keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Minun Jouluni

Minun jouluni täyttyi tänä(kin) vuonna tutuista perinteistä, rauhallisesta tunnelmasta ja yhdessä rakkaan perheeni kanssa vietetyistä hetkistä. Vaikka en onnistunutkaan heittämään juhlan ajaksi sairauttani romukoppaan, kuten olisin tietysti toivonut, sain silti viettää monta mukavaa hetkeä ja nautin joulustani paremmin kuin moniin vuosiin. Siksi ajattelinkin jakaa teidän kanssanne muutamia hetkiä minun jouluaaton vietostani kuvien kera.

Aamulla pitkän yöunen jälkeen unihiekat silmistäni karistettuani ja aamupalan herkullisen jouluteen kanssa nautittuani koristelin huoneeni joulukuntoon. Lempijoulukoristeeni on pieni oma seimeni. Miten ihanalta tuntuukaan joka vuosi kaivaa se aina uudelleen ja uudelleen esiin silkkipaperista ja asetella esille!



Seuraavaksi oli vuorossa joulukuusen koristelu rakkaan siskoni kanssa. Se on kuulunut joka vuosi aattoaamumme puuhin. Lapsena se vei hetkeksi ajatuksia pois joulupukin tulon jännittämiseltä. Ja ehkä vieläkin, saihan siskoni minut jo aamulla kiinni nenä lahjapussista!

Lapsena koristelimme kuusen joka vuosi lisääntyvillä omatekoisilla kaikenmaailman joulukoristeilla, jotka lisääntyivät vuosi vuodelta kunnes kuusen oksat notkuivat erivärisistä kimmeltävistä palloista, enkeleistä ja possuista. Viime vuosina olemme tyytyneet hieman yksinkertaisempaan tyyliin, äitimme toivomuksesta....

Lapsena kotimme täytti myös tuoksu aidosta havukuusesta, joka oli kyllä tuoksultaan ihana, mutta jonka neulasia alkoi jo viimeistään Tapanin päivänä varista niin paljon ympäri lattiaa, että olemme tänä ja viime vuonna tyytyneet tekokuuseen.


Kuusen koristelun jälkeen päätin koristella piparitalon. Muutamana viime vuonna olen tehnyt sen muumitalon muotoon, mutta kokoamisen haastavuudesta ja parin romahtaneen pipariläjän jälkeen päätin tänä vuonna tyytyä siinäkin perinteiseen pieneen mökkiin. Koristelin talon sokerikuorrutteilla, ranskanpastilleilla ja muilla karkeilla. Lopuksi laitoin vielä runsaasti päälle valkoista lunta tomusokerina. Pihalla nököttivät tietysti pieni possu, ukko ja akka. Lopputulos oli persoonallinen, mutta aika hellyttäväkin, vaikka itse sanonkin. Ja mikä pääasia, olin ihmeissäni siitä, että piparitalo oli pysynyt pystyssä, vaikka olin ollut kokoamisoperaatiossa ensimmäistä kertaa isäni kanssa mukana!



Kun koti oli saatu juhlakuntoon päätin koristella itsenikin. Lakkasin kynteni kauniin joulunpunaiseksi ja siskoni kiharsi hiukseni suoristusraudalla. Lisäksi taitava sisareni loihti minulle juhlameikin harjoituksena ystäväni lauantaisia häitä varten. Täytyy kyllä sanoa, että minulla on apunani puoliammattilainen meikkaajana ja kampaajana. Ja hyvä niin, olenhan itse niissä puuhissa aivan onneton!


Kun kaikki oli juhlaa varten valmiina hiljennyimme vielä ennen joulupuuroa yhdessä perheeni kesken seuraamaan joulurauhanjulistusta televisiosta; tästä voi joulu oikeasti alkaa!




Seuraavaksi odottikin höyryävä kattilallinen äitini tekemää ihanaa riisipuuroa, johon hän oli tietysti piilottanut mantelin. Meidän perheemme tapoihin kuuluu, että mantelin saanut lausuu pöydässä itse keksimänsä joulurunon.

 Meidän muiden riemuksi mantelin sai jälleen tänäkin vuonna äitini. Valitettavasti runo ei ole julkaisu kelpoinen, joten tyydyn vain toteamaan, että hihitystä ja naurua riitti alusta loppuun ja vielä toviksi sen jälkeenkin!



Riisipuuron jälkeen vanhempamme menivät hetkeksi päivälevolle, ja me ehdimme sillä välillä pelaamaan hetken Fanny-siskoni kanssa. Lapsena saimme usein jonkun hauskan lautapelin yhteiseksi joululahjaksi, ja joulunpyhät kuluivat leppoisasti yhdessä pelaillen.

Tällä kertaa pelasimme Yatzya. Ja harvinaista kyllä sain poikkeuksellisesti niellä tappioni Fannya vastaan. Ja sehän ei ollut minulle ihan helppo pala purtavaksi, kuten minut paremmin tuntevat tietävät!


Vánhempiemme kömmittyä ylös sängyn pohjalta keitimme jouluteet ja kahvit. Samalla maistelimme leipomiani torttuja ja piparkakkuja. Omiin suosikkeihini ovat aina kuuluneet piparit, mutta tänä vuonna niitä kehui jopa sisareni, joka yleensä pitää vain piparitaikinasta.

Tänä vuonna sai muutama läheisenikin avata paketista rasiallisen rakkaudella heitä ajatellen leipomiani ja koristelemiani pipareita. Toivottavasti ne maistuivat heillekin!


Välipalan nautittuamme sonnustauduimme kirkkoretkelle isäni ja siskoni kanssa. Vaikka itkimme tilaisuuden lähes alusta loppuun kaikki kolme, en jättäisi tätä perinnettä kyllä mistään hinnasta pois. Joulukirkossa käyminen luo minulle aina viimeistään oikean joulutunnelman ja tuo rauhan mieleeni ja sydämeeni. Ja vaikka Oulunkylän uutta kirjkkoa moni pitääkin liian modernina, jopa rumana, minulle se on juuri se yksi ja ainoa kirkko. Olenhan päässyt siellä ripillekin!

Tänä vuonna papin saarna tuntui kyllä erityisen koskettavalta. Päällimmäisenä siitä jäivät mieleeni muutama asia: kelpaan juuri tällaisena kuin olen, en ole yksin ja mikä tärkeintä, "ei ole niin suurta pimeään, jota pieni kynttilän liekki ei valaisisi". Se antoi minulle toivoa. Lopuksi sytytimme vielä pienen kynttilän rakkaan edesmenneen Helmi-koiramme muistolle.


Joulukirkon jälkeen aloitimme jouluruokien lämmittämisen, ja kun kaikki oli valmista istahdimme pitkäksi toviksi herkuttelemaan jokainen mieliherkkujamme juhlapöytään. En ole yleensä ollut perinteisten joululaatikoiden ystävä, mutta täytyy sanoa, että tänä vuonna ykkösherkukseni nousi mummoni erityisesti minua varten tekemä perunalaatikko, nam! Joulupöydässä minulle maistuivat sen lisäksi myös muun muassa jättikatkaravut, seinisalaatti ja kalkkuna uunijuureksien kera.


Joulupöydästä noustuamme maltoimme vielä hetken ennen lahjojen avaamista ja vanhempamme hiljentyivät olohuoneeseemme kuuntelemaan elävää musiikkia minun ja sisareni soittamana. Fanny soitti monta kaunista kappaletta pianolla päivän aikana, mutta olin minäkin harjoitellut kitaralla yhden, nimittäin vanhan tutun"Joulu yö, juhla yö" -kappaleen.


Sitten olikin vihdoin ainakin lapsena kaikkein odotetuimman hetken aika, nimittäin vuorossa oli lahjojen avaaminen! Tänä jouluna pukki ei valitettavasti ehtinyt meidän kotiimme sisälle asti, vaan oli jättänyt lahjat eteiseen, josta Ida- ja Fanny-tonttu saivat ne käydä jakamassa.



Lapsena paketit revittiin heti auki niin nopeasti kuin mahdollista, mutta viime vuosina olemme avanneet lahjoja vuorotellen yksi kerrallaan. Se on mukava tapa, sillä näin myös muut näkevät, mitä toiset ovat saaneet lahjaksi.

Minä sain monta ihanaa lahjaa: kauniin kitara-rintaneulan parhaalta ystävältäni, vielä kauniimman mummoni virkkaaman liina, toisilta isovannhemmiltani itse upeasti kirjaillut vaaleanpunaiset tyynynpäälliset, kokkikirjoja, ihania Guessin koruja ja pörröisen kylpytakin vanhemmiltani sekä tietysti kauan odottamani älypuhelimen (jota tuskin opin hetkessä käyttämään) ja jääkaappirunoutta ja Nalle Puhin elämäntaito-oppaan siskoltani, sekä vielä paljon muuta. Loppuilta kuluikin tutkiskellessani lahjoja jäätelöannosta nauttien!



Olkoon tämä tekstini ja minun jouluni jälleen yksi muistutus siitä, että vaikka sairaudesta luopuminen lisää huomattavasti elämänlaatua, ja on siksi tavoittelemisen arvoista, on meillä jokaisella oikeus ja mahdollisuus hyviin hetkiin ja elämästä nauttimiseen myös sairaudesta huolimatta. Sillä kuten viisas uusi kirjani opettaa, tarjoaa jokainen päivä mahdollisuuden tehdä juuri siitä päivästä täydellisen "ottamalla aikaa siihen, mistä pitää eniten":

...Risto Reipas sanoi: "Mistä sinä pidät kaikista eniten maailmassa?" "Kaikista eniten", sanoi Puh ja sitten hänen täytyi pysähtyä ajattelemaan. Sillä vaikka Hunajan syöminen oli todella mukavaa, sitä ennen oli hetki, joka oli vielä parempi, mutta hän ei tiennyt miksi sitä sanottiin. Ja sitten hän ajatteli että Risto Reippaan kanssa oli hyvin mukava olla, ja se että Nasu oli lähellä tuntui hyvältä, ja ajateltuaan kaikkea tätä hän sanoi: "Kaikista eniten pidän siitä kun minä ja Nasu tulemme tapaamaan sinua ja sinä sanot 'Ottaisitko jotain pientä?' ja minä sanon: 'Jotain pintä voisimme varmaan ottaa, vai mitä Nasu?' Ja ulkona on hyräilevä päivä ja linnut laulavat.
-Nalle Puh rakentaa talon


Toivottavasti juuri Sinunkin joulusi on ollut onnistunut! Rauhallista joulunajan jatkoa ja stressitöntä arkeen paluuta teille jokaiselle!

<3: Ida

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Hyvää joulua!

Nyt toivotan kaikille ihanille ja tärkeääkin tärkeämmille lukijoilleni rauhallista joulua! Olemme kaikki sen ansainneet. Tehdään tästä joulusta unelmiemme joulu, jonka voimme liittää kultaisimpien muistojemme joukkoon. Ja muistetaan pitää itsestämme ja toisistamme joulun aikaan erityisen hyvää huolta.



Joulurauhaa itsestään etsien ja löytäen,
<3: Ida-tonttu

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Voittajan on helppo hymyillä

Viime viikolla koin suurimman haasteeni pitkään aikaan. Olin valmistautunut haasteeseeni huolella. Olin tehnyt tarvittavat etukäteisvalmistelut, ja huolehtinut, että kaikki tarvittavat välineet olivat valmiina koitostani varten. Tiesin valmistautumisen olevan tärkeä osa suoritusta, enkä halunnut minkään menevän pieleen.

Hain tukea ja tsemppausta suoritukseeni minulle läheisiltä ihmisiltä, sekä isältäni että siskoltani. Heidän uskonsa minuun ja onnistumiseeni auttoi minua itseänikin uskomaan siihen. Saamani tuen vuoksi ja jaettuani yritykseni läheisteni kanssa tunsin myös olevani vastuussa suorituksestani itseni lisäksi myös muille. Se lisäsi haluani onnistua. Tunnollisen luonteeni vuoksi halusin olla minulle luodun luottamuksenosoituksen arvoinen. En halunnut tuottaa heille pettymystä.

Saamastani tuesta ja kannustuksesta huolimatta suurimman työni olin kuitenkin tehnyt pääni sisällä. Olin henkisesti psyykannut itseän, yrittänyt valaa itseeni ja omaan tekemiseeni uskoa muistellen jo saavuttamiani erävoittoja.  Toisaalta taas olin varautunut myös mahdollisiin negatiivisiin vaikutuksiin ja seurauksiin. Mikä tärkeintä, olin kuitenkin varma omasta motivaatiostani: halusin onnistua. Siitä ei ollut epäilystäkään. Ja tahdon voimalla olin päättänyt saavuttaa päämääräni, vaati se sitten mitä hyvänsä.

Vaikka motivaationi siis oli kunnossa, hiipi mieleeni silloin tällöin myös huoli. Pelkäsin tuottavani lähimmilleni, mutta ennen kaikkea itselleni hirvittävän pettymyksen, jos epäonnistuisin. Toisaalta myös onnistuminen pelotti minua, sillä se tarkoittaisi samalla myös uudenlaiseen ajattelutapaan sopeutumista, tapaan, joka edellyttäisi minulta entistä suurempaa vastuunottamista ja riskinsietokykyä.

Myös mennyt epäonnistuminen palasi mieleeni. Sen muisteleminen sai minut jopa pakokauhun valtaan, enhän ollut onnistunut ennenkään, mikä nyt olisi toisin? Se yritti musertaa itseluottamukseni, mutta tällä kertaa olin päättänyt olla antamatta periksi. Yritin vakuutella itseäni siitä, että se, että epäonnistuu kerran, ei tarkoita sitä, että tulisi epäonnistua aina. Päätin keskittyä nykyhetkeen ja tekemään siinä parhaani. Minä nousisin vielä, ja kerran kaatuneena se tuntuisi entistä paremmalta.

Suorituksen hetkellä olin kuitenkin yhä jännittynyt. Ensimmäiset askeleet tuntuivat kaikista raskaimmilta. Ne olivat haparoivia ja epävarmoja. Jouduin taistelemaan ja pistämään itseni äärirajoille. Epätoivo yritti vallata minut, mutta työnsin sen pois mielestäni. Tiesin, että perääntyminen ei ollut enää vaihtoehto. Tiesin nimittäin, että pakeneminen ei ollut mikään ratkaisu. Vain teoilla olisi enää merkitystä tässä taistelussa. Ja minä, ja vain minä, voisin nyt ottaa vastuun omasta voitostani, ei kukaan muu. Minun oli yksin käytävä tämä matka.

Oikeastaan lakkasin ajattelemasta mitään, keskityin vain ja ainoastaan suoritukseen, enkä enää suostunut kyseenalaistamaan onnistumistani tai neuvottelemaan itseni kanssa mistään vaihtoehdoista. Ja minähän olin päättänyt mennä läpi vaikkapa harmaan kiveen. Kuvittelin mielessäni vanhemmiltani ja siskoltani saaman tuen, ja se auttoi minua alkuvaikeuksien yli. Lisäksi kuvittelin jo mielessäni sen onnistumisen tunteen, jonka saavuttaisin selvittyäni tehtävästäni voittajana.

Ja onneksi en antanut ensimmäisten vaikeuksien tuhota minua ja mahdollisuuksiani onnistua, sillä ensimmäiset askeleet otettuani huomasin, että oloni alkoi tuntua yhä kevyemmältä ja kevyemmältä. Tiesin toimivani oikein. Edetessäni oloni muuttui yhä varmemmaksi ja varmemmaksi. Puolivälissä koitostani näin jo edessäni häämöttävän maalin. Siinä se oli, ihan käteni ulottuvilla. Viimemetreillä minut valtasi sanoin kuvaamaton onnistumisen tunne.

Onnistumisen tunne yritti pian vaihtua syyllisyydeksi, jonka kuitenkin sysäsin mielestäni järkeistämällä ajatuksiani. Ja pikkuhiljaa mieleni valtasikin varovainen ylpeys itsestäni. Olin selviytynyt haasteesta, olin onnistunut lunastamaan lupaukseni ja ottamaan vastaan vastuun, joka minulle oli annettu.

Pian mielessäni alkoivatkin siintää jo tulevat entistä suuremmat suoritukset ja haasteet, jotka ottaisin vastaan nyt entistä vahvempana ja varmempana. Hetken aikaa tunsin, että pystyisin mihin vain. Tiesin, että tämä suoritus ei olisi minulle vielä riittävästi, vaan halusin pyrkiä entistä parempiin suorituksiin.

Vaikka tulevat haasteet pyörivätkin jo mielessä, sillä hetkellä halusin kuitenkin vain hetken nauttia olostani. Olinhan pystynyt tekemään jotain, mihin en olisi vielä hetki sitten voinut kuvitella ikinä kykeneväni. Olin voittanut ainakin tämän erän. Olin syönyt ensimmäisen yksin suoritettavan ja omalla vastuulla olevan ateriani vuosiin. Olin todellinen voittaja.



<3: Ida

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Elämän puu

Viime viikon hoitajatapaamisessani hoitajani ehdotti uudenlaista harjoitusta, nimittäin "elämän puun" tekemistä kanssani. Seuraavassa kerron hieman lisää tästä tehtävästä, sillä uskon, että sen tekemisestä voisi hyötyä moni teistä lukijoistanikin. Opettihan se minullekin monia asioita, joihin siis palaan hieman myöhemmin tekstissäni.

Mikä on sitten tuo "elämän puu"? Ideana on yksinkertaisesti käydä läpi elämänkaarta lapsuudesta tähän päivään asti. Aloitimme varhaisimmasta lapsuusmuistostani, joka minulla liittyi Montessori-kouluun, ja kävimme yhdessä läpi muistojani ja tapahtumiani elämäni varrelta. Samalla hoitajani kirjasi näitä asioita paperille alhaalta ylöspäin. Lopuksi tarkastelimme "elämän puutani" yhdessä ja kävimme läpi tuntemuksiani, jota sen tekemiseen liittyi. Kerroin ensin oman näkökulmani siitä, millaiselta lapsuutta ja nuoruutta olen elänyt ja tämän jälkeen hoitajani kertoi ulkopuolisen näkökulman siitä, millaiselta historiani näyttää ulkopuolisen silmin. Tämän jälkeen valitsin vielä minulle jo aikaisemmilla kerroilla tutuksi tulleista kuvakorteista kuvan, joka kuvasi tunnelmiani ja ajatuksiani parhaiten harjoituksen jälkeen. Palaan valitsemaani kuvaan tuonnempana.

Hoitajani mukaan tällainen harjoitus voi olla hyödyllinen syömishäiriöstä toipumisen tukeana, sillä sen tarkoituksena on aktivoida uusia ratoja aivoissa. Olen kuullut ennnenkin puhuttavan siitä, kuinka pitkään sairastaneilla ajatukset alkavat ikään kuin kulkea tuttuja sairaita ratoja. Tällöin sairaus ikään kuin "ruokkii" itse itseään ja ulospääsyä tilanteesta saattaa olla vaikea nähdä. Mielestäni menneisyyden tutkiminen voikin olla hyödyllistä myös sen vuoksi, että se voi auttaa löytämään menneestä ikään kuin uusia vanhoja ratkaisumalleja nykyiseen tilanteeseen. Vaikeita tilanteita, joista ulospääsy voi hetkellisesti näyttää jopa mahdottamalta, kohtaa varmasti jokainen elämässään, syömishäiriötä tai ei, ja on välillä hyvä pohtia, miten vastaavista tilanteista on ennen selvinnyt. Jokainen voi hyötyä harjoituksen tekemisestä myös ennen kaikkea sen vuoksi, että sen avulla voi tutustua omaan historiaansa ja sitä kautta oppia arvostamaan omaa elämäänsä ja itseään.

Mikä sitten oli oma kokemukseni, eli miltä harjoituksen tekeminen tuntui? Rehellisesti voin todeta, että vaikka elämänkaareni ei ole vielä ollut kovin pitkä, tuntui tekeminen aluksi raskaalta. Olihan yhtäkkiä vaikea muistaa asioita, eikä kaikkiin kokemuksiin palaaminen tuntunut miellyttävältä. Ylättävän helposti aloin kuitenkin alkuvaikeuksien jälkeen musitaa asoita myös varhaisesta lapsuudestani, vaikka kronologisessa järjestyksessä pysyminen tuotti omat haasteeni. Minulla on monia mukavia muistoja lapsuudestani ja nuoruudestani, jotka saivat minut hymyilemään. Päällimmäiseksi tunnelmaksi harjoituksesta jäikin hyvä olo. Erityisen hyvältä harjoitus tuntui ehkä siksi, että tunsin, että elämäni on ollut tärkeä. Ehdottamalla harjoitusta hoitaja osoitti minulle, että elämäni kiinnostaa häntä. Harjoitusta tehdessä taas huomasin alkavani arvostaa yhä enemmän omaa elämääni, ja sain huomata kuinka monelle ihmiselle olen ollut tärkeä.

Tutkiessamme "elämän puutani" hoitajan kanssa harjoituksen jälkeen opin vielä monia muitakin tärkeitä asioita tämän kaikkein tärkeimmän opetuksen lisäksi. Kun hoitajani kysyi, millainen lapsuus minulla on puuni mukaan hänen mielestään ollut, sain jälleen huomata olevani niin onnellinen, että olen saanut etuoikeuden nauttia hyvästä ja turvallisesta lapsuudesta. Toki tehtävän avulla erottuivat myös selkeämmin minulle kolme yksinjäämisen tai syrjityksi tulemisen kokemusta, joista ensimmäinen ajoittui koulukiusaamiseen ala-asteikäisenä, mutta ehkä näidenkin tiedostaminen auttaa minua eteenpäin itseni ymmärtämisessä ja sitä kautta syömishäiriöstä eroon pääsemisessä ja itseni arvostamisen opettelussa.

Hoitajani nosti esille myös sen seikan, että en ole saanut elää pelkästään hyvää lapsuutta, vaan olen ollut selvästi myös jollakin  tavalla erityinen. Vanhempani ovat laittaneet minua erilaisiin kouluihin ja ohjanneet pienestä pitäen erilaisiin harrastuksiin. Näiden myötä olen saanut harjoitella erilaisia sosiaalisia tilanteita, jotka ehkä nyt kantavat hedelmää. Olenhan tapaamisessamme hoitajani kanssa viime aikoina saanut onnekseni todeta, kuinka sairaudestani huolimatta olen onnistunut laajentamaan sosiaalista elämänpiiriäni ja tullut avoimemmaksi uusia asioita ja mutia ihmisiä kohtaan. Tämä kertoo mielestäni myös toipumiseni edistymisestä, sillä usein syömishiriötä sairastava sulkeutuu vain yhä enemmän itseensä ja syömishäiriön luoman kuorensa alle ja eristäytyy muista ihmisistä.

Hoitajani toi myös esille sen, että lapsuuteni on ollut melko perhekeskeistä, ja olen saanut viettää paljon tärkeää aikaa vanhempieni ja isovanhempieni kanssa, mikä pitää täysin paikkaansa. "Elämän puun" rakentaminen osoittikin minulle jälleen arvojärjestykseni elämässäni: perhe on minulle aina kaikki kaikessa, sekä sen, että perheelleni minä olen ja olen aina ollut kaikki kaikessa. Ja tämän perheeni välisen rakkauden uskon olevan jopa sairautta vahvempi.

"Elämän puustani" nosti hoitajani esiin perheeni lisäksi myös yhden toisen tärkeän ihmissuuhteen. Nimittäin suhteeni parhaaseen ystävääni. Pohdimme yhdessä sitä, kuinka yhteinen historia ja yhdessä kuljettu matka on niin arvokasta, että sitä ei voi rahalla mitata. Minulla on ollut sama "bestis" ala-asteen ensimmäiseltä luokalta lähtien, ja tätä suhdetta väliaikiset erot ja elämän tuomat vaikeudet ovat ehkä hetkellisten etääntymisien jälkeen vain vahvistuneet. Sanoin ei ikinä täysin voi korvata yhdessä aidosti koettuja muistoja, ja tärkeää toipumiseni kannalta on minulle myös, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka ovat tunteneet aidon Idan ennen sairastumista.

Ystäväni lisäksi nostin kuitenkin toiseksi vähintään yhtä, jollei ehkä kaikista tärkeimmäksi, vastaavaksi suhteeksi, johon liittyy yhteinen pitkä historia, suhteeni rakkaan siskoni kanssa. Monet parhaat muistoni lapsuudestani liittyvät yhteisiin leikkeihimme. Olemme aina kantaneet huolta toisistamme ja pitäneet toistemme puoliamme. Eikä tämä rajoitu varmasti vain lapsuuteemme. Sillä tämä side voi nyt hyvin, ehkä vahvempana kuin koskaan, ja vahvistuu vain päivä päivältä.

Tapaamisemme lopuksi valitsinkin tunnelmiani ja ajatuksiani heijastavaksi kuvaksi sellaisen, jossa isompi ja pienempi henkilö pitävät toisiaan käsikädestä. "Elämän puuni" oli jälleen yksi osoitus siitä, että minulla on ja on ollut ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa olen saanut kulkea yhdessä elämää ja jakaa siihen kuuluvia kokemuksia toisiamme tukien ja arvostaen. Minusta on pidetty huolta. Vaikka välillä on siltä tuntunut, en ole koskaan ollut yksin. Ja se on minulle korvaamattoman arvokas voimavara elämässä, ja auttaa varmasti myös taistelussani syömishäiriöpeikkoa vastaan.

Lisäksi "puustani" minulle jäi päällimmäisenä mieleen, että elämääni on kuulunut monenlaisia erilaisia vaiheita. Minulla on elämäni aarrearkussa monenlaisia arvokkaita musitoja ja opettavaisia kokemuksia. Elämäni ei ole aina ollut eikä sen pidä aina olla pelkkää syömishäiriötä. Olen selvinnyt elämästä ennenkin ilman syömishäiriömörköä olkapäälläni, joten miksi en selviäisi tulevaisuudessakin?





<3: Ida

tiistai 27. marraskuuta 2012

Sanahirviö

Tässä tekstissä käsittelen minulle arkaa ja vaikeaa aihetta, joka on terminä ollut minulle suorastaan pahin pelkoni, oikea mörkö. Olen vältellyt tuon termin liittämistä itseeni kaikin keinoin ja vältellyt sitä kuin spitaalista. Viimeviikkoinen hoitokokoukseni kuitenkin muutti ajattelutapaani tuon käsitteen suhteen, ehkä auttoi ymmärtämään sitä hieman paremmin ja lievensi pelkojani. Kyse on kroonistumisesta.

Olen pelännyt kroonistumisen termiä, koska olen yhdistänyt sen toivon menettämiseen. Olen ajatellut, että kroonikoksi leimaaminen tarkoittaa sitä, että hoitotaho nostaa kätensä pystyyn ja luovuttaa. Ja minä tiedän, että jos ihmiset ympäriltäni menettävät toivonsa paranemiseni suhteen, hiipuu se minultakin.

Toivottomuuden olen yhdistänyt tuomioksi ikuiseen sairastamineen. Olen ajatellut kroonisesti sairaan hyväksyvän sairautensa pysyväksi osaksi elämää, ja näin ollen tavoitteeksi vain sen, että opettelee elämään sairautensa kanssa. Tällöin hoidonkaan tavoitteena ei käsittääkseni ole lopullinen paraneminen, vaan korkeintaan oireiden lieventäminen siten, että elämänlaatu paranee.Olenkin yhdistänyt toivon menettämisen lisäksi kroonistumisen alistumiseen sairauden tahtoon. Tämän vuoksi olenkin monesti todennut, että en suostu tuohon leimaan.

Tällainen suhtautumistapa termiin kroonistuminen on nimittöin herättänyt minussa ymmärrettävästi monia voimakkaitakin tunteita. Onhan ymmärrettävää, että ajatus ikuisesta sairastamisesta herättää minussa, kuten kenessä tahansa muussakin pelkoa, surua ja epätoivoa.

Hoitokokouksessa lääkäri kuitenkin korvasi kroonisesti sairaan termillä pitkäaikaisesti sairas, jolloin se sai mielessäni heti positiivisemman sävyn. Lääkärini selitti, pitkäiakaisesti sairaan tarkoittavan sitä, että vaikka useita hoitoja on jo kokeiltu sairaus on jatkunut pitkään, oireet ovat edelleen voimakkaita. Tämä EI kuitenkaan tarkoita sitä, että toivoa paranemisesta ei ole, sillä sitä on aina, mitä useat elävät esimerkitkin todistavat. Lopullisena tavoitteena voi siis yhä olla paraneminen, mutta määränpäähän on edettävä maltillisemmin tavoittein ja elämänlaatua pyritään parantamaan jo nyt, ei pelkästään suunnittelemaan aikaa "sitten kun on parantunut".

Aikaisemmin olen ajatellut, että elämän laadun parantaminen jo sairastamisvaiheessa tarkoittaisi sitä, että motivaatio terventyä katoaisi, kun saisi sairaasta elämästä siedettävämpää. Hoitokokouksen jälkeen asiaa pohdittuani ymmärsin kuitenkin, että sairauden kanssa elämisestä ei voi koskaan tulla niin hyvää, etten aina näkisi elämääni ilman sairautta parempana ja tavoittelemisen arvoisena. Siksi elämän laadun parantaminen päinvastoin vain lisääkin voimia taistella sairautta vastaan. Jos on koko ajan ahdistunut, ei jaksa nähdä toivoa tulevaisuudessa ja taistella tervehtymisensä puolesta. Tämän vuoksi aionkin aloittaa elämänlaatuni parantamisen jo nyt pelkän tulevan haaveilun sijaan. Itseasiassa olenkin aloittanut tämän prosessin jo nyt tapaamalla ihmisiä ja tutustumalla heihin, tekemällä asioita, joista nautin ja täyttämällä vapaa-aikaani mukavilla harrastuksilla.

Nykyisen elämänlaatuni parantamisen rinnalla suunnitelen kuitenkin yhä tulevaisuutta, johon sairaus ei kuulu. Siihen kuuluvat opiskelu, työelämään siirtyminen, matkustelu, itsenäinen asuminen ja ehkä puoliso tai perhe. Nämä suuret tulevaisuuden haaveet ja unelmat, joista olen kirjoittanut jo aikaisemminkin, auttavat minua jaksamaan arkeni keskellä ja tsemppaavat eteenpäin. Lopullinen tavoitteeni taistelussani onkin selvä. Se on parantuminen. Sitä saavuttaessani en mielestäni kuitenkaan menetä mitään, jos teen elämästäni matkan varrella mahdollisimman siedettävää. Mielestäni olenkin myös edistynyt hitaasta tahdistani ja vaikeuksistani huolimatta, enkä tämän vuoksi pidä terveen elämän saavuttamista kohdallani mahdottomana.

Tosiasia kuitenkin on, että olen jo pitkäaikaisesti sairas. Minulla on takanani useita hoitokertoja, en ole päässyt eteenpäin toivotusti, ja oireeni ovat yhä niin voimakkaita, että joudun taistelemaan päivittäin sairautta vastaan ja tarvitsen siihen voimakasta tukea. Minun on myös hyväksyttävä se, että tällä hetkellä etenemistahtini on hidas. Sitä en kuitenkaan ole valmis hyväksymään, että jäisin kiinni sairauteen ja menettäisin toivoni paranemiseni suhteen. Eikä minun tarvitsekaan. Toivoa on aina. Ja joudunkin siis pohtimaan, onko aiemmalla käsitykselleni kroonistumisesta mitään perusteita, onko elämässä ylipäätään olemassa pistettä, jolloin toivo loppuu ja on aika luovuttaa?

<3: Ida

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Ei niin pahaa ettei jotakin hyvääkin

Isäni kuvasi viime viikon perhetapaamisessamme sairastumistani halolla päähän lyömiseksi. Tällä hän tarkoitti käsittääkseni sitä, että sairastumiseni on avannut silmiä ja auttanut käsittämään monia asioita paremmin. Vaikka en missään tapauksessa ole voinut valita sairastumistani ja olen sairauteeni kaikkea muuta kuin tyytyväinen, on tämä kokemus kuitenkin opettanut myös minulle paljon. Pohjimmiltani uskonkin kai, että kaikella on jokin suurempi merkitys ja jokin suurempi voima ohjaa elämää. Tämän vuoksi haluan nähdä myös omilla kokemuksillani merkityksen. Tässä tekstissäni kerronkin hieman lisää siten, mitä hyvääkin tämän kokemani helvetin läpikäyminen on tähän asti minulle opettanut.

Ensinnäkin olen oppinut näyttämään tunteeni. Jo lapsesta asti olen yrittänyt patoa sisälleni ongelmiani ja murheitani kunnes ne ovat kasvaneet liian suuriksi yksin kannettaviksi. Olen pitänyt esimerkiksi itkua omalla kohdallani heikkouden merkkinä, ja jo lapsena itkin piilossa omassa huoneessani tai pöydän alla, koska en olisi uskaltanut näyttää heikkouttani edes omille vanhemmilleni. Kielsin myös esimerkiksi vihan tunteet itseltäni, ja tunsin niiden tuntemisesta syyllisyyttä. Nyt uskallan itkeä jo ainakin perheeni ja terapeuttini edessä. Uskallan myös suuttua, kun koen, että minua on kohdeltu väärin.

Tunteiden näyttämisen lisäksi olen oppinut myös puhumaan tunteistani ja muista minulle vaikeista asioista. Jo lapsuudesta äitini varmasti muistaa, kuinka joutui aina tivaamaan minulta, mikä on vinossa, kun hän näki, että minulla on paha olla. Ja usein tivaaminen sai minut vain täysin lukkoon. Säännöllisten keskustelujen ansiosta olen oppinut esimerkiksi hoitajani kanssa käsittelemään myös vaikeita asioita, kuten negatiivisia tunteita, kiusaamista lapsuudessa ja hylätyksi tulemisen kokemuksen tunnettani. Olen myös lähentynyt niin äitini, siskoni kuin parhaan ystäväni kanssa, kun olen oppinut avaamaan hieman sisintäni. Ja isäni tietää varmasti jo lähes kaiken minusta, ajatuksistani ja osaa lukea tunteitani lähes sanomattani. Yksi merkki avoimuudesta on ollut myös tämän blogin kirjoittamisen aloittaminen.

Avoimuuteni on siis lähentänyt minua ystävieni, perheenjäsenteni ja muiden minulle läheisten ihmisten kanssa entisestään. Erityisesti isäni kanssa olen lähentynyt valtavasti, mutta sama koskee myös äitiäni, siskoani, parasta ystävääni ja esimerkiksi isovanhempiani. Vaikealla hetkellä olen saanut huomata olevani kaikkea muuta kuin yksin maailmassa, olen saanut huomata olevani rakkaiden ihmisten ympäröimänä ja että minusta välitetään oikeasti. Toki olen tiennyt sen jollain tasolla aina, mutta sairauteni kanssa kamppailu ja läheisten ihmisten tuki on vahvistanut luottamustani siihen. Ja siitä, jos mistä voin olla kiitollinen.

Sen lisäksi, että olen lähentynyt jo minulle ennestään lähisten ihmisten kanssa entisestään, olen sairauteni vuoksi saanut tutustua esimerkiksi osastoilla moniin hienoihin ihmisiin, joihin esimerkiksi moni teistä lukijoistani kuuluu. Olen saanut korvaamatonta vertaistukea ja löytänyt aitoa lähimmäisen rakkautta ja auttamisen halua vierailtakin ihmisiltä. Olen saanut apua yllättäviltäkin tahoilta, kuten entiseltä opettajaltani, mistä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Se on paitsi näyttänyt minulle, etten ole ongelmieni kanssa yksin, myös vahvistanut uskoa ihmisen hyvyyteen.

Muiden ihmisten lisäksi olen tutustunut paremmin myös siihen oman elämäni tärkeimpään ihmiseen, eli itseeni. Kaivaessani aitoa Idaa esiin sairauden valtaaman persoonallisuuden alta olen joutunut kyseenalaistamaan monia valintojani, pohtimaan, mitä minä oikeasti haluan ja mikä on osa minua ja mikä sairautta. Tässä prosessissa olen löytänyt itsestäni myös uusia puolia, jotka ovat ehkä vastasyntyneitä tai ehkä olleet koko ajan olemassa, mutta elämänkokemuskieni myötä joutuneet johonkin piiloon. Kuvasin esimerkiksi viimeksi hoitajalleni sitä, kuinka olen aina pitänyt itseäni ujona, sisäänpäinkääntyneenä ja jopa sulkeutuneena ihmisenä. Nyt toipumisen edetessä olen saanut kuitenkin huomata, että hakeudun omasta halustani muiden ihmisten pariin mielelläni esimerkiksi harrastusten myötä ja juttelen iloisesti kitarakurssilla muille kurssilaisille. Voisikin sanoa, että olen tutustunut paremmin itseeni, kun se on täytynyt kaivaa esiin sairauden alta.

Itseeni tutustumisen myötä olen pyrkinyt myös kuuntelemaan itseäni yhä paremmin. Tämä on auttanut itseäni myös hyväksymään itseni tällaisena kuin olen. Olen aina ollut suorituskeskeinen ja hyvin vaativa myös muita ihmisiä mutta etenkin itseäni kohtaan. Sairauden myötä olen opetellut hyväksymään pikkuhiljaa myös heikkouksiani ja sitä, että kaikessa ei tarvitse olla paras, eikä edes hyvä, vaikka prosessi tältä osin onkin minulla vielä kesken. Myös minulle läheiset ihmiset ovat auttaneet minua tässä asiassa. Kuten viime perhetapaamisessamme totesin, olen aina tiennyt olevani hyvä isälleni monessa asiassa, mutta nyt olen ymmärtänyt olevani kokonaisuudessaan hyvä, ilman että olen hyvä oikeastaan missään.

Itseni kuunteleminen ja itsensä arvostamisen opettelu on vaatinut minulta myös taitoa, jonka olen aina tärkeissä asioissa osannut, mutta joka toipumiseni edetessä vahvistunut minussa entisestään. Vastustamalla sairautta ja kieltäytymällä noudattamasta sen käskyjä olen nimittäin oppinut pitämään puoliani yhä paremmin. Olen luonteeltani kiltti, mitä pidän positiivisena asiana, mutta en anna enää kenenkään, tai minkään, kuten syömishäiriömörön, kohdella minua miten huvittaa.

Kuuntelemalla itseäni, olen myös joutunut pohtimaan paljon sitä, mikä minulle elämässä on tärkeintä. Olen käynyt tämän suuren asian kanssa jo nyt sellaisen prosessin, jota moni ihminen ei välttämättä käy edes koko elämänsä aikana. Kun sairaus on vienyt elämästä kaiken hyvän, olen joutunut miettimään, mitä oikeasti haluan ja rakentaessani elämääni pienin palasin takaisin, olen pohtinut, millaisista palasista sen haluan rakentaa. Olen syvällisesti ymmärtänyt läheisten ihmisten merkityksen elämässäni ja esimerkiksi ajatukseni siitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa on vain vahvistunut. Ja kuten sanotaan, terveyden merkityksen olen saanut ymmärtää vasta kun olen sen menettänyt.

Näitä suuria kysymyksiä pothiessani olen huomannut turvautuvani johonkin suurempaan voimaan. Olen aina uskonut jollakin tavalla Jumalaan, mutta uskoni on huomattavasti vahvistunut sairauteni myötä. Olen lohdullista tietää, että aina on Jokin, johon voi hädän hetkellä turvautua eikä elämäni ole pelkästään omien voimieni varassa.

Pistämällä elämääni tärkeysjärjestykseen olen saanut samalla myös huomata, miten moni asia minulla on jo hyvin. Minulla on moniea rakkaita ihmisiä tukenani, kuten jo aiemmin kirjoitin. Lisäksi minulla on vahva perusterveys, joka on ehkä pitänyt minut hengissä ollessani kaikkein huonoimmillani. On myös lohdullista tietää, että kun luovun sairaudestani, en jää tyhjänpäälle. Minulla on hieno asunto ja unelmieni opiskelupaikka odottamassa.

Näiden elämän suurien onnenaiheiden lisäksi olen oppinut myös arvostamaan arjen pieniä iloja. Kun sairauden täysin mustasta maailmasta olen pikkuhiljaa uskaltanut varovaisesti kurkistaa oikeaa elämää, olen oppinut nauttimaan elämän pienistä positiivisista puolista. Nautin esimerkiksi auringon paisteesta, kävelyllä vastaan tulevan ihmisen hymystä ja hyvän kappaleen kuulemisesta radiossa aivan toisella tapaa kuin ennen sairastumistani.

Tähän loppuun on vielä todettava, että toivon, ettei kukaan ymmärrä tätä tekstiäni väärin. Haluan korostaa, että en valitsisi missään tapauksessa tätä sairautta enkä soisi tätä kokemusta kenellekään.  Antaisin mitä vain, että sairauteni saataisiin pyyhittyä pois elämästäni. Sairaudessa itsessään ei ole mitään hyvää, mutta sitä vastaan taistelu on opettanut jo nyt minulle paljon, vaikka prosessi on vielä kesken, ja sairauden voittaminen tekee minusta varmasti vahvemman.

"Etkö olisi voinut säästää minua siltä kokemukselta?, hän kysyi.
- En, tuuli vastasi. Jos olisin, et olisi nähnyt pyramideja, eivätkö ne olekin mahtavia?"
- Paulo Coelho, Alkemisti

<3: Ida

maanantai 12. marraskuuta 2012

Kannat minut

Vaikeasta sairaudestani huolimatta koen olevani erittäin onnekas ihminen. Minulla on nimittäin se kaikkein tärkein, eli rakkaita ihmisiä ympärilläni. Niihin kuuluvat muun muassa isovanhempani, tätini, äitini, siskoni ja muutama hyvä ystävä ja kohtalotoveri, joilta saan arvokasta vertaistukea. Kaikkein eniten tukea tässä syvässä suossa tarpoessani olen kuitenkin saanut yhdeltä ihmiseltä, nimittäin isältäni. Tämän vuoksi omistankin menneen isänpäivän kunniaksi tämän tekstini hänelle.

Sanalla sanoen voisin sanoa, että isäni on aina ollut minulle vastavoima sairaudelle. Hänen läsnäolonsa on luonut minulle sellaisen turvan, että olen uskaltanut vastustaa sairautta, ja olen pystynyt vaikeimpinakin hetkinä syömään. Kun olen tuntenut olevani yksin sairauteni armoilla, minulla on aina ollut joku, joka on vetänyt minua oikeaan suuntaan.

Isäni on nimittäin potkinut minua eteenpäin kohti paranemista silloinkin, kun minusta on tuntunut, että sairaus on houkutellut liikaa tuttuudellaan ja olisin halunnut jäädä kiinni entiseen. Jokainen askel, jonka olen uskaltanut ottaa tielläni kohti paranemista on ollut pitkälti isäni rohkaisun ansiota.

Tämä eteenpäin potkiminen on usein edellyttänyt ihan käytännön apua isältäni, ja isäni on joutunut usein ottamaan isänä olemisen lisäksi myös monia muita rooleja, esimerkiksi toimimalla hoitajanani. Hän on antanut minulle käytännön apua, tukea ja valvontaa ruokailuihin, sopinut kanssani ateriasuunnitelmista ja lisäyksistä siihen sekä esimerkiksi liikuntarajoituksista. Nämä käytännön asiat ovat olleet minulle elintärkeät kainalosauvat pysyäkseni kiinni elämässä, ja ajoittain ylipäätään hengissä.



Välillä tämä eteenpäin potkiminen on aiheuttanut minussa sairauden luomia vastareaktioita, ja myös negatiivisia tunteita, kuten ahdistusta ja pahaa oloa. Isäni on kuitenkin ollut tukenani myös näinä hetkinä. Hän ei ole pelästynyt edes pahimpia ahdistuskohtauksiani, mikä on ollut minulle ensiarvoisen tärkeää. Sillä vain siten olen pystynyt myös itse katsomaan ahdistustani silmästä silmään. Vaikeimpina hetkinä isäni on luonut sylillään turvaa, joka on voittanut sairauden luoman pelon.

Isäni on nimittäin ollut sairauteni edessä kuin kallio. En tunne tai tiedä ketään muuta ihmistä, itseni mukaan lukien, joka olisi pysynyt sairauteni edessä yhtä järkkymättömänä. Hän ei ole pelännyt sairauttani silloinkaan kun minä olen itse ollut kauhuissani.

Välillä ollessani pahimmassa sairauden vaiheessa, olen työntänyt puoliväkisin ihmisiä pois luotani. Olen toiminut tavattoman itsekkäästi, jopa epäinhimillisisesti ja muita ihmisiä kohtaan torjuvasti ja välinpitämättömästi, sillä ajatuksiini on mahtunut vain sairaus. Olenkin ajoittain tämän käytökseni takia menettänyt välillä lähes kaikki ihmiset ympäriltäni. Isäni ei ole kuitenkaan koskaan suostunut lähtemään luotani. Hän ei ole hylännyt minua koskaan.

Isäni on ollut tukeani silloinkin, kun minusta on tuntunut, että olen ollut muuten aivan yksin. Poikkeuksetta päivittäiset vierailut osastolla muistan aina päivieni kohokohtina. Tunsin, että minua ajatellaan. Olin rakastettu silloinkin kun en käyttäytynyt rakastettavasti. Minua ajateltiin silloinkin, kun en todellisuudessa enää ollut läsnä tässä maailmassa.



Käsittääkseni isäni vahvuutta sairauttani kohtaan ja sitä, että hän on kaikesta huolimatta jaksanut pysyä rinnallani on tukenut se, että hän ei ole koskaan lakannut uskomasta minuun ja paranemiseeni. Hän on nähnyt toivoa silloinkin, kun muut ovat sen menettäneet. Hän on nähnyt valoa tunnelin päässä niinäkin hetkinä, kun olen ollut syvällä pimeässä. Se on auttanut myös minua selviämään monista epätoivoiseltakin tuntuvista hetkistä. Ja tiedän, että selviän, koska tiedän, että isäni ei anna koskaan periksi tässä taistelussa. Hän ei luovuta koskaan.

Isäni on onnistunut rakastamaan minua ehdoitta, sillä hän on varmasti paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa pystynyt erottamaan minut sairaudestani. Isäni on ymmärtänyt, että kyse on sairaudesta, eikä omasta valinnastani. Hän ei ole ikinä syyllistänyt minua puolikkaalla sanallakaan sairaudestani. Hän on ymmärtänyt, että minä en ole sama asia kuin anoreksia, ja vihdoin olen alkanut ymmärtää sen itsekin.

Isäni tunteekin, ehkä paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa, oikean Idan sairauden alla. Ja tuon Idan hän on onnistunut kaivamaan esiin silloinkin, kun sairauden panssarikuori on peittänyt sen alleen. Hän on tunnistanut jokaisen pienen vilahduksen Idasta, joka on pilkottanut sairauteni alta. Se on auttanut myös minua itseäni kaivaamaan oikeaa Idaa ja omaa tahtoani esiin.

Sillä isäni ansiosta minä tiedän, että tuo Ida kannattaa kaivaa esiin. Tiedän nimittäin, että isäni rakastaa minua ehdoitta, juuri sellaisena kuin minä olen. Omien ja sairauden vaatimusten edessä olen aina tiennyt, että jollekin kelpaan ilman mitään vaatimuksia. Isäni rakastaa minua nyt ja aina. Ja se rakkaus on vahvempi kuin mikään muu, jopa vahvempi kuin tämä sairaus.

Isäni on rakastanut minua nimittäin niin paljon, että olen saanut tuntea olevani täydellinen juuri sellaisena kuin olen, mikä on auttanut minua hyväksymään itseni. Hoitajani käytti kuvaamaan samaa asiaa termillä "kokonaisuudessaan hyvä". Tämä asia on torjunut kaikki sairauden väitteet omasta kelvottomuudestani ja pitänyt itseluottamukseni jonkinlaisessa kunnossa silloinkin, kun sairaus on pyrkinyt tuhoamaan sen täysin. Jollekin olen nimittäin ollut aina kaikki kaikessa.

Kaikesta sairauteni voittamisessa saamastani tuesta ja lukuisista rooleista huolimatta isäni onkin minulle ennen kaikkea minua ehdoitta rakastava isä. Ja tämä suhteeni isään on vahvempi kuin mikään muu, vahvempi jopa kuin suhteeni sairauteen. Ja olen varma, että suhteemme isäni kanssa kestää läpi tämän sairauden, ja läpi koko elämän. Tulee elämässä eteeni mitä tahansa, minkälaisia ongelmia tahansa, tiedän aina, että minulla on ainakin yksi ihminen, jonka puoleen voin kääntyä. Ja isäni kanssa mikään este tai kivikko ei ole liian suuri ylitettäväksi.

Kiitos isi rakas, että olet ja olet aina ollut olemassa minulle ja minua varten!


Suurella rakkaudella suoraan sydämestä,
Ida

lauantai 10. marraskuuta 2012

Kierteestä stadionille

Minun on, blogiteksteistäni huolimatta, aina ollut vaikea pukea ajatuksiani sanoiksi suullisesti. Usein tuttuun kysymykseen kuulumisista olenkin hoitajalle vastannut mitäänsanomattomasti "ihan hyvää". Ilmeisesti mehukkaamman keskustelun aikaansaamiseksi hoitajani on parille viime tapaamiselle tuonut kortteja, joissa on ollut kuvia. Näistä korteista olen valinnut ne kuvat, jotka parhaiten kuvaavat senhetkisiä tunnelmiani ja ajatuksiani. Tehtävä ei yllättäen ollutkaan minulle vaikea, ja yhden kuvan sijaan onnistuin kummallakin kerralla valitsemaan niistä useampia. Seuraavassa raotan teille hieman näiden kuvien symboliikkaa, sillä ne kiteyttävät mielestäni osuvasti tämän hetkistä tilannettani sairauden suhteen ja ajatuksiani paranemisesta.

Ensimmäiseksi valitsin kuvaksi eräänlaisen pyörteen, joka olisi voinut olla piirros virrasta. Tämä kuva osui käteeni, koska tunnen, että sairaus on eräänlainen kierre, jossa helposti vain ajautuu virran vietäväksi. Tästä kierteestä näen jo esiin pilkottavan rannan, johon tahtoisin hypätä. Tunnen kuitenkin, ettei tällainen kertariuhtaisu minulle ainakaan vielä ole mahdollista, vaan räpiköin reunoja kohti jatkuvasti taistellen, hitaasti, mutta edeten kohti maalia kuitenkin. Tällaisessa pyörteessä pitää myös pitää tiukasti kiinni, jotta ei ajaudu vain syvemmälle ja virran vietäväksi. Tätä korttia kuvaaviksi sanoiksi valikoinkin termin "pitää kiinni".

Tavoitteeni nimittäin on selvä. Siihen liittyy myös toinen valitsemani kuva, jossa tien risteyksessä on kaksi nuolta eri suuntiin. Tunnen tällä hetkellä olevani jonkinlaisessa risteyksessä, ja minun on tehtävä valinta, mihin suuntaan lähteä. Voin valita sairauden, joka houkuttaa jatkuvasti tuttuudellaan. Tämä olisi helpompi tie, jonka osaan jo kulkea. Toisen viitan päässä häämöttää kuitenkin terveys, jota oikeasti haluan tavoitella. Päivittäin joudun tekemään valintoja näiden kahden reitin välillä, vaikka en tarkkaan tiedä, mitä tienviitan päässä odottaa. Ja vaikka tavoitteeni onkin selvästi parantuminen, tuottavat käytännön valintatilanteet minulle edelleen vaikeuksia, koska sairaus kuiskuttelee yhä korvaani ja sysää päähäni ajatuksia. Olen kuitenkin mennyt jo eteenpäin, kun erotan sairauden ajatukset omistani, näen tämän ristiriidan, ja uskallan monesti myös vastustaa sairaita ajatuksia.

Eräs kuvani olikin mikrofoni. Se kuvaa sitä, että oma ääneni pyrkii yhä enemmän esiin sairauden tahdon alta. Olen alkanut yhä enemmän kuunnella itseäni, mitä minä haluan. Tästä kertoo esimerkiksi se, että lyhensin kävelylenkkiäni viime viikolla ja aloitin minulle mieluisan uuden harrastuksen, josta nautin. Lisäksi olen ruokavalinnoissani pyrkinyt pitämään mielessäni omat todelliset makumieltymykseni pelkkien ravintosisältöjen sijaan.

Vaikka pyrinkin kuuntelemaan itseäni yhä paremmin, on sairauden ääni kuitenkin vielä minussa kuitenkin olemassa. Yksi kuvistani kuvasiksin mielestäni sairauden luomaa kuorta ja eri tasoja minussa. Näille valitsin sanakorteista termin "estää itseään", sillä koen, että sairaus estää minua olemasta se Ida, joka haluaisin olla. Kuvassa oli eri väreillä ihmisen muodossa erilaisia kerroksia. Koen, että sairaus on luonut ympräilleni kovan kuoren, joka peittää alleen herkän aidon Idan. Joudunkin jatkuvasti pohtimaan, mikä on osa minua ja mikä on osa sairautta.  Nämä kaksi ääripäätä vaihtelevat keskenään eri voimaakkuuksina. Sairauden tasot vaihtelevatkin minussa, ja välillä olen syvemmällä sairauden syövereissä, välillä taas tervepuoleni on vahvemmilla. Tällainen aaltoliike sairaudessa ja toipumisessa on käsittääkseni syömishäiriötä sairastaville hyvin tyypillistä. Silloin tällöin joudunkin yhä tekemään kompromisseja sairauden ja terveyden välillä.

Sillä kuten eräs valitsemani kortti kuvasi, on tämä paraneminen kuitenkin pitkä ja haastava prosessi, aivan kuin maratonjuoksu. Vaikka päämäärä on selvä, vaatii sen saavuttaminen paljon ainakin hikeä ja kyyneleitä, siis jatkvaa työtä. Enää en kuitenkaan suostu pakenemaan elämää, vaan pikemminkin juoksen pakoon sairautta. Ja kun pidän maaliviivan mielessä, uskon sen vielä saavuttavani. Ja kuten hoitajani niin osuvasti totesi, olen jo stadionilla. Enää en juoksu yksin metsässä. Ja se on jo alku.

Toivon myös, että kuvakorttien käyttö voisi olla eräänlainen alku uudelle tavalle ilmaista omia tunteitani ja ajatuksiani. Kirjoittamisen lisäksi työskentely itseni ilmaisemiseksi esimerkiksi valokuvaamalla, piirtämällä, maalaamalla ja vaikkapa kuvakollaasia tekemällä voisi olla minulle hyvä tapa käsitellä sairauttani. Ehkäpä jokin tällainen kuvallinen tapa voisi sopia myös jollekin teistä, jolle omista tunteistaan ja ajatuksistaan puhuminen on vaikeaa?



<3: Ida

perjantai 2. marraskuuta 2012

Valoisa tulevaisuus odottaa sinua

Tekstini "Minä" herätti teissä lukijoissani niin paljon ajatuksia ja  tunteita, että sain myös valtavati rohkaisua itsestäni kertomiseen. Tämän vuoksi päätin vielä uudelleen raottaa hieman sitä, mitä Idan maailmaan kuuluu anoreksian lisäksi. Seuraavassa tekstissäni kerron hieman toiveistani tulevasta, pienistä haaveistani ja suurista unelmistani.

Ensinnäkin haluan jatkaa rakasta tanssiharrastustani. Haluan tuntea, kuinka endrofiini virtaa hien tullessa pintaan. Haluan päästä irrottelemaan ja juhlimaan tanssien keskellä päivää yhdessä toisten kanssa tuntien, että kuulun ryhmään. Tanssiessa olen parhaimmillaan päässyt flow-tilaan, jossa aika ja paikka katoavat, olen yhtä kehoni ja musiikin kanssa ja tarkat askelkuviot katoavat, kun antaudun musiikin vietäväksi.. Silloin olen tuntenut aitoa liikunnan iloa, ja sen toivon löytäväni taas uudestaan.



Harrastusten osalta haluan myös oppia soittamaan kitaraa paremmin. Minulla ei ole vielä kovin suurta luottamusta omiin taitoihini, eivätkä tavoitteenikaan rehellisesti sanottuna ole kovin korkealla. Tahtoisin kuitenkin saavuttaa tason, jossa pystyisin sujuvasti säestämään kitaralla omaa ja toisten laulua, jotta laulaminen esimerkiksi illanistujaisissa olisi mahdollista. Ennen kaikkea haluaisin oppia soittamaan sellaista musiikkia, joka omaan korvaanikin kuullostaa hyvältä (tai edes siedettävältä).



Kitaran soiton lisäksi tahtoisin kehittyä kokkailutaidoissani. Olen viime aikoina saanut ruoan valmistuksesta todellisen harrastuksen, josta olen innostunut. Teenkin ruokaa vähintään pari kertaa viikossa, mutta tasoni on taitojeni osalta vielä melko alhainen ja joudun noudattamaan yksinkertaisimpiakin reseptejä pilkuntarkasti, jotta onnistuisin. Toivoisin pääseväni tilanteeseen, jossa valmistamani ruoka olisi todella hyvää ja pääsisin siirtymään yhä haastavampiin resepteihin ja käyttämään ruoanlaitossa myös omaa luovuuttani. Tulevaisuudessa toivon, että pystyisin myös itse nauttimaan omista tuotoksistani, ja voivani herättää henkiin sitä myötä yhteisen harrastuksen isäni kanssa menemällä työväenopiston kokkikursseille. Niiltä kursseilta, samoin kuin ruoanlaitosta ja etenkin leipomissesta minulla on hyviä muistoja. Muistan mummollasta mitä eksoottisimpien pullaukkojen leipomisen ja jouluiset piparitalot.



Uutena taitona haaveenani on oppia ompelemaan. Jo pienestä pitäen olen käynyt käsityökursseilla ja olen myöhemmin tehnyt paljonkin erilaisia käsitöitä, mutta koneompelua en ole koskaan oikein oppinut. Sain pari vuotta sitten jouluna lahjaksi ompelukoneen, jolla toivoisin oppia ompelemaan pieneiä kodintekstiilejä ja ehkä itselle omia vaatteita. Ompelemisessa kuten muissakin käsitöissä minua viehättää sen, että sen avulla voi saada aikaiseksi jotain ainutlaatuista, oman näköistä. Ompelun kautta toivoisinkin löytäväni jälleen yhden uuden tavan ilmaista itseäni.

Eräs tärkeä ilmaisumuoto minulle on myös ollut näytteleminen. Ujosta luonteestani huolimatta minut totuttiinkin koulussa näkemään koulun näytelmien pääroleissa. Haaveilenkin joskus esiintyväni isolle yleisölle oikean teatterin lavalla, vaikka haaveesta teatterikorkeakouluun pyrkimisestä olenkin jo luopunut.

Ollessani vielä terve myös matkustelu kuului perheeni yhteisiin harrastuksiin loma-aikoina. Olen aina nauttinut tutustumisesta uusiin kulttureihiin, erilaisiin tapoihin elää ja katsoa tätä maailmaa, taiteen ja historian ihmettelystä ja vieraisiin ruokakulttuureihin ja paikalliseen elämänmenoon tutustumisesta. Haaveilenkin pääseväni jälleen näkemään maailmaan.  Ihan ensimmäiseksi tahtoisin päästä parhaan ystäväni kanssa Tukholman-risteilylle. Tallinnan-reissumme kesän ja syksyn aikana ovat antaneet tästä pientä esimakua. Köpenhamina on ollut tähän mennessä minun suosikkikohteeni, ja sinne toivon pääseväni vielä uudestaan. Lisäksi toivon pääseväni vielä näkemään Suomen lapin kauneuden ruska-aikaan ja patikoimaan ja haukkaamaan raikasta ilmaa Itävaltaan. Toivon myös pääseväni jälleen Ranskaan kehittämään kielitaitoani ja junamatkalle Pietariin. Siskoni kanssa meillä onkin ollut suunnitelmissa matkustaa Nizzaan nauttimaan kirkkaansinisestä merestä. Lisäksi olen jo pienestä lapsesta asti haaveillut pääseväni katsomaan kenguruita ja nauttimaan lämmöstä Australiaan. Oikeastaan tahdonkin matkustaa maailman ympäri ja imeä itseeni kaikkia vieraita kulttuureja.

Tavoitteenani on myös kyetä niin itsenäiseen elämään, että pystyisin muuttamaan takaisin omaan asuntooni, jossa voisin tulla ja mennä ja olla juuri niin kuin itseäni huvittaa. Olemme myös haaveilleet rakkaan siskoni kanssa muuttavamme yhteiseen asuntoon, jossa meillä olisi seuraa toisistamme, mutta myös omat huoneet omaa tilaa ja aikaa varten. Haluan päästää mielikuvitukseni valloillee siustaessani asuntoani. Siellä olisi mustaa elokuvatyyliä Audrey Hepburn -aiheisin julistein ja tietysti pinkkiä vähintäänkin tekstiilien muodossa.

Omassa tai siskoni kanssa yhteisessä asunnossa toivon vielä järjestäväni kunnon juhlat. Tahdon suunnitella ja valmistella juhlia, pukeutua hienosti ja pitää hauskaa ilman rajoituksia. Juhliin kuuluisi muun muassa singstars-pelin ja karaoken laulamista, ruoasta ja juomasta nauttimista, juoruilua ja tieysti tanssia aamun pikkutunneille asti. Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin, että kaikki ystäväni pääsisivät paikalle ja saisin tuntea olevani minulle rakkaiden ihmisten ympäröiväni.



Sisareni kanssa olemme myös unelmoineet ottavamme yhdessä tatuoinnit. Minä haluaisin niiskuneiden kuvan olkaani. Tatuoinnin aika on sitten, kun olen selättänyt sairauden. Samalla se olisikin myös merkki elämän voitosta.




Suurimmista haaveistani tärkeimpiä minulle on, että löytäisin vielä jonkun ihmisen, joka rakastaisi minua omana itsenäni. Tahdon tuntea päätä huumaavaan, jalat alta vievän ihastumisen, joka syventyy toisiimme kiintymiseen ja rakastumiseen. Haluan kokea rakastamani ihmisen kanssa yhteisiä elokuvailtoja toisiimme käpertyneenä sohvan nurkassa ja nauttia pitkistä aamiaisista yhteisessä sängyssä. Tahdon rakastaa ja tulla rakastetuksi, vanheta toisen kanssa yhdessä.

Rakastamani ihmisen kanssa haluan myös ehkä perustaa myöhemmin perheen, johon kuuluisi myös oma lapsi. Nimeäisin lapsen rakkaiden isovanhempieni mukaan tytön Maijaksi ja Pojan Leoksi. Tahdon kasvattaa, rakastaa ja helliä. Tahdon nähdä lapsen kasvavan ja kehittyvän ja kuinka kaikki omat ärsyttävät piirteet kertaantuvat seuraavassa sukupolvessa.

Perheeseeni kuuluisi ehdottomasti myös pieni oma koira, lyhytkarvainen chihuahua. Sille laittaisin vaaleanpunaiset vaatteet päälle ja timanttikaulapannan kaulaan. Pikkukoira kulkisi kainalossa tai laukussa kätevästi kaikkialle. Todennäköisesti nimeäisin koiran Nipsuksi. Siltä saisin ehdotonta rakkautta, ja kasvattaisin ja kouluttaisin sen tottelevaiseksi, vaikkakin vähän hemmotelluksi. Yhdessä voisimme harrastaa vaikka koiratanssia. Uusi koira ei kuitenkaan milloinkaan voisi korvata kesällä edesmennyttä rakasta koiraamme Helmiä, joka säilyy aina sydämessäni aitona perheenjäsenenä ja ystävänä.




Jo ehkä ennen omaa lasta toivon pääseväni jonkun lapsen kummiksi. Tahdon päästä tärkeäksi osaksi pienen ihmisen elämää ja tukea ja ohjata hänen elämäänsä oikeaan suuntaan. Tahdon muistaa ja hemmotella kummilastani lahjoilla ja hoitaa häntä yhdessä olostamme nauttien. Pidän myös mahdollisena, että ryhdyn tulevaisuudessa sijaisperheeksi tai otan kummilapsen jostakin kehitysmaasta, koska pidän näitä tehtäviä todella tärkeinä rankkuudesta huolimatta.

Tärkeää vaikkakin rankkaa työtä toivon pääseväni tekemään myös valmistuttuani lastentarhanopettajaksi. Haaveenani on erikoistua vielä erityislastentarhanopettajaksi. Erityisesti työskentely autististen lasten parissa kiinnostaa minua. Työni on mielestäni tärkeää, sillä maailmassa ei ole mitään arvokkaampaa kuin pieni lapsi eikä mitään tärkeämpää kuin tämän kasvun ja kehityksen ja samalla lapsenomaisen maailman tukeminen. Olen työssäni kunnianhimoinen ja valmistuttuanikin pyrin varmasti kehittämään itseäni jatkuvasti. Hienoa työssä onkin nimenomaan se, että joka päivä ja jokainen hetki tarjoaa tilaisuuden oppia jotakin uutta.

Vaikka työkseni haluankin toimia ennen kaikkea lastentarhanopettajana, unelmoin myös pääseväni kirjoittamaan johonkin oikeaan lehteen (mieluiten johonkin muuhun kuin seiskaan) kolumneja. Nautin kirjoittamisesta ja se on minulle tärkeä keino ilmaista itseäni. Tahtoisin saada oman ääneni kuulviin myös laajemmalle lukijakunnalle. Blogista on tullut kuluvien kuukausien aikana minulle tärkeä keino käsitellä ajatuksia ja ilmaista itseäni ja olen tavattoman kiitollinen teistä jokaisesta lukijastani.

Näiden unelmien toteuttamisen esteenä on pitkälti sairauteni. Ennen kaikkea haaveilenkin tällä hetkellä ihan tavallisesta arjesta ilman syömishäiriötä. Tahtoisin, että olisin vapaa elämääni rajoittavista pakkoajatuksista ja vapaana sairauden tuomasta syyllisyydestä. Tahdon voivani liikkua silloin kun huvittaa ja sen verran kuin huvittaa ilman ajatusta kuluttamisesta. Haluan syödä mitä huvittaa silloin kun on nälkä ja mitä minun tekee mieli ahdistumatta. Toivon olevani sanalla sanoen vapaa sairauden luomista kahleista, jotka rajoittavat elämääni ja tekevät siitä ahdistavaa ja stressaavaan. Jos ja KUN tämän tavoiteeni saavutan, olen varma, että opin nauttimaan elämästä yhä voimaantuneempana ja vahvempana kuin ennen. Samalla toivon omalla esimerkilläni rohkaisevani muita päästämään iri sairaudesta ja antamaan elämälle tilaa, kuten muutamien toipuneiden esimerkit ovat minua kannustaneet,  ja ylipäätään luovani uskoa siihen, että syvältäkin suosta voi nousta ja vaikeudet on voitettavissa.

Unelmani motivoivatkin minua parempaan, terveeseen elämään ja antavat valoa tulevaan. Elämä on unelmia, jotka kannattelevat arjen aallokossa. Samalla se on myös aikaa toteuttaa omia haaveitaan. Ja nyt on viimein tullut minun vuoroni. Viime viikolla blogiini oltiinkin päädytty hakutermeillä "valoisa tulevaisuus odottaa sinua". Se odottaa meitä jokaista, tartutaan siis siihen, unelmien tulevaisuuteen, kiinni.

Mistä asioista Sinä unelmoit?



<3: Ida

tiistai 23. lokakuuta 2012

Paina taas kaasu pohjaan

Anoreksiaan liittyy kaikille sairastaville varmasti tutut erilaiset rajoitukset ja kiellot ruokavalion suhteen. Pahimmillaan tämä on johtanut omalla kohdallani siihen, että elin käytännössä lähes yksinomaan kurkkua syömällä. Vaikka en ihan kaikkea vielä pystykään syömään, on ruokavalioni kuitenkin laajentunut huomattavasti.

Punainen liha ei kuitenkaan ole kuulunut moniin, moniin vuosiin ruokavaliooni. Vaikka sen käytön lopettaminen ei suoranaisesti liitykään sairauteeni, vaan on ennemminkin ollut maku- ja tottumuskysymys, on lihan jättäminen pois ruokavaliostani kaventanut myös omalta osaltaan ruokavaliotani.

Koska haluan taistella mahdollisimman vapaan ja laajan ruokavalion puolesta, tein viime perjantaina jotain rohkeaa: kokeilin syödä lounaaksi tutuksi tulleiden kasvissose- ja kanakeittojen tilalta jauhelihakeittoa. Vaikka  kaupan eineskeitto ei lihan runsaudella ehkä pääsekään kehumaan, olin punaisen lihan syömisen kokeileminen jälleen yksi merkittävä askel toipumistani ajatellen.


 
Sairauteen liittyy nimittäin usein kuten jo edellä mainitsin erilaiset ruokarajoitukset. Usein anoreksiaa sairastava pitää itselleen kiellettyjen ruokien listaa, joka pitenee jatkuvasti, kunnes jäljellä ovat ainoastaan niin kutsutut turvaruoat. Turvaruoilla tarkoitan anoreksiaa sairastavasta helpoimmilta tuntuvia ruokia, joita sairastava pystyy syömään ainakin lähes ahdistumatta ja jotka hän sallii itselleen.

Ruokavalion mahdollisimman tarkka rajoittaminen ja sääntöjen tiukka noudattaminen luovat anoreksiaa sairastavalle kontrollin tunnetta, josta olen kirjoittanut myös aikaisemmin. Syömishäiriöpeikko yrittää vakuuttaa sairastavaa siitä, että pienikin poikkeaminen johtaa täydelliseen kaaokseen ja hallinnan menettämiseen. Tällöin tuntuu turvallisimmalta pitäytyä tutuissa turvaruoissa.

Tämä itsensä rajoittaminen ja loputon kontrollointi laajenee lopulta koskemaan paitsi ruokavaliota, myös sairastavan kaikkea muuta elämää. Lopulta sairastavan koko elämää säätelevät erilaiset aikataulut, säännöt, kiellot ja rajoitukset, joista muodostuu pakkoa. Tällöin sairastava tuntee olevansa ikään kuin sairautensa luomassa mielen sisäisessä vankilassa. Näin jokaisesta säännön rikkomisesta muodostuu sairastavalle suuri haaste, jollei mahdottomuus. Sääntöjen rikkominen on kuitenkin edellytys paranemiselle.

Pakkojen saneleman elämän vuoksi kaikista muutoksista tulee syömsihäiriötä sairastavalle siis erityisen vaikeita. Jokainen pieni muutos, kuten minun tapauksessani nyt esimerkiksi jauhelihan maistaminen, on kuitenkin merkittävä, sillä sitähän paraneminen vaatii: toisin tekemistä ja muutosta. Sairaus sen sijaan haluaisi pysyä vanhassa, ja tuttuuden luoman harhaisen turvallisuuden tunteen vuoksi sairaudessa pysyminen tuntuukin usein niin houkuttelevalta.

Paraneminen edellyttää paitsi muutosta myös uuden kokeilemista. Elämä ei voi jatkua sairaana, mutta se ei voi koskaan palata täysin siihenkään, mitä se oli ennen sairastumista. Tavallaan parantuminen on siis kokeilemista, hyppy tuntemattomaan. Ja tämä edellyttää uusia pieniä ja isompia kokeilujen myös käytännön elämässä, kuten minun tapauksessani jauhelihakeiton kokeilemista.

Kun uutta sitten uskaltaa kokeilla, saattaa se aluksi aiheuttaa ahdistusta, yrittäähän sairaus syyllistää. Tämän lisäksi se saattaa myös säikäyttää sen vuoksi, että muutos saattaa tuntua yllättävän hyvältä. Keittoa lusikoidessani huomasin nauttivani lihan ja perunan mausteisesta yhdistelmästä. Lupa kokea nautintoa onkin suuri haaste sairastavalle. Ruoka on kuitenkin nautinnon lähde, ja sitä sen kuuluisi olla meille jokaiselle. Ainakin minä haluan saada ruoasta tulevaisuudessa paitsi pakollista polttoainetta eli energiaa, myös hyvää oloa ja nautintoa.

Tämän vuoksi en aiokaan enää rajoittaa itseäni ruokavalion tai muunkaan elämän suhteen suhteen. Aion ennakkoluulottomasti kokeilla paitsi syödä mitä minun tekee mieli myös samalla maistaa kaikkea mitä hyvää elämällä on tarjottavana minulle. Aluksi se saattaa tuntua ahdistavalta, mutta lopulta minulla on vain voitettavaa.

Pahimmat pelkoni hallinan tunteen menettämisestä ja ahdistuksen lisääntymisestä eivät nimittäin toteutuneet kokeillessani uutta keittoa, pikemminkin päinvastoin koin vapautumisen tunteen. Ja mitä sain? Ensinnäkin sain taas uuden mukavan nautinnon kokemuksen ja uuden lounasvaihtoehdon.

Rohkeus tehdä toisin kuin sairaus määrää kasvattaa myös itseluottamusta. Tämän ja siskoltani ja äidiltäni saadun kannustuksen ja päätöksen hetkellä isältä saamani tuen rohkaisemana uskalsin viikonloppuna kokeilla ainaisen kalkkunaleikkeen tilalta meetwurstia leipäni päällä. Kuten olen niin usein ennenkin todennut, jälleen tuli todistetuksi, että onnistuminen kokemus ruokkii onnistumista.

Tämä onnistumisen kokeminen ruokki myös pystyvyyden tunnetta. Vielä muutama viikko sitten en olisi voinut kuvitellakaan syöväni koskaan elämässäni lihaa. Ja kuinkas sitten kävikään? Nyt sain jälleen huomata pystyväni paljon enempään, kuin mitä olen voinut kuvitella. Ja tämän pystyvyyden tunteen voimalla jaksan jatkaa taas eteenpäin.

Ruokavalion muutoksen osalta haluan vielä loppuun todeta, että myöhemmin on aika miettiä muita asioita kuten esimerkiksi ruuan eettisyyttä, kun ravitsemustila ja suhde ruokaan on normalisoitunut. Tämän aika on mielestäni sitten, kun todella tietää, mitä itse ajattelee, mikä on omaa eikä sairauden tahtoa. Syön tulevaisuudessa mitä tahansa, on tavoitteenani, että voisin tehdä sen ahdistumatta ja omasta valinnastani.

Siskoni minulle lähettämien sanojen myötä toivotan kaikille rohkeita uusia kokeiluja sekä ruokien että muunkin elämän suhteen!




<3: Ida

tiistai 16. lokakuuta 2012

Minä itse!

Olen tottunut siihen, että minua on patisteltava kaikkiin muutoksiin ylöspäin ruokavaliossa ja ainakin voimaakkaasti tuettava jokaiseen ylimääräiseen suupalaan. Kaikki muutokset ovatkin koko sairauteni ajan olleet minulle erityisen vaikeita, ja olen pyrkinyt kynsin ja hampain aina pitämään kiinni vanhasta. Voisin sanoa, että isäni on toiminut tässä suhteessa kotihoidossa muutosten moottorina, jotta olen päässyt eteenpäin.

Tänään aamupalapöydässä isäni kuitenkin kysyi minulta, otammeko käyttöön lisäyksen aamupalalle. Menin hetkeksi aikaa hämilleni. Minunko pitäisi tehdä tuo valinta, haluanko lisää ruokaa vai en? Eikö minun roolini ole vain alistua voimakkaamman tahdon alla, eli antaa joko periksi isälleni, joka kannattelee tervettä puolta, tai sairaudelleni?

Nyt kuitenkin jouduin tekemään valinnan itse. Jouduin siis itse neuvottelemaan sairauden kanssa, valitsemaan sairaan ja terveen puoleni väliltä. Ja miten minä valitsin? Minä valitsin sairauden vastustamisen, ja kiltisi lusikoin raejuustolisää puurooni.

Tajusin samalla hetkellä jotain tärkeää. Minun itseni on tehtävä valinnat omassa elämässäni. Kukaan muu ei voi syödä puolestani, kukaan muu ei voi parantua puolestani. Joka päivä joudun lukuisiin valintatilanteisiin, joissa minun on tehtävä tämä tärkeä päätös, jätänkö ruokaa lautaselle vai en, huijaanko syömisissä, teenkö pidemmän kävelylenkin ja niin edelleen. Edellä kuvailemani päätökset on minun itse tehtävä. Jokainen oikea valinta on tärkeä. Sillä lopulta myös parantumiseni tulee olla oma valintani, muuten se ei onnistu.

Olen nimittäin ollut myös tilanteessa, jossa minua on pakotettu eteenpäin eikä syöminen kirjaimellisesti ole ollut oma valintani. Tämä on johtanut siihen, että olen pitänyt yhä tiukemmin kiinni sairaudestani ja vastustanut hoitoa. Tässä piileekin nähdäkseni anoreksian hoitamisen vaikeus. Usein anoreksiaa sairastavan mielessä vallitsee nimittäin ristiriita, toisaalta kaipaa tervettä elämää, mutta tisaalta toipuminen pelottaa. Nähdäkseni hoito ei useinkaan tehoa siinä vaiheessa, kun sairaus vielä houkuttelee tuttuudellaan ja turvallisuudellaan enemmän kuin parantuminen.

Ymmärtäessäni oman vastuuni tärkeyden, tajusin myös, että vaikka muutosten tekeminen on sairastavalle aina vaikeaa, on muutosten tekeminen edellytys parantumiselle. Vain pysymällä vanhassa ei voi saavuttaa muutosta. Ja vain muutoksia tekemällä voin saavuttaa jotain erilaista, eli terveyden, jota tavoittelen. Parantuminen siis edellyttää oikeita tekoja, joita vain minä itse voin tehdä.

Päätökseni jälkeen oloni olikin onnistunut. Olin pystynyt itse vastustamaan sairautta. Sellaiset kokemukset antavat valtavasti voimia ja uskoa omaan itseen. Minä olen vahvempi kuin tämä sairaus. Jos jatkuvasti ulkoistaa vastuun, ulkoistaa samalla myös oman parantumisensa. Tällöin ei voikaan saada itse onnistumisen kokemuksia, jotka vahvistaisivat uskoa omiin kykyihin.

Vaikka parantuminen on tehtävä itse, ei tämä kuitenkaan tarkoita sitä, että sairastava ei tarvitsisi siihen tukea. Minä tarvitsen vielä paljon tukea selvitäkseni ruokailista ja kyetäkseni syömään kaiken mikä minun kuuluukin. Ulkoistamalla hetkellisesti vastuuta esimerkiksi osastolla hoitajille, tai kuten minun tapauksessani, kotona vanhemmille, voi saada aikaa kerätä omia voimiaan kunnes on riittävän vahva vastustaakseen itse sairauttaan. Omaa vastuuta tulisikin mielestäni kasvattaa pikkuhiljaa voimien kertyessä, kunnes vastuu voidaan siirtää kokonaan itselle. Tärkeää on myös ymmärtää, milloin tarvitsee lisää ulkopuolista tukea. Se ei ole merkki heikkoudesta. Se on viisautta.

Tänään minä tunsin saavani sopivasti vastuuta syömisistäni. Tunsin olevani tarpeeksi vahva kyetäkseni ottamaan minun vastuulleni annetun päätöksen vastustaa sairautta. Oikean valinnan tehtyäni tunsin itseni voittajaksi. Ja näiden pienien erävoittojen kautta minä vielä ITSE voitan tämän sairauden, ja jokainen pienikin askel, jonka itse otan siihen suuntaan on merkityksellinen.




<3: Ida

torstai 11. lokakuuta 2012

Niin kauan kuin on elämää...

Viime viikolla perhetapaamisessa minulta kysyttiin, miten syömishäiriötä tulisi mielestäni hoitaa. Tähän vaikeaan kysymykseen vastatessa pidin olennaisena kolmeen eri osatekijään panostamista. Ensinnäkin anoreksiaa sairastava tarvitsee tukea konkreettisesti ruokailuihin. Ravitsemuskuntoutuksen lisäksi tarvitaan aina lisäksi myös psyykkistä tukea, jotta sairauteen, sairaudesta luopumiseen ja paranemiseen liittyvä muutos ja siihen kuuluvat tunteet olisi mahdollista käsitellä. Kolmantena tekijänä pidän tärkeänä syömishäiriöstä toipumisen tukemisessa toivon ylläpitämistä. Tällä tarkoitan uskoa itseen sekä siihen, että anoreksiasta kannattaa ja on mahdollista toipua. Seuraavassa kirjoituksessa paneudun tähän viimeksi mainitsemaani toipumisen osaan.

Toivon ylläpitäminen sairastaessa ei sen tärkeydestä huolimatta ole nimittäin helppoa. Anoreksiapeikko yrittää jatkuvasti vakuuttaa sairastavaa siitä, että kaikki toivo on mennyttä, sillä paraneminen tuntuu niin kaukaiselta ja ylivoimaiselta ja toisenlaista elämää saattaa olla jopa vaikeaa kuvitella. Vaikka sitten tapaisikin muita, jotka ovat sairaudesta toipuneet tai lukisi toipumistarinoita, nimenomaan omalla kohdalla toipuminen koetaan mahdottomana. Lisäksi sairaus yrittää vakuutella, että tilanne jatkuu samanlaisena joka tapauksessa, eli että siihen ei voi itse vaikuttaa, ja antautuu tällöin sairauden vietäväksi. Lopulta taustalla on murentunut itsetunto, joka saa sairastavan uskomaan, että tämä ei ole edes ansainnut parempaa elämää tai toivoa.

Vaikeuksista huolimatta toivostaan ei koskaan kuitenkaan kannata luopua. Toivo nimittäin auttaa rakentamaan unelmia. Vain uskomalla toisenlaiseen tulevaisuuteen, on madollista luoda tulevaisuuden suunnitelmia. Ja näistä unelmista saa lisää motivaatiota. Kun tietää, mitä tavoittelee, kun ylipäätään näkee jotain tavoittelemisen arvoista tulevaisuudessa ilman sairautta, on sairaudesta helpompi päästää irti.

Toivo ja positiiviset ajatukset antavat myös uskoa omaan onnistumiseen. Jos on jatkuvasti kovin alakuloinen, minkä olen myös itse kokenut, on vaikea nähdä ulospääsyä tilanteesta. Tämä usko omaan onnistumiseen on olennaista, sillä lopulta parantuminen on kiinni vain ja ainoastaan sairastavasta itsestään, ja omaan onnistumiseen uskominen auttaa tekemää positiivisia, terveyttä tukevia tekoja ja valintoja. Ja nämä teot ovat niitä, jotka ratkaisevat, eivät pelkät kauniit ajatukset.

Kun sitten kykenee tekemään oikeita valintoja ja sammuttamaan anoreksian ääntä, saa tuntea aitoja onnistumisen kokemuksia. Nämä onnistumisen kokemukset lisäävät sairastavan itseluottamusta. Itseluottamuksen kasvattamisen näenkin yhtenä tärkeimpänä tekijänä toipumisen tukemisessa. Itseluottamus antaa nimittäin rohkeutta tehdä lisää positiivisia tekoja, jolloin syntyy positiivinen onnistumisen kehä. Tällöin posiitiiviset teot ja itseluottamus lisäävät rohkeutta päästää irti sairaudesta. Ja pikkuhiljaa sairaudesta irtipäästäminen tekee niiden toivottujen unelmien toteuttamisesta mahdollista.

Miten toivoaan sitten voi ylläpitää vaikeina, epätoivoisiltakin tuntuvina hetkinä? Ensinnäkin onnistumisen hetkinä olisi hyvä painaa tarkalleen mieleen se tunne, jopa kirjoittaa ylös asiat, joissa on onnistunut. Tällöin vaikeana hetkenä voi muistella menneitä onnistumisia, joista saa voimaa kohdata uusia haasteita.

Sitä toivon ylläpitäminen nimittäin edellyttää: itsensä haastamista. Näitä haasteita ja tavoitteita tulevaisuuteen kannattaa toipumisvaiheessa ryhtyä ihan tietoisestikin rakentamaan. Sairaista tavoista luopuminen vaatii aina itsensä ylittämistä, mutta vain sitä kautta on mahdollista saavuttaa pystyvyyden tunnetta, eli uskoa ja toivoa. Tämän vuoksi toivoa voikin ylläpitää parhaiten tekemällä positiivisia, terveyttä tukevia tekoja. Tämä ei tarkoita välttämättä sairaudesta luopumista kerralla tai mitään maailmaa mullistavaa, jo pienet valinnat arjessa auttavat tukemaan uskoa itseen ja omiin kykyihin. Jokainen tietää itse omat rajansa, ja millaisiin muutoksiin on valmis ja kykenee, mutta jokainen pienikin askel oikeaan suuntaan on tärkeä.

Toivon ylläpitämisessä myös läheisillä ihmisillä on tärkeä rooli. Kun olo tuntuu epätoivoiselta, tulisi jokaisella sairastavalla olla joku läheinen tai muu luotettava ihminen, esimerkiksi hoitohenkilökunnasta, joka voisi ylläpitää toivoa. Usein läheiset näkevät toipumisen edistymisen ulkopuolelta paremmin kuin sairastava itse, joka vaatii itseltään usein paljon, ja voivat muistuttaa jo saavutetuista tärkeistä etapeista paranemisen polulla. Itselleni esimerkiksi perheeni tuki on ollut tässä suhteessa korvaamattoman tärkeää.

Toivoa voi saada myös vertaistuen avulla. Erityisesti toisten vaikeasta tilanteesta selvinneiden tarinat antavat uskoa myös itseen: jos tuo onnistui, miksen onnistuisi minäkin? Minulla erään teistä lukijoistani toipumistarina pitkän sairastamisen jälkeen on ollut niin vaikuttava, että olen saanut siitä valtavasti voimia ja uskoa omaan paranemiseeni. Myös muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien sairastavien jakamat pienet onnistumiset ovat rohkaisseet minua oikeisiin valintoihin. Lisäksi seuraan aktiivisesti muutaman muun sairastavan blogia, ja erityisesti yksi on antanut minulle toivoa joka viikko kirjoituksillaan. Toivon, että jollekin teistä lukijoistani tämä minun blogini ja jakamani onnistumisen kokemukset antavat toivoa.

Lopuksi on tärkeää muistuttaa vielä vanhasta mietelauseesta: toivoa on niin kauan kuin on elämää. Vaikka se on kauniisti sanottu, se ei ole pelkkää sanahelinää, vaan pitää täysin paikkaansa. Meillä jokaisella on mahdollisuus nousta, on suo sitten ollut kuinka pitkä tai syvä tahansa. Ja minä olen vielä joskus meille kaikille siitä hyvä esimerkki. Sitä, mitä reittiä polkuni kulkee ja milloin määränpääni saavutan, en vielä tiedä. Mutta päämäärä on tärkein. Ja sinne pääsemisen suhteen en aio koskaan menettää toivoani. Älä menetä sinäkään.


 
 
 
 
<3: Ida
 
 

maanantai 1. lokakuuta 2012

Minä

Olen keskittynyt blogissani lähinnä kertomaan sairaudestani ja taistelustani anoreksiaa vastaan. Nyt saattavat kuitenkin jotkin lukijani pettyä. Tämä tekstini on nimittäin omistettu jollekin ihan muulle kuin anoreksiamörölle, nimittäin jollekin paljon arvokkaammalle, nimittä minulle, Idalle.

Minä olen nimittäin paljon muutakin kuin anorektikko. Olen isosisko maailman rakkaimmalle pikkusiskolleni Fannylle. Lisäksi olen ehdoitta rakastettu tytär ja lapsenlapsi. Olen myös tärkeä ystävä ainakin yhdelle, tai muutamalle, ihmiselle, ja toivottavasti myös hyvä kaveri useammalle lisää. Koen myös yhä olevani lastentarhanopettajaopiskelija, mistä olen vieläpä ylpeä, vaikka opiskeluni ovatkin olleet nyt jo jonkin aikaa tauolla.

Luonteeltani olen iloinen, haaveileva, pohdiskeleva ja rauhallinen. Vaikka sairaus on saanutkin minut näkemään maailman mustempana, olen perusluonteeltani positiivinen, ja usein hymyni kaunistaa kasvojani ja kovaääninen nauruni kuuluu jo kaukaa. Lisäksi olen melko vilkas, ja elehdin voimakkaasti, kun innostun selittämään jotakin asiaa. Vieraiden ihmisten seurassa saatan aluksi kuitenkin vaikuttaa hieman ujolta tai sisäänpäinkääntyneeltä, mutta tunttujen ihmisten seurassa olen kaikkea muuta.

Parhaimpiin puoliini kuuluu helskyvän nauruni ja ihanan hymyni lisäksi yleinen positiivisuus elämää kohtaan. Huomaan ajattelevani kauniisti ihmisistä, enkä epäröin antaa hyvää palautetta muille. Kuten huomaatte ehkä teksteistäni, tarpeen vaatiessa osaan kannustaa myös itseäni. Hyviin puoliini kuuluukin myös ehdottomasti empaattisuus ja aito välittäminen muista. Ymmärryksen lisäksi ystäväni voivat luottaa minuun, ja olen rakkaimmille ihmisille hyvin lojaali. Lisäksi olen määrätietoinen ja sisukas, todellinen sisupussi suorastaan, ja yritän aina parhaani kaikessa, mihin vain ryhdyn.

Tämä sisukkuuteni on kuitenkin niin vahvaa laatua, että sitä voidaan pitää jo osana heikkouksiani. Vaadin nimittäin itseltäni, ja välillä muiltakin ihmisiltä, usein liikaa ja pyrin parhaaseen mahdolliseen tulokseen. En siis anna itselleni juuri armoa, kun johonkin ryhdyn, ja tämä on varmasti vaikuttanut sairastumiseeni. Lisäksi olen perinyt äidiltäni tavattoman vaikeuden tehdä päätöksiä. Minun on myös lapsesta saakka ollut vaikea näyttää tunteitani ja puhua niistä. Päästänkin lähelleni vain minulle kaikkein lähimmät ystäväni.

Harrastan musisointia. Pienenä aloitettu muskari ja kanteleen soitto vaihtui pian pianoon, ja nyt myöhemmin aikuisiällä olen aloittanut kitaran soiton. Lisäksi olen jo useamman vuoden ollut kova tekemään käsitöitä ja askartelemaan sekä maalaamaan, ja parhaimpina talvina onkin valmistunut useammat kymmenet villasukkaparit joulupaketteihin. Lisäksi olen parhaan ystäväni kanssa harrastanut jo pienestä pitäen kävelyä, ja usein muiden leikkiessä hippaa miedän välituntimme kuluivat koulussa juoruillessa ja ympräi pihaa käppäillessä. Olen harrastanut myös tanssia, lapsena balettia ja myöhemmin ystäväni kanssa showtanssia ja aikuisiällä Zumbaa, joka nyt on jäänyt heikon kuntoni vuoksi väliaikaisesti tauolle. Lisäksi olen harrastanut kouluaikoina näyttelemistä loistaen usein koulunäytelmiemme päätähtenä. Harrastuksekseni voidaan nykyään kaiketi myös laskea päivitäinen tv:n katseleminen. Häpeäkseni myönnän olevani koukussa muun muassa Salattuihin Elämiin, vaikka olen vannonut jättäväni niiden seuraamisen jo useampaan kertaan. Lisäksi harrastan kirppareilla kiertelyä ja shoppailua lähes viikottain. Samanlaiseksi harrastuksekseni voidaan laskea isäni kanssa keilailu, jossa tosin joudun yleensä nielemään tappioni. Uusin harrastukseni on ruoanlaitto, jossa kehityn koko ajan. Yhdeksi tärkeimmiksi harrastuksekseni on viimeisten kuukausien aikana mudostunut tämä blogini kirjoittaminen, josta olen saanut valtavasti voimia taistelussani syömishäiriötä vastaan.

Pidänkin kirjoittamisesta, ja äidinkieli oli erityisesti yläaste- ja lukioikäisenä lempiaineeni koulussa. Lisäksi pidän musiikin kuuntelemisesta, suosikkeihin lukeutuvat monet suomalaiset naisartistit kuten KaijaKoo, mutta Apulanta ja Jukkapoika jäävät hyväksi kakkoseksi. Pidän myös rauhallisista kävelyistä hyvän ystävän seurassa. Ennen kaverinani kävelyilläni oli myös rakas koiramme Helmi, jonka poismeno kesällä kosketti. Koirista pidän silti edelleen. Lisäksi olen pitänyt lapsista asti muumeista, ja keräilen muumiastioita yhä. Muumimukistani tykkään juoda hyvää vihreää tai valkoista teetä. Ruoista olen aina pitänyt jäätelöstä, lisäksi tykkään muroista ja raejuustosta, yhdessä tai erikseen, sekä kala- ja äyriäisruoista. Usein minut tunnistaa jo kaukaa pinkistä asustani, ja vaaleanpunainen onkin ikuinen lempivärini. Tykkään myös tehdä, ostaa ja antaa, sekä tietysti myös saada, pieniä lahjoja, ja joulu on ehdottomasti lempijuhlani. Suuri nautinnonlähteeni on nukkuminen, ja nukunkin lähes joka yö kymmenentunnin yöunet.

Nukkumisen lisäksi nautin elämässä eniten viettäessäni aikaa minulle rakkaitten ihmisten seurassa. Mikään ei ole mukavampaa, kun viettää aikaa rakkaan siskoni seurassa kaupungilla yksinäisen viikon jälkeen tai tavata parasta ystävääni tai muita minulle rakkaita ihmisiä pitkästä aikaa. Nautin myös pienistä asioista, kuten kun onnistun tekemään kirpputorilla tai alennusmyynneisä todellisen löydön, erityisesti vaatteen, joka saa minut tuntemaan itseni kauniiksi, tai kun uusin reseptikokeiluni onnistuu. Saan myös nautintoa muista onnistumisen kokemuksista, kuten kun teen täyskaadon keilailussa tai rikon oman ennätykseni. Todellisen onnistumisen kokemuksen saan, kun saan kontaktin johonkin lapseen, ja pääsen mukaan hänen maailmaansa. Myös auringonpaiste ja lehtien kaunis punertava väri puissa saa minut hymyilemään. Nautin myös illalla, kun raskaan päivän päätteeksi onnistun rentoutumaan sohvalle yhdessä äitini ja herkkuiltapalani kanssa hauskaa tv-sarjaa katsoen.

Rakastankin perhettäni yli kaiken, ja olisin valmis tekemään perheenjäsenteni puolesta mitä vain, ja onnekseni tiedän asian olevan myös toisin päin. Minulle rakkaat ihmiset ovatkin elämässäni etusijalla, ja näihin lukeutuvat perheeni lisäksi ennen kaikkea myös hyvät ystäväni ja rakkaat isovanhempani.

Sen sijaan en pidä vähempi- tai heikompiosaisten ihmisten sorsimisesta, ja pyrin tulevassa työssäni puuttumaan mahdollisimman tehokkaasti kiusaamiseen, jota myös päättötyöni käsittelee. Arvostankin ihmisten erilaisuuttaa, ja rasistiset kommentit ja huomautukset saavat ihoni kananlihalle. Samoin en voi sietää väkivaltaa, etenkään kun se kohdistuu lapsiin. Vihaan myös epäonnistumista, ja olen aina ollut huono häviämään. Pyrin kuitenkin kääntämään tämän piirteen voimavarakseni sairauttani vastaan: tätä taistelua en häviä. En myöskään erityisesti pidä varsinaisesta urheilusta tai etenkään sen tuijottamisesta tv:stä, lukuunottamatta jääkiekon MM-kisoja, jotka minun on aina pakko vahdata isäni kanssa. Enkä pidä kahvin kitkerästä mausta vaikkakin sen tuoksusta kyllä. Eniten tällä hetkellä vihaan kuitenkin Anoreksiamörköä, joka on tullut pilaamaan elämääni.

Unelmoin vielä valmistuvani lastentarhanopettajaksi, erikoistuvani, tekeväni töitä päiväkodissa erityislasten parissa, ja ehkä perustavani siskoni kanssa oman yksityisen päiväkodin. Haaveilen myös ulkomaanmatkoista, markustavani perheeni ja hyvän ystäväni kanssa Pietariin, Köpenhaminaan ja Australiaan, ja näkeväni vielä Suomen Lapin ruska-aikaan. Toivon myös olevani vielä, toivottavasti mahdollisimman pian, niin hyvässä kunnossa, että voisin jatkaa minulle rakasta tanssiharrastustani. Haaveilen myös kohtaamani elämäni (palo)miehin, joka rakastaisi minua omana itsenäni, ja ehkä perustavani perheen tämän kanssa. Ennen kaikkea haaveilen kuitenkin tällä hetkellä ihan tavallisesta arjesta ilman sairautta, olevani vapaa ja terve.

Tämän tekstini tarkoitus oli osoittaa, että minä olen paljon muutakin kuin Anoreksia tai anorektikko. Ja niin olet sinäkin. Kukaan ei ole yhtä kuin sairaus. Jokaisessa meissä on paljon muutakin, vaikka sairaus välillä yrittääkin peittää oikean persoonallisuuden alleen. Tärkeää olisikin meidän jokaisen muistaa, että sairauden kuoren alla on aina arvokas ihminen, johon tutustuminen on antoisa retki. Toipumiseni myötä toivon minäkin saavani tutustua yhä paremmin siihen aitoon Idaan anoreksian takana. Lähdethän kanssani tälle tutkimusmatkalle?

<3: Ida

tiistai 25. syyskuuta 2012

Katse eteen ja suunta ylöspäin!

Edellinen tekstini herätteli sekä teissä lukijoissani että minussa itsessäni ajatuksia vastoinkäymisten kohtaamisesta toipumisprosessissa ja niihin reagoimisessa. Siksi tässä tekstistä päätinkin keskittyä vaikeuksista nousemiseen.

Totuushan nimittäin on, että toipuminen ei minunkaan kohdallani ole suoraviivaista nousukiitoa ylöspäin, vaan se on täynnä takapakkeja. Myös minulle toipumisprosessini on aaltoileva, välillä taisteluni sairauttani vastaan sujuu paremmin ja välillä huonommin. Kuten viime tekstissäni kirjoitin, olen viime aikoina saanut tuntea, kuinka sairaus on nostanut uudelleen vahvemmin päätään ja kuinka minun on täytynyt myöntää olevani heikko ja tarvitsevani apua. Saamani avun turvin olen viime päivinä kuitenkin löytänyt itsestäni uusia voimia ja motivaatiota taisteluuni. Se ei kuitenkaan ole käynyt helposti.

Anoreksia nimittäin syöttää vaikeuksia kohdatessa lukuisia ajatuksia, jotka edesauttaisivat sairaudelle periksi antamista. Anoreksia ja heikko itsetunto saavat sairastavan tuntemaan kykenemättömyyden tunteita. Ensimmäinen ajatus takapakin kohdalla onkin: en pysty. Ja heti seuraavaksi tulee ajatus siitä, että kaikki on menetetty. Tätä seuraa ajatus, että kun ei kuitenkaan onnistu, voi yhtä hyvin luovuttaa kokonaan. Lopulta alkaa tuntua siltä, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sairauteen palaaminen. Näin anoreksiapeikko yrittää siis vakuutella. Tämä ei kuitenkaan ole totta.

Olisikin tärkeää ymmärtää, että takapakitkin kuuluvat osaksi toipumisprosessia. Ovathan epäonnistumiset yleensäkin osa elämää. Kuten eräs lukijani viisaasti totesikin edellisen tekstini kommentissa, olennaista on, miten näihin vastoin käymisiin reagoi. Kun huomaa epäonnistuneensa, on hyvä pysähtyä hetkeksi ja katsoa taaksepäin. Tällöin on mahdollista analysoida tilannetta: mikä meni pieleen, miten voin toimia toisin. Näin voi muuttaa toimintaansa jatkossa. Sitä toipuminen nimittäin kaikkein olennaisimmin nimittäin on: toisin tekemistä.

Menneeseen jumittuminen ei kuitenkaan hyödytä mitään, ja on olennaista pitää katse tulevassa. Kuten äitini aina sanoo, että kun peruutusnappia ei elämässä ole, on tärkeämpää miettiä, mitä voi jatkossa tehdä toisin. Takapakki tulisikin nähdä nimenomaan haasteena taistella sairautta vastaan entistä kovemmin, ei luovuttamisen paikkana.

Jokainen kuitenkin tietää, että tämä taistelu ei käy helposti. Mikä sitten voi auttaa vaikeuksista nousemisessa? Ensinnäkin on olennaista hyväksyä oma epäonnistumisensa. Sairastavat ovat usein kovin vaativia itseään kohtaan ja omaa epätäydellisyytään (tai pikemminkin ihmisyyttään) on vaikeaa hyväksyä. Olen kirjoittanut ennenkin siitä, kuinka anoreksiaa sairastavan tulisi ensin olla täydellinen sairas ja tämän jälkeen, kun hän on päättänyt parantua, tulisi toipumisen olla yhtä nousukiitoa. Näin ei kuitenkaan ole. On hyvä ymmärtää, että jokainen kohtaa toipumisessaan vastoinkäymisiä, eikä kenenkään toipumisprosessi ole virheetön.

Olisikin tärkeää sisäistää, että yksi epäonnistuminen ei pyyhi pois niitä kaikkia onnistimisia, joita on jo saavuttanut. Usein perfektionistiselle henkilölle tyypillistä on, että epäonnistumisen hetkellä kaikki näyttää mustalta, koska mielessä pyörii vain mennyt epäonnistuminen. Tällöin olisi hyvä jälleen pysähtyä hetkeksi katsomaan taaksepäin ja pohtia, mitä hyvää on jo saavuttanut, mikä on nyt paremmin kuin ennen, missä asioissa olen onnistunut. Omista onnistumisistaan voi silloin tällöin pitää jopa listaa, joita voi vaikeuksia kohdatessaan lukea. Itselläni tämä blogin kirjoittaminen on parhaimmillaan auttanut minua huomaamaan, kuinka vaikeuksista huolimatta olen jo mennyt monessa asiassa eteenpäin.

Omien onnistumisten listaaminen tukee parhaillaan myös itsetunnon kasvattamista, mikä on olennaista omien vierheidensä hyväksymisessä. Itseluottamuksen saaminen on olennaista myös vaikeuksista nousemissa. Tulee olla uskoa muutokseen, uskoa itseen ja kykyihinsä ja voimiinsa saavuttaa jotain parempaa, jotta muutokset ovat mahdollisia. Tämän vuoksi jokaisen sairastavan tulisi pohtia, mikä auttaa oman itsetunnon tukemisessa.

Omiin kykyihinsä ja voimavaroihin luottamista voi saada myös oikeanlaisen vertaistuen avulla: jos joku toinen on selvinnyt tästä, miksi en minäkin selviäsi? Itseäni on auttanut esimerkiksi muiden toipumassa olevien anoreksiasta kärsivien blogien lukeminen, ja toivon, että jollekin teistä lukijoistani tämä minun blogini voisi tarjota samanlaista toivoa.

Muutoksen toteuttamisessa apuna on myös tavoitteen pitäminen mielessä. Kun kohtaa vaikeuksia, helposti hämärtyy käsitys siitä, mitä kohti on pyrkimässä. Ja tällöin on helppo antaa periksi sairaudelle. Tämän vuoksi jokaisen sairastavan olisikin hyvä pitää aina mielessä, mitä tavoittelee ja miksi terve elämä on tavoittelemisen arvoista. Aika ajoin tulisikin esittää itselleen kysymys: mitä hyvää voin saavuttaa tekemällä toisin?

On kuitenkin selvää, että vaikka epäonnistumisen olisikin hyväksynyt, ei tarvittavien muutosten tekeminen ja valoisamman tulevaisuuden näkeminen heti onnistu. Aivan yhtä tärkeää onkin oman epäonnistumisen hyväksymisen lisäksi hyväksyä tunteet, joita epäonnistuminen ja vaikeuksien kohtaaminen herättävät. On aivan luonnollista tuntea myös negatiivisia tunteita, kun asiat eivät mene suunnitellusti. Ja jokaisella on niihin aivan täysi oikeus.

Jos nämä negatiiviset tunteet kuitenkin tuntuvat ylivoimaisilta kestää, muutosten tekeminen tuntuu ylivoimaiselta ja tavoitteet hämärtyvät, ei itseen ja omiin voimiin luottaminen enää onnistu. Tällöin on hyvä muistaa, että jokaisella on oikeus pyytää ja saada apua vastaan. Avun tarpeen myöntäminen itselle ja muille sen vastaanottamisesta puhumattakaan on syömishäiriötä sairastavalle usein vaikeaa ja vaatii valtavasti rohkeutta. Kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, kaikesta ei kuitenkaan pidä eikä tarvitse selvitä yksin. Välillä on oikeus olla heikko ja tarvita tukea. Syömishäiriöstä parantuminen on vaikea prosessi, johon sairastunut tarvitsee pitkin matkaa apua.

Kuten edelllisessä tekstissäni kirjoitin, minä olen uskaltanut tämän rohkean askeleen ottaa, ja pyytänyt niin vanhemmiltani kuin hoitohenkilökunnalta enemmän tukea. Olen kohdannut epäonnistumisia, vaikeuksia ja pahaa oloa, jotka nekin kuuluvat pitkään toipumisprosessiin. Saamani tuen avulla olen kuitenkin onnistunut tekemään tarvittavia muutoksia, vaikka se ei olekaan ollut helppoa.

Millaisia tunteita vaikeuksien kohtaaminen on minussa sitten herättänyt? Olen kohdannut pelkoa: mitä jos en enää selviäkään, mitä jos luisun takaisin vanhaan? Olen epäonnistumisen myötä kokenut pettymystä itseeni: miksi en pysty parempaan? Olen kohdannut ahdistusta: mitä jos joudun taas kohtaamaan sairauden yhä uudelleen ja uudelleen? Olen ollut surullinen: mitä jos joudunkin luopumaan toiveestani paremmasta, valoisammasta tulevaisuudesta?

Vaikeiden tunteiden kirjo on ollut välttämätön, mutta lopulta olen saanut kuitenkin tuntea onnistumisen kokemuksia. Olen saanut huomata, kuinka pystyn tekemään asioille jotakin. En ole sairauteni vietävissä, vaan pystyn muttamaan asioita ja vaikuttamaan omaan toipumisprosessiini. Ja voin vakuuttaa, että se, jos mikä tuo aitoa hallinnan tunnetta, ei syömättömyys tai muuten sairaudella oireilu.

Tämän luettuasi toivon Sinun ymmärtävän sen, minkä minäkin olen saanut huomata: epäonnistumisetkin kuuluvat toipumisprosessiin. Ja silti ne eivät tarkoita sitä, että olisi syytä luovuttaa. Ja lopulta on syytä muistaa, että epäonnistuessakin olen aivan yhtä tärkeä ja arvokas ihminen. Ja niin olet Sinäkin.

<3: Ida