Elämän keskipiste (?)

Elämme yhteisunnassa, jossa sillä, mitä suustaan alas pistää, tai mitä ei pistä, on, uskallan väittää, jopa kohtuuttoman suuri merkitys. Uusista marginaalisista muutoksista ravitsemussuosituksiin uutisoidaan kuin suuresta maailmanluokan uutisesta, naistenlehdet pullistelevat jo jokaisena vuodenaikana uusimmista dieeteistä, samoin kuin tv:n ohjelmatarjonta ja kasvissyönti alkaa olla jo julkinen status ja karppaus elämäntapa.

Professori Päivi Palojoki totesi Kotivinkki-lehdessä (12/2/2014) toivovansa näkevänsä enemmän niitä keskitien kulkijoita. Siis heitä, jotka eivät ole täysin välinpitämättömiä, mutta eivät toisaalta tee esimerkisi minkään tarkan aatteen mukaan syömisestä elämää suurempaa asiaa. Samaa toivon minä. Palojoki viittaa ajatuksellaan lähinnä ruoan eettisiin ominaisuuksiin, mutta sama pätee mielestäni kaikenlaisiin dieetteihin ja käsitykseemme siitä, mikä on "oikeanlaista" tai "hyvää" syömistä. Tarkoitan siis sitä, että syöminen olisi osa elämää, mutta koko elämä ei pyörisi sen ympärillä.

Vaikka en nimittäin enää sairaaseen tapaan imekään itseeni jokaista pientä neuvoa elämäntaparemonttiin, vaan pikemminkin ohitan ne useimmiten nauraen niiden järjettömyydellä, ärsyttää minua oikean Ongelman kanssa usean vuoden kamppailleena suoraan sanottuna terveidenkin ihmisten tapa tehdä syömisestä elämää suurempi numero. Onko se hyvinvointiyhteiskunnan ihmisten keino tehdä kärpäsestä härkänen ja keksiä siten sisältöä elämäänsä vai ovatko ihmiset yksinkertaisesti vain niin hukassa?

Siltä varalta, että joku sielläkin on näin hukassa, voin paljastaa terveellisen syömisen tärkeimmät tekijät: säännöllisen, riittävän ja monipuolisen syömisen. Varmin tapa varmistaa esimerkiksi kaikkien ravintoaineiden riittävä saaminen on nimittäin lopulta varsin yksinkertaista: syö riittävästi kaikkea. Eli jatkuvan ruokavalion rajoittamisen sijaan sitä tulisi pyrkiä laajentamaan.

Kun nämä peruspilarit ruokailussa ovat kunnossa, voi oikeasti syödä silloin tällöin, ja useamminkin, mitä vain, kunhan pitää kohtuuden mielessä. Ja usein se kohtuus pysyykin paremmin mukana ilman tarkkoja sääntöjä, kieltoja ja rajoituksia. Monelle on varmasti tuttua, kuinka päivän pitkä paasto lähtee lapasesta illalla. Toisaalta tähän väliin haluan huomauttaa, että sillä, mihin vuorokauden aikaan tahansa syö, ei ole merkitystä tuon taivaallista. Kokonaisuus ratkaisee.

Monipuolinen syöminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jokainen rasvagramma tulisi laskea, peruna punnita ja jokaisesta tuotteesta tulisi tarkastaa proteiinimäärä. Ihmiset ovat vuosituhansia osanneet syödä ilman sen kummempia ohjeita, rajoitteita tai sääntöjä, ilman että heillä on ollut ravintotiedoista tietoa tuon taivaallista. Ja kyllä me osaamme nytkin. Kun tuo hyvän ja riittävän syömisen perusrunko on kunnossa, ja ravitsemustila kohdillaan, keho kyllä viestii omin nälkätuntemuksin ja mieliteoin, mitä tarvitsee.

Mieliteoista päästäänkin sitten ruokailun tärkeään aspektiin, nimittäin siitä nauttimiseen. Jos keskittyy liiaksi ravintotietoihin, grammoihin ja muka "terveellisyyteen", saatta se olennaisin, eli ruoan maku kokonaan unohtua. Ruoan tulisi tarjota nimittäin polttoaineen ohella myös mielihyvää, ja lisäksi se on usein tärkeä sosiaalinen tilanne. Jos jokaisesta suupala aiheuttaa hirveitä omantunnontuskia, koska ei syystä tai toisesta"saisi" tai "pitäisi", ollaan aika kaukana ruoasta nauttimisesta, ja mielestäni menetetään paljon. Ja kun vielä kahvipöydässä kailotetaan asiasta kovaan ääneen, varmistetaan samalla se, että muiltakin menee, kirjaimellisesti, maku pullasta.

Vaikka ruokailusta nauttiminen on tärkeää, lopulta ruokailusta ei kuitenkaan kannata tehdä elämän keskipistettä. Sillä ennen kaikkea ruoka on juuri sitä: polttoainetta. Itse asiassa ensimmäisellä osastojaksollani hoitaja aikoinaan vertasikin minulle ihmisen syömistä miehisestä näkökulmasta auton tankkaamiseen. Tankkiin laitetaan sen verran bensaa, että jaksetaan kulkea, ja sitten keskitytään muuhun. Jos koko elämä pyörii pelkän bensatakin ympärillä, ollaan autoilussa aika kujalla, mitä tulee tiehen ja määränpäähän. Elämässä kun on niin paljon muutakin, uskallan väittää jopa että tärkeämpää, kuin se, mitä pyörii omalla lautasella. Kun ajatukset pyörivät vain oman syömisen ympärillä, kapenee elämä ja maailmankatsomus aika surullisella tavalla. Ja puhun nyt kokemuksesta.

Syömisestä tuskailun sijaan nautitaan siis syömisestä,  mutta osana Elämää ei elämän keskipisteenä!.

<3: Ida

Kuva:  http://sd.keepcalm-o-matic.co.uk/i/keep-calm-and-eat-chocolate-1294.png

Viikonloppu!

Sitä alkaa odottaa jo no, viimeistään maantaina. Torstaihin mennessä on jo pieni jännitys päällä ja perjantaina mielen valtaa hyvänolon tunne, joka tuntuu vatsanopohjassa pieninä perhosina ja näkyy hymynä korvissa: silloin on koko viikonloppu edessä. Huipppuhetki on kuitenkin ehdottomasti lauantaiaamu: vihdoin se on täällä! Nyt saan tehdä kaikkia mielipuuhiani ja vain nauttia olostani.

Viikonloppu alkaa perjantai-iltana kun viikon viimeinenkin velvollisuus on hoidettu ja olemme kotiutuneet ruokakaupasta. Toisinaan haemme pitsan läheisestä pizzeriasta. Joka tapauksessa perjantai-illan kohokohtiin kuuluu voice of Finland, jota katselemme yhdessä äitini kanssa.

Ihana keväisen viikonlopun piristys: nippu kauniita tulppaaneja!

Lauantai on nykyään ehdottomasti lempipäiväni viikosta. Aamulla nukun pitkään, tai no, ainakin pidempään kuin yleensä, keitän aina kunnon pannullisen laadukasta äitini ulkomailta asti tuomaa irtoteetä kookos-mandariinin tai granaattiomenan mauissa, käyn happihyppelyllä, juttelen vanhempieni kanssa, syön rauhassa puuron samalla omiin puuhini, esimerkiksi hyvän romaanin pariin, uppoutuneena. Oikeastaan jahkailen koko aamun minkä kerkiän tekemättä mitään hyödyllistä, ja ihan luvan kanssa. Ei ole kiire mihinkään.

Iltapäivällä käymme pelaamassa sulkapalloa isäni kanssa. Pelailu sujuu aina rennoissa tunnelmissa, kaukana on hikinen puurtaminen ja pakonomaisuus. Naurun kiljahdukset kantautuvat kentältä,mutta ilme on vakava: tämähän on tiukkaa peliä! Pelailun jälkeen käyn saunassa, pesen,rasvon ja hoidan itseäni, hiuksiani ja kehoani ja rentoudun. Lopuksi suihkautan kookoksen tuoksua iholleni ja vaihdan päälleni ihanan lämpöisen joulupukin tuoman haalarin ylleni. Enää ei tarvitse lähteä yhtään mihinkään, nyt saa vain kotoilla.

Loppupäivä meneekin ihan vain ollessa ja tehdessä juuri sitä, mitä sattuu huvittamaan. Lueskelen mieliblogejani, kirjoitan kenties muutaman rivin omaani, uppoudun naistenlehtien maailmaan, soittelen kitaraa, teen käsitöitä ja askartelen. Tai sitten en tee yhtään mitään, olen vain ja pohdiskelen. Ja se onkin ihan parasta! Lounaaksi nautin lempipäivänäni lähes poikkeuksetta nykyistä lempparikeittoani eli nakkikeittoa voileipien kera.

Illalla syön vielä normaalia enemmmän herkkuja ja valitsen lempijäätelötuuttini tai sitten uusia suosikkejani vaahtokarkkeja. Katson äitini kanssa usein jonkin hyvänmielen elokuvan, joskus romanttista hömppää, toisinaan taas jännittävän dekkarin. Pääasia on, että sen ääressä kykenee rentoutumaan.

Jos lauantai on suosikkipäiväni, ei sunnuntaikaan kyllä kauas kakkoseksi jää. Silloin nimittäin tapaan usein Ystäviäni. Lauantaipäivän rentoutumisen jälkeen usein huomaan jo kaipaavani jälleen juttelukaveria, ja onnekseni minulta sellaisia löytyykin. Olen käynyt parhaan ystäväni kanssa elokuvissa ja toisella koruja askartelemassa. Viime viikolla olin siskollani pelaamassa huippuhauskaa lapsuuden suosikkipeliäni Monopolya. Vaikka tämä kaikki yhdessä tekeminen onkin hauskaa, pääasian on kuitenkin yhdessä vietetty aika, yhteinen kokeminen ja yhdessä jakaminen.

Ja jos kaveritapaamisia ei sunnuntaille aina järjestykään, ei sekään haittaa mitään. Silloin orjentoidun sunnuntaina vain tulevaan viikkon kotona ihan vain omassa seurassani, joka on ihan hyvää seuraa sekin. Jos päivä menee kotosalla, leivon mielelläni jotakin. En tiedä mitään parempaa meditointiharjoitusta kuin sämpylätakinan vaivaaminen tai mitään suurempaa innostusta, kuin sen mikä seuraa siitä, kun saa pullat kohoamaan, siitä uunituoreen leivonnaisen tuoksusta nyt puhumattakaan.

Viikonlopuistani  huomaa ehkä parhaiten sen, kuinka paljon elämänlaadullisilta tekijöiltä olen mennyt eteenpäin Mörön voittamisessa, kuinka paljon hyvää ja kivaa olen saanut elämääni. Tai itse asiassa, kuinka olen tuon hyvän löytänyt; oppinut sen näkemään arjessani ja käyttämään sitä voimavaranani. Kun ennen odotin viikonloppua, muiden seuraa ja tuttujen arkikuvioideni katkeamista kauhulla, odotan sitä nyt innostunein mutta rauhallisin meilin. Kun viikonloppuna ennen pyrin vain hyödyntämään ajan mahdollisimman tehokkaasti liikkumiseen, on se nyt minulle aikaa akkujen  lataamiseen.

Oikeastaan parasta viikonlopuissa on nykyään nimenomaan se, mikä ennen aiheutti kauhistusta: vapaus, suunnittelemattomuus, ex-tempore-fiilis ja oma aika. Kun takana on hyvä viikonloppu, tuntuu koko edessä olevakin viikko jälleen mukavammalta, sitä odottaa innostunein ja sen tuomia uusia kokemuksia ja mahdollisuuksia odottavaisin mielin. Niin, ja tietenkin sitä seuraavaa viikonloppua.

Näin paljon ihania Ystävänpäivän kortteja: Kiitos Ystävät rakkaat!

Hyvää viikonloppua!

<3: Ida

Ps. Kuvat omasta kamerasta tältä ja viime viikonlopulta. Pahoitteluni huonosta laadusta, mutta ajatus lienee tärkein! :)

Sulkkista: Hyvää vailla menestystä

Pari kuukautta sitten jätin luistimet kaapin pohjalle, ulkoilukengät kaappiin ja pakkasin pinkin juomapulloni ja sisäpelitossuni mukaani ja suuntasin kohti palloiluhallia.Olin menossa ensimmäistä kertaa kokeilemaan sulkapalloa yhdessä siskoni kanssa.

Ensi kokeilu osoitti, että en ainakaan ole sulkapallossa yhtään niin taitava kuin olin ehkä mielikuvissani kuvitellut -tai ainakin toivonut. Epätoivoisesti huidoin pallon ohi ja sulkapallo putosi maahan kerta toisensa jälkeen, eikä lätkimistämme ehkä voinut kutsua varsinaiseksi pelaamiseksi. Sinnikkäästi kuitenkin nostin pallon maasta kerta toisensa jälkeen. Ja niin, muskatappiostani huolimatta, hymy levisi tunnin jälkeen kasvoilleni.

Pieni tutustuminen lajiin sai minussa aikaan innostumisen kipinän syttymään. Ensimäistä kertaa pitkiin aikoihin tunsin liikkuessani vapautuvani kaloriajattelusta, aikarajoitteista ja saavani ajatukset pois sairaudesta. Liikuin siis itse lajin, en siitä seuraavan energiankulutuksen vuoksi, ja näin pystyin ainakin hetkeksi unohtamaan kaiken pelin ulkopuolisen. Ja pelissä minä jännitin, minä kokeilin, minä epäonnistuin -ja minä nauroin. Sisälläni syttyi pieni kipinä, ja tämä kipinä sai minut janoamaan lisää.

Niinpä sulkapalloilu tuli osaksi minun ja isäni harrastuksia ja viikonlopun viettoa, siskoni kun harjoittelee paremman vastuksen kanssa. Ja jo muutaman harjoituskerran jälkeen tunsin löytäneeni lajini. Tässä oli vihdoin sellainen laji, jossa minä unohdin muun, nauroin, nautin ja jossa minä sytyin taas Elämään.

Ja yhä surkeana ja vailla hienoja tuloksia (vaikka pientä kehitystä onkin ehkä havaittavissa!) tiesin löytäneeni jotain paljon parempaa: liikuntamuodon, josta Minä todella, oikeasti nautin. Pelatessa kaikki tuntui niin luonnolliselta, niin omalta. Hyvä olo valtasi minut, ja tunsin vihdoin sitä liikunnan riemua. Tunsin itseni taas onnelliseksi. Tunsin taas nauttivani Elämän pienistä onnen aiheista, itsestäni ja yhä kasvavista voimistani.

Tästä riemusta seurasi paljon lisää hyvää. Ensinnäkin hyvästä olosta motivoituneena motivoidun myös syömiseen. Sulkapalloilusta muodostui riittävän ravinnon ohella keino pitää huolta itsestäni ja saada sitä kautta lisää virtaa, ei keino kuluttaa kaikkia energiavarastojani loppuun. Lisäsin siis myös energiansaantiani oma-aloitteisesti pelipäiville. Haluan jaksaa, haluan auttaa kehoani palautumaan, haluan voida hyvin ja nauttia pelistä.  

Aidosti nautinnollisen liikuntamuodon löytäminen riittävän energiatankkauksen kera on auttanut minua myös valtavasti oman kehoni hyväksymisessä. Yhtäkkiä haluankin saada siihen taas voimaa, lihaksia, eikä se olekaa enää lainkaan niin hyödytön kapistus mitä sen luulin olevan. Itse asiassa se on hyvin arvokas. Se kannattelee ja palevelee minua, ja sulkapalloilussa näen tämän selkeämmin kuin pitkiin aikoihin.

Niinpä tein päätöksen: enää en kiertäisi väkisin tuttua reittiä kerrasta toiseen tallustellen ulkona räntäsateessa, vain siksi, että on pakko, vaan liikkuisin juuri niin kuin minua itseäni huvittaa. Ja se on paras, kerrassaan nautinnollisin päätös, jonka olen pitkiin aikoihin tehnyt!

<3: Ida

Kuva jälleen osoitteesta weheartit.com

Kaakaota

Nyt päätin jakaa kanssanne onnistumisen kokemuksen, joka edustaa minulle paljon ja on itselleni merkityksellinen, vaikka se monesta saattaa vaikuttaakin varsin pieneltä jutulta. Kuten tekstissäni "hyvää kuuluu :)" teille kirjoitinkin, lisäsin nimittäin viime viikolla ruokavaliooni kaakaovälipalan.

Vaikka tuo sulkainen mukillinen ei olekaan maailmaa mullistava, oli se minulle tärkeä askel, sillä kuten jokainen anoreksian kanssa kamppaillut varmasti tietää, on energiansaannin lisääminen Mörön kanssa kamppailevalle haastavaa, ja niin se on ollut myös minulle. Nyt kuitenkin halusin tähän haasteeseen tarttua, sillä halu päästä eteenpäin oli niin kova, että olen valmis tekemään sen eteen paljon, ja tunsin, että aika muutokselle oli oikea. Lähdin siis muutokseen rohkeasti ajatuksella, että tässä muutoksessa minulla oli siis vain voitettavaa!

Parasta lisäyksessä olikin se, että sen tekeminen lähti tällä kertaa tosiaan täysin minusta itsestäni. Usein aikaisemmin ovat lisäykset ruokavalioon tulleet kovan ulkoisen painostuksen tuotoksena, mutta tästä lisäyksestä saan kiittää vain ja ainoastaan itseäni. Puhuinkin isän kanssani, kuinka oma-aloitteinen lisäyksen tekeminen ruokavalioon sinetöi loistavasti ja vakuuttavasti sen, kuinka minulla todella menee nyt hyvin. Lisäyksien tekeminen ruokavaliooni kun on ollut se minulle kaikista haastavin asia taistelussani, ja usein jäänyt viimeiseksi kompastuskivekseni, ja monesti olenkin toivonut ja jopa rukoillut painon nousua lisäyksiltä välttyäkseni. Nyt kuitenkin itse rohkeasti päätin tämän askeleen ottaa. Oma-aloitteinen lisäys oli todistus, ennen kaikkea minulle itselleni, siitä, kuinka todella olen itse parantamassa itseäni, itseäni varten.

Kun halu muutokseen lähti omasta itsestäni, ja sain toteuttaa sen omaan tahtiini, jolloin olin siihen valmis ja sitoutunut, on myös ahdistu pysynyt poissa. Vaikka sairaus on yrittänyt välillä syyllisyyttä syöttää, on sen ääni ollut niin heikko sen varmuuden tunteen kanssa, että tiedän tämän olevan oikein ja minulle parasta, että se on tuo epäilyksen soraääni hiljentynyt jo ennen syntymistään. Ahdistuksen tilalle olen saanut aimo annoksen itseluottamusta, luottamusta omaan pystymiseeni ja omiin mahdollisuuksiin saada aikaan muutosta. Ja se jos mikä tuntuu hyvältä ja antaa sitä paljon kaipaamaani Toivoa!

Itse asiassa olen suorastaan nauttinut lämmitetyn maidon kermaisesta koostumuksesta kera ihanan suklaisen lisän. Kaakaohetkistäni on jo reilussa viikossa muodostunut minulle mukavia pieniä rentoutumishetkiä, jolloin samalla selailen esimerkiksi naistenlehtiä tai lueskelen lempiblogejani. Lämmitettynä kaakao lämmittää mukavasti pakkaspäivänä ja yhdessä keksin kanssa se muodostaa jo varsinaisen herkkuvälipalan.

Myös käytännön tasolla lisäyksen ottaminen osaksi ruokavaliotani on siis sujunut todella hyvin. Mitään sairaita kompensaatio keinoja en ole niitäkään käyttänyt, ja kun terapeuttini kysyi, olenko nipistänyt lisäyksen tehtyäni energiaa muilta aterioilta, vastasin vilpittömän rehellisesti, että en tietenkään -silloinhan se johtaisi vain ojasta allikoon! Oikeastaan mitään tällaisaia ajatuksia ei ole tullut edes mieleeni, vaan vasta keskustelumme lomassa muistui mieleeni, kuinka tosiaan joskus huonoimpina aikoina olisi yhden lisäyksen tekeminen johtanut nipistämiseen jostakin muualta tai vaihtoehtoisesti kompensointiin liikuntaa lisäämällä. Onneksi nyt asia on toisin!

Kaiken helpoimman kautta en tässä lisäyksessäni suinkaan mennyt, sillä vaikka pystyn nykyään jo melko monipuolisesti ja riittävissä määrin kaikenlaista, myös herkkuja tai silloin tällöin esimerkiksi pikaruokaa, syömään, ja tarkka turvaruoka-ajattelu on jo taaksejäänyttä, ovat energiapitoiset juomat olleet minulla vielä se viimeinen kompastuskiveni. Nyt kuitenkin tunsin olevani tarpeeksi vahva myös tähän haasteeseen, ja onnistumisen myötä olen saanut taas aivan uudenlaista itseluottamusta nimenomaan tämän haasteen kinkkisyyden vuoksi! Olen jälleen pienellä askeleella ylittänyt itseni -ja se tuntuu hyvältä!

Tiedostan toki  ilman muuta, ettei yksi kaakaokupillinen vie minua maaliin saakka, eikä kanna edes kovin pitkälle. Ajattelenkin tätä tavallaan aloituksena, josta taas lähden pienin askelin energiansaantiani kasvattamaan. Mielessäni pyöriikin jo se, miten jatkan eteenpäin, ja itse asiassa jo seuraavasta lisäyksestä olen päättänytkin, ja seuraavaksi lähdenkin siinä toisen haasteeni, eli aamusyömiseni parantamisen kimppuun! Kaakao-onnistumiseni kohdalla kävi siis aivan samoin kuin yleensäkin toipumisessa: onnistumiset antavat lisää tarmoa tarttua uusiin haasteisiin ja näin ollen ruokkivat uusia onnistumisia.

Tämän positiivisen, eteenpäin vievän pyörän käynnistyttyä, aion siis jatkaa eteenpäin omaan varmaan tahtiini, ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että tästäkin eteenpäin aion tehdä aina uusia muutoksia, kun niille tulee tarvetta ja kun vain tunnen olevani siihen valmis. Aikoinaan tällaisia tilanteita ei olisi varmasti tullut eteeni, mutta nyt oma motivaationi muutokseen ja eteenpäin menoon on niin voimakas ja kykyni kuunnella omia voimavarojani niin vahvoilla kantimilla, että minä todella teen parhaani -ja se tuottaa myös tulosta! Ja tämän vuoksi olen voittanut puolelleni myös luottamuksen ja luvan omaan etenemistahtiini myös hoitohenkilökunnalta ja vanhemmiltani, mutta ennen kaikkea uskon itseeni ja omaan tapaani parantua.

Kaloreita suurempi merkitys kaakaon lisäämisellä olikin psyykkeelleni. Se toi minulle taas aimo annoksen itseluottamusta siihen, että todella pystyn muutokseen, myös ihan konkretian tasolla, mitä toipuminen myös vaatii. Ja nimenomaan minä pystyn siihen, sillä teen sen itseni vuoksi, ilman ulkopuolista painostusta.

Tuon suklaisen lapsuuden herkkuni merkitys edusti minulle nimittäin paljon enemmän kuin mitä saattaisi ulkopuolisesta vaikuttaa. Se oli todellinen viimeinen silaus ja osoitus siitä, kuinka minulla todella nyt menee hyvin. Minulla oli siis vain voitettavaa, ja minä voitin. Mutta kuten siskoni totesi: "hyvin menee, mutta menkööt."

<3: Ida 

Ps. Ihanaa Ystävänpäivää kaikille Rakkaille Ystävilleni siellä ruudun toisella puolen! :)

Pps. Kuvat: weheartit.com

Hoidon siirtymisestä

Olenkin kertonut teille aikaisemmin hoitosuhteeni päättymisestä hoitajani kanssa loppuvuodesta. Vuoden vaihtuminen merkitsi samalla minulle muutosta myös laajemmin hoitokuvioideni osalta.  Viimekertaisessa hoitokokouksessa sovittiin nimittäin nyt sitten lopulta hoitoni päättymisestä syömishäiriöyksikössä, ja hoitoni siirtymisestä. Hoitokuvioistani on tullut jonkin verran kysymyksiä myös täällä blogini puolella, ja sen vuoksi päätin nyt, kun ensimmäinen vierailu uudessa hoitopaikassa on takanapäin, kertoa hieman muuttuneista hoitokuvioistani ja omasta suhtautumisestani hoitoni siirtymiseen.

Hoidon loppuminen syömishäiriöyksikössä tuntuu minusta omalla tavallaan vaikealta, vaikka olinkin asiaan osannut varautua. Itse asiassa olen tätä päätöstä jo vuosia pelännyt, ja olen siltä usein vain täpärästi säästynyt. Tämä on asia, joka on saanut ajoittain minut, ja läheisenkin, pakokauhun valtaan ja tuntunut lopulliselta tuomiolta. Asia on edustanut minulle epätoivoa, yksinjäämistä ja ikuista sairastamista. Nyt, kun tuo päätös hoitoni siirtymisestä sitten lopulta vuosien pelkäämisen jälkeen tuli, osaan jo suhtautua asiaan hieman toisella tavalla; olenhan siihen omasta mielestänikin valmiimpi kuin koskaan aikaisemmin.

Vaikka en hoidon siirtymiseen johtaneita syitä täysin nytkään ehkä ymmärtänyt, ei se enää aiheutakaan minulle samanlaista kauhua kuin aikaisemmin. Toki hoidon siirtyminen saa minussa yhä aikaan jännitystä ja päässäni viliseekin lukuisia kysymyksiä: miten tulen toimeen uuden terapeutin kanssa, millainen riski on edellisen hoitosuhteen loppuminen, kun olen siitä kerran selvästi hyötynyt, kuinka minun nyt käy ja niin edelleen. Varmasti tällainen jännitys ja pieni, tai suurikin, epävarmuus kuuluukin asiaan  ja on luonnollista tällaisessa muutostilassa, mutta pääasia on, etteivät nämä tunteeni saa minua enää epätoivon valtaan, vaan tunnen pystyväni niitä käsittelemään ja pärjääväni tilanteen kanssa.

Itse asiassa ajattelen, ettei tuolla hoitopaikalla ole enää juurikaan tarjottavaa minulle. En enää taistele joka päivä elämästä ja kuolemasta, eikä tilani siis ole enää yhtä kriittinen. En ole enää vähään aikaan tarvinnut osastohoitoa. Olen pystynyt ottamaan päiväruokailuni omalle vastuulle, ja pystynyt näin ollen luopumaan kotisairaanhoitajastani. Pitkä ja tärkeä matkamme perhetapaamisessa tuntuu niin vanhemmistani kuin minustakin vihdoin tulleen päätökseen. Olen saanut varmuuden siitä, että pystyn myös ilman ravitsemusterapeuttia tarvittaessa lisäämään syömistäni. Ja kun omahoitajanikin lopettaa poliklinikalla, tulee hänestä luopuminen eteen joka tapauksessa. Kaikki tämä hoidon merkityksen pieneneminen kertookin jälleen vain sitä tärkeää sanomaansa eteenpäin menostani: olen alkanut seistä omilla jaloillani enkä ole enää niin riippuvainen mistään tietystä hoitokontaktista. En enää roiku hoidossa, vaan hyödynnän sitä tuekseni sille työlle, jota teen itse.

Olen kuitenkin toki kiitollinen kaikesta siitä avusta, jota olen hoitopaikastani saanut. Aikoinaan olen tarvinnut syömishäiriöyksiköstä saamaani hoitoa pysyäkseni edes jotenkin pystyssä, ja elämänsyrjässä kiinni, tai ylipäätään hengissä. Kokemuksesta voin kertoa, että hoitopaikalla ja sen erityisosaamisella todella on väliä etenkin kriittisemmässä vaiheessa, ja syömishäiriöyksikössä on ollut erityisosaaminen kohdallaan. Vanhempani eivät olisi jaksaneet varmasti tähän päivään asti ilman perhetapaamisiamme, enkä olisi jaksanut minäkään. Jokaisen polihoitajani kanssa käydyn keskustelun jälkeen olen tuntenut itseni varmemmaksi valitsemastani tiestä ja saanut vahvistusta taisteluuni. Kuten hoitajastani kertovassa tekstissäni kirjoitin, kuuluu edistymisestäni, siitä, että olen nyt tässä, iso kiitos myös saamalleni hyvälle hoidolle ja tuelle.

Repussani edellisestä hoitosuhteesta aionkin aina kantaa mukanani sen kaiken hyvän, jo oppimani, jonka aion nyt hyödyntää uudessa terapiasuhteessa ja yleensä etenemiseeni toipumisen polulla. Pidän aina mielessäni polihoitajani rohkaisevat sanat, muistutukset maltista, positiivisen asenteen ja tärkeän ajatuksen siitä, kuinka jäljellä olevan matkani lisäksi kannattaa pysähtyä välillä ihmettelemään jo kuljettua matkaa ja saavutettuja onnistumisia, ja nauttimaan niistä ylpeänä.

Toki  tarvitsen kuitenkin kaikesta tästä eteenpäin menostani huolimatta hoitoa yhä, eikä hoidon loppuminen syömishäiriöyksikössä tarkoitakaan sen katoamista kokonaan. Hoitoni siirtyy vain toiselle poliklinikalle ja lisäksi aloitan uuden terapeutin kanssa. Olen yhä syvästi sairas, ja vaikka olenkin mennyt hurjasti eteenpäin, tarvitsen yhä paljon tukea.

Kuten lomaviikostani kertovassa tekstissäni kirjoitinkin, olen tavannut jo tämän uuden terapeutin, ja olen sen suhteen melko luottavaisin mielin niin pätevältä tuo uusi terapeuttini vaikuttaa. Kuten polihoitajani minulle totesi, on jo tämä uuden kontaktin muodostaminen minulle joka tapauksessa edistystä, koska se on ollut minulle niin kovin vaikeaa. Nyt olen kuitenkin paljon valmiimpi kuin ennen tapaamaan uusia ihmisiä, muodostamaan uusia hoitosuhteita ja avautunut hoidolle ja oppinut ottamaan apua vastaan. Nämä tarjoavat hyvän pohjan uudelle hoitosuhteelle.

Samoin ensikäyntini viime viikolla psykiatrian poliklinikalla, jonne ainakin lääkäri- ja muut seurantakäyntini siirtyvät, osoittautui minulle jopa positiiviseksi yllätykseksi. Tunsin että minua kuullaan, ja uskon saavani myös sieltä hyvää apua, ja kun vielä kemiatkin tapaamani työntekijän kanssa tuntuivat kohtaavan, alkavat kaikki palaset olla kohdallaan.

Toisaalta onnistuineiden hoitotapaamisten lisäksi vahvistusta ja luottamusta pärjäämiseeni hoidon siirtyessä toi minulle nimenomaan se aika, kun näitä hoitosuhteita ei ollut, kuten nyt joulun aika. Joululomalla minulla oli nimittäin myös pidempi tauko hoitokontakteista, ja ensi kertaa voinkin todeta, että pärjäsin kohtalaisesti myös omillani. Mitään takapakkia ei siis tullut, ja jaksoin tsempata omilla voimillani ja läheisteni tuella. Toki pidemmän päälle tunnen vielä tarvitsevani hoitokontaktia päästäkseni eteenpäin ja pysyäkseni oikealla tiellä, mutta tällaisessa muutostilassa, jossa uuden luottamuksellisen suhteen rakentaminen kuitenkin vie oman aikansa, on huojentavaa huomata, että omat siipenikin jo kantavat.

Näiden positiivisten kokemusten ja oman itseluottamukseni vuoksi aionkin ottaa uudet hoito- ja terapiasuhteet uusina mahdollisuuksina. Olen työskennellyt jo pitkään, useita vuosia nykyisen hoitajani kanssa, ja meille on muodostunut tietynlainen tapa työskennellä. Ja tuo tapa on tuntunut minulle toimivalta. Uuden hoitosuhteen muodostaminen ja tuttujen kuvioiden ja toimintamallien ravistelu tarjoaa kuitenkin uusia näkökulmia ja mahdollisuuden muutokseen. Ja nyt tunnen olevani tuohon muutokseen valmis.

Lisäksi pääasia saamastani tuesta pysyy minulla joka tapauksessa: vanhempieni ja läheisteni tuki. Minulla on vankka tukiverkosto, jonka tiedän pysyvän tukenani tapahtui muulle ympäröivälle hoidolleni tai minulle mitä tahansa. Tiedän, että läheiseni pysyvät rinnallani aina, tiedän, että saan aina tukea ainakin heiltä, kun sitä tarvitsen, ja se on se, mikä merkitsee minulle lopulta kaikkein eniten.

Kaikesta hyvästä ja korvaamattoman arvokkaasta tuesta huolimatta silti ennen kaikkea kaiken tämän luottamukseni pohjalla on kuitenkin se vankkumaton luottamukseni itseeni, omaan hyvään työhöni, mistä edellä mainitsemani joululoma oli vain yksi osoitus. Tunnen itseni nyt paljon vahvemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. En enää pelkää putoavani minä hetkenä hyvänsä  mistä tahansa pienestä töytäisystä matkallani. Tiedän, että pahin on jo takanapäin, ja suunta on oikea. Toisaalta tiedän kestäväni myös ne pienet, ja suuremmatkin, kuopat matkallani ja selviäväni niistä. Sillä tiedän nyt, että paitsi, että saan kyllä tukea, myös omat siipeni kantavat, ja minussa on voima, jolla tämä sairaus taltutetaan. Ja se jos mikä on kaikkein tärkeintä, sillä vaikka tukea voi ja pitääkin saada, lopulta tästä sairaudesta on itse parannuttava.

Lopulta tästä sairaudesta ei nimittäin paranna mikään hoito, vaan Sinä ja minä parannumme. Ja nyt todella, ehkä ensimmäistä kertaa, luotan itsekin siihen, että minusta itsestäni löytyy mahdollisuus ja avaimet paranemiseen. Ja ennen kaikkea: nyt osaan ja uskallan niitä avaimia käyttää.

<3: Ida

Hyvää kuuluu :)

Tällä hetkellä minulla menee suoraan sanottuna ja yhtään kaunistelematta Hyvin. Vaikka kokonaisuudessa kysymys on pidemmästä kehityskaaresta, on ihan jo viimeisten viikkojenkin aikana tapahtunut niin paljon hyvää niin monella sektorilla sekä Elämääni että toipumistani ajatellen, että tunnen itseni kerta kaikkiaan hämmentyneeksi: Voiko tämä olla totta? Tämän Ihanan tunteen vuoksi ajattelin laittaa nyt hyvän kiertoon, ja pävitellä taas vaihteeksi hieman kuulumisia, ja samalla osoittaa, kuinka muutos parempaan todella on mahdollinen, ja uskoaan niihin Unelmiinsa ei koskaan kannata menettää.

Tunnen nimittäin rehellisesti sanottuna itseni nyt onnellisemmaksi kuin vuoikausiin. Olen päässyt pikkuhiljaa Ystävieni, opiskelukuvioideni ja harrastusteni myötä kiinni Elämän syrjään, janoten yhä vain lisää. Olen saanut kuluneen vuoden aikana sukeltaa siihen kiehtovana ja mielenkiintoiseen maailmaan, jota en sairauden paksun panssarikuoren alta vuosia edes nähnyt, ja nyt kun sairaus on hellittänyt otettaan, osaan jo todella keskittyä, paneutua, ja nauttia siitä maailmasta, jota Elämäksi kutsutaan. Olen oppinut nauttimaan Elämän pienimmistäkin ilon aiheista: auringon säteistä, lempparijäätelötuutistani lempparitv-ohjelman seurana, kitaran soitosta kynttilän valossa, uuden espanjankielisen fraasin oppimisesta ja etenkin niistä yhdessä jaetuista elokuvakokemuksista.

Näiden pienten onnen aiheiden rinnalla ovat isommatkin palaseni Elämässäni alkaneet loksahdella paikalleen. Olen pohtinut, mitä Elämältäni todellla haluan, ja tarttunut mahdollisuuteen ja alkanut pala palalta rakentaa siitä itseni näköistä. Ja onnistunutkin! Olen palannut opiskeluihini unelma-alalleni ja alkanut rakentaa arjestani sellaisen kuin haluan sen olevan: tällä hetkellä se sisältää tämän hetkiseen tilanteeseeni nähden sopivassa suhteessa tuttuja hyvää oloa tuovia rutiineja, ja kuitenkin sopivasti joustoa, sallivuutta ja extempore-kaveritapaamisia. Kaiken kaikkiaan arkeni ja ajatukseni ovat täyttyneet ihan kaikesta muusta kuin sairaudesta. Ruoka, kilot ja grammat, energian saanti ja kuluttaminen ovat menettäneet merkitystään, ja pääosassa on Elämä.

"Kaikki unelmamme voivat käydä toteen, jos meillä on rohkeutta pyrkiä niitä kohti."

Tämän on mahdollistanut sen, että kuin dominpalat ovat sairauteeni liittyneet pakkoni ja samaa rataa pyörineet ajatukseni alkaneet kaatua. Pakonomaiset rutiinit, pakkoliikunta ja muut pakot, säännöt, kiellot ja rajoitukset eivät enää ohjaa Elämääni kuten ennen. Anoreksian ääni on hiljentynyt päässäni, mikä on näkynyt elämässäni joustavuutena, vastuuni kasvamisena, terveinä ja rohkeina valintoina sekä tuntunut Vapaudelta. Jos haluan istua askartelemassa kynttilän valossa tai lähteä elokuviin ystäväni kanssa mieluummin kuin siivota tai kävellä ympäriinsä, teen sen. Jos mieleni tekeekin enemmän pitsaa ja jäätelöä kuin raejuustoa ja näkkileipää, syön sitä. Kaiken kaikkiaan sairaus ei ohjaa enää valintojani ainakaan yhtä paljon kuin ennen, ja esimerkiksi kiellettyjen ruokien lista on alkanut pyyhkiytyä mielestäni kohta kerrallaan.

Kaikista selkeimmin tämä muutos on kuitenkin näkynyt siinä, että olen ottanut itse vastuun paranemisestani, riippuvuuteni muista on vähentynyt ja ihan vain lyhyenkin ajan sisällä on itsenäistymiseni edennyt hurjaa vauhtia. Itsekseni vietetty viikonloppuni sinetöi mielessäni sen tunteen, että todellakin syön ja toivun itseni vuoksi ja omalla  vastuullani. Niinpä tuo viikonloppu toimikin lähtölaukaisuna asteittain vastuun siirtymisessä kokonaan minulle ja jo viikon kuluessa on tapahtunut sillä sektorilla paljon. Niinpä mielessäni siintävätkin jo muutto omaan asuntoon, ja siellä itsenäinen, oma Elämä. Toisaalta käsitän myös, että vapaus on myös sitä, että on vapaa pyytämään ja ottamaan apua ja tukea vastaan, silloin kun omat voimat eivät riitä,eikä pakota itseään selviämään kaikesta yksin. Ja tällä hetkellä nämä kaksi vapauden muotoa ovatkin sopivassa balanssissa elämässäni.

Yksi pakkojen kaatumisen merkki on myös se, kuinka alan päästä pakkoliikkumisen suhteen voiton puolelle. Pakkoseisominen on jäänyt, ja liikuntani muutenkin on nykyään pääsääntöisesti hyvää mieltä tuottavaa ja kohtuullisissa, fysioterapeutin kanssa yhdessä sovituissa rajoissa. Muutaman viikon sisällä olen enemmän kuin puolittanut liikkumismääräni. Historiaa ovat viimeisillä voimilla loppuun vedetyt tanssitunnit tai räntäsateessa vedetyt pitkät lenkit. Tilalla on hauskuus, nautinto ja aito liikunnan riemu, vaikka aivan maalissa en tämänkään asian suhteen vielä ole, vaan ajatukset liittyen kuluttamiseen silloin tällöin yhä eksyvät mieleen.

Hyvän olon kasvaessa sisälläni ahdistus on pysynyt poissa, ja vaikka se yhä satunnaisesti yrittää väillä nostaa päätään, ei se enää ole jatkuvaa pahaa oloa, ja olen saanut nujerrettua sen aikamoisen tehokkaasti. Olen oppinut käsittelemään sitä, olen oppinut keinoja sen hallitsemiseen. Ylipäätään pettymyksistä, muutoksista ja elämän vastoinkäymisistä pääsen paremmin yli, eivätkä ne enää suista minua raiteiltani. Ja vaikka ahdistus ajoittain yhä nostaa päätään, se on vain tunne, joka virtaa lävitseni. En anna sen enää suistaa minua epätoivoon. Kuljen suu hymyssä, tervehdin naapureita, juttelen mukavia ja nautin olostani. Nautin siitä niin itseni kanssa kuin sosiaalisissa tilanteissa yhdessä muiden kanssa ja yhdessä toisten kanssa jakaen. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin voin rehellisesti sanoa, että minun on hyvä olla.

"Miksi murehtia? Jos olet tehnyt parhaasi, ei murehtiminen tee sitä enä yhtään paremmaksi."

Minun on niin hyvä olla itseni kanssa, sillä ahdistus omasta kehostani on viime aikoina vaihtunut tyytyväisyyteen ja oman itseni hyväksymiseen kokonaisuudessaan. Peilistä näen useimmiten kauniin nuoren naisen. Toki meillä kaikilla on varmasti kohtia, joihin emme ole tyytyväisiä niin kehossamme kuin persoonassammekin, mutta olen sinut näiden asioiden kanssa, hyväksyn ne, enkä anna niiden enää rajoittaa Elämääni. En häpeä itseäni, en soimaa itsestäni enää kohtuuttomasti virheistäni, vaikka toki olenkin yhä liian vaativa itseäni kohtaan, enkä enää märehdi itsesäälissä jonkin mentyä pieleen. Kehoani olen oppinut rakastamaan niin paljon tämän pitkän ja kivikkoisen tieni jälkeen, ja arvostamaan sitä, että se yhä toimii ja kannattelee minua, että pääosaan on noussut sen hyvinvointi.

Tämän vuoksi tunnen olevani painon nousuunkin taas valmiimpi pienen tasaisen kauteni jälkeen, ja pidemmällä tähtäimellä painoni onkin noussut merkittävästi. Olenkin ryhtynyt myös tämän asian suhteen jo tuumasta toimeen, ja lisännyt oma-aloitteisesti lapsuuden herkkuani kaakaota aamupalalle -käyden samalla päin kalorikammoani juomia kohtaan! Tiedän toki, että ilman työtä ei painon nousu tästäkään eteenpäin tule ja tuo poissapysynyt ahdistuskin varmasti nousee taas pintaan, kun alan voimakkaammin työskennellä tämän asian kanssa. Mutta mikä tärkeintä, tunnen olevani valmis sen ahdistuksen kohtaamaan ja ennen kaikkea odotan innolla kaikkea sitä hyvää, minkä tiedän painon noususta seuraavan. Ennen kaikkea haluan päästä eteenpäin. Sillä sairaus ja sen kiehtovuus, riutunut olemukseni alkaa olla taakse jäänyttä elämää, jota en tule kaipaamaan.

"Ero voittamisessa ja häviämisessä on usein se, ettei luovuta."

Ylipäätään tuo eteenpäin meno onkin se kaikkein suurin trendini elämässäni tällä hetkellä. Minulla on paljon suunnitelmia, paljon pieniä ja suuria Unelmia, joita olen alkanut rakentaa pikuhiljaa. Ja ne ovat Unelmia, joihin sairaus ei mahtu. Varmasti ne ovat myös Unelmia, joista osa varmasti jääkin unelmiksi, mutta silti sellaisia, jotka suuntaavat valintojani. Ja silti: niin moni Unelmistani on jo toteutunut tai ainakin toteutumassa. Olen matkustellut, käynyt treffeillä. Pärjään itsekseni ja muutto omaan asuntoon odottaa. Olen palannut opiskelujen pariin. Olen löytänyt liikunnan riemun. Olen siis selvästi muutoksessa, positiivisessa sellaisessa. Sillä nyt suunta on oikea.

Näiden tulevaisuuden suunnitelmien ja Unelmieni valossa tulevaisuuteni näyttää yhä valoisammalta, ja suhtaudun siihen tällä hetkellä luottavaisesti, luottavaisemmin kuin pitkiin aikoihin. Näen siellä paljon edessä aukevia mahdollisuuksia, toivoa, Elämän pieniä iloja ja Suuria unelmia. Sillä tämä kokonaisvaltainen hyvä oloni on pukautunut minussa Elämännälkänä. Uteliaisuutena kurkistaa, mitä elämällä on minulle tarjottavana. Niinpä olen ottanut vastuuta omasta toipumisestani. Alkanut vihdoin toipua itseäni varten.

"Jos pystyt unelmoimaan siitä, pystyt toteuttamaan sen."

Toki paljon on minulla yhä polullani matkaa kuljettavana, monet mutkat oiottavana ja esteet ylitettävänä. Mutta pääasia on, että vihdoin, vihdoin näen sen, mitä olen odottanut pitkään: Tien ulos. Ja sen tien myötä näen kaikki ne edessäni olevat ovet, jotka samalla avautuvat edessäni. Ja olen valmis, valmiimpi kuin koskaan aikaisemmin kurkistamaan mitä siellä toisella puolella odottaa, vaikka vähän vielä pelottaakin. Sillä nyt tiedän: olen pelkoa rohkeampi.

Joten kyllä se on totta, minulla menee hyvin. Tai ehkä ei sittenkään, ehkä isäni on sittenkin jälleen oikeassa. Ehkä minulla ei menekään tällä hetkellä hyvin. Minulla menee Loistavasti. Sillä, jälleen viisasta isääni lainatakseni: taidan nyt olla naulaamassa niitä lopullisia nauloja Anoreksia-Mörön arkkuun. Ja tiedättekö mitä? Ikävä ei ole yhtään tippaa!

"On tavallaan aika hauskaa toteuttaa mahdoton."

<3: Ida

Kuvat:

http://blog.kuteclothes.com/wp-content/uploads/2013/07/Walt-Disney-Quote.-All-Your-Dreams-Can-Come-True.jpg

 http://images.electricfairground.com/Walt-Disney-Framed-Quote-890.png

http://lh3.ggpht.com/-jn35wOuZpk0/UI6ZGHcAuxI/AAAAAAAAARA/p-oUzrQjAsc/If%252520you%252520can%
252520dream%252520it%252520you%252520can%252520do%252520it%252520-%252520Walt%252520Disney.jpg

https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj8J-ZOyb6cTVeWxNErdW7a3vLD9fS6BZ7WhFH2x7RLWO4Ubws44OS6kUgDZ0UfWZHUPm2OJ9P0EBKJqL0RQ_QIWFDEMArZlzxo2EsLFzSEZ1VGfgcAGIQc9b54a9sbEm1skSf9EC35qtdy/s1600/The+difference+in+winning+and+losing+is+most+often..+copy.jpg

http://quotepixel.com/images/quotes/inspirational/inspirational-quotes_16399-6.png