5+1 toteutunutta unelmaani

Olethan muistanut unelmoida tänäänkin? Olethan iloinnut niistä haaveista, jotka ovat jo toteutuneet?

Kerron teille nyt minun muutaman toteutuneen unelmani. Monet niistä liittyvät jollakin tavalla toipumiseeni syömishäiriöstä -se oli esteenä niiden kaikkien toteutumiselle. Kun parannuin, pääsin aloittamaan unelmieni toteuttamista yksi toisensa jälkeen. Mikään unelmistani ei kuitenkaan tullut ilmaiseksi taikka automaattisesti parantumisen myötä. Ne tarvitsivat rinnalleen rohkeutta tarttua elämän tuomiin mahdollisuuksiin, myönteistä asennetta ja uskoa itseen ja elämään. Sekä sopivasti onnen kantamoista ja useat paljon myös työtä ja määrätietoisuutta.

1. Lastentarhanopettajuus

Varmaan kaikki minut tuntevat tietävät, että olen halunnut opettajaksi pikkutytöstä asti. Minulle opiskelupaikan saaminen yliopistosta kymmenen vuotta sitten oli yksi elämäni tärkeimmistä jutuista. Siitä matka unelma-ammattiini oli kuitenkin vielä paljon pidempi kuin ajattelin. Ilman sitä intohimoa, jota tunsin tulevaa opettajuuttani kohtaan, en olisi koskaan valmistunut, enkä ehkä löytänyt motivaatiota parantumiseenkaan. Opiskelin sairaalasta, sairaalakierteetä palasin yliopistoon ja tein 100 sivuisen päättötyöni yksin kotona.
Kun sitten valmistuin, ajattelin, etten jaksaisi tehdä tätä työtä. Niin taisi uskoa aika moni muukin, minulle kun lääkärikin sen totesi. Sen, etten kestäisi työn tuomaa stressiä, vastuuta, paineita, rikkinäisyyttä. Mutta voin nyt puolentoista vuoden työkökemuksen jälkeen todeta, että olen jaksanut, pärjännyt ja parempaa -olen nauttinut.
En tiedä, haluanko tehdä tätä loppuelämäni, mutta se ei huolestuta. Olen onnellinen siitä, että jaksoin määrätietoisesti kulkea kohti tavoitettani -ja saavutin sen. Loin hyvän pohjan tulevaisuudelle ja omalle itsetunnolleni.
Tärkeintä minulle nyt on, että minun on joka aamu hyvä mennä töihin -ja joka päivä siellä on kivaa. Tässä kohtaa on hyvä näin, ja ajallaan tästä on hyvä jatkaa. Tai sitten kehittää itseään opettajana, matkalla, jossa ei koskaan ole valmis.

2. Itsenäistyminen

Itsenäisyys, oma tila ja vapaus ovat olleet minulle aina tosi tärkeitä asioita, ja olen pyrkinyt niihin varhain. Silti niiden saavuttaminen kesti kohdallani tosi pitkään. Muutin kotoa pois ensimmäisen kerran ollessani vain 17 -vuotias, mutta siitä kului vielä 8 vuotta ennen kuin voin sanoa pärjänneeni omillani.
Sairauteni vei täysin kykyni pitää huolta itsestäni. Tunsin siitä syyllisyyttä, ja tarvitsevuus muista oli iso kolhu itsetunnolleni. Asiaa ei auttanut se, että myös hoitoalan ammattilaiset kritisoivat riippuvuuttani vanhemmistani.
Lopulta perheeni täydellinen tuki oli tärkeimpiä asioita paranemisessani. Tervehdyttyäni itsenäistyminen, itsestä huolehtiminen, omien asoiden hoitaminen, itsenäiset päätökset ja omilleen muuttaminen tulivat luontevasti. Nyt tunnen olevani aikuinen, itsenäinen ja varsin pärjäävä ja vahva yksilö. Ja olen ylpeä siitä.
Enää en häpeä sitä, että olen saanut tukea läheisiltäni, kun on ollut vaikeaa. Tunnen kiitollisuutta ja ylpeyttä siitä, että minulla on sellainen perhe. Yhdessä selviäminen on lähentänyt meitä, ja vaikka en tarvitse heitä enää samallla tavalla, on perhe ihan yhtä tärkeä yhä. Toivon, että myös itse osaan olla läheisteni tukena, kun he sitä tarvitsevat.

 

3. Liikunnan ilo

Olen ollut liikkuva lapsi ja liikkuva nuori, joka käveli mielellään joka paikkaan ja heittäytyi kokeilemaan kehollaan erilaisia temppuja ja lajejakin. Mutta omaa lajia ei tuntunut harrastukseksi löytyvän, ja koulussa liikunta tuntui suoritukselta.
Kun sairastuin, muuttui liikunta päivittäiseksi pakoksi, jossa vein kerta toisensa jälkeen itseni äärirajoille niin henkisesti kuin fyysisestikin. En tuolloin olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että juuri liikunnasta on nyt muodostunut minulle yksi arjen tärkeimmistä voimavaroista. Olen oppinut tasapainottamaan liikunnan osaksi arkeani niin, että se tuo minulle hyvää oloa eikä syö energiaani.
Treenatessa koen onnistumisen tunteita ja rentoudun. Kerta toisensa jälkeen pääsen siinä hämmästelemään voimiani, jotka heijastuvaat nyt jaksamisena arjessa.

 

4. Elämysten matka

Vuosia elämäni oli hyvin rutinoitunutta, lukittuakin. Elämä pyöri pienissä piireissä ja uusia kokemuksia tuli vain vähän. Sairastaessa ja myös toipuessa söin kotona tiettyihin aikoihin tietyt ateriat, välissä kävin kävelyllä ja tein kotitöitä.
Kun näin, miten muu perhe lähti matkoille, kun (harvoin) tapasin ystäviä ja kuulin heidän seikkailustaan -iski ikävä, kaipuu, ulkopuolisuuden tunne. Siksi suljin sen mieluummin pois ja keskityin omiin kuvioihini. Samalla toivoin, että se kaikki kuuluisi vielä joskus itsellenikin.
Kun voimani lisääntyivät, halusin kokea ja elää. Ensin pienien shoppailu- ja museoreissujen muodossa. Ja sitten enemmän.
Tärkein huipentuma oli meidän Lontoon-reissu. Olin parantunut täysin, nautin koko reissusta, ruoasta ja sen tuomista kaikista uusista kokemuksista. Huomasin olevani vapaa, huomasin, ettei mitää taisteluita tarvinnut enää käydä, vaan pystyin vain elämään. Se oli sellainen ensimmäinen: elän elämäni parasta aikaa -elämys, ja tuo tunne on jatkanut matkallani nyt kohta vuoden.
Olen edelleen iloinen siitä, että osaan nauttia myös niistä pienistä iloisista hetkistä, kahvittelusta tai kirpparikierroksesta ystävän kanssa vaikkapa. Ja ylpeä siitä, että etsin arkeeni ja elämääni koko ajan uusia kokemuksia ja haluan oppia.

 

5. Muista huolenpitäminen

Isovanhempani olivat tärkeimpiä tukijoitani topimumisessani ja aina mulle tärkeitä. Kun mummoni kuoli, parantumisen oli vielä kesken. Tunsin syvää surua paitsi ennen kaikkea hänen poismenostaan ja menetyksestään, myös siitä, ette hän ehtinyt nähdä toipumistani.
Päätin, että pappani saisi sen kokea, kuinka saan voimani ja elämäniloni takaisin. Tiedän, että mummolle mös kaikista tärkein asia oli, että papasta pidetään huolta. Pappani luona vierailen melkein joka viikonloppu kylmälaukkuun valmiiksi pakatut ateriat mukanani, iltaisin toivotan hyvää yötä ja teen parhaani. Pappani on joskus minulle lapsena todennut, että teot osoittavat, kuinka paljon rakastaa toista. Niitä arjen pieniä hyviä tekoja yritän antaa läheisilleni -ja ne tekevät minut onnelliseksi. Kun käyn papallani, näen, kuinka pappani on ylpeä ja onnellinen minusta -ja joka kerta opin ja imen itseeni hänen positiivista, periksiantamatonta elämänasennettaan.

+ <3

Ehkä jo ala-asteen koulukiusaamisajoista lähtien jossakin syvällä sisälläni on ollut tunne siitä, ettei kukaan voisi minusta oikeasti tykätä. Sairaus pitkitti tietysti myös näiden asioiden kokemista ja kokeilemista elämässäni.
Nyt, kun olen itse ollut valmis toisen kanssa elämääni jakamaan, olen löytänyt hyvän ihmisen, jonka kanssa on mukava viettää aikaa. Se, mihin tämä vie, löytyykö elämän rakkaus tästä tai muualta, näyttää aika. Mutta tunnetta siitä, kuinka viehättävä ihminen olen, ei enää mikään mikään vie pois. 

 

Usein kuulee sanottavan, että vaikeudet kasvattavat ihmistä. Minä uskon, että niistä selviäminen ja pitkäaikaisten unelmien saavuttaminen opettaa paljon enemmän -kun annat niiden opettaa. 

Minulle unelmointi on elämän kinuski ja kaneli. Joka päivä asetan ja tavoittelen pieniä elämän tavoitteita arjessani. Uppoudun usein haaveilemaan ja rakentelemaan pilvilinnoja, ne antavat voimia.
Uskon, että elämässäni on vielä monta toteutumistaan odottavaa unelmaa.

<3: Ida

Kuvat pixbay.com

Ei aina tarvitse olla tehokas

Mä olen tosi suorituskeskeinen ihminen, aina ollut. En ole siitä piirteestä ylpeä, mutta sen kanssa mun on täytynyt oppia elämään. Mä saan hyvää oloa, kun saan asioita aikaiseksi, mieluiten jossakin näkyvässä muodossa. Esimerkiksi kun töissä tulostan sen valmiin dokumentin, koti on siivottu, blogitekstin julkaistu tai käsityö valmis. Kun mä salilla pystyn nostamaan, jaksan vielä yhden.

Joskus tehokkuus ohjasi koko elämääni siinä määrin, että se teki minusta itsekeskeisen ja tavattoman tehottoman. Kadotin siinä juoksussa itseni pitkäksi aikaa. 

Myönnän kuitenkin myös hyötyväni siitä, ettei mun tarvitse patistella itseäni hommiin päivän ainoalla tauolla, töiden jälkeen salille tai viikonloppuisin siivouksen pariin. Ja ehkä myös työkaverini ja läheiseni, piirteeseeni kun liittyy myös tarve olla avuksi ja hyödyksi muille. Mutta jotta mä pystyn päivästä ja vuodesta toiseen, tarvitsen myös niitä hetkiä, kun mun ei tarvitse mitään.

Uudet treenivaatteet!:)

Kattilallinen kanakeittoa, nam!

 Mulle on kehittynyt nyt alkuvuodesta uusi tapa, kun tulen kotiin. Kun olen saanut tavarat paikoilleen ja ruokaa massuun (joskus jo ennen näitä), heittäydyn sohvalle pötköttelemään hetkeksi tekemättä mitään. Annan ajatusten virrata, joskus selailen blogeja tai naistenlehteä, joskus hörpin teetä tai kuuntelen radiota. En sen kummemmin näitä hetkiä etukäteen suunnittele.

En vilkuile kelloa (jos ei ole pakko), koska en halua painostaa itseäni edes lopettamaan. Joskus sohvalla menee 10 minuuttia joskus melkein tunti. Jossakin vaiheessa tulee sellainen olo, että nyt voisin taas nousta. Ja ryhdyn illan askareisin, lähden menoihini tai siirryn mielekkäiden harrastusteni pariin kotona.

Papan synttäreillä

Huomaan, että tosta hetkestä on tullut mulle tosi tärkeä. Silloin pysähdyn, nollaan päivän ja siirryn vapaalle. Rentoudun. Rentoutuminen ei aina tarkoita sitä, että ei ajattelisi mitään. Joskus se on omiin ajatuksiinsa syventymistä. Jos ajatukset vilistää tai kiertää kehää, en sulje niitäkään pois. Annan niidenkin tulla, ja sitten päästän ne pois.

Tehokkuus on nyky-yhteiskunnassa hirveän (yli)arvostettu piirre. Musta on hienoa, että pystyn joka päivä aidosti olemaan itseni ja omien ajatusteni kanssa. Se kertoo mulle, että niissä ei ole enää mitään, mitä en osaisi käsitellä tai pelkäisin. Että osaan vielä ajatella, en vain tehdä. Että minua ja elämääni ohjaan minä itse, enkä ole vain mikään kauko-ohjattava lelu tämän maailman vaatimusten edessä. Osaan sanoa myös niille Stop. Se tuo mulle hallinnan tunteen. 

Liika stressi on tuhoisaa, keholle ja mielelle. Mutta sekin kuuluu elämään. Rinnalle jokainen tarvitsee stressinhallintakienoja, mutta myös täysin paineettomia hetkiä. Mikä on sun stressivapaa oleiluhetkesi?

<3: Ida