vielä varmistin, että manikyyrini oli kunnossa. Sain kuulla useammaltakin henkilöltä näyttäväni kauniilta.

Usein syömishäiriöihin liitetään, paremmin tietämättä, ulkonäkökeskeisyys ja joillekin ulkonäöstään ylihuolehtiminen voi olla oire sairaudesta. Omalla kohdallani näen kuitenkin meikkaamisen kaltaisen pienen kaunistautumisen jälleen yhtenä pienenä askeleena valitsemallani tiellä kohti toipumista. Meikkaamisessani kyse oli siis paljon enemmästä kuin pelkästä pintaraapaisusta oman ulkonäköni kohentamiseksi.

Ensinnäkin meikkaaminen tarkoittaa itsestä huolehtimista. Syömishäiriössä itsestä huolehtiminen kulminoituu tietysti riittävään syömiseen, sopivan liikkumismäärän löytämiseen ja tarpeelliseen lepoon. Näen kuitenkin asian laajemmin. Ylipäätään kaikki, normaalissa rajoissa pysyvä, itsestä huolehtiminen, on tervettä. Sairaimpina aikoina energiaa ja halua itsestä ja omasta ulonäöstä huolehtimiseen on minulla riittänyt vain juuri ja juuri omasta päivittäisestä hygieniasta huolehtimiseen. Nyt olen oppinut arvostamaan itseäni ja omaa kehoani jo niin paljon, että haluan pitää huolta itsestäni ja omasta ulkonäöstäni.

Pohjimmiltaan itsestä huolehtiminen nimittäin on merkki nimenomaan itsen arvostamisesta. Kuten olen edellisissä teksteissäni kirjoittanut, syömishäiriöön sairastuvan henkilön itsetunto on usein heikko. Lisäksi sairaus syöttää jatkuvasti negatiivisia huomautuksia itsestä ja omasta ulkonäöstä. Eilen katsoessani itseäni peilistä ja sivellessäni viimeisen kerroksen huulikiiltoa huuliini tunsin olevani jokaisen niiden minuutin arvoinen, jonka olin käyttänyt kaunistautumiseen.

Vain arvostamalla itseään riittävästi on myös mahdollisuus antaa itselleen lupa nautintoon. Usein syömishäiriöisen on vaikea antaa itselleen lupaa tuntea mitään hyvää, koska syömishäiriö saa edelle mainitsemani huonon itsetunnon vuoksi tuntemaan siitä syyllisyyttä. Pitämällä huolta itsestäni annan itselleni siis samalla myös luvan tuntea hyvää oloa. Juhannuksena nautin, kun siskoni hoiti ja lakkasi kynsiäni. Ennen pelkkä toisen kosketus sai minut ahdistumaan. Myös harjatessani pehmeästi hiuksiani tunsin häivähdyksen tuosta hyvästä olosta.

Hyvän olon tunteen lisäksi meikkaammalla annan itselleni myös luvan näyttää hyvältä. Sairauteen etenkin alkuvaiheessa liittyy usein halu näyttää mahdollisimman sairaalta ja riutuneelta. Onhan laihduttaminen saattanut olla keino näyttää sisällä vellova paha olo ulospäin. Muistan, kuinka sairauteni alkuaikoina pukeuduin lähes yksinomaan mustiin vaatteisiin, joissa lakanan kalpea ihoni ja tummat silmänaluseni vain korostuivat.

Meikkaaminen ei pelkästään korosta kauniita piirteitä vaan myös naisellisuutta. Anoreksia riisuu vaikeimmin sairastavista pois kaikki naiselliset piirteet ja sairastava näyttääkin usein ikäistään nuoremmalta. Usein sairastava saattaa olla tähän tyytyväinen, sillä oma seksuaalisuus saattaa tuntua pelottavalta. Laiduttaminen onkin voinut olla keino pysäyttää puberteetin myötä alkava kehitys, jossa lapselle alkaa kertyä naisellisia muotoja ja piirteitä. Tämän vuoksi sairastunut saattaa esimerkiksi pukeutua muodottomiin, säkkimäisiin vaatteisiin.

Sairastavan vaatteiden värittömyys ja muodottomuus voivat viestiä myös sairastavan pyrkimyksestä piiloutua. Laihduttaminen onkin saattanut nimenomaan olla keino "kadota", tulla mahdollisimman näkymättömäksi. Meikkaamalla ja pukeutumalla rohkeasti värikkäämpiin vaatteisiin korostan omaa ulkonäköäni ja tuon itseäni enemmän esille, mikä vaatii etenkin heikon itsetunnon omaavalta henkilöltä paljon rohkeutta.

Syömishäiriöön saattaa liittyä myös toivetta lapsuuteen palaamisesta. Usein sairastuminen myös pysäyttää sairastavan henkisen kehityksen, toisinaan jopa taannuttaa, ja sairastuneella saattaa olla vaikeuksia itsenäistyä. Tämän vuoksi sairastava pyrkii usein, saadakseen kaipaamaansa lapsenomaista huolenpitoa, muokkaamaan myös ulkonäkönsä siten, että se muistuttaa mahdollisimman paljon lasta. Kun kaikki naiselliset muodot on laihduttanut pois, onkin esimerkiksi helpompi löytää vaatteita lastenosastolta. Meikkaamisesta, joka liitetään usein naiseuteen ja saa käyttäjänsä näyttämään vanhemmalta (tai lähempänä omanikäistään), luovutaan. Nyt sivellessäni ripsiväriä varovasti silmiini uskallan jo haluta näyttää nuorelta naiselta, en enää lapselta.

Näyttämällä hyvältä, otan myös sen riskin, että kerään ulkonäöstäni kehuja, kuten eilen tapahtui. Koko meikkaamisen ideahan on nimenomaan pyrkimys näyttää ulkoisesti mahdollisimman hyvältä omasta ja myös muiden mielestä. Kun meikkaamisella jopa pyritään siihen, että muut huomaisivat sairastuneen kauniit piirteet ja toivotaan, että siitä mainittaisiin, voidaan meikkaaminen nähdä jopa suurena askeleena paranemisen tiellä. Onhan vaikeus ottaa vastaan positiivista palautetta tyypillistä syömishäiriöiselle, kuten olen aikaisemmin jo kirjoittanut. Eilen ulkonäöistäni saamieni positiivisten kommenttien kanssa jouduin minäkin työskentelemään, sillä sairaus ei hallunnt uskoa niitä todeksi tai pyrki jopa kääntämään ne täysin päälaelleen. Sairaus yrittääkin kerätä ympäristöstään nimenomaan negatiivisia kommentteja, jotka tukevat itsen kaltoin kohtelua. Tällöin itsestä huolehtiminen voidaan siis nähdä vastareaktiona sairaudelle taistelussa anoreksiaa vastaan.

Toisaalta, kuten jo mainitsinkin, voi joillakin syömishäiriötä sairastavilla henkilöillä esimerkiksi tuntikausia kestävä meikkaus olla merkki sairaudesta. Kun pohtii, onko esimerkiksi meikkaaminen sairautta vai terveyttä tukevaa toimintaa, on hyvä kysyä itseltään, miksi sitä tekee. Jos meikkaaminen on pakonomaista toimintaa ja liittyy häpeään omasta itsestä tai ulkonäöstään, tulisi se jättää pois. Jos se taas on, kuten itselleni eilen, hyvää mieltä tuottavaa toimintaa, on se merkki itsen arvostamisesta. Itsen arvostamisen opettelun näenkin koko toipumisprosessin ehkä olennaisimpana osana. Ja itsen arvostamista on myös se, että uskaltaa liikkua kaupungilla meikittömänä verkkarit jalassa muiden kommenteista välittämättä ja todeta: olen kaunis siitäkin huolimatta.

<3: Ida

Stressiä ja ahdistusta vai mahdollisuus nautintoon -juhlapyhät syömishäiriöisen näkökulmasta

Vuosi sitten vietin juhannukseni sairaalassa. Muistan vieläkin, kuinka yksinäiseksi ja surulliseksi tunsin oloni, kun olin kahdestaan toisen potilaan kanssa osastolla juhannuksena, kun muut olivat yölomilla. Itse olin vielä liian huonossa kunnossa saadakseni lupaa pidempään lomaan. Jokainen haluaa varmasti viettää juhlapyhänsä rakkaimpiensa kanssa, mutta sairaalle henkilölle juhannuksen kaltaiset juhlat saattavat saada jopa maagisia merkityksiä, tai toisaalta ne saattavat olla syömishäiriöiselle oikeita painajaisia. Minulle ne ovat sairaushistoriani aikana edustaneet molempia.

Ensinnäkin juhlapyhät saattavat tuntua sairastavalta jännittäviltä tai jopa uhkaavilta, sillä juhlpayhien viettäminen merkitsee yleensä poikkeamista arjen rutiineista. Olenkin kirjoittanut jo aikaisemmin hieman siitä, kuinka näiden tuttujen tapojen rikkominen saattaa aiheuttaa anoreksiaa sairastavalle turvattomuuden tunnetta ja ahdistusta. Kun muut nauttivat arjen rutiineista irti päästämisestä, saattaa se sairastavalta usein tuntua pelottavalta. Taustalla on pelko kontrollin menettämisestä. Tämän pelon vuoksi olisin ollut valmis monesti sivuuttamaan juhlapyhät kokonaan ja olen toivonut voivani viettää juhlat kuin mitkä tahansa arkipäivät. Nyt olen oppinut jo vähän kaipaamaan vaihtelua arkeeni, vaikka tutuista tavoista poikkeaminen aiheuttaakin minulle vielä varmasti enemmän sydämen tykytyksiä kuin terveelle ihmiselle.

Arjen rutiineista poikkeaminen kulminoituu sairastavalla usein tietysti liikuntatottumuksiin ja syömisiin. Jos anoreksiaa sairastava on tottunut käyttämään päivänsä liikkumiseen, ei yhdessä muiden kanssa vietetty jouluaatto välttämättä tarjoakaan tähän hyväksyttävää tilaisuutta. Tämä saattaa tuntua ahdistavalta, kun syömishäiriöisen elämä on pyörinyt kuluttamisen ympärillä ja yhtäkkiä rentoutuminen ei onnistukaan. Muistan vielä viime joulun jolloin pelkkä ajatus lenkin väliin jättämisestä joulun pyhinä tuntui mahdottomalta ajatukselta ja kuinka pari vuotta sitten oli jo Tapaninpäivänä päästävä tunneiksi luistelemaan.

Ruoka ja hyvä ja tavanomaisesta poikkeava syöminen ja herkuttelu liittyvät myös olennaisesti juhliin. Ymmärrettävästi yhteiset ruokailuhetket saattavat tuntua syömishäiriötä sairastavasta henkilöstä ahdistavalta. Erityisesti silloin kun yritin vielä salailla syömishäiriötäni, tunsin stressiä jo usein etukäteen juhliin liittyvistä yhteisistä ruokailuista ja pohdin, kuinka voisin ne välttää. Toisaalta syömishäiriöinen tahtoisi unohtaa edes hetkeksi sairauden sanelemat säännöt ruokailujen suhteen, mutta käytännössä vapaampi syöminen saattaa aiheuttaa hankaluuksia. Itselläni usein tutusta listasyömisestä poikkeaminen on omien ja muiden toiveiden vastaisesti tarkoittanut syömishäiriölle periksi antamista ja mahdollisimman vähäistä syömistä.

Eräs juhlapyhiin liittyvä olennainen asia on nimenomaan yhdessäolo. Tämä saattaakin joillekin olla suurin ero arjen ja juhlapyhien viettämisen välillä. Anoreksiaan liittyy olennaisesti eristäytyminen ja sosiaaliset tilanteet saattavat tuntua vaikeilta. Huonossa somaattisessa tilanteessa oleva henkilö saattaa tuntea itsensä jopa sosiaalisesti kyvyttömäksi. Tällöin tavallinenkin sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä jutustelu tuntuu vaikealta ja puheenaiheita on vaikea keksiä. Jos lisäksi vielä salailee sairauttaan, on vaikea yrittää pitää yllä hyvää kuvaa itsestään, kun sisällä oleva ahdistus on kova. Muiden seurassa saattaa oma sisäinen paha olo vain kasvaa, ja muiden hymyillessä ahdistus omasta kärsimyksestä tuntua väärältä. Syömishäiiröisestä saattaa siis tuntua pahalta ylipäätään katsella muiden onnea ja kuunnella naurua, kun sisällä tuntuu pahalta.

Vaikka syömishäiriöisen mielessä juhlat saattavat tuntua pelottavilta, liitetään juhlapyhiin yleensä paljon positiivista latausta ja suuria odotuksia. Tällaiset odotukset saattavat toisinaan paisua sairastavan mielessä liiankin suuriksi, jolloin juhlapyhiä odotetaan valtavasti ja juhlista muodostuu elämää suurempia tapahtumia. Myös muiden odotukset juhlista ja niiden onnistumisesta saattavat aiheuttaa stressiä sairaastavalle. Perfektionistinen mieli saattaa siirtää täydellisyyteen pyrkimisen myös juhlien järjestämiseen. Kun sairastunut kerran uskaltaa poiketa sairauden sanelemista säänntöistä, tulisi kaiken olla täydellistä. Tällöin juhlien järjestämisestä ja valmistelusta saattaa muodostua sairastavalle niin ylikuormittavaa, että koko juhlan idea unohtuu. Kun kaikki sitten ei sujukaan suunnitelmien mukaan, tuntuu sairastavalle tyypillisestä joko tai ajattelusta johtuen, että koko juhla on pilalla. Ja siitä syyttää, tietysti, ketäpä muutakaan kuin itseään.

Tällaiset suuret odotukset juhlista saattavat liittyä myös muistoihin. Sairaan henkilön mielessä juhlapyhät saattavat edustaa tervettä aikaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Itselläni onnelliset muistot terveestä ajasta ja lapsuudesta kulminoituvat esimerkiksi yleensä perheen yhteisiin jouluihin. Joka joulu toivon, että voisin saavuttaa ne samat tunteet kuin silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Syömishäiriöön saattaa kuuluu myös kaipuu lapsuuteen ja aikuistumisen pelkoa, ja tällöin perheen yhteiset juhlapyhät saattavat herätellä toiveita tuohon turvalliseen lapsuuteen paluusta. Lähes poikkeuksetta ainakin syömishäiriöinen ja usein hänen läheisetkin toivovat, että sairastunut ja perhe voisivat unohtaa sairautensa edes juhlapyhien ajaksi. Kun sitten sairautta ei voikaan heittää romukoppaan juhlan ajaksi, on pettymys kova, ja syömishäiriöinen tuntee siitä syyllisyyttä. Tällöin kuilu todellisuuden ja toivekuvan välillä siis kasvaa liian suureksi.

Toisaalta, jos sairastunut kykenee antamaan itselleen luvan poiketa rutiineistaan ja nauttia edes juhlapyhien ajaksi, saattaa tämä toimia kaivattuna ponnahduslautana myös tulevaan toipumiseen. Kun uskaltaa hetkeksi poiketa rutiineistaan ja hellittää kontrollia, ja huomaa, ettei mitään pahaa tapahdukaan, on ehkä helpompi poiketa sairauden sanelmeista säännöistä myös arjessa. Onnistuminen sairauden vastustamisessa kasvattaa itseluottamusta ja aiheuttaa positiivisen kehän, jolloin on helpompi vastustaa sairauden käskyjä jatkossakin. Omien rutiinien rikkomisessa kannattaa kuitenkin pitää myös realismi mukana, jotta ei käy niin kuin edellä kirjoitin eli että epärealistiset odotukset sairauden unohtamisesta pilaavat juhlatunnelman.

Usein muistan tavoittaneeni myös jotain siitä lapsuuden onnen tunteesta jouluaattoiltana, vaikka en turvalliseen ja terveeseen lapsuuteen olekaan kyennyt palaamaan. Sairaista rutiineista irroittautuminen ja yhdessäoleminen tarjoavatkin myös mahdollisuuden nautintoon. Tämä saattaa ollakin iso askel paranemisen tiellä, sillä kuten eräs lukijani kirjoitti, on hyvän kokeminen sairastavalle usein haastavaa. On vaikeaa antaa itselleen lupaa nauttia, kun sairauden tavoitteena on itsen kiduttaminen.

Millainen oli sitten oma juhannukseni tänä vuonna? Odotin yhteistä aikaa rakkaan siskoni kanssa innoissani mutta ilman erityisiä suunnitelmia tai odotuksia. Pidin kiinni niistä rutiineista, jotka toivat minulle tarvittavan turvan ja luovuin niistä, joista kykenin. Otin aurinkoa rannalla lehteä sellaillen, rentouduin saunassa, poltin hiuksiani grillatessa, söin ulkona, puhuin siskoni kanssa lähes kaikesta mahdollisesta, katsoin elokuvia ja vääntelin itseäni Linnanmäen vääristävien peilien edessä. Pienistä vastoinkäymisistä ja juhannuspäivän sateisesta säästä huolimatta siis voin sanoa nauttineeni tästä keskikesän juhlasta. Ja mikä tärkeintä, yllätin itseni ja siskoni purskahtamalla spontaanisti nauramaan.

<3: Ida

Valtavasta pettymyksestä omien vahvuuksien löytämiseen

Olin alkuviikosta sopinut tapaavani ystäväni juhannusaattona eli huomenna. Tänään kuitenkin tuo tapaaminen peruuntui. Vaikka syy ei ollut ystäväni eikä kenenkään muunkaan, vaan pikemminkin tilanteen sanelema pakko, oli pettymykseni kova. Tietysti pettymys kuuluu asiaan, kun mukava tapaaminen peruuntuu, mutta olen huomannut, että sairauteni myötä minun on ollut yhä vaikeampi sietää pieniäkään pettymyksiä ja käsitellä niitä. Koska suunnitelmien muutokset ja pettymyksien sietäminen on uskoakseni myös muille sairastaville vaikeaa, listaan seuraavassa tekijöitä, jotka ainakin itseäni ovat auttaneet pettymyksien sietämisessä. Samalla toivon selventäväni hieman sitä asiaa, miksi syömishäiriöisen henkilön on niin vaikea sietää vastoinkäymisiä.

Uskalla olla pettynyt. Ensinnäkin on tärkeää, että antaa itselleen luvan tuntea tunteet, joita pettymys itsessä aiheuttaa. Yleensä syömisellä oireilevan henkilön saattaa olla vaikea tunnistaa tunteitaan. On tärkeää muistaa, että jokaisella on oikeus olla pettynyt, surullinen ja jopa vihainen. Sýömishäiriöinen henkilö usein pyrkii kätkemään tunteensa ja torjumaan ne jopa itseltään. Tällöin tunteista muodostuu vain ahdistava möykky sisälle, joka paisuu paisumistaan.

Uskalla näyttää tunteesi. Syömishäiriöisen on usein vaikea näyttää tunteitaan, ja tämän vuoksi tunteet patoutuvat siis sisälle ja purkautuvat syömisellä oireiluna. On tärkeää, että ei pelästy omaa ensireaktiotaan, joka itselläni usein on esimerkiksi itku, vaan antaa tunteiden tulla ulos. Syömishäiriöinen saattaa usein ajatella, että tunteiden näyttäminen on heikkouden merkki ja pyrkii pitämään etenkin negatiiviset tunteet omana tietonaan. On olennaista ymmärtää, että näin ei ole. Todellista vahvuutta on nähdäkseni se, että kykenee olemaan rehellinen itselleen ja muille ja uskaltaa paljastaa todelliset tunteensa.

Arvosta itseäsi. Usein heikon itsetunnon vuoksi syömishäiriöinen ajattelee, että muut saavat kohdella häntä miten huvittaa ja elämän vastoinkäymiset ovat hänelle oikein. Tämä ei kuitenekaan pidä paikkaansa. On tärkeää ymmärtää, että kukaan ei ansaitse huonoa kohtelua ja jos elämä kolhii, se ei ole omaa syytä. Itsen arvostamiseen liittyy myös se, että uskaltaa rohkeasti kuulostella itseään ja omia tuntemuksiaan: miltä tämä minusta tuntuu? Itselläni ei nyt ollut kyse toisen ilkeydestä, mutta on syytä muistaa, että jokaisella on myös oikeus sanoa ääneen: "minua ei saa kohdella noin".

Löydä oma tapasi käsitellä pettymyksiä. Kun pettymyksiä oppii käsittelemään, on niistä helpompi päästä yli. Tällöin pettymykset eivät jää kaihertamaan mieleen liian pitkäksi aikaa, vaan see huomata, että elämä jatkuu. Itselläni tällaisia tapoja ovat esimerkiksi kirjoittaminen ja asian käsittely puhumalla. Jollekin tällaien tapa voi olla esimerkiksi piirtäminen tai soittaminen. Pääasia on, ettei pettymyksen kohdatessa pakene asiaa syömättömyyteen.

Varaudu mahdollisiin pettymyksiin etukäteen. En kannata pessimististä ajattelua, jossa pelkää aina kaikkein pahinta. Joskus on kuitenkin syytä varautua siihen, että suunnitelmat muuttuvat, ja tällöin on hyvä olla varasuunnitelmia. Ei siis kannata suunnitella koko elämäänsä yhden tapaamisen perusteella. Pettymyksiin varautuminen tarkoittaa myös sitä, että miettii itselleen valmiiksi keinoja, joilla pettymyksistä selviää. Näistä kirjoitin jo edellä. Välillä eteenpäin katsomisen sijaan on myös hyvä katsoa taakse. Jokainen on kohdannut elämässään vastoinkäymisiä, joista on selvinnyt. Tämän vuoksi voi ajatella: olen ennenkin selvinnyt, selviän nytkin. Samalla voi pohtia, mitkä olivat niitä keinoja, joiden avulla pääsi pettymyksestä yli aikaisemmin.

Hyväksy elämän yllätyksellisyys. Toisaalta, vaikka mahdollisiin pettymyksiin varautuminen saattaa auttaa niistä selviämiseen,  on kuitenkin tärkeää myös ymmärtää, että kaikkeen ei voi varautua etukäteen. Elämä tuo aina mukanaan yllätyksiä, niin hyviä kuin ikäviä. Tämä saattaa tuntua todella ahdistavalta anoreksiaa sairastavasta, jolle kontrollin tunne on tärkeä ja pelko kontrollin menettämisestä suuri. Pelko suunnitelmien muuttamisesta saattaa pahimmillaan johtaa jopa sairastuneen eristäytymiseen, sillä omia suunnitelmiaan ja omaa yksinäistä elämäänsä saattaa tuntua helpommalta kontrolloida, kun muutokset ovat vaikeita.

Opettele joustavuutta. Jotta edellä mainitsemani elämän yllätyksellisyyden sietäminen olisi helpompaa, voi muutoksia harjoitella omassa arjessaan pikkuhiljaa. Välillä on hyvä rikkoa omia rutiinejaan, ja huomata, että kontrolli ei häviä eikä mitään pahaa tapahdukaan. Tämä kasvattaa joustavuutta ja sitä kautta myös pettymyksensietokykyä. Itse olen esimerkiksi harjoitellut tätä siirtämällä lenkkini ajankohtaa. Omien rutiinien rikkomisessa ollaankin nähdäkseni koko toipumisen ytimessä; nimittäin toisin tekemisessä. Syömishäiriöstä ei voi parantua, jos tekee asiat aina samalla tutulla ja sairaalla tavalla.

Ja lopuksi vielä se kaikkein tärkein; nimittäin syöminen. Aliravittu keho ja mieli ovat jatkuvassa stressitilassa. Jo ihan biolgiselta kannalta voidaan todeta, että nälkiintyneet aivot tuottavat enemmän stressihormooneja hyvin ravittuihin verrattuna. Tällöin jokainen vastoinkäyminen tuntuu monta kertaa pahemmalta. Itse olen saanut huomata, miten riittävä syöminen on vahvistanut myös henkistä kykyäni kohdata elämän mukanaan tuomia pettymyksiä.

Vaikka pettymysten sietäminen on minulle yhä vaikeaa, olen edennyt myös tässä asiassa edellä mainitsemien keinojen avulla valtavasti. Nyt uskallan sen sanoa jopa ääneen: tunnen itseni pettyneeksi. Samalla kuitenkin huomaan pääseväni yli pettymyksestäni. Ja jälleen herään huomaamaan: minussa on jo valvtavasti vahvuutta, jonka avulla selviän elämän kolhuista. Sellaista vahvuutta, jonka avulla vielä nujerran tämän sairauden.

<3: Ida

Ps. Vietän nyt pientä juhannustaukoa blogissani (saa nähdä kuinka kauan kykenen). Toivotan siis teille kaikille rakkaat lukijani oikein aurinkoista ja rentouttavaa juhannusta!

Vaatimattomuus kaunistaa? -vaikeudesta ottaa positiivista palautetta vastaan

Tulevana ammattikasvattajana olen pohtinut paljon positiivisen palautteen merkitystä, ja puhunut ja kirjoittanut sen merkityksestä lapsen itsetunnon kehitykselle. Nyt olen itse saanut paljon positiivista palautetta edistymisestä niin läheisiltäni kuin hoitohenklökunnaltakin, sekä tietysti teiltä rakkaat lukijani. Vaikka kehuminen on tarkoitettu kannustavaksi, on minulle edelleen vaikeaa ottaa positiivista palautetta vastaan. Tämä onkin käsittääkseni melko tyypillinen piirre syömishäiriöisille. Syömishäiriötä sairastavan läheisestä saattaakin usein tuntua, että vaikka kuinka yrittäisi kannustaa, kehua, sanoa hyviä asioita ja rohkaista eteenpäin, saa vastaukseksi lähinnä vain ärtymystä. Seuraavassa koitan hiukan selventää, miksi syömishäiriötä sairastavan saattaa olla vaikeaa ottaa positiivista palautetta vastaan.

Keskeisimpänä tekijänä positiivisen palautteen vastaanottamisen vaikeuden taustalla on nähdäkseni syömishäiriötä sairastavan henkilön huono itsetunto. Usein syömishäiriön syntymisen taustalla on nimittäin itsetunnon heikkous. Esimerkiksi itselläni lapsuuteen liittyy koulukiusaamista, joka on heikentänyt aran lapsen itsetuntoa ja varmasti vaikuttanut myös syömishäiriöni syntyyn. Lisäksi syömishäiriö heikentää itsetuntoa entisestään.

Kun käsitys itsestä on negatiivinen, on muiden positiivisiksi huomautuksiksi tarkoitettuja kommentteja vaikea uskoa todeksi. Syömishäiriö kuiskuttelee korvaan, että muut joko valehtelevat tarkoituksella tai eivät ainakaan tiedä totuutta. Muistan usein ajatelleeni, ettei palaute pidä paikkaansa ja että positiivinen palaute on tarkoitettu vain piristyksekseni.

Usein muiden sairastavasta epätodelliselta kuulostava palaute kuulostaakin niin uskomattomalta, että syömishäiriöinen mieli kääntää tarkoituksen täysin päälaelleen. Lähes välittömästi kehuja saadessa herää vähintäänkin kysymys, millaisia taka-ajatuksia palaute sisältää. Tämä näkyy erityisesn selvästi sairastavan ulkonäköön ja painoon liittyvien kommenttien yhteydessä. Kun sairastavalle kerrotaan hänen näyttävän hyvältä tai terveemmältä, alkaa sairas mieli pohtia, näytänkö nyt lihavalta ja rumalta.

Kun oma käsitys itsestä ja omasta tilanteesta on voimakkaasti ristiriidassa saadun palautteen kanssa, Aiheuttaa se paitsi ihmettelyä ja ärtymystä, myös turvattomuutta muutenkin syömishäiriön kaoottisessa mielessä. On aina helpompi uskoa palautetta, joka vahvistaa jo olemassa olevaa käsitystä. Kun palaute on täysin ristiriidassa oman käsityksen kanssa, olo on turvaton, sillä ei voi tietää mihin luottaa. Sairaus nimittäin syöttää jatkuvasti negatiivisia kommentteja ja käskyjä sairastavalle. Tällöin saattaa olla helpompi sulkeutua omaan maailmaansa, minkä seurauksena saattaa pahimmillaan olla jopa sosiaalisten kontaktien välttely ja eristäytyminen.

Edellä mainitsemani sairauden sanelemat negatiiviset kommentit ja käskyt omasta itsestä saavatkin sairastuneen toimimaan itseään vastaan, kohtelemaan itseään kaltoin. Syömishäiriöiselle negatiivinen palaute toimii tätä tuhoamisen kierrettä vahvistaen. Se antaa ikään kuin oikeuden sairastaa. Kun uskoo olevansa huono, tyhmä ja vielä ruma, ei ansaitse ruokaa tai parempaa oloa. Tämän vuoksi syömishäiriöinen mieli pyrkii yleensä keräämään ympäristöstään negatiivista palautetta ja kääntämään kaiken palautteen tukemaan mainitsemaani tuhoamisen kierrettä tai ainakin sulkemaan pois kaiken sitä vastaan sotivat kommentit.

Toisaalta sairauden tavoitteena onkin nimenomaan epäonnistuminen. Anoreksia ei halua onnistua missään, ei paranemisessa eikä elämässä ylipäätään.Tällöin myönteinen kannustus tervehtymisestä aiheuttaa suuttumista. Kun muut ovat innoissaan painonnoususta, alkaa sairaus syyllistää. Olethan epäonnistunut taas anoreksiassa, jonka lopullisena tavoitteena on ihmisen tuhoaminen. Onnistunut anorektikkohan on kuollut.

Lisäksi syömishäiriöiset henkilöt ovat usein hyvin suorituskeskeisiä, kriittisiä ja perfektionistisia sekä vaativia persoonallisuudeltaan. Tällöin he eivät voi hyväksyä itseltään keskinkertaisia tai edes hyviä suorituksia, vaan kaikesta on suoriuduttava erinomaisesti. Itseltä vaaditaan siis aina parasta mahdollista suoritusta. Muiden silmissä hienosta mutta omasta mielestään "liian heikosta" saavutuksesta saatu positiivinen palaute tuntuu tällöin väärältä. Tälläinen positiivinen palaute aiheuttaa myös pelkoa: mitä jos uskonkin olevani kyllin hyvä enkä pystykään enää parempaan?

"Vaatimattomuus kauniistaa" on suomalainen sanonta, joka pitää paikkaansa usein valitettavasti liiankin hyvin syömishäiriöpotilaiden keskuudessa. Äärimmillään laihduttaminen saattaakin olla jopa keino kadota, tulla ikään kuin näkymättömäksi. Tällöin ei haluta erottua positiivisenkaan palautteen avulla, vaan tällaiset positiiviset kommentit saavat hämilleen: miten tuohon nyt pitäisi suhtautua, eihän tuo minua voi tarkoittaa?

Toisaalta taas, kuten olen edellisissä teksteissäni kertonut, laihduttaminen ja syömisellä oireilu saattavat olla keino näyttää ulkopuoliselle maailmalle, kuinka pahalta tuntuu sisälläpäin. Kun omassa mielessä vaanii kaaos ja muut kehuvat sitä kuinka hyvin menee, tuntee pahan olonsa kanssa olevan kovin yksin. Tämä saattaa aiheuttaa huolta ja jopa kiukkua: ei minulla ole asiat niin hienosti kuin kuvittelette, ettekö näe miten pahalta minusta tuntuu. Tällöin positiivinen palaute saattaakin eteenpäin rohkaisun sijaan pahimmillaan johtaa yhä sairaampaan käytökseen.

Läheisten ja syömishäiriöpotilaiden kanssa työskentelevien on syytä ymmärtää, että positiivista palautetta on annettava sairastavalle varovaisesti, sillä se sotii syömishäiriöistä mieltä vastaan, mikä saattaa aiheuttaa sairastavalle kiukkua ja jopa turvattomuuden tunnetta. Sairauden käsitysten korjaaminen ja sairauden sanelemia negatiivisa mielipiteitä vastaan taistelu vaatii siis sairastavalta kovaa työtä ja on, kuten toipuminen yleensäkin, ankaraa mielensisäistä taistelua. Tästäkin huolimatta on positiivisen palautteen vastaanottamista jokaisen syytä opetella. Syömishäiriöinen voi nimittäin itseltä ja muilta saadun positiivisen palautteen avulla päästä korjaamaan heikkoa itsetuntoaan, minkä näen erittäin keskeisenä asiana syömishäiriöstä toipumisessa. Ja tällöin on mahdollista saavuttaa se  toivottu tulos, jonka positiivinen palaute sai minussa tänään aikaan. Nimittäin varovaisen hymyn kasvoille.

:) <3: Ida

Ahdistavasta ruoasta turvalliseksi mössöksi

"Etkö voi syödä normaalisti?" Tuota kysymystä pelkäsin tänään, kun syömishäiriöyksiköstä tuli hoitaja syömään kanssani lounasta. Vaikka kaikki loppujen lopuksi sujuikin hyvin, ja hoitaja antoi pelkäämäni kysymyksen sijaan positiivista palautetta, odotin tapahtumaan jännityksen sekaisin tuntein. Koin tapahtuman jonkinlaisena suorituksena tai kokeena, jossa minun tuli näyttää, kuinka hyvin osaan syödä. Ja kuten läheiseni tietävät, on syömiseni vielä vaikeaa, sotkuista, hidasta ja täynnä erilaisia maneereja. Vaikka olen tottunut jo syömään säännöllisesti useamman kerran päivässä, erilaiset maneerit ja oudot tavat saavat siis syömiseni yhä näyttämään kummalliselta.Tämän vuoksi olen onnistunut luomaan vain muutamiin henkilöihin sellaisen luottamuksen, että uskallan rohkeasti syödä heidän seurassaan ja näyttää vaikeuteni.

Minulla edellä mainitsemani maneerit ovat olleet kuvassa mukana lähes koko sairauteni ajan, välillä voimakkaampina ja välillä lievempinä. Tällaisilla maneereilla tarkoitan esimerkiksi ruoan pilkkomista, muussaamista, lajittelua, leivän kiertämistä, veden lisäämistä ruokaan ja erilaisten ruoan järjestelyjä ja tietyssä järjestyksessä syömistä. Käsittääkseni tällaiset maneerit ovat varsin yleisiä syömishäiriöisillä ja kuuluvat oireiluun etenkin kun syömishäiriö on jatkunut pitkään ja aliravitsemustila on vaikea.

Olen kovasti yrittänyt ymmärtää maneerejeni, sillä koen niihin puuttumisen tai yritykset korjata niitä kovin ahdistavana ja jopa loukkaavana. Vaikka suurin osa maneereistani liittyy enimmäkseen vain aliravitsemustilaani, ja ovat siksi jopa minulle järjellä ajateltuna käsittämättömiä, koitan seuraavassa hiukan selventää sitä, mikä merkitys maneereillani on minulle ja miksi niistä on muodostunut niin tärkeitä minulle. Tämän toivon hiukan selventävän sitä, miksi oudoilta vaikuttavien tapojen korjaaminen on vaikeaa ja miksi niihin tulisi puuttua varovaisesti.

Kaikkein olennaisimmin syömiseen liittyvät oudot rituaalit ja tavat kertovat syömisen vaikeudesta. Kun ruoasta tekee samannäköistä, esimerkiksi muodostamalla siitä yhtenäistä mössöä, on se helpompi syödä. Muussattu peruna tai puuromainen murovelli ei ole enää perunaa tai muroja, vaan vain ja ainoastaan ruokaa. Myös ruoan syöminen tietyiltä tutuilta astioilta ja runsas suolan käyttö liittyvät tähän samaan asiaan. Tällöin ruoasta tehdään "turvaruokaa", joka näyttää ja maistuu joka kerta mahdollisimman samalta. Pienempinä paloina syötynä ruoka on myös helpompi saada alas, pala kerrallaan. Tällöin ahdistuksen aiheuttajan voi jakaa ikään kuin pienempiin osiin. Tähän pätee sanota, että eihän elefanttiakaan kannata haukata kerralla. Tästä johtuu siis ruoan pilkkominen pienen pieniin osiin tai syöminen mahdollisimman pienillä aterimilla.

Keskittymällä ruoan kanssa "puuhasteluun" pyritään siis lieventämän ruokailutilanteen ahdistavuutta. Ruoan sekoittelu on rauhoittavaa, kun ahdistus iskee pintaan. Ylipäätään kaikenlainen ruoan kanssa "puuhastelu", kuten pilkkominen ja järjestely ja siihen keskittyminen saavat ajatukset pois syömistilanteen ja ruoan ahdistavuudesta. Nämä tarjoavat myös tilanteeseen taukoja vaikealle syömiselle. Samanlaisia taukoja tuovat tilanteeseen myös esimerkiksi runsas juominen aterian yhteydessä. Itselläni syömisen aloittaminen on aina ollut kaikkein vaikeinta, jolloin minulle on tyypillistä myös jättää aterian kaikista vaikeimmat osat viimeisiksi, ja aloittaa esimerkiksi salaatin syömisellä.

Turvallisuuden tunteen lisäksi erilaisilla rituaaleilla ruokailuissa ahdistuksen lieventämisessä haetaan myös tuttua kontrolllin tunnetta, josta olen kirjoittanut paljon teksteissäni. Kontrollin tunne on läsnä koko ajan syömishäiriöisen elämässä ja mielessä on pelko sen hallinnan menettämisestä. Syömishäiriöön sairastunut pelkää menettävänsä kontrollin syömiseensä, painoonsa ja tätä kautta myös elämäänsä. Osastolla tai kotioloissa tiettyä ateriasuunnitelmaan noudattaessa ja muiden kontrolloidessa syömisen määrää, pyrkii syömishäiriöpotilas usein kontrolloimaan mahdollisimman paljon tapaansa syödä. Kun en voi säädellä syömisen määrää tai aina edes laatua, pyrin säätelemään edes tapaani, jolla syön sen.

Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka nälkiintynyt keho saattaa olla myös keino kapinoida. Myös syömiseen liittyvät oudolta vaikuttavat tavat saattavat olla keino erottua muista, tavallisesti syövistä ihmisistä. Minulle etenkin alkuvaiheessa, ennen kuin maneerit todellisuudessa olivat vielä juurtuneet kovin syvälle, leivän kiertäminen ja ruoan järjestely olivat myös keino näyttää muille, miten vaikeaa syöminen on ja miten sairas olen, miten paha olo minulla on.

Syömishäiriötä sairastaville henkilöille on myös tyypillistä, että syöminen on hidasta ja kestää pitkään. Tämä johtuu paitsi siitä, että syöminen on vaikeaa, myös siitä, että syömistilanne on samalla pyhä ja odotettu hetki, jonka halutaan kestävän mahdollisimman pitkään. Keiton saa riittämään pidempään, kun siihen lisää vettä ja sitä syödää mahdollisimman pienellä lusikalla. Kaikenlainen edellä kuvailemani ruoan kanssa "puuhastelu" ja esimerkiksi moneen kertaan uudelleen lämmittely vie aikaa. Se auttaa myös sulkemaan ulkopuolisen maailman ympräriltä pyhän hetken ajaksi. Kun keho ja mieli eivät vielä osaa luottaa siihen, että ruokaa tulee riittävästi ja säännöllisin väliajoin, haluaa nälän pelossa pitkittää ruokailua mahdollisimman pitkään, vaikka varsinaista näläntunnetta ei vielä kykenisikään tuntemaan.

Miltä maneereihin puuttuminen syömishäiriöisestä henkilöstä sitten tuntuu? Itse ainakin häpeän kovasti tapojani, mutta koen olevani kykenemätön korjaamaan niitä. Tämä tietysti rajoittaa esimerkiksi syömistä sosiaalisissa tilanteissa. On kuitenkin mielestäni ymmärrettävää, että kun maneereista on muodostunut, kuten edellä kerroin, tapa käsitellä ahdistusta, rauhoitella itseään, ja säilyttää turvallisuuden tunnetta ja kontrollia, saattaa niistä luopuminen tuntua jopa mahdottomalta ennen kuin on löytänyt muun keinon käsitellä vaikeita tunteita ahdistavassa tilanteessa tai ennen kuin ruokailuhetken ahdistavuus tai maaginen merkitys katoavat. Lisäksi olen, kuten moni muukin anoreksiasta kärsivä, myös erittäin herkkä kaikenlaiselle arvostelule ja kritiikille, jolloin kummallisista tavoista huomauttelu tuntuu vielä entistä vaikeammalta. Kun tähän lisätään vielä se, kuinka vaikeaa on erottaa omaa persoonallisuuttaan sairaudesta, otetaan syömisten arvostelu usein hyvin henkilökohtaisesti. Tämän vuoksi täytyy syömistapoihin puuttueessa olla erityisen varovainen, jottei tule vain lisättyä sairastunnen häpeän tunnetta ja poljettua jo ennestään heikkoa itsetuntoa.

On siis tärkeää ymmärtää, että anorektikon ulkopuolisesta henkilöstä ärsyttävän hidas syöminen ja oudot syömistavat eivät ole kiusantekoa. Usein sairastuneelle maneerit ja niiden luoma turva saattavat olla viimeinen keino, jolla hän pystyy pitämään itsensä kasassa ahdistavassa tilanteessa. Sairastunut häpeää usein itsekin tapojaa mutta on sairautensa vuoksi kykenemätön puuttumaan niihin erityisesti silloin, kun hän työskenteelee vielä muiden vaikeiden sairauteen liittyvien asioiden, kuten riittävän syömisen tai painon nostamisen, kanssa. Näenkin ensisijaisena tavoitteena syömisen riittävän määrän ja vasta kun tämä asia on kunnossa ja aliravitsemustila lähtenyt korjaantumaan, puuttumisen syömistapoihin, mikäli maneerit eivät korjaannnu itsestään aliravitsemustilan korjaantumisen myötä. Kun syömistapoihin puututaan, tulisi sen tapahtua vähitellen mahdollisimman hienovaraisesti, sillä maneereista on muodostunut sairastuneelle keino käsitellä ahdistavia tunteita ja niihin puuttuminen saatetaan kokea jopa henkilökohtaisena loukkauksena.

Nyt, hyvää ruokahalua!
<3: Ida

Pelkkää laihuuden ihannointiako? -painonnousun aiheuttamasta ahdistuksesta

Anoreksian ehkä olennaisimpana oireena pidetään sairaanloista lihomisen pelkoa. Painonnousu on ollut myös minulle koko sairaushistoriani ajan ehkä kaikkein vaikein asia, ja sen hyväksymisen kanssa olen joutunut tekemään paljon töitä. Ennen painonnostaminen alipainosta kohti normaalipainoa ei ole kotioloissa koskaan onnistunut, mikä on ajanut minut kerta toisensa jälkeen sairaalaan. Osastolta taas olen säännönmukaisesti lähtenyt vielä liian alhaisessa painossa, koska painonnostaminen siellä on tuntunut liian ahdistavalta. Vihdoin olen ensimmäistä kertaa sairaushistoriani aikana saavuttanut sen tilanteen, että olen saanut hieman normalisoitua painoani avohoidossa.

Vaikka painon normalisoiminen vaatii paljon vaikeita konkreettisia tekoja, kuten kellontarkkaa säännöllistä ja runsasta syömistä ja liikkumisen ja jopa arkikulutuksen (eli menemisten) rajoittamista, olen suurimman työn painonnostamisessa joutunut tekemään pääni sisällä. Ja tämä työ on vieläkin minulla kesken. Haluan normalisoida painoani, sillä tiedän sen olevan välttämätön edellytys syömishäiriöstä topimuiselle, normaalille elämälle ja pidemmän päälle ylipäätään sille, että pysyn hengissä. Olen myös ollut sairauteen kuuluvasta vääristyneestä kehokuvasta huolimatta jo pitkään sitä mieltä, että näyttäisin huomattavasti kauniimmalta normaalipainoisena, ja kun vaatteet istuisivat paremmin päällä. Siitäkin huolimatta saivat tänäaamuna vaa'an viime viikkoa korkeammat lukemat minut ahdistumaan lähes paniikinomaiseen kauhuun saakka. Seuraavassa koitan selventää sitä, millaisia ajatuksia ja pelkoja painoni normalisoitumisen taakse kätkeytyy.

Koska olen erittäin vaativa erityisesti itseäni kohtaan, suorituskeskeinen ja pyrin usein täydellisyyteen kaikessa mitä teen, aiheuttaa painon normalisoiminen minulle seuraavanlaisia ajatuksia: mihin minun tulisi pystyä, jos olisin fyysisesti paremmassa kunnossa ja mitä minulta odotetaan, jos olen terve? Huonossa kunnossa on helpompi hyväksyä oma epätäydellisyytensä, sillä inhimilliset erehdykset, epäonnistumiset ja jaksamattomuutensa voi pistää sairauden ja huonon kunnon piikkiin. Ollessani silmin nähden sairas, kukaan ei odotakaan minulta ihmeellisiä suorituksia, mutta miten on laita, kun painoni on normaali. Sisimmissinä tietysti tiedä, että paineet ja odotukset pärjäämisestäni tulevat vain ja ainoastaan itseltäni.

Alhaisen itsetunnon vuoksi usein sairastunut myös ajattelee, ettei ansaitse fyysistäkään hyvinvointia. Tämän ajatuksen ääreltä olen saanut myös itseni kiinni jo useammankin kerran. Sairaus saa minut uskomaan, etten ansaitse ruokaa enkä hyvää oloa. Väsyminen, palelu ja heikotus, jotka kuuluvat alipainoon, ovat jollakin tavalla minulle oikein, eikä minulla ole oikeutta tuntea samaa hyvää oloa kuin kaikkien muiden. Tämän vuoksi näen painonnostamisvaiheessa olevan henkilön itsetunnon tukemisen ensiarvoisen tärkeänä, sillä itsen arvostaminen on edellytys sille, että haluaa pitää huolta itsestään.

Anoreksiaan kuuluu usein myös taantuminen henkisesti lapsen tasolle, sillä sairaus vaikuttaa paitsi alhaisen painon takia normaalin hormonitoiminnan häiriintymiseen, myös siihen, ettei nuoruuteen kuuluvia normaaleja kehitysvaiheita ehdi suorittaa kun kaikki energia menee sairastamiseen ja siitä selviytymiseen. Itsekin tunnen usein olevani henkisesti nuorempi kuin todelliselta iältään minua kolme vuotta nuorempi pikkusiskoni. Kun näyttää lapselta, on myös oikeus käyttäytyä lapsellisesti. Lisäksi anoreksiaan kuuluu usein myös pelkoa aikuistumisesta ja sen mukanaan tuomista vaatimuksista sekä vaikeuksia itsenäistymisestä. Ainakin itselläni itsenäistyminen vanhemmistani on selvästi vielä kesken, ja kun on huonossa kunnossa, saa olla riippuvaisempi muista ihmisistä. Lapsuuteen ja näin myös lapsenomaiseen ulkonäköön liittyy usein muiden ihmisten hoiva ja turva, jollaista sairas ihminen kaipaa usein sisäisessä kaaoksessaan.

Ainakin alkuaikoina liitin alhaiseen painoon myös oikeuden olla sairas. Huono fyysinen kunto näyttää muille, kuinka sairas olen. Ja jälleen nousee kysymys: mitä minulta odotetaan, kun näytän terveeltä? Kun sisällä tuntuu pahalta, saattaa alhaiseen painoon pyrkiminen olla myös keino näyttää se ulospäin. Sairauteni alkuvaiheessa tunsin, ettei sairauttani ja pahaa oloani otettu vakavasti tai kukaan ei huomannut sitä, koska näytin ulkoisesti hyvinvoivalta. Sairas ulkonäkö on myös ollut ainakin itselleni myös keino kapinoida: minä näytän juuri siltä kuin haluan, en ole kuten muut. Alhainen paino on siis ollut keino erottua massasta.

Lisäksi painoon liittyy myös tuttu kontrollin tunne, josta olen kirjoittanut jo aikaisemminkin. Painon pitäminen mahdollisimman alhaisissa lukemissa antaa tunteen (valheellisesta) kontrollista. Painon nousu taas on merkki kontrolloimattomuudesta. Tänä aamuna heräsi minulle vaa'alla jälleen tuttu ja järjetön pelko: mitä jos painonnousu jatkuu loputtomiin, mitä jos menetän kontrollin painostani ja elämästäni? Kontrolloimattomuuden pelkoon liittyy myös se, että kaikki muutokset tuntuvat anoreksiaa sairastavasta henkilöstä äärimmäisen vaikeilta. Painon pysyminen jo tutuksi muodostuneissa lukemissa tuovat tällöin (valheellista) turvallisuuden tunnetta. Usein pitkään jatkuneessa aliravitsemustilassa, kuten omassa tilanteessani, aliravitsemuksen tuomaan somaattiseen vointiin on myös jo ehtinyt tottua, ja se on alkanut tuntua tutulta ja turvalliselta. Tällöin hyppy tuntemattomaan vaatii sairastavalta paljon rohkeutta.

Tähän hyppyyn tuntemattomaan liittyy myös se, että sairastunut joutuu painon normalisoituessa myös kohtaamaan ne tunteet, jotka on piilottanut syömättömyyden taakse. Kun keho ja mieli ovat tarpeeksi aliravittuja, kaikki energia menee hetkestä ja ruokailusta toiseen selviytymiseen, eikä tunteiden käsittelyyn riitä aika eikä energiaa. Itselläni painon ollessa alhaisimmillaan tunteeni olivat vain epämääräinen möykky, jonka selvittäminen on tuntunut hetkittäin jopa ylivoimaiselta. Vaatii valtavasti rohkeutta kohdata ne tunteet, jotka oireilun taakse on kätkenyt. Mutta tästähän juuri paranemisessa onkin kyse: omien tunteisiinsa, omaan itseensä (uudestaan) tutustumiseen.

Toivon kirjoitukseni selventävän hiukan sitä, millaista työtä painonnostamisvaiheessa oleva anorektikko joutuu päänsä sisällä tekemään, ja miksi hän tarvitsee siihen valtavasti tukea läheisiltään ja hoitohenkilökunnalta. On olennaista ymmärtää, että maagisten painolukujen taakse kätkeytyy paljon enemmän kuin mitä paino terveelle ihmiselle edustaa. Kyse ei siis ole pinnallisesta ulkonäkökeskeisyydestä tai laihuuden ihannoinnista. Tästäkin huolimatta aion jatkaa taisteluani kohti normaalipainoa, sillä tiedän olevani vihdoin oikealla tiellä. Tällä kertaa aion mennä painon nostamisen tuomasta ahdistuksesta läpi. Matkaa on vielä paljon ja työtä riittää, mutta suunta on oikea. Ja se on pääasia.

<3: Ida

Liikunnan riemua?

Aamiaisen syötyäni huomaan, että ulkona sataa vettä kaatamalla. Minun on kuitenkin lähdettävä lenkille. On pakko. Liikunnan ilo on kadonnut, kun kaatosateessa viiletän pitkin lammikkojen täyttämiä katuja lenkkareiden läpi sukat märkinä. Lenkki on silti suoritettava. Päässäni herää kysymys: miksi? Minkä vuoksi lenkistä on muodostunut minulle niin tärkeä, etten voi jättää sitä yhtenäkään päivänä väliin?

Kuten useimmat tietävät, kuuluu pakkoliikunta yleensä anoreksian olennaisimpiin oireisiin. Näin on ollut myös omalla kohdallani. Olen rääkännyt kehoani polkemalla tuntikausia kuntopyörää, juossut jalkani kipeiksi, kierrellyt erilaisia kuntoklubeja, jotta lyötäisin viikon jokaiselle päivälle tarpeeksi rankan tanssitunnin, herännyt yöllä jumppaamaan ja pomppinut sairaalahuoneessani. Välillä hetken aloillaan istuminenkin on tuntunut mahdottomalta. Olen rääkännyt aliravittua kehoani siis äärimmäisyyksiin ja keskittänyt ajatukseni yksinomaan siihen, miten saisin kulutettua tarpeeksi.

Viime aikoina liikuntatottumuksiini on kuitenkin tullut muutos ja olen saanut tuntea olevani voitolla taistelussani pakkoliikkumista vastaan. Olen vaihtanut kaiken ankaran hikiliikkumisen rauhalliseen ja leppoisaan kävelyyn ja vähentänyt liikunnan määrää huimasti. Olen oppinut nauttimaan päiväohjelmaani kuuluvasta lyhyehköstä kävelystä lämpimänä kesäpäivänä musiiikkia kuunnellen. Olen onnistunut rauhoittamaan kävelytahtiani niin, että pystyn juttelemaan samalla ja katselemaan maisemia, jopa pysähtymään tervehtiäkseni vastaantulevia koiria. Lenkistäni on muodostunut minulle mukava päivärutiini, jota olen oppinut odottamaan ja kaipaamaan aamupäivisin. Olen ajatellut, että liikunta ei ole minulle enää pakonomaista suorittamista vaan harrastus, josta olen saanut iloa. Tai näin olen ainakin luullut, kunnes sairaus tänään taas muistutti itsestään.

Huomatessani lenkin olevan minulle yhä pakko, jään pothimaan sen merkitystä minulle ja totean palaavani jälleen sairauteni olennaisempien tekijöiden äärelle. Ymmärrän, että kyse ei ehkä sittenkään ole pelkästään kilometreista tai kulutetuista kaloreista. Seuraavassa yritän selventää hiukan tätä asiaa.

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, liittyvät syömishäiriöihin usein olennaisesti erilaiset pakkotoiminnot, kuten liikkuminen. Sairas ei usein välttämättä osaa itsekään kyseenalaistaa pakkotoimintojensa järkevyyttä, sillä ne johtuvat pitkälti myös nälkiintyneiden aivojen ratojen jumiutumisesta, jolloin ajatukset alkavat pyöriä tuttua kehää. Vaikeimpina aikoina liikkuminen on ollut minulle myös keino sulkea pois ajatuksia ruoasta ja keino unohtaa nälkää, kun kaikki energia on keskitettävä omaan fyysiseen jaksamiseen ja liikkumiseen.

Lisäksi mainitsin edellisessä kirjoituksessani myös siitä, kuinka tutut päivärutiinit luovat sairaalle henkilölle turvallisuuden tunnetta. Näistä rutiineista luopuminen saattaa aiheuttaa pahimmillaan jopa paniikinomaista kauhua, sillä rutiinit ovat keino luoda järjestystä sisäiseen kaaokseen. Tällöin on siis helpompi turvautua kerta toisensa jälkeen sairauden luomaan (epätodelliseen) turvallisuuden tunteeseen..Turvattomuuden tunteen kohtaaminen voi tuntua niin lamaannuttavalta, että sairastunut ahdistuu jo pelkästään ajatuksesta muuttaa tuttuja toimintamalleja. Ainakaan minä en ollut tänä aamuna vielä kyllin vahva kohdatakseni ne pelottavat tunteet, joita tutun tapani rikkominen olisi minulle tuonut.

Itselläni sairauteeni ja sen syntyyn liittyy myös olennaisesti kontrollin tunne. Kontrolloimalla esimerkiksi painoani ja syömisiäni saan jollakin tapaa tuntea, että pystyn kontrolloimaan myös tunteitani ja elämääni. Käsittääkseni liikkumisen kontrolloiminen liittyy tähän samaan asiaan. Vaikka tiedän, ettei ainakaan kertaluontoisesti pienen lenkin väliinjättäminen vaikuttaisi painooni mitenkään, en halua, että sääolosuhteet tai mitkään muut ulkoiset tekijät määräävät mitä teen tai jätän tekemättä.
Lisäksi sairauteen liittyy olennaisena osana myös suorituskeskeisyys. Lenkistä on muodostunut minulle tehtävä, joka on suoritettava joka päivä, säästä tai olosuhteista riippumatta. Kun tähän yhdistää vielä anoreksiaan liittyvän täydellisyyden tavoittelun, on jo lenkin lyhentäminen mahdoton ajatus. Samaan suorituskeskeisyyteen liittyy myös pakonomainen opiskelu ja se, että olen hyväksynyt itselleni vain kaikkein korkeimmat arvosanat.

Vesisateessa yksin tarpoessani vaatteet läpimärkinä huomaan, että pakkoliikkuminen siis pitää tiukasti otteessaan vieläkin minua. Liiikunnan riemu on kaukana enkä ehkä olekaan vielä niin pitkällä taistelussani, kun olen saattanut hyvänä päivänä kuvitella, vaikka edistymistäni vaikeimmista ajoista en voikaan kiistää. Sen sijaan huomaan, että itseni ja sairauteni ymmärtämisen suhteen alan olla jo pitkällä. Ja jälleen nousee yksi ajatus ylitse muiden: tästä sairaudesta on päästävä eroon.

<3: Ida

Kaiken se kestää?

Tapasin tänään pitkäaikaisen ja hyvän ystäväni. Juttelimme useamman tunnin ajan kaikesta mahdollisesta, kuin olisimme vasta eilen tavanneet, vaikka todellisuudessa aikaa edellisestä tapaamisesta oli kulunut useampi kuukausi aikaa. Nautin todella tapaamisesta ja keskustelustamme, olin aidosti kiinnostunut ystäväni kuulumisista ja pystyin jakamaan omaa tilannettani. Taisinpa nauraakin ainakin muutaman kerran. Näin ei ole kuitenkaan aina ollut.

Syömishäiriö vaikuttaa valitettavasti myös ystävyyssuhteisiin monellakin tapaa. Minulla on ollut aikoja, jolloin olen eristäytynyt neljän seinän sisälle ja ollut todella yksin ilman kontakteja juuri kehenkään. En ole jaksanut pitää yhteyttä ystäviini, aina en edes perheeseeni. Sairaus on tullut minun ja ystävieni väliin. Seuraavassa yritän hieman avata sitä, miten ja miksi anoreksia on vaikuttanut ihmissuhteisiini.

Anoreksiaan kuuluvat tietyt rituaalit ja pakkotoiminnot. On liikuttava tarvittava tietty määrä päivässä, syötävä tiettyinä kellonaikoina ja joskus jopa siivottava tietty minuuttimäärä. Käsittääkseni joillakin pakkorituaaleihin kuuluvat myös pakonomaiset puhdistumisrituaalit. Usein aika, joka kuluu liikkumiseen, syömseen ja ruoan valmistamiseen täyttää päivät niin, ettei esimerkiksi ystävien tapaamiseen juuri jää aikaa.

Itselläni syömishäiriö on ollut myös tapa luoda järjestystä sisäiseen kaaokseen. Tällöin turvaa luovat tutut päivärutiinit, jolloin tuntuu parhaalta, että jokaisen päivän kulku on mahdollisimman samanlainen. Jos jotain muutoksia päiviin tulee, on ne suunniteltava huolellisesti etukäteen. Näin ystävien yllätyksellisistä yhteydenotoista ja extempore-tyylisistä ehdotuksista on kieltäydyttävä.

Usein sosiaalisiin tilanteisiin liittyy myös ruokailu. Ystäviä tavataan kahvilassa, ravintolassa, piknikillä rannalla tai vähintäänkin kyläillessä tarjotaan ruokaa tai erilaisia herkkuja. Nämä ovat terveelle ihmiselle mukavia tapahtumia, mutta voivat mudostua syömishäiriöiselle jopa painajaismaisiksi tilanteiksi. Vaikka suunnitelmissa ei olisi yhteistä ruokailua, on pohdittava, miten kieltäytyä tarjoilusta kohteliaasti, jos tällaiseen tilanteeseen ajaudutaan. Syyllisyys painaa sekä silloin, kun uskaltautuu maistamaan jotain että silloin, kun ei kykene vastustamaan sairautta ja joutuu omasta mielestään näyttämään heikkoutensa ystävälleen ja samalla paljastamaan itsestään jotain hyvin arkaluonteista. Tällaiset tilanteet tuntuivat erityisen vaikeilta siinä vaiheessa, kun sairauteeni vielä liittyy salailua.

Syömishäiriöön sairastuneen maailma on ajoittain hyvin itsekeskeinen ja ajatukset pyörivät oman selviämisen ja anoreksian täyttävien ajatusten ympärillä. Kun tähän lisätään vielä somaattisen voinnin jaksamattomuus ja aliravitsemustila, joka saa ajatukset kiinnittymään pelkkään ruoan ajatteluun, on vaikea keskittyä yhteiseen tekemiseen tai kuuntelemaan toisen kuulumisia. Muistan ystävieni tapaamisia, jolloin olen epätoivoisesti vilkuillut kelloa ja laskennut tunteja ja minuuteja seuravaan ruokailuun. Pahimmassa tapauksessa tämä voi johtaa jopa siihen, että sairastunut ei  enää edes kykene näkemään muuta kuin oman pahan olonsa tai sairauteen liittyvät asiat. Tällöin keskustelut voivat rajoittua lähes yskinomaan ruokaan liittyviin asioihin (joita terveet ihmiset eivät yleensä pidä kovin mielenkiintoisina) tai sairauteen. Itselläni on ollut kausia, jolloin ystäväni ovat joutuneet toimimaan lähes terapeutin roolissa ja kannattelemaan minua kiinni elämässä. Tällöin on ymmärrettävää, että myös terveet ystävät väsyvät, eivätkä jaksa omaa rooliaan "ystävänä". Lisäksi terveestä ihmisestä sairauden oireilun katsominen voi ymmärrettävästi tuntua vaikealta, eikä kukaan halua nähdä rakasta ihmistä huonossa kunnossa.

Toisaalta taas syömishäiriöön sairastuneet haluavat usein myös näyttää ulospäin olevansa vahvoja. Tämän vuoksi on vaikea kertoa rehellisesti muille todellisesta tilanteesta. Myöhemmin, kun jo ymmärtää, miten paljon sairaus rajoittaa elämää, mutta toivo parantumisesta on pieni tai olematon, voi olla jopa vaikea kuunnella terveiden ystävien elämästä, koska kateus iskee pintaan. Muistan usein miettineeni ystäviäni tavatesssani: miksi minun elämäni ei voi olla tuollaista, miksi minä en kykene nauttimaan samoista asioista kuin he, miksen minä kykene opiskelemaan ja itsenäistymään? Ainakin itselläni syömishöiriöön on liittynyt myös se, että omista tunteista on vaikea puhua. Kun kaikilla muilla tuntuu lisäksi menevän ainakin paremmin kuin itsellä, voi olla vaikea kertoa aidosti omasta tilanteestaan juuri mitään. Tällöin tuntuu helpommalta vaihtoehdolta sulkeutua omaan todellisuuteensa muka paremmasta elämästä tietämättömänä.

Vaikka edellä mainitsemistani syistä on syömishäiriötä sairastavan vaikea lähestyä ihmisiä, rohkaisisin kaikkia pitämään aidoista ystävyyssuhteistaan kiinni. Tällaiset ystävyyssuhteet ovat todellisia aarteita. Olen saanut ilokseni huomata, että nykyään ystävieni tapaaminen tuo minulle hyvää mieltä. Aidot ystävyyssuhteet ja ihmisten tapaaminen kohottavat ihmeellisesti myös itsetuntoa. Itsetunto kun ei kohoa elämää pakoilemalla, vaan omalta mukavuusalueeltaan ulosastumalla, sairauden sääntöjä rikkomalla ja huomaamalla, kuinka voi olla toiselle tärkeä tai osa yhteisöä. Terveet ystävät voivat myös toimia motivoivina tekijöinä paranemisen tiellä. Ainakin itselleni terveän ystäväni tapaaminen herätti katkeroivan kateuden sijaan kaipuun todelliseen elämään; tuollaista elämää minäkin haluan elää, tuollaista minunkin elämä voisi olla. Vanha sanonta pitää myös paikkansa: jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu murhe enää puolikas.

Mistä sitten tunnistaa tällaisen todellisen ystävyyden, jonka kantavaan voimaan voi luottaa? Vastaus on, että sen tunnistaa vain rohkeasti kokeilemalla. On myös hyvä muistaa, että todellisen ystävyydenkään ei tarvitse kestää kaikkea. Se saa välillä hiipua, se saa jopa murentua palasiksi. Olenhan saanut kantapään kautta sen huomata: todellisen ystävyyssuhteen voi aina rakentaa uudestaan -nauttien jokaisesta hetkestä, pala palalta.

<3: Ida

Missä muruseni on?

Siitä on kulunut nyt tasan viikko, kun minua ja koko perhettämme kosketti valtava ja ikävä menetys. Rakas koiramme Helmi nukkui pois yllättäen. Minun on vieläkin vaikea uskoa tapahtumaa todeksi. Kirjoitan tästä nyt, vaikka tämä ei suoranaisesti liitykään syömishäiriööni, koska tapahtuma koskettaa minua niin paljon, etten voi sivuuttaakaan asiaa. Kirjoitan myös siitä näkökulmasta, mikä vaikutus Helmillä oli taistelussani elämän puolesta ja miten sen menetys on vaikuttanut minuun, ja kuinka olen löytänyt Helmin poismenon jälkeen itsestäni uusia voimia parantumiseni tiellä.

Helmi oli minulle tärkeä seuralainen, jonka kanssa vietin pääsääntöisesti päiväni ollessani kotona ja jonka ansiosta en tuntenut itseäni ainakaan yhtä yksinäiseksi kuin olisin muuten tuntenut. Helmin lenkittämisen ansiosta sain luotua lenkeillä tärkeitä kontakteja naapurustoni ihmisiin, kun olin lähellä eristäytymistä neljän seinän sisälle kotiin. Helmi jaksoi kuunnella murheitani ja lohduttaa vaikeina hetkinä, kun ahdistus nosti päätään. Muistan lukuisat kerrat, kun olen itkenyt Helmille epätoivoani kohdatessani sairauden mukanaan tuomat vaikeudet ja vuodattanut kyyneleitäni hänen pehmeää turkkiaan vasten. Helmin iloinen hännänhuiskaus ja pirteä ääni toivottivat aina yhtä iloisena tervetulleiksi kotiin, olin sitten ollut pois minuutteja tai päiviä. Oli ihana tietää, että joku odotti minua silloinkin, kun tunsin olevani yksin maailmassa. Se sai minut tuntemaan itseni korvaamattomaksi, kun olin unohtanut, miten arvokas olen. Helmi jaksoi piristää silloinkin, kun sairauteni vuoksi oli kotona muuten apea tunnelma.  Helmin syvä hengitys ja tarkat nappisilmät loivat turvaa, kun olin todella huonossa kunnossa enkä kunnolla edes osannut pelätä henkeni puolesta. Hän piti yllä toivoa niinäkin hetkinä, kun muut eivät sitä kyenneet näkemään.

Helmi oli enemmän kuin vain koira. Hän oli perheenjäsen, jolla oli korvaamaton ja arvokas tehtävä perheessämme. Hän oli todellinen Helmi.

Vaikka Helmin poismeno satuttaa minua, ja vaikka olisin suonut hänelle vielä monen monta elinvuotta lisää, uskon, että hänen kuolemassaan oli jollakin tavalla myös kohtalo pelissä. Minulla on ollut elämässäni hetkiä, jolloin en olisi kestänyt Helmin menettämistä eikä minulla olisi ollut keinoja käsitellä tapahtunutta. Nyt huomaan, että asia on toisin. Traagisen tapahtuman kohdatessani olen löytänyt itsestäni sellaisia voimia, joita en tiennyt vielä olevan olemassakaan. Nyt pystyn näyttämään tunteeni ja käsittelemään suurta suruani, niin näin kirjoittamalla kuin puhumalla läheisteni ja hoitohenkilökunnankin kanssa. Se on auttanut minua jaksamaan pikkuhiljaa eteenpäin ja huomaamaan, että elämä jatkuu.

Tapahtuneen johdosta olen saanut myös huomata, kuinka vahvoilla olen myös sairauteni voittamisen suhteen. Olin ylpeä, voidessani ravitsemusterapeutin tapaamisessa todeta, ettei Helmin menetys ole vaikuttanut syömisiini. Olen siis urheasti jatkanut syömistä ateriasuunnitelmani mukaan, vaikka minulla on ollut todella vaikeaa. Se on osoittanut minulle, että olen löytänyt muita, terveitä tapoja surra ja käsitellä tunteitani. En enää reagoi vaikeisiin asioihin syömisellä tai syömättömyydellä. En kanavoi vaikeita tunteitani ja suruani enää siis sairaudella oireiluun. Nähdäkseni tämä on merkittävä asia sairauteni voittamisessa.

Uskon siis, että jollakin tavalla Helmi tiesi, että minä ja koko perheeni olemme nyt riittävän vahvoja kohdataksemme sen menetyksen ja pärjäämme jo ilman sitäkin. Lisäksi Helmi pääsi pois onneksi nopeasti ja ilmeisesti melko kivuttomastikin. Myöhemmin saimme tietää, että Helmillä oli pitkälle edennyt syöpä, eikä mitään hänen pelastamisekseen olisi ollut tehtävissä, ja luulen, että pitkät jäähyväiset olisivat olleet ainakin minulle liikaa. Olen myös tyytyväinen siihen, että sain viettää Helmin kanssa hänen viimeiset kuukautensa kotona. Jotkin asiat tässäkin elämässä, tai ainakin täältä lähtemisessä, menevät siis kuitenkin oikein.

Vaikka uskon olevani nyt kyllin vahva päästäkseni yli Helmin poismenosta, ikävöin rakasta seuralaistani kovasti ja pyörii mielessäni Jenni Vartiaisen sanoin kysymys, missä muruseni on. Siihen tiedän vastauksen. Helmi on hyvässä paikassa ja antaa minulle voimia taisteluuni, vaikka ei olekaan enää fyysisesti läsnä. Siellä Helmi odottaa jälleennäkemistämme, kuten minäkin, nappisilmät innosta hehkuen.

<3: Ida

Kun kaikki on jo nähty

Kun sairastuin syömishäiriöön, en voinut aavistaa, mitä kaikkea joudun sairauteni takia vielä kokemaan. Ja hyvä niin. Nyt, monen vuoden jälkeen, ajattelen, etten olisi jaksanut tähän päivään saakka, jos olisin tuolloin tiennyt, mitä kaikkea olisi vielä edessä.

En tiedä tarkkaan itsekään, mistä kaikki alkoi. Sen kuitenkin tiedä, ettei sairastumiseni johtunut halusta olla laihempi. Olen aina ollut ruumiinrakenteeltani hoikka, enkä ole kokenut paineita laihduttamiseen, pikemminkin päinvastoin. Elämäni oli oireiluni alkaessa kaikin puolin mallillaan: minulla oli rakastava perhe ympärilläni, läheisiä ystäviä, menestyin opiskeluissa ja pärjäsin ulkoisesti hyvin. Jostain syystä kaikki kuitenkin muuttui. Syömisestä ja syömättömyydestä tuli elämäni sisältö. Kun vihdoin tajusin, miten paljon tätä uutta elämääni vihasin, oli siitä irtiponnistelu omin voimin jo liian vaikeaa.

Voisin pohtia loputtomiin, miksi juuri minä sairastuin. Sen sijaan haluan kuitenkin keskittää kaiken energiani paranemiseen. Sairaushistoriaani kuuluu valitettavasti useita yrityksiä korjata aliravitsemustilaani, syömiskäyttäytymistäni ja sairauteen liittyviä pakkotoimintoja, kuten pakkoliikuntaan, niin osasto- kuin kotiolosuhteissakin. Tällä kertaa olen kuitenkin päättänyt onnistua. Taistelen kotona vanhempieni tuella sairauttani vastaan motivoituneempana ja vahvempana kuin koskaan ennen. Olen ottanut jo muutamia rohkeita askelia kohti lopullista parantumista, joka on ehdottomana päämääränäni.

Haluan jakaa kanssanne matkani kohti parempaa ELÄMÄÄ, pienet ja suuret askeleeni tällä taipaleella. Vaikka elämä saattaa välillä kolhia, eikä taipaleeni varmasti tästä eteenpäinkään ole helppo, on suunta vain eteenpäin. Sairauteen ei enää ole paluuta. Uskon, että olen jo nähnyt kaiken, mitä anoreksialla voi olla minulle annettavana. Tai ainakin melkein; olenhan yhä elossa.

<3: Ida