lauantai 30. heinäkuuta 2016

Tekikö loma tehtävänsä?

Kieltämättä aloin olla heinäkuussa jo aikalailla loman tarpeessa, ja etenkin kesän päivystäminen tuntui puuduttavalta. Nyt on kolme viikkoa vierähtänyt, lomat lusittu ja uudet haasteet odottaa. Mitä lomasta jäi käteen ja millä mielin suuntaan arkeen?

Lomalla olen ollut ihan Superitsekäs, mikä tekee välillä oikeastaan ihan hyvää. Tarkoitan, että olen keskittynyt aikalailla vain itseeni, ja tehnyt kaikkia kivoja juttuja omien aikataulujeni (ja tietty seuran ;)) mukaan. On tullut ihan sellainen fiilis kun joskus koululaisenakin kesälomilla. Ihan on tää vapaus ja vastuuttomuus tuntunut siltä! <3





Lähdin lomalle ilman oikeastaan sen kummempia suunnitelmia -ainoastaan lomanaloitus Turun kesäteatterissa ja yksi muutaman päivän Itä-Suomen kiertoajelu oli perheen kanssa suunniteltu etukäteen. Mun työni koostuu paljon organisoinnista ja suunnittelusta, joten halusin lomaltani jotain muuta. Silti tuntuu, että olen lomalla kerryttänyt monia hienoja kokemuksia, ja ollut sillä tavalla sopivasti kiireinen. Olen reissaillut ja tehnyt erilaisia pieniä kivoja juttuja, ja se vapaus ja rentous, lomafiilis on säilynyt vaikka kotiin ei aina ole keritty edes nukkumaan ja kilometrejä on kertynyt.

Kaikkein Ihaninta tässä kesässä on ollut se, että meillä oli mun Rakkaan siskon kanssa se tänä vuonna yhtäaikaa -ja tosi paljon yhteisiä juttuja tehtiinkin. Ja nyt saan jakaa töihin paluun ja tästä lähin myös opettajuuden ja päikkyarjen mun siskon kanssa (Superylpeä olen tietty siskon valmistumisesta!! :))





Siskon kanssa on tehty monia Suomen reissuja, Turun, Porvoon ja Tampereen lisäksi käytiin  iki-ihanalla Tuusulan rantatiellä, ja koko perheen kesken Savonlinnassa, Imatralla ja Lappeenrannassa. Tuolta Itä-Suomen kierrokselta on ainakin miljoona kuvaa, joten voisin siitä ainakin vielä kirjoitella enemmänkin. Parhaan Ystäväni kanssa tehtiin myös aurinkoinen ja herkullinen risteily Tallinnaan.




Pieniä kivoja juttuja on ollut  kehäkolmosen oikealla puolenkin. On pelattu loman ajan siskon kanssa yhdessä sulkkista ihan innoissamme ja vietetty tyttöjen iltaa jalkahoidon ja manikyyrejen merkeissä. Leffassa oltiin katsomassa aivan Ihana Kerro minulle jotakin hyvää, ja lainasin samaisen romaanini myös siskolle. Roska meinasi teatterissa mennä poikkeuksellisesti minunkin silmääni ;) Siskon kanssa tehtiin Korkeassaaren-retki ja Hakiksen torille kaverin kanssa. Ravintoloissa olen herkutellut vähän kaikkien kanssa pitkän kaavan (ja pikapizzan) mukaan ja kahvi-pullateltu enemmän kuin koko vuonna yhteensä.











Olen myös nauttinut lomallani ihan vaan siitäkin, että on ollut aikaa ja energiaa panostaa vähän enemmän myös niihin arkisiin juttuihin (treeniin jostain syystä vähän enemmän ja siivoamiseen vähemmän tosin)... On ollut vähän enemmän aikaa liikkua, shoppailla, käydä kauneussalongissa, tehdä manikyyrejä, kokeilla vähän spessumpia ruokajuttuja, kuten raakasuklaan, oman myslin ja sushin valmistamista. Ja on ollut riittämiin sitä supertärkeää romaani-sohva, hömppälehti-laituri ja kirjastoaikaakin. Pakastimen olen kerännyt täyteen kesän energiaa, eli mökiltä mustikoita ja kaupasta ja torilta mansikoita ja vadelmia.







Nyt on lomailtu, nautittu, palauduttu, keskitytty itseen -ja olen taas enemmän kuin valmis töihin. Odottavaisin ja iloisin mielin siirryn taas töihin maanantaina, vaikka vähän haikein mielin jätänkin tämän kesäloman taakseni. Mutta niin kai se kuuluukin olla hyvän loman jälkeen?


Olenkin maininnut teille muutoksistani työrintamalla, jotka eivät varmasti teille kuulosta niin merkityksellisiltä, mutta ovat kuitenkin mulle tosi tärkeitä. Minut valittiin keväällä kaupungin vakinaiseen toimeen -ja pääsen aloittamaan nyt elokuun alusta päiväkodissa vain muutaman kilometrin päässä kotoani. Työmatkan lyheneminen helpottaa mun arkea, ja antaa siihen vähän lisää sitä omaa aikaakin. Ja vakinainen toimi tuntuu turvalliselta, ja motivoi kiinnittymään työyhteisöön ja toiminnan kehittämiseen siellä.

Aloitan toiveeni mukaisesti pienten ryhmässä, eli siis 1-2-vuotiailla, joka tuntuu ainakin tällä hetkellä just niin mun omalta. Olen tykännyt pienillä etenkin siitä, kuinka pienille voi enemmän antaa sitä henkilökohtaista aikaa ja vuorovaikutusta päiväkodissa. Tuntuu myös niin hyvältä, kuinka hyvin tiimini hoitajat ja koko päiväkodin henkilökunta on ainakin tähän mennessä ottanut mut vastaan, koska mulle hyvä henki työyhteisössä on tosi tärkeä juttu oman jaksamisenkin kannalta.

Elämä ei lopu töihin eikä edes sillon kun tämä ihana kesä aikanaan loppuu. Ihan ehdottomasti siihen syksyynkin pitää mahduttaa niitä pieniä kivoja juttuja piristykseksi, ja jo onkin suunnitteilla ainakin pieniä harrastusjuttuja, Tampereen-reissua, juhlia ja serkkutapaamista. Mutta sitten kaikkien näiden hauskojen juttujen lisäksi on vähintään yhtä tärkeää muistaa nauttia ihan siitä tavallisesta arjestakin.





Mä nautin työarjesta, sen rutiineista, yleensä myös siitä vastuusta ja vapaudesta, jonka omasta taloudesta huolehtiminen tuo. Ja oon onnellinen, koska tykkään just siitä mitä teen. Nautin opettajan työssä päiväkodissa luovuudesta, vaihtelevuudesta ja lasten kohtaaisesta. Ennen kaikkea siitä, että tunnen tekeväni jotakin merkityksellistä, jonka mä löydän omassa työssäni siitä, kuinka arvokkaana näen pienet lapset ja niiden hyvän.



Näillä mielin jätän siis Ihanan kesäloman ja suuntaan taas omalla tavallaan Ihanaan arkeen.
Hyvää lomaa teille joilla se vielä jatkuu ja mukavaa paluuta arkeen teille, joille se kanssani koittaa!

<3: Ida

 Ps. Bloggerin lukijat ja kaikki muut: käykäähän tykkäämässä Silta yli virran blogista facebookissa, niin näette uusimmat postaukset halutessanne myös sitä kautta! :)

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Tampere: munkit Pyynikillä ja paras sushi

Seuraava kotimaan reissumme siskoni kanssa oli Tampereelle. Olin saanut idean, että haluan käydä ihailemassa Pyynikin maisemia.

Bussi jätti meidät sopivasti Pyynikin torille, ja sieltä suunnistimme suoraan Pyynikin näköalatorniin. Portaista selvittyämme oli järvimaisema vaikuttava. Näköalatornissa maistoimme myös kuuluisaa munkkia, josta sen kahvio tunnetaan.
 









Kävelimme pitkin Pyynikin polkuja harjanteelta toiselle ja pysähdyimme aina välillä näköalapaikoille ihailemaan maisemia ja ottamaan kuvia tietysti. Poistullessa ostimme kiskalta jätskit. Myös Pyynikin alueen asuinkortteli oli todella sympaattinen.










Keskustassa menimme lounalle todella hyvään japanilaiseen ravintolaan, jossa olen kerran käynyt parhaan ystäväni kanssa. Ravintola Maruseki on todella viihtyisä, ja siellä saa loosseissa oman rauhan myös louansaikaan. Sushi oli hyvää ja tuoretta, ja annoksen sai koota mieleisekseen. Kannattaa käydä kokeilemassa, jos Tampereella liikutte!



Meillä oli vielä hetki aikaa ennen bussin lähtöä, joten kävelimme hetken keskuspuistossa (?). Jotkut sen mietelausetauluista olivat aika osuvia.




Ihana retkipäivä taas, kyllä Suomi on hieno kesäisin!

<3: Ida

Ps. Bloggerin lukijat ja kaikki muut: käykäähän tykkäämässä Silta yli virran blogista -facebookissa, niin näette uusimmat postaukset halutessanne myös sitä kautta! :)

torstai 21. heinäkuuta 2016

Kuvia ja tunnelmia Porvoosta


Ihana, ihana Porvoo! Jokakesäinen retkikohteemme, jonka idylli viehättää aina kerta toisensa jälkeen.



Porvoon tori on juuri niitä pikkukaupungin ihastuttavia paikkoja, joissa ei oikeastaan ole mitään erikoista, mutta silti se on niin erityinen. Jätski maistuu sen kiskalta aina piirun verran paremmilta, ja marjat houkuttelevat maistamaan. Torikahviossa juodaan kahvia pahvimukeista ja munkkitahraa sormet ihan sokeriin. Aurinko paistaa ainakin melkein aina, ja nytkin saimme sen melkein tallennetuksi kameralle.





Vanha kaupunki on täynnä pieni sisustusliikkeitä ja yksilöllisiä vaatteita myyviä putiikkeja. Minun ja siskoni lemppariliike on tietysti Riimikko, pieni vahanaikainen lelukauppa, jossa voi ihastella suuria puisia nukkekoteja, joista jokainen pikkutyttö on haaveillut ja ihmetellä nykylapsista vähän tylsiäkin pehmoeläimiä ja värikkäitä leikkiruokia. Postikorttiteline on täynnä satukirjojen kuvituksia.



Jatkaessamme pitkin mukulakiviä vanhan kaupungin päähän aukeaa toinen markkinapaikka, jossa myydään usein koruja. Minä ihastelin hopeisia nilkkaketjuja. Kävimme myös veden tuntumassa, ja kiipesimmepä mäen päällekin katsomaan Porvoon vanhaa kirkkoa, jossa olivat juuri häät alkamassa.


Tälläkertaa ostokseni olivat hyvin herkkupainotteisia. Vanhassa kaupungissa on ihana teekauppa, josta saa myös makukahveja, kastikkeita, suklaata ja muita luomutuotteita. Itse ostin mysliä kokeiluun, siemenpuuroa ja vadelmaista makukahvia, niin ja teetä tietysti. Päätin samalla tehdä herkkumysliä kotona taas itsekin.
Lounasta nautimme vanhan kaupungin varmasti suosituimmassa lounaspaikassa, pienen kotiruokaa tarjoavan ravintolan terassilla. Itse valitsin lohikeiton, joka maistui konstailemattomuudellaan. Miksi kaiken pitää nykyään olla niin tuotua tai superia?

Lopuksi oli vielä käytävä tietysti Runebergin tehtaanmyymälässä ostamassa tuliaiset (itselle) kotiin. Tällä kertaa ihastuin tuoreeseen minttutryffeliin, jota lähti pieni pussi kotiin.

Rentouttava kesäpäivä parhaimmillaan!

<3: Ida

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Saako treenata?


Onko fitness uusi syömishäiriön muoto ja salilla treenaaminen sairastuttavaa? Kun aloitetaan treenaaminen syömishäiriöstä toipumisen jälkeen vaihdetaan näännyttäminen vain lihasten kasvatukseen -sama tyytymättömyys ja pakonomainen kehon muokkaus jatkuu.

Nämä kommmentit ovat joidenkin kohdalla varmasti totta, mutta harva asia on niin mustavalkoista, että samat ohjeet pätisivät kaikille. Itse vierasta sitä, että tuomitaan jokin asia toisen puolesta huonoksi ratkaisuksi sen enempää tilannetta selvittämättä. Mullakaan ei ole oikeita vastauksia, mutta olen sairastanut vakavan anoreksian ja treenaan nyt aktiivisesti ja tavoitteelliseksi. Tällä kokemuksella kerron nyt oman näkökulmani.



Onko treenaaminen sairasta ja sairastuttavaa?

Mun mielessä treenaaminen ja syömishäiriö ei sinällään liity mitenkään toisiinsa. Mutta jos anoreksia on vielä vahvana, niin kyllä se on mukana siellä salillakin. Eli jos salilla käy pakonomaisesti ja joustamattomasti kuluttamassa kaloreita tai muokkaamassa kroppaa, niin kyllä se on jo aika sairasta. Silloin mielessä on jo jotain häikkää. Ehkä on aloittanut treenaamisen vähän liian aikaisin, kun mieli ei ole vielä valmis.

Mutta itse treeniä siitä ei kannata syyttää. Näin voi käydä myös esimerkiksi siivoamisen, koiran ulkoilutuksen tai kaupassa käymisen osalta (nimimerkillä kokemusta on). Nämä kaikki on kuitenkin ihan hyviä juttuja sinänsä, ja kun on toipunut, niin kyllä niitä voi ihan normaalisti harrastaa.

Kaupassa käyminen ei sinänsä yleensä ole fyysisesti kovin vaarallista, vaikka sitä sairailla maneereilla ja ajattelukuvioilla tekisikin, treenaaminen taas voi todellakin olla. Kauhuissani katson, kun näen, että ilman lihaksia huhkitaan väärällä tekniikalla nivelten varassa. Jos ei vielä pysty itse kontrolloimaan treenaamistaan tai realistisesti hahmottamaan oman kehonsa viestejä ja mitä kroppa ja lihakset jaksaa, jos kunto huononee tai ei pysty syömään riittävästi (yli kulutuksen), niin ei kannata treenata. Ei sen takia, että treenaaminen sairastuttaisi, vaan sen takia, että on vielä liian sairas henkisesti treenaamaan.

Toki terveellekin ihmiselle melkein mikä tahansa asia on liiallisuuksiin vietynä vaarallista, esimerkiksi auringonottaminen tai työnteko burnoutin partaalle.  Bikinifitness on ammattiurheilua, ja en suosittelisi tällaiselle perusliikkujalle missään tapauksessa kenenkään huippu-urheilijan elämäntavan matkimista. Vaikka aloitat uimisen, niin ei kannata heti kopioida treenimääriä tai alkaa kilpailla matkoissa kilpauimarin kanssa.

Mutta jos mennään siihen kilpailutason fitnekseen (jota en suosittele), niin käsittääkseni sen koko pointti on siinä, että tiedetään tosi tarkasti, mitä tehdään ja pystytään toimimaan kontrolloidusti ja suunnitelmallisesti. Kilpailutasolla fitnekseen kuuluu erilaisia vaiheita alkaen massan rakennuksesta ja juuri ennen kisoja poistetaan lähes kaikki neste ja rasva kehosta. Sillä tavoitellaan yhdeksi päiväksi kisakuntoa, jolla lavalla lihakset erottuvat. Sen jälkeen kroppaa palautellaan ja jatketaan taas rakentamista. Tämähän on juuri se kohta, jossa anoreksiassa "epäonnistutaan" ja luisutaan sairauden puolelle: ei osatakaan lopettaa ajoissa, eikä päästäkään enää takaisin. Jos ei sinne kisalavalle ole nousemassa, ei tietenkään kannata kisakuntoa tavoitella ollenkaan.

Kun on henkisesti terve ja treenaa oman kuntonsa mukaan ja kehonsa ehdoilla, niin kyllä treenaaminen on terveyttä tukeva juttu. Hengenvaarallisessa terveyden tilassa ei tietenkään saa treenata, mutta missään tapauksessa musta ei pidä olla huippukunnossa fyysisesti treenaamisen aloittamiseen. Ei niillä mummoilla ja papoillakaan siellä salilla aina kovinkaan isoja lihaksia ole eikä tule, mutta kun he liikkuvat itseään kuunnellen, niin kyllä se vaan hyvää usein tekee. Tuntuu välillä, että lihaskunnon vahvistamisen vaikutus henkiseen ja fyysiseen terveyteen unohtuu, kun puhutaan vain isommista pakaroista ja pyöreämmistä olkapäistä ja toisaalla taas kommentoidaan treenaamisen pinnallisuutta ja vaaroja.



Treeniruokavalio

Treenaaminen liitetään usein kauheaan kurinalaisuuteen. Milloin sellaisesta, josta nauttii ja tulee hyvä olo tuli itsensä kiduttamista? Mulle treenaaminen antaa ihan hurjasti positiivista energiaa ja on tärkeä stressinpurkukeino. Mulla on siellä salilla kivaa.

Salilla treenaaminenhan ei sinällään edellytä yhtään minkäänlaista paitsi riittävää ruokavaliota, mutta kyllähän hyvä ruokavalio siinä kehittymistä tukee. Perustreenaajan (ja suurimman osan aikaa myös kisaavan) ruokavalio on hyvin perusterveellinen, eikä se ole mitään kituuttamista. Yhtäkkiä siitä, että puhutaan hiilareista (peruna, makaroni, leipä jne) ja proteiineista (kala, kana, liha jne) on tullut jotain tosi fitness, vaikka ainahan siitä lautasmallista on puhuttu, vähän tylsemmässä ja epämuodikkaammassa yhteydessä vain.

Mulle ravinnon miettiminen on tullut kuvioon lähinnä siinä, että kun treenaa kovaakin, niin ravinnon merkitys konkretisoituu omassa voimassa ja jaksamisessa. Silloin siitä huolehtiminen motivoi enemmän kuin ravitsemusterapeutin saarnat osastolla tai rauhallisessa kotielämässä, kun sitä jauhelihapastan vaihtamisen vaikutuksia rasvattomaan jogurttiin ja omenaan tai suklaaseen ei oikeasti niin huomannut.

Mun mielestä se, että syö paljon, paljon terveellistä kotiruokaa ja (kiisteltyjä) maitotuotteita kuten rahkaa ja raejuustoa on parempi vaihtoehto kuin näiden toimistonaisten kaalikeittodieetit tai karppaus. Itse mä yritän huolehtia, että syön protskua, hyviä rasvoja ja pitkäaikaisia (ja myös niitä nopeita) hiilareita riittävästi ja järkevästi treenin kannalta, mutta kyllä mä voin syödä (ja syön) lisäks ihan oikeita herkkujakin enkä mitään terveysversioita tai pelkkiä protskuleivonnaisia. Se on sitä myös hirmutärkeää mielenhyvinvointia, jota ilman ei jaksa treenata eikä muutakaan...

Ja hei, mihin katosi se ajatus, että kun liikkuu paljon, voi myös syödä huolettomammin? ;) Niitä herkkujakin voi huolettomammin syödä, kun kroppa saa siitä sokerista energiaa treeneihin ja palauttelee lihaksia.





Kropan muokkausta

Musta on tosi surullista, kun lähdetään treenaamaan sen takia, että vihataan omaa kroppaa ja halutaan lähteä sitä väkisin muokkaamaan. Ihan samoin kuin tulee paha mieli, kun näen nuoria, jotka peittää kauhealla meikkikerroksella omaa epävarmuuttaan tai keski-ikäiset jotka käy leikkauksissa toisensa perään pelätessään ikääntymistä.

Mä arvostan itseäni niin paljon, että haluan voida hyvin ja viihtyä omassa kropassani, siksi pidän siitä huolta. Mä rakastan treenaamista ja rakastan itseni hemmottelua kampaajalla ja vaatteiden shoppailua. Ottaisin heti ripsenpidennykset ja geelikynnet, jos mun palkka olis vähän isompi. Mutta nää kaikki sen takia, että ne tuo mulle hyvää oloa ja mä rakastan itseäni. Jokainen nainen haluaa tuntea olevansa kaunis.

Treenaamisessa lihaksikkaamman kropan tavoittelu on tavallaan osa sitä kehitystä siinä lajissa kehittymistä kuten se, että pääsee kasvattamaan painojakin voiman kasvaessa.  Se ei tarkoita, että mä vihaisin mun kroppaa nyt, päinvastoin.  Ihan hirveä ajatus, että itsensäkehittäminen tarkoittaisi sitä, että vihaa itseään. Ihan tervettä on huomata itsessään myös ne epäkohdat, niin fyysisesti kuin luonteessakin.Kehittäminen lähtee siitä, että hyväksyy sen, millainen on nyt. Siinä on kehittämisen lähtökohta.

Mieluummin sitä kuitenkin kehittää itseään siinä, mistä nauttii ja missä kokee olevansa hyvä. Ja edistyminen lajissa kuin lajissa tukee itsetuntoa. Yleensä ihminen joka tykkää maalaamisesta ja on siinä hyvä,tekee sitä enemmän kuin tyyppi jolla ei pysy sivellin kädessä.  Mä varmasti oon niin innostunut treenistä siksi, että koen saaneeni siinä onnistumisia. Ulkoisen kehityksenkin osalta motivoidun niistä positiivisista jutuista: siitä, kun pyrstö alkaa pyöristyä, lihakset erottua ja ryhti parantua. Se on tavallaan yks tulos siitä treenistä, ja kun hyviä tuloksia huomaa, niin sitä haluaa jatkaa eteenpäin. Ihan sama ihminen mä kuitenkin olen hauiksen koosta tai hiusten väristä riippumatta.






Treeni vai elämä?

Kaikkein eniten mua ihmetyttää tietty vastakkainasettelu mitä treenaamiseen liittyy, ja vahvat tunteet sen ympärillä. Musta on myös hassua, että ajatellaan, että jos treenaa, niin elämässä ei sitten muuta olekaan ja kaikki pyörii sen ympärillä. Joo, ehkä joillakin se on niin, ja jotkut maalaa niin kovasti tauluja ettei kodistaan poistu. Mutta jos mä vietän salilla tai kuvataidekerhossa muutaman tunnin viikossa, niin kyllä siinä jää aika monta tuntia tehdä kaikkea muuta ;) Oma treeni vain on sen verran joustavaa, että sitä pystyy helposti siirtämään tai skippaamaan, jos tuleekin yllättäen kutsu johonkin kivaan kaveritapaamiseen.

Syöminen nyt kuuluu meistä vähän jokaiselle, ja usein se, että syö treenien kannalta järkevästi auttaa myös jaksamaan töissä ja pysymään muutenkin skarppina. Ja ei, treenaaminen ei estä mua ottamassa kahvihuoneessa kakkupalaa tai pakota mua kulkemaan pelkissä urheiluvaatteissa vapaa-ajalla tai keskustelemaan pelkistä maastavetoennätyksistä :D Mä vierastan yhä enemmän ja enemmän sitä, että elämä kaventuu vain yhden asian ympärille, ja siks pyrin välttämään sitä myös omassa elämässä.

Toivon, että tästä asiasta loppuisi se järjetön lautaus ja toisten valintojen arvostelu ja tuomitseminen. Mä en koe, että mulla on tarvetta tai oikeutta kritisoida niitä, jotka haluaa viettää vapaa-aikansa kissanäyttelyissä tai sohvalla telkkaria katsoen tai kieltäytyä lihansyönnistä. En missään tapauksessa sanoisi, että kaikkien kannattaisi  aloittaa treenaaminen.  En mä ole mikään superihminen, joka tietää mikä on toiselle parasta, ja vaikka olisinkin, ei mun tehtävä ole siihen muita opastaa "oikealle tielle". Treenaaminen on ollut mun valinta, ja mulle se on tuonut paljon hyvää. Mun lähipiiristä juuri kukaan ei ole kiinnostunut treenaamisesta, ja se on mulle ihan ok. Mä annan heidän tehdä omat elämänvalintansa, ja he ovat antaneet mun, kiitos :) En todellakaan koe olevani yhtään parempi ihminen kuin ne, jotka eivät treenaa.

Kyllä mäkin voisin hyvin olla treenaamattakin, ei se ole mulle mitään pakkoa. Kyllä on aika monia pidempiä taukoja tullutkin, ja ne ovat tehneet vain hyvää. Kyllä mä voisin viettää vuoden erakkonakin, mutta en ymmärrä, miksi viettäisin, kun mulla on niin paljon ihania läheisiä, joiden tapaamisesta nautin niin paljon. Samoin en ainakaan tällä hetkellä halua olla pidemmän päälle treenamatta. Miksi mun pitäisi vapaaehtoisesti luopua sellaisesta  josta ei ole mulle tai muille haittaa nyt kun se vihdoin tuo mulle hyvää?



Peace and love,
 Ida

PS. Tekstille tulossa jatkoa otsikolla Pelastiko treenaaminen syömishäiriöstä? Siinä kerron enemmän siitä, miten treenaamisen aloittaminen syömishäiriön jälkeen vaikutti mun paranemiseen ja on fyysistä kuntoa muokannut.