Lokakuun huippuja

Näin kuukauden vaihtuessa toiseksi (apua, jo marraskuu!), on taas kiva hieman muistella, mitä menneenä kuukautena tulikaan puuhailtua ja koettua. Näin tallentuu myös muistot kaikista niistä kuukauden parhaista hetkistä, jotka siellä mielen sopukoissa haluaakin säilyttää. Niinpä päätin taas jakaa kanssanne kuukauteni kohokohtia, nyt siis kyseessä lokakuu, olkaapat hyvät!

Kuukauden vaihteessa kävimme hyvän Ystäväni kanssa kirppiskierroksella jäähallilla. Kesällä sain oikein harrastuksen tästä kirppiksillä kiertelystä, ja etenkin Hietsussa tuli vierailtua kerran jos toisenkin. Onneksi tuosta mukavasta harrastuksesta, ja etenkään pääasiasta eli Ystävän seurasta, ei tarvitse ainakaan kokonaan luopua näin syksylläkään!

Lokakuussa pääsin taas pienen sairastumisesta johtuvan tauon jälkeen myös luottokampaajani käsittellyyn! Ja kyllä täytyy sanoa, että ne hetket tutulla ja turvallisella, aina yhtä pirteällä ja hymyilevällä kampaajalla ovat kyllä niin Parhaita rentoutumiskeinoa! Kampaamoreissulla hiuksiini saatiin taas astetta kylmempi vaaleasävy, jota olen nyt sitten hoitanut aktiivisesti hopeahoitoaineella, ja täytyy kyllä sanoa, että väri tuntuu tosi omalta. Oikein odotan sitä, että hiukseni alkavat harmaantua, ja saan piiiiitkät ja paksut helmenharmaat hiukset (ainakin näin voi toivoa)!

Tuttuun tapaan tuli tietysti myös Hulluilla Päivillä pistäydyttyä äitin ja siskon kanssa. Tämä on minulle jostain syystä ihan sellainen must-juttu, jota ei vain voi jättää välistä! Parhaimmillaan olemmekin vierailleet äitini kanssa kyseisessä massatapahtumassa jokaikinen päivä! Tällä kertaa taisin hulluilta päiviltä selvitä melkein voittajana, mutta sen sijaan muuten tarttui matkaan omaan asuntooni muun muassa ihana pinkki kattokruunu-valaisin!

Syksyn pimentyessä koin myös täydellinen hullaantumisen joogaan. Kyseinen rentouttava liikuntamuotohan on kuulunut harrastuksiini nyt jo melkein vuoden, ja aina se on tuntunut mukavalta, mutta vasta nyt koen todella päässeeni siihen sisälle. Nuo puolitoista tuntia ovat ehdottomasti viikoni rentouttavimmat, ja pikkuhiljaa olen saanut huomata, että joitakin tuloksiakin esimerkiksi liikkuvuuden suhteen on alkanut tapahtua. Kyseinen harrastus jakaa aika paljon meilipiteitä, ja sitä on vaikea selittää, vaan se pitää itse kokea. Mutta sen voin sanoa, että jooga todella on oma juttuni!

Lokakuussa alkoi myös valokuvauskurssi työväenopistolla. Itsehän en järkkärillä yhtään kuvaa ollut napsassut ennen kurssille menoa, mutta jo heti ekoilla tunneilla tuli niin paljon asiaa sekä kuvan taiteellisesta puolesta että kameran käytöstäkin, että meinasi ihan pää mennä pyörälle, mutta takuuvarmasti heräsi myös se tuttu innostus uuden oppimiseen ja kokeilemiseen!

Parhaan Ystävän vierailu Helsingissä ja yhteinen tapaaminen pitkästä aikaa kuuluu myös ehdottomasti kuukauteni kohokohtiin. Teimme myös yhdessä jotakin, mitä ei tulekaan ihan joka päivä tehtyä, eli olimme galleria-kierroksella Helsingin keskustan tuntumassa turistibussilla, kaatosateessa. Kaikki teokset eivät ehkä ihan avautuneet, mutta hauskaa oli ja mukavia muistoja jäi, kuten Parhaan Ystäväni seurassa aina.

On myös tuntunut mukavalta huomata, kuinka opiskelukuntoni ja keskittymiskykyni ovat alkaneet pikkuhiljaa parantua, ja päätttyöni edistynyt siinä sivussa. Myös aiheeni on tuntunut niin omalta ja mielenkiintoiselta, että vaikka niitä tuskan hikipisaroitakin on ajoittain vuodatettu, on mukana ollut myös aitoa kiinnostusta ja innostuksen kipinää. Olen käynyt tutkielmaani varten haastattelemassa lastentarhanopettajia Helsingin päiväkodeissa, ja nuo vierailut ovat samalla nostaneet kaipuuta alaa ja työtä kohtaan uudelleen taas pintaan, ja mikäs sen parempaa nyt kun päättöharjoittelu odottaa ja valmistuminenkin alkaa näyttää vihdoin realistiselta!

Lokakuussa järjestettiin muutamatkin mielenkiintoiset messut Helsingin messukeskuksessa. i love me-messut jäivät tänä(kin) vuonna kohdaltani välsitä -en vain yksinkertaisesti ehtinyt. Mutta sen sijaan kirja&musiikki -messuilla tuli piipahdettua. Näin innokkaana tulevana lastentarhanopettajan olin mutuaman euron lasten kuvakirjoista ihan haltioissani, ja samoin muutama lehtikin tarttui matkaan. Ruokapuolelta löytyi sieltäkin messutarjouksena monen monta purkkia suokkari iltapalaani skyr-rahkaa eri mauissa.

Vanhempieni kotiutuessa kuun loppupuolella onnistuneelta Rooman-reissulta, odotti minua jälleen pussukallinen ihania tuliaisia! Tuliaispussista löytyi meikkejen ja söpön magneetin lisäksi nämä kuvassa näkyvät tekonahkatakkipitsikoristein ja timantein sädehtivä neule, eivätkö olekin upeat?

Se Paras ja Isoin juttu on kuitenkin tainnut olla omaan kotiini muuttaminen, mistä olenkin kirjoittanut jo aikaisemmin. Tähän hetkeen tiivistyi hyvin se kaikkien näiden vuosien aikana saavutettu, kaikki se työ, joka vihdoin on konkretisoitunut tähän pinkkisävytteiseen ja pienin kauniiden yksityiskohtieni kotikoloon. Paikkaan, jossa minä saan olla minä, paikkaan, jossa minä pidän itse huolta itsestäni.

Itse muutto ei kyllä ollut ihan niin miellyttävä juttu, mutta sekin sujui hyvin Parhaassa seurassa (kiitos Fanny ja Tomi!) ja sen avulla, kuinka huomasi, kuinka pikkuhiljaa koti alkoi rakentua asunnon täyttyessä omista huonekaluista ja tavaroista. Ja mikäs sen parempi päätös olisi ollut rankalle muuttopäivälle kuin kunnon pihvi lapsuuden lemppariravintolassa omilla kotikulmilla!

Ja eipä aikaakaan kulunut muutosta, kun sain jo Rakkaan siskoni vierailulle. Suunnitteilla oli jos minkälaista askartelusessiota ja elokuvia, mutta lopulta aika kului niin vilkkaan keskustelun merkeissä, että eihän siinä juuri muuta ehtinyt! Ja se, omassa kodissani Rakkaan siskon kanssa juttelu ihan kaikesta maan ja taivaan välillä, siskoksina ihan kuin joskus ennenkin, se taisi sittenkin olla se tämän kuukauden ykköshetki! Kiitos Fanny!

<3: Ida

Reissupäiväkirjaa, osa 2

Kirjoittelinkin teille jo aikaisemmin kesäreissustamme Naantalin kylpylään. Nyt on tullut aika muistella toista reissupäiväämme, jonka ensimmäisen kylpylässä vietetyn päivän jälkeen vietimme Naantalin kaupunkiin tutustuen.

Aamulla herättyämme oli ennen kaupungille lähtöä kuitenkin heti hieman hemmottelua hotellin runsaan buffet-aamiaisen muodossa Tarjolla oli runsasti niin lämpimiä kuin kylmiäkin, makeita ja suolaisia herkkuja aina keitetyistä munista ja rapeista mysleistä tuoreisiin hedelmiin ja oman leipomon sämpylöihin ja croissantteihin hillolla. Itse tykkään syödä aamuisin jotakin suolaista, joten maistelin erilaisia leikkeleitä sekä söin vakkaripuuroni, jonka maustoin kanelilla, omenalohkoilla, marjoilla ja kuivatuilla hedelmillä. Ja pakkohan sitä pikkupullaakin oli vielä maistaa!

Aamutankkauksen jälkeen suunnistimme siis sitten kohti Naantalin keskustaa. Ihan ensimmäiseksi pistäydyimme torille. Kuulun ehdottomasti tori-ihmisiin, ja minusta pienten kaupunkien torit näin kesäisin ovat mitä viehättävimpiä, ja usein samalla kapungin sydämiä. Naantalin pieneltä torilta löytyi kauniita kukkia, pitsikäsitöitä, sekä tietysti tuoreita marjoja ja vihanneksia.

Torin tuntumassa piipahdimme äitini kanssa myös muutamssa viehättävässä pienessä sisustus- ja vaateliikkeessä, ja mietin, kinka sääli onkaan, että täällä Helsingissä ovat suuret ketjut usein syöneet paikan näiltä pieniltä yksityisiltä liikkeiltä.

Pitkin mukulakiviä kuljimme sitten kohti rantaa, nauttien Naantalin meitä hellivästä auringosta, ihastellen ympärillämme olevia toinen tositaan upeampia huviloita, pienen pieniä kujia ja iloisia, nauravaisia ihmisiä. Pienestä herkku- ja matkamuistopuodista löysin itselleni kotiinviemiseksi lemppareitani kiss kiss -karamelleja pienessä pussukassa.

Kauppojen osalta ehdoton ja odotetuin suosikkikohteemme oli kuitenkin tietysti Muumi-kauppa, jossa minun oli pakkko päästä käymään! Ja sieltä tarttuikin matkaani toinen toistaan Ihanimpia muumiaiheisia tavaroita, jollaisia juuri muka olin paitsi: muumimamma-nuolija leipomispuuhiin, mustavalkoinen rakkausmuumi-kuva oman asuntoni seinälle sekä työavaimiini pinkki remmi, jollainen jokaisella lastentarhanopettajalla vain on kerta kaikkiaan oltava.

Kun saavuimme rantaan, löysimme todella viehättävän kahvilan rannan tuntumasta, johon pysähdyimme nautimaan raikkaista ja viileistä juomista. Palvelu oli niin hyvää, paikan sijainti ihanteellinen ja ruokalistakin näytti niin herkulliselta, että päätimme vielä varata kyseistä paikasta pöydän ruokailuakin varten parin tunnin päähän.

Sitä ennen päätimme kuitenkin tehdä retken presidentin kesäasunnolle kultarantaan. Paikka oli näin kaikkien kukkien ollessa loistossaan kerta kaikkiaan upea, ja vaikka tunnin opastetulla kierroksella ehdimme nähdä siitä vain osan, pääsimme jo ihailemaan siellä olevia upeita maisemia Naantalin kaupuniin ja saimme käitysen siitä, kuinka valtavasta, ja myös valtavasti työtä vaativasta puutarhasta ja paikasta todella oli kyse.

Kierroksen jälkeen siirryimme sitten siis suoraan takaisin aikaisemmin löytämäämme ravintolaan. Itse tilasin marinoitua grillattua kanaa pottumuusin kanssa, ja se oli kerta kaikkiaan taivaallista. Maistelin myös äidiltä muun muassa jättirapuja, eivätkä olleet pettymys nekään. Jos siis joskus vierailette Naantalissa, voin lämpimästi suositella Ravintola Uusi Kiltaa.

Ravintolasta suunnistimme takaisin kylpylähotellille, eikä olisi voinut enää parempaa minua pitkän päivän helteessä käveltyäni odottaa kuin kunnon hemmotteleva ja hierova jalkahoito! Todella tunsin jällleen rentoutuvani, jaloissa alkoi taas veri kiertää, ja kynnet saivat pirteän punaisen värin!

Illalliseksi olimme varanneet pöydän kylpylän toisesta, buffet-ravintolasta, jossa olimme myös aamupalaa nauttineet. Alkuruoka pöytä kala- ja leikkelevalikoimineen ja tuoreine vihanneksineen oli erittäin maittava, eikä paha ollut myöskään jälleen valitsemani jättimäinen pihvi uusien perunoiden kera, mutta ehdoton kohokohta oli kuitenkin jälkiruokapöytä, josta valikoin suklaakakkua, keksejä ja tuoreista hedelmistä valmistettua raikasta hedelmäsalaattia kaveriksi.

Ennen nukkumaan menoa pääsimme vielä nauttimaan live-pianomusiikista, kun sellaista oli tarjolla hotellin baarissa, jossa nautimme vielä iltadrinkkejä. Mikä kerta kaikkiaan Ihastuttava tapa päättää pitkä, mutta Ihana päivä!

<3: Ida

Pitkän matkan eräs Onnellinen päätepiste

Vanhempani ovat aina tukeneet minua mitä ikinä teenkään. Minulla on siis lapsuudesta asti ollut voimavaranani vanhempien vankkumaton usko minuun. He ovat kannustaneet minua oman polkuni löytämisessä, olen sitten kulkenut heidän valaisemaansa väylää, tai mennyt itsepäisesti metsäpolulle. Kun sitten risukko on tullut eteen, on minulle ollut selvää, keiden puoleen kääntyä.

Kun voimani sitten olivat aivan lopussa, ja mieleni, ja kovaa vauhtia myös kehoni ja koko Elämäni, täysin sairauden vallassa, tein päätöksen, joka vaati minulta valtavasti rohkeutta. Päätöksen, johon pystyin kuitenkin täysin lapsuuden kokemuksieni myötä luottamaan. Minä pyysin apua.

Ja minun pelastuksekseni olivat vanhemmat tuona pimeänä ja tuulisena päivänä heti valmiita ottamaan minut kotiinsa, kuin pesästä pudonneen linnunpoikasen. Siitä alkoi yhteinen matkamme, yhteisenä tavoitteenamme saada minut taas omille jaloilleni, rakkaudella ja kiirehtimättä omaan tahtiini. Ja vaikka vanhempani ovat aina seisseet rinnallani, ovat he kuitenkin tämän matkan varrella, siis toipumiseni tukemisessa, monta kertaa ylittäneet niin odotukseni kuin toiveenikin, ja varmasti jopa omansa.

Kukaan meistä ei varmasti tuona syksynä voinut odottaa, kuinka pitkä matka meillä olisi yhdessä edessä. Nyt kun tuosta muuton hetkestä takaisin kotiin on kulunut useampi vuosi, en voi kuin nostaa hattua sille kärsivällisyydelle, periksiantamattomuudelle ja määrätietoisuudelle sekä ennen kaikkea Suurelle Rakkaudelle, jolla he pitivät minut turvassa. Turvassa itseltäni, kunnes olisin valmis.

Varmasti matkallamme on ollut monia hetkiä, ja pidempiäkin ajanjaksoja, jolloin kukaan meistä ei oikeasti enää jaksanut uskoa siihen, että lopulta tämä päivä koittaisi. Mutta lukuisten ja taas lukuisten alamäkieni jälkeen alkoi Nousu. Nousu, jonka huipulla minä nyt olen. Sillä nyt, nyt minä olen valmis.

Kun sitten muutin viime viikonloppuna omaan asuntooni, olikin olo epäuskoinen. Epäuskoinen, mutta samaan aikaan tavattoman ylpeä, onnellinen ja sydämeni, se oli, ja on, täynnä kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että vanhempani jaksoivat. Jaksoivat huolimatta muiden kommenteista ja epäluuloista, ja vähän omistaankin, odottaa ja hoivata kunnes tämä päivä koittaisi.

En olisi ikinä tässä nyt. Kirjoittamassa tätä tekstiä omassa pienessä kaksiossani puurolautaseni ääressä, elleivät vanhempani olisi jaksaneet minua tukea yli kaikkien standardejen. Ja silti samalla tiedän, etten olisi tässä ilman omaa panostanikaan. Ilman sitä tavattoman rohkeaa päätöstä, äärimmäisen kovaa työtä, ja valtavan suurta määrätietoisuutta, jolla nyt olen tässä.

Ja jos joskus on epäilys tuon päätöksen suhteen käynyt mielessäni, kun olen ollut vajota työtaakan alle, on se nyt korvattu varmuudella. Ei varmuudella siitä, että olisin jo perillä. Eikä siitäkään, että minä onnistuisin.

Mutta nyt minä olen varma. Varma itsestäni, varma siitä, että minulla on maailman parhaat vanhemmat, ja varma siitä, että olen tehnyt oikein. Olen varma siitä, että kovalla työllä voi saavuttaa paljon, sillä olen saavuttanut erään matkani erään päätepisteen. Ja siitä, siitä minä olen varma, että minä haluan olla nyt tässä.

<3: Ida

Reissupäiväkirjaa, osa 1

Syksy ja sen koleus alkavat nyt viimeistään olla täällä. Samoin onneksi myös sen väriloisto, kynttilät ja ehkäpä jo pieni aavistus joulustakin. Ja syksyn uudet tuulet puhaltavat ainakin täälläpäin.  Silti haluan kuitenkin jakaa vielä ainakin tämän yhden muiston kesästäni kanssanne. Tähän yhteen kesäni ehdottomista kohokohdista onkin ihana palata muistoissa ainakin minusta nyt, kun päivät ovat selvästi alkaneet viiletä ja illat pimentyä. Olkaapas hyvät, ja sen sijaan pahoittelut teille, joita kesän muistelu jo kyllästyttää!

Kirjoitinkin kevättalvella hemmottelumatkastamme Naantalin-kylpylään yhdessä perheeni kanssa. Heinäkuun alussa pohtiessamme kesäreissumme kohdetta, päädyimme eri vaihtoehtoina muun muassa Itä-Suomen ja Tallinnan-risteilyä pohdittuamme jälleen tuohon samaiseen Ihanaan kohteeseen. Naantali oli vielä paljon Ihanampi näin kesäiseen aikaan, reissumme mikäli mahdollista vielä onnistuneempi, ja tällä kertaa kun aikaa oli hieman enemmän ehdimme tutustua kylpylän hemmotteluhoitojen ja ravinotoloiden lisäksi myös iki-ihanaan kesäkaupunkiin Naantaliin ja Turkuunkin.

Tässä tekstissäni kerron tuosta reissustamme, siellä saamistani Ihanista makukokemumuksista, mukavista rentoutumisen hetkistä ja pienistä päiväretkistämme lähikaupunkeihin. Päiviä olimme reissussa kaiken kaikkiaan kolme, ja niinpä olen jakanut myös aihetta koskevat teksitini päivien mukaan kolmee osaan. Tervetuloa mukaan muistojenmatkalleni Naantaliin!

Ensimmäisenä reissupäivänämme suunnistimme auton kohti Naantalia aamupäivällä aamupuurot syötyämme ja laukut pakattuamme. Matkalla pysähdyimme kuitenkin vielä Muurlan lasin tehtaanmyymälässä. Ja voi kuinka olisin voinut ostaa sieltä jo vaikka mitä tuliaisa kotiin viemiseksi ennen kuin olimme edes perille itse Naantaliin päässeet! Näin muumifanina en nimittäin voinut kuin pyöritellä päätäni ja ihailla kaikenlaisia Ihania muumitavaroita ja muumikuvioituja emaliastioita, joita kauppa pullisteli vieläpä hyvin tarjouksin. Lopulta päädyin ostamaan omalle Pikku Myylleni Fanny-siskolleni Pikku Myy -patavahdin ja itselleni tarpeeseen tulevan Muumikuivoidun emalikattilan.

Muurlan tehtaanmyymälän yhteydessä oli myös viehättävä pieni kahvio, jossa sielläkin pistäydyimme juomassa kupposet kahvia ja teetä. Sitten jatkoimmekin matkaamme kohti määränpätäämme.

Naantaliin saavuimme siis alkuiltapäivästä. Ennen hotellille menoa pistäydyimme Naantalin kaupungissa syömässä. Jo etsiessämme ravintolaa en voinut olla huomaamatta, kuinka kerta kaikkiaan viihdyyttävä pieni keskapunkin Naantali todella oli upeine puisine kesähuviloineen, pienine putiikkeineen sekä tietysti toinen toistaan komeimpine veneineen, jotka koristivat rantaravintoloiden lisäksi upeaa rannikkoa. Kaikkialla oli todella siistiä ja kaunsita, ja tuntui aivan kuin olisi hypännnyt suoraan kuvakirjaan!

Valikoimmekin ravintolan aivan rannan tuntumasta, josta oli näkymä merelle.Itse päädyin hedelmäiseen kalkkunasalaattiin, johon makua ja mehevyyttä antoivat lihan ja kasviksien lisäksi erilaiset kesäiset hedelmät: vesimeloni, tuore ananas ja tummat viinirypäleet. Itse ihastuin erityisesti tuohon vesimelonin raikkauteen näin kuumana kesäpäivänä, ja päätin, että sitä on pakko saada kotiinkin!

Ennen kylpylälle lähtöä poikkesimme vielä pienessä ja kerta kaikkiaan viehättävässä Pikku Pariisi -secondhand shopissa. Tavara liikkessä oli laadukasta ja erittäin hyväkuntoista ja myyjä ystävällinen. Kuolattuani aikani pientä Guessin mustaa pikkulaukkua (jonka jätin kuitenkin hyllylle todettuani, ettei minulla sellaiselle nyt löytyisi tarvetta, vaikka kuinka yritin keksiä) löysin ihastuttavan valkoisen pitsiboleron.

Kylpylälle saavuttuamme ja huoneen katsastuamme oli minulle luvassa ihanaa hemmottelua manikyyrin muodossa. Otin kynsiin kovetetut geelilakkaukset, minä kun olen niin kyllästynyt lohkeaviin kynsilakkoihin ja jatkuvaan uudelleen lakkailuun, ja tuon geelilakkauksen pitäisi myös suojata kynsiäni, sillä teen paljon käsilläni ja joudun niitä jatkuvasti pesemään. Väriksi valikoin tällä kertaa melko neutraali mutta elegantti lohenpunainen, jollaista kuvittelin jaksavani katsoa noin suunnillleen seuraavan kuukauden.

Hoitoni jälkeen olimme alunperin suunnitelleen lähtevämme takaisin tutustumaann Naantalin kaupunkiin, mutta suunnitelmat muuttuivat lennossa, kuten lomalla kuuluukin, ja päätimmekin jäädä ihan vain renotutumaan loppuillaksi kylpylän puolelle. Tilasimme siis kylmät juomat ja jäätelöannokset terassille, ja nautimme niiden kanssa auringosta. Itse söin ensimmäsien pehmikseni moniin, moniin vuosiin. Ja tämä suklainen unelma maistui kerta kaikkiaan taivaalliselta tänä kesäisen aurinkosena päivänä.

Naantalin kattoterassille oli myös rakennettu mukavan kokoinen minigolf-rata, jossa pelailimme ilta-auringossa isäni kanssa. Kattoterassilta oli myös upeat maisemat hiekkarannalle. Pelin jälkeen auringon laskiessa mailleen palasimme hotellihuoneeseemme vaihtamaan hieman parempaa päälle illallista varten.

Illalliselle menimme kylpylähotellin ravintolaan, jossa itse päädyin kunnon naudanlihapihviin uusien perunoiden kera. Pihvi oli hyvin maustettu, ja maistui taas mitä mainioimmalta hieman pidemmän tauon jälkeen. Kaikkein parasta oli kuitenkin, että pystyin sen muitta mutkitta valitsemaan kevvyempien salaattivaihtoehtojen ohi tietämättä mitään ravintosisällöistä, sillä juuri kunnon pihviä minun sillä hetkellä teki mieli!

Syötyämme siirryimme hotellin baariin juomaan vielä iltadrinkit ja ottamaan isän kanssa erän biljardia. Laji ei ehkä ollut ihan minun, mutta ilta oli kaikesta huolimatta oikein mukava.

Ilta olikin niin renotuttava, että heti tuntui, kuin olisi ollut jo pidempäänkin matkoilla, ja hymyssä suin painoin pääni tynnyyn innokkaana odottaen, mitä seuraava reissupäivämme toisi tullessaan!

<3: Ida

Painavaa asiaa muutoksesta

Nyt tulee vielä hieman painavampaa, mutta valitettavasti myös totuudenmukaista asiaa tärkeästä aiheesta liittyen syömishäiriöstä toipumiseen. Nimittäin muutoksesta. Sillä juuri tuota ihmisten yleensä niin kovasti karttamaa ja pelkäämää asiaa tarvitaan kipeästi symishäiriöstä toipumisessa, kuten yleensäkin eteenpäin menemisessä elämässä. 

Tutussa pysyminen tuntuu houkuttavalta ja turvalliselta. On helppo jatkaa samoja latuja ja tehdä kaikki kuten ennenkin. Salaa silti usein toivoo jonkin olevan toisin, paremmin. Toivoo kehittyvänsä ja pääsevänsä eteenpäin, sairauden kohdalla toipuvansa.

Itse elin vuosia tässä pelkässä "muutoksen toiveessa". Rakentelin pilvilinnoja terveestä Elämästä, rukoilin ja toivon varmaan kokonaisen ihmislauman edestä, ja jos se olisi riittänyt, olisin varmasti nauttinut täysipainoisesta elämästä jo vuosia.

Mutta, niin rasittavalta kuin se kuulostaakin, ei anoreksiasta toipuminen tapahdu itsestään. Se vaatii valtavasti töitä, rohkeutta ja pelkoja päin menemistä. Se vaatii toisin tekemistä ja itsensä haastamista.  Se vaatii muutosta. Niin ajatuksen tasolla kuin ihan käytännössäkin.

Ja vasta tämän tajuttuani, ja vasta kun sain siirrettyä kauniit ajatukseni paremmasta huomisesta käytännön tekoihin, se alkoi. Nimittäin toipuminen. Ja tämä on ollut ehdottomasti vaikeimpia asioita, joihin olen ryhtynyt. Mutta silti ehdottomasti paras matka, jonka olen elämässäni kulkenut. Ja tuolla tiellä seison vankasti yhä, tietäen, että menneisyyteen en halua, enkä palaa, koskaan.

Vaikka olen kirjoitellut aiheesta ennenkin, ajattelin nyt vielä jakaa kanssanne muutamia ajatuksia siitä, miten muutos oikeasti on mahdollista. Tai ainakin, miten minä sain muutoksen pyörät käynnistymään, nyt, kun todella olen siihen jokaisella mittapuulla pystynyt ja olen saanut hieman jo etäisyyttäkin asiaan. Uskon nimittäin, että en suinkaan ole ainoa, joka kamppailee samojen ristiriitojen ja vaikeuksien edessä. Ehkäpä tästä hyötyykin joku teistä, jolla haaveet ovat muutoksessa, mutta vielä se viimeinen uskallus siihen puttuu.

Ensinnäkin haluan huomauttaa, että vaikka haaveet eivät ketään paranna, tarvitaan kuitenkin aina myös vähän niitä pilvilinnoja. Tai ainakin tavoitteita. Itse olen huomannut, että asioita kannattaa miettiä vähän pidemmällä aikavälillä. Missä haluat olla vaikkapa kymmenen vuoden päästä? Haluatko jonkin elämäntilanteessani olevan toisin kuin nyt?

Muutoksessa eteenpäin pääseminen edellyttääkin yleensä jonkinlaisia tavoitteita. Tärkeää on näissä olla pilvilinnoista unelmoimisen ohella myös realisti. Mieti tarkkaan, mitä oikeasti haluat saavuttaa, ja miten se käytännössä on mahdollista ja millä aikavälillä. Epärealistiset kuvitelmat saavat vain putoamaan korkealta, ja jos niiden toteutumista ei ole näköpiirissä, eivät ne myöskään hyvien tavoitteiden tapaan aja eteenpäin tai saa työskentelemään.

Tähän väliin haluan kuitenkin muistuttaa, että tässä asiassa, kuten yleensäkään missään, harvoin kaikki tavoitteet ja toiveet ovat samansuuntaisia. Tällöin apuna voi olla vaikkapa niinkin yksinkertainen juttu, kuin plussien ja miinuksien kijraaminen paperille, tai niiden pohtiminen ääneen. Ei siis haittaa kuitenkaan, vaikka yhä myös kaipaisit jotakin sairaudesta. Sillä kakkea ei tarvitsekaan muuttaa kerralla. Näin ollen riittää, että tartut siihen tavoitteen muruseen, joka vie kohti terveyttä. Loppumotivaatio tulee kyllä perässä, kun uskallat valita oikein ja lähteä muutokseen.

Joka tapauksessa hienoja tavoitteita tärkeämpää on nimittäin se, että olet rehellinen, rehellinen ennen kaikkea itsellesi. Jos kaipaat alhaisen painon tuomaa kontrollin tunnetta tai heikosta kunnosta johtuvaa hoivaa, niin silloin kaipaat sitä. Ja sekin on ihan ok. Voit silti suurella tahdonvoimalla ja rohkeudella päästä eteenpäin. Oikeasti harva, jos kukaan, vasta muutoksen kynnyksellä oleva on täysin satavarma muutoksen tarpeellisuudesta ja hyödyllisyydestä -emmehän voi etukäteen koskaan tarkkaan tietää, mitä se tuo tullessaan.

Mutta jos muutos tuntuu niin pelottavalta, että et oikeasti pysty mihinkään muutokseen käytännössä, ja vain uskottelet muille ja itsellesi haluavasi parantua, et ole valmis muutokseen. Ja joskus sekin on vain hyväksyttävä, ja annettava itselle aikaa ja mahdollisuuksia kerätä rohkeutta hieman lisää. Mutta älä silloin uskottele itsellesi ja vakuuttele toisille meneväsi eteenpäin, jos et siihen kerran pysty. Älä vähättele tilannettasi tai ongelmiasi. Uskalla katsoa totuutta silmiin.

Muista siis rehellisyys tässäkin asiassa, äläkä vähättele ongelmiasi, äläkä myöskään vähättele muutosta ja sen vaativaa työtä. Älä kuvittele, että muutos tapahtuu itsestään. Se vaatii paljon työtä, kuten eräs lääkärini sanoi, verta hikeä ja kyyneleitä. Usein samassa tilanteessa pysyminen, oli se sitten miten huono tahansa, on helpompaa, tuttua ja turvallista. Itse valitset, menetkö siitä, mistä aita on matalin ja tukeudutko tähän valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, vai oletko valmis kohtaamaan pelkosi, ja muutoksen.

Nyt tulee nimittäin se karu totuus: muutos vaatii aina omalle epämukavuusalueelle menemistä. Toipuminen, kuten muutos milloinkaan, ei ole mukavaa nousukiitoa. Se on ahdistusta ja pelkoapäin menemistä, johon kaikki eivät pysty eivätkä uskalla lähteä. Jos ei näitä pelkojaan ole valmis kohtaamaan, ei ole valmis muutokseen. Ja juuri tämän vuoksi muutokselle ei koskaan tule sitä täydellistä hetkeä, sillä se on aina yhtä epämiellyttävää.

Jos kuitenkin päätät uskaltaa, päätät tehdä töitä, on seuraavassa vaiheessa aika miettiä, mitä olet tuon muutoksen eteen valmis tekemään. Tekemään nimenomaan itse. Sillä kun tavoitteet ovat yleensä ristiriitaisia, ja lisäksi pilvilinnat kaukana todellisuudesta, eivät ne ole koskaan sama asia kuin se, mitä pystyy oikeasti tekemään. Vaikka oma motivaationi on jo useamman vuoden ollut kohdallaan, olen monesti joutunut toteamaan omat rajani, ja määrittelemään sen, kovasta halustani huolimatta, mikä on paras, mihin tällä hetkellä pystyn. Tärkeää on kuitenkin, että niitä konkreettisia tekoja myös on, sillä vaikka kuinka haluaisi muutosta, se harvoin syntyy itsestään.

Kun tiedät, mitä haluat, ja mitä Sinun on tehtävä sen eteen, lopeta jatkuva lykkääminen ja tekosyiden keksiminen. Tässä tarvitaan taas sitä kuuluisaa rehellisyyttä: lopeta uskottelu, että asiat muutuisivat itsestään ja vaihda niiden en nyt pysty koska -syyt tekoihin, joilla osoitat, että pystyt. On ok, että olet epävarma, mutta tartu niihin positiivisiin asioihin, jotka ajavat Sinua oikeaan suuntaan. Et voi vaikuttaa omiin ajatuksiisi, mutta Sinä päätät, mihin niistä tartut. Lähes jokaisen tilanteen voi käyttää kahdella tavalla: sitä käyttää omaksi hyödykseen, tai sitten ottaa siitä tekosyyn vajota syvemmälle itsesääliin. Minulla on todella läheinen Ystävä, joka nousi syvältä suosta. Nousi myös siksi, ettei häneen enää uskottu. Nousi tilanteessa, jossa moni muu olisi ottanut verukkeen vajota. Ja kuten tälle Ystävälleni totesin, se, jos mikä osoittaa vahvuutta ja voimaa.

Tärkeää pystymisen kannalta onkin oma usko itseen. Jos ensimmäinen ajatus on aina "en pysty", kuten itselläni pitkään oli, ja tyrmää sen perusteella jokaisen mieleen pilkahtavan tai ulkopuoliselta taholta tulevan muutosehdotuksen, ei sitä oikeasti pystykään. Epätoivon keskellä kehotankin miettimään ja haastamaan itseään: pystyisitkö sittenkin, olisitko sittenkin himpun verran vahvempi, onko tämä todella paras, mihin pystyt. Sillä ainakin itse olen saanut todistaa, että kun sitä härkää tarttuu niistä kuuluisista sarvista, epäluuloistaan huolimatta, sitä saakin usein huomata olevansa sittenkin paljon pystyvämpi, kuin ensin on kuvitellut.

Itse asiassa Suuren muutoksen edessä pitää olla niin paljon uskoa itseen, että on valmis ottamaan vastuun omasta muutoksestaan. Lopeta siis siihen tuudittautuminen, että mikään hoito tai kukaan toinen voisi muutosta puolestasi tehdä. Mikään ulkopuolinen tekijä, tilanne tai tapahtuma ei tee muutosta, jos et ole sitä itse valmis muutosta tekemään. Ota siis vastuu muutoksesta, ja samalla itsestäsi, teoistasi ja Elämästäsi. Älä piiloudu sen taakse, että olet sairas tai ainakaan itsesääliin siitä, että olet jollakin tavalla liian heikko tai että tilanne on huono. Myönnä se, että itse olet vastuussa muutoksesta ja itse Sinun on se tehtävä.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei tukea saisi ja pitäisi ottaa vastaan, mutta se ei vain yksin riitä. Sillä lopulta muutos alkaa ja tapahtuu itsessä. Muista siis kuitenkin myös, että Sinunkaan ei tarvitse pystyä yksin. Tukea saa ja pitää ottaa vastaan. On suoraan sanottuna tyhmyyttä olla käyttämättä kaikkia apukeinoja silloin, kun todella tietää, mitä tahtoo.

Ja sitten muutoksen tärkein vaihe: uskalla lähteä liikkeelle. Sinun ei kuitenkaan tarvitse pystyä Suuriin Ihmetekoihin tai olla mikään Supermies. Riittää, että otat sen ensimmäisen askeleen, ja sitten seuraavan. Ei ole koskaan liian myöhäistä ottaa se ensimmäinen askel, mutta joskus se on otettava. Älä lykkää muutosta sen takia, ettet pysty Suuriin Mullistuksiin. Maraton-juoksu, kuten isäni toipumistani kuvaa, alkaa sillä ensimmäisellä askeleella. Sillä pienikin askel oikeaan suuntaan on paljon parempi kuin ei askelta ollenkaan.

Ja kun sitten onnistut jossakin konkreettisessa asiassa, vaikka kuinka pienessä, tartu siihen hetkeen kiinni. Nauti hetkestä, nauti siitä, että olet saavuttanut, kerää itseesi ylpeyttä koko onnistumisen edestä. Tunne  rohkeasti itsesi Sankariksi. Sillä sellainen Sinä juuri olet. Pystyit siihen, mihin ei kuka tahansa pytykään. Mutta Sinä olet Onnistuja. Ja jos jokin siellä päänsisällä kuiskii jotakin muuta, työnnä se sille tasolle mihin se kuuluukin, ja voin kokemuksesta vakuuttaa, että tuo ääni vielä hiljenee, ja sen tilalle saapuu jotain paljon parempaa.  Ja onnistuminen, se alkaa ruokkia uutta onnistumista.

Samalla kun otat askeleita muutoksen polulla, älä sulkeudu pelkkään omaan kuoreesi ja tilanteeseesi, vaan kerää muutokseen voimia ja motivaatiota myös ulkopuolelta. Vaikka et tukea siis juuri sillä hetkellä tuntisikaan tarvitsevasi, pidä silti yhteyttä muihin ihmisiin. Sillä Elämässä kiinni pysyminen auttaa myös oman motivaation ylläpitämisessä. Jos eristäytyy omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä sairauden kanssa, piirit pienenevät, ajatukset alkavat kiertää kehää, ja muutos on huomattavasti vaikeampi kuin silloin, kun Elämä jatkuvasti muistuttaa siitä, mitä haluat ja mitä kohti olet pyrkimässä. Pidä siis yhteyttä Ystäviisi, tapaa tuttujasi ja mene ihmisten ilmoille. Se avartaa näkökulmia kummasti.

Tee myös paljon sellaisia asioita, joista aidosti nautit. Ne ovat juuri sitä, mitä tarvitset: elämän ilojen löytämistä, oman itsen kunnioittamista ja itseluottamuksen kasvattamista. Pilvilinnojen rakentamisen rinnalla opit ehkä huomaamaan, kuinka paljon hyviä asioita elämässäsi oikeasti jo on, ja joihin voit tarttua.

Siis rehellisyys itseään kohtaan, elämään pyrkiminen, ja niin Elämästä, itsestä kuin läheisistä ihmisistäkin vastuunottaminen ja huoltapitäminen, ja samalla nistä nauttiminen. Siinä taitaakin olla hyviä tavoitetta meille ihan jokaiselle ihan riittämiin. Ja kun tämän oivallat -ja sisäistät- huomaat epäilyksistä huolimatta, mihin kannattaa pyrkiä. Muutoksen ja sen edellyttämän kovan työn hinnallakin.

Minä olen puhunut. Ja ennen kaikkea: minä olen toiminut ja näyttänyt, että muutos on mahdollinen. Uskallatko Sinäkin lähteä liikkeelle?

<3: Ida

Syyskuun Parhaita hetkiä

Kaikkien kesämuistojen lisäksi on Elämäni toki rullannut eteenpäin myös näin syksyllä, ja vieläpä kovin mieluisissa merkeissä sekin! Jotta siis bloginikin pääsisi hieman ajan tasalle kuulumisisistani, olen tähän tekstiini koonnut kaikkien kesäkuulumisien keskelle, kuukauden vaihduttua jo lokakuuhun, syyskuuni parhaita paloja.

Syyskuuhuni on mahtunutkin paljon voimia antavia ja mukavia hetkiä läheisteni kanssa. Syyskuun alussa teimme muun muassa treffit hyvän Ystäväni kanssa Fazerin valoisaan kahvioon, jossa pistäydyimme siskoni kanssa synttäreitäni juhlistamassa. Teen kaveriksi valikoin pitkän ja vaikean valinnan jälkeen suuren annoksen rommirusina -jäätelöä, ja antoipa mukava tarjoilijapoika vielä suklaatakin kaupanpäälle! Juttu luisti taas aivan kuten yleensäkin tämän Ystävä-aarteen kanssa, ja Ihanan ja herkullisen hetken päätteeksi sainkin todeta, että olen tainut saada rinnalleni taas yhden uuden Parhaimman Ystävän, edellisten rinnalle toki. Yhtä mieltä olimme siitäkin, että kahvitteluhetkemme pitää ottaa pian uudestaan, kenties jopa brunssin muodossa seuraavaksi!

Tämän samaisen Ihanan Ystäväni kanssa piipahdimme myös syyskuussa vanhassa satamassa kädentaitomessuilla. Ideaa ja inspiraatiota tuli moneltakin taholta, mutta taisimme jälleen unohtua muutaman kerran jälleen niin syvälle keskusteluihimme, että meinasivat värikkäät lankakerät ja kimaltelevat helmet melkein mennä ohitsekin! No, löysin kuitenkin joulukorttiaskartelutarvikkeita, hyvissä ajoin jälleen tapani mukaan.

Ystävän lisäksi on syyskuuhuni mahtunut pari Ihanaa siskohetkeäkin. Nimpapreitani olimme juhlistamassa leffassa. Elokuvana toimi suomalainen hyväntuulinen kesäkaverit -elokuva, ja leffanamia katosi siihen malliin, että kotona oli vatsa kipeänä.

Nimpparipäivänäni syyskuun puolivälissä minua muistettiin myös Ystävieni tervehdyksellä, sekä Ihanalla kortilla siskoltani ja suurella kimpullisella vaaleanpunaisia ruusuja jälleen. Myös Italian-matkaltaan äiti kotiutti minulle ihanan vaaleanpunaisen tuliaispussukan... Ihanaa musitelua ja arjen hemmottelua!

Syyskuun loppupuolella olimme siskon kanssa yhdessä sen sijaan Tikkurilan markkinoilla. Jo viime vuonna oli siskoni minua kyseiseen tapahtumaan houkutellut, mutta kun en jostain syystä silloin päässyt, oli nyt selvää, etten voisi tänä vuonna tätä tapahtumaan missata! Ja onneksi sinne pääsinkin, sillä oli se niin suuri ja mukavan aurinkoisena syyspäivänä vielä todella kiva kokemus! Ja löytyipä tuolta markkinoilta jo ensimmäiset joululahjat ja pientä rekvisiittaa ikiomaan asuntoonikin...

Ihanien hetkien läheisteni kanssa lisäksi on syksyn alkuuni mahtunut myös sitä omaa aikaa, muun muassa uusien ja vanhojen harrastusten muodossa. Syyskuussa jatkuikin rentouttava joogani, ja palasinpa tanssilattiallekin taasen! Vielä kun nyt lokakuussa valokuvauskurssini alkaa, on monelle päivälle jo oikeinkin mieluista ohjelmaa arkisen opiskelun rinnalle!

Joogan lisäksi olen nyt syksyllä rentoutunut myös hieronnassa. Jo pitkään on ollut haaveenaani kunnon selän avaaminen, jolla saataisiin tästä istumisesta syntyneet jumitukset kuntoon, ja kun sitten sain synttärilahjaksi vanhemmiltani lahjakortin hierontaan, ei se olisi voinut enempää nappiin enää osua! Tosin se jumitusten avautuminen on vain sivutuote siitä, miten Ihanan rentouttavalta lämpimät kivet ja toisen käsien kosketus iholla tuntuvat. Hieronnassa todella tunnen pääseväni aivan kuin seitsemänteen taivaaseen, kun hetken saa vain olla! Kotona olen saanut nauttia myös jalkahoidosta, kun sain synttärilahjaksi siihen rasvat ja muut tarvittavat välineet.

Myös kotona on tullut siis tietysti rentouduttua. Ihan parasta syksyssä onkin se, että tv-ohjelmat pyörähtävät käyntiin uusin jaksoin kesän ikuisten uusintojen jälkeen. Tänä syksynä olin oikein odottanut, että tanssii tähtien kanssa, erilaiset äidit sekä tietysti se Ihan Paras Vain Elämää, pyörähtävät käyntiin.

Myös pari uutta kivaa lehtitilausta tein syksyn alkajaisiksi, ja olen niistäkin nauttinut sohvan nurkassa. Ei ole varmaan mitään paremaa tunnetta kuin se, kun on tuskaillut aikansa opiskelutyön parissa, ja saa vaihtaa kannettavan kevyeen naistenlehteen ja heittäytyä se kourassa teekupin kera sohvan nurkkaan!

Hymyn sai syyskuussa korviini myös viimeisestä tentistä tullut suoritus, ja vieläpä kiitettävä sekin! Nyt on viimeinen tentti, ainakin vähään aikaan, ohi, ja mieli on helpottunut. Myös loppututkielmani valmistuu hyvällä vauhdilla, vaikka kieltämättä on muutama tuskainen hikipisarakin sen ääressä tullut vuodatettua! Onneksi aihe on minua kiinnostava, ja homma etenee.

Ihan se kaikkein Paras juttu syksyssäni on kuitenkin tainnut olla se Oman Unelmieni kotikolon löytyminen. Kun tähän asuntoon astelin ensimmäistä kertaa, tiesin heti, että sen haluaisin, ja voi sitä onnen tunnetta, kun se kuuluisa onni sitten potkaisi takapuoleen, ja minut valittiin vuokralaiseksi. Ne käytännön muutopuuhat eivät stten olekaan olleet iihan niin mukavia (voi sitä tavaran määrää!), mutta sekin menettelee, kun pitää tavoitteen mielessä. Lopulta edellisen asuntoni vuokrasopimuksen purkautuminen siis osoittautuikin oikeaksi onnenpotkuksi, ja huomasin taas, kuinka asioilla on yleensä tapana järjestyä. Ja kuten terapeuttini sanoi: se todisti sen, kuinka myös hyviä asioita tapahtuu, minullekin.

Toivottavasti teidänkin syksyynne on mahtunut paljon kivoja hetkiä!

<3: Ida

Vaikeuksista tärkeimmän ymmärtämiseen

Edelliseen tekstiini sain kommentin, jossa ihmeteltiin sitä, onko elämäni todella yhtä prinsessaelämää, kun siitä niin positiivisesti täällä blogini puolella kerron. Näin ei tietystikään ole. Itse asiassa, vaikka kesääni onkin mahtunut aivan Ihanaa yhdessä oloa läheisteni kanssa, iloisia pieniä reissuja ja retkiä ja monta hymynhetkeä, joista olette saaneet (ja saatte) lukea myös täällä blogini puolella, oli tämä kesä samalla kuitenkin minulle myös vaikeaa, raskasta aikaa.

Kuten olenkin kirjoittanut, olin siis kesäkuun lopulla (toivottavasti) näkökykyni pelastaneessa silmäleikkauksessa, joka toi oman sävynsä, omat rajoituksensa ja ongelmansa kesääni. Itse leikkaus oli kipuineen ja riskeineen yksi traumaattisimmista kokemuksista, joita olen joutunut elämässäni tähän asti kokemaan, ja siitä selvisin vain (pää muovipussissa leikkauspöydällä maaten) rukoilemalla. Ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen menivät minulla sohvalla täysin voimattomana ja pahoinvoivana siten, ettei voimia riittänyt edes suihkuun. Kun sitten oloni parani, kahlitisivat elämääni kuitenkin erilaiset rajoitukset liittyen esimerkiksi liikkumiseen, tiettyihin asentoihin, meikkaamiseen, autoiluun ja kastumiseen. Kaikkein raskainta oli kuitenkin kantaa se huoli ja pelko, joka minulla  oli oman näkökykyni menettämisestä, ja jota pahensivat erilaiset silmäoireet, jotka leikkausta seurasivat.

Mutta (nyt tulee taas se ärsyttävä positiivinen osuus). Lähes lempparisanontoihini nykyään kuuluu: ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Ja, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, pätee tuo lausahdus myös tähän asiaan, leikkaukseen ja etenkin toipumiseeni siitä. Sillä kaikessa kauheudessaan, vaikka en tätä kokemusta olisi ikinä polulleni valinnut, oli se samalla myös äärettömän opettavainen kokemus, ja olen siitä äärettömän onnellinen, että pystyn näin vähän jälkikäteen asian myös näin näkemään.

Jos anoreksia ja siitä toipuminen on nimittäin saanut minut nauttimaan Elämän pienistä onnen aiheista enemmän, vei tämä toipumisaikani sen vielä aivan uudelle tasolle. Kun astuin esimmäistä kertaa autoon ilman silmälappuja, nautin auton ikkunasta ohikiitävistä maisemista. Markkinoilla en tahtonut kääntää päätäni kirkkaansinisistä orkideoista vain koska kykenin ne näkemään. Kampaajan tuolissa istuessa pää pesupaikalla pitkän kotijakson jälkeen en kyennyt luopumaan hymyilemisestä. Ja saunassa istuminen oli lähes kuin seitsemäs taivas, kun se oli minulle taas mahdollista.

Eli näin minä nautin, jokaisen koettelemuksen jälkeen enemmän, aidosti koko sydämelläni, ärsyttävyyteen asti, Elämän pienistä ilon ja onnen aiheista. Ja se tekee Elämästäni aina ainakin pikkuruisen parempaa.

Toisaalta esimerkiksi liikunnasta täydellinen luopuminen pariksi kuukaudeksi sai minut kaipaamaan. Ei kaipaamaan kulutettuja kaloreita tai pakonomaisia hikiminuutteja, niistä huomasin päässeeni jo yli. Se sain minut kaipaamaan punaa poskillla, se sai minut kaipaamaan tiukkia pelejä sulkapallokentällä ja kutkuttavaa tunnettta vatsalihaksissa joogatunnin jälkeen. Toisaalta myös leikkauksen jälkeen toipumisruokani kasvissosekeitto sai minut kaipaamaan nakkeja, perunaa ja makaronilaatikkoa. Ennen kaikkea riippuvuus toisista ihmisistä sai minut kaipaamaan itsenäisyyttä, kykyä pitää huolta itse itsestäni ja vapautta.

Ja tämä kaipuu, se teki minulle vain hyvää. Se sai minut taas aidosti innostumaan, kun kaikki kaipaamani oli minulle taas mahdollista, ja pyrkimään kohti sitä, mikä ei aivan vielä ole ihan kokonaan mahdollista. Se sai minut nimittäin arvostamaan siis jälleen sitä, mitä minulla on ja huomaamaan, mitä Minä todella haluan.

Toisaalta pienten asioiden arvostamisen lisäksi opin jättämään ne pienet asiat myös pieniksi asioiksi. Jos aurinko ei paistakaan aamulla, ei se kaada maailmaani -niin paljon kuin valon säteiden pilkottaessa niistä ilahdunkin. Kun rikon astian, en enää soimaa itseäni loppupäivää, vaan olen iloinen siitä, että näen korjata sirpaleet lattialta, jotta suurempaa vahinkoa ei enää tapahdu. Ja kun Elämä sitten tarjosi vastoinkäymisiä, esimeriksi asunnon vuokrasopimuksen irtisanoutumisen mudossa, en enää mennyt tolaltani. Tiesin, että olin paljosta selvinnyt, ja selviäisin myös pienistä vastoinkäymisistä, ja vähän isommistakin.

Pienten asioiden lisäksi opin nimittäin myös jotakin Suurta. Opin erottamaan ne pienet asiat Suurista, ja pistämään ne oikeisiin lokeroihinsa. Mitä väliä on muutamalla menetetyllä tanssitunnilla, jos niistä luopuminen voi pelastaa näkökyvyn? Mikä merkitys on yhdellä huonovointisella kesällä, jos sitä voi seurata vuosia terveempää elämää?

Samalla, kun opin katsomaan asioita hieman suuremmassa mittakaavassa, opin, mikä Elämässäni on niin kerta kaikkisen hienoa, mikä siinä on kaikista tärkeintä. Ja se on rakkaat ihmiset ympärillä. Perheeni lisäksi pappani myötäeli voimakkaasti koko prosessin läpi kanssani, Ystävän tekstiviesti hänen luettuaan tilanteestani blogista tuntui aidolta Välittämiseltä ja siskon ehdotus piristyksestä leikkauksen jälkeen Rakkaudelta. Vanhempani tekivät kuitenkin jälleen Suurimman työn. He kuskasivat minua, hoitivat ja hoivasivat, ja ennen kaikkea tukivat ja välittivät. Ja jälleen muistin, kuinka Rakas minä läheisilleni olen. Ja se sai minut tuntemaan itseni Tärkeäksi. Tärkeäksi myös itselleni.
 
Ennen kaikkea läheisteni lisäksi opinkin arvostamaan itseäni. Olen saanut tässä elämässä jo niin monta muistutusta siitä, kuinka terveyttään arvostaa vasta, kun sen menettää. Ja vaikka tämä oli jälleen yksi osoitus Elämän yllätyksellsiyydestä, oikullisuudesta ja siitä, kuinka mitenkään emme voi vaikuttaa kaikkeen elämässämme ja terveydessämme, sai se minut haluamaan yhä palavammin tekemään kaikkeni sen eteen mihin voin vaikuttaa. Siis pitämään huolta itsestäni.

Kaikkein tärkein asia kuitenkin on, että pääsin jälleen yllättämään itseni, suorastaan lyömään ällikällä sen suhteen, kuinka äärimmäisen rohkea, vahva ja sopeutuvainen minä olenkaan. Ja se sai minut tuntemaan Ylpeyttä itsestäni. Sillä jos joku olisi minulle muutama vuosi sitten kertonut, mitä kaikkea tulisin tässä elämässä kokemaan, olisin yksiselitteisesti ja epäröimättä vastannut, etten siitä mitenkään selviäisi.

Mutta minä Selvisin. Kun sitten elokuussa järjestin juhlat syntymäpäivieni, mutta myös useamman sairauden selättämisen kunniaksi, tiesin, etten ollut vain yhtä kokemusta viisaampi juhlimaan. Tiesin: minä olen Selviytyjä.

<3: Ida

Ps. Huomatkaa hyvältä Ystävältä lahjaksi saamani koru! <3