Pitkän matkan eräs Onnellinen päätepiste

Vanhempani ovat aina tukeneet minua mitä ikinä teenkään. Minulla on siis lapsuudesta asti ollut voimavaranani vanhempien vankkumaton usko minuun. He ovat kannustaneet minua oman polkuni löytämisessä, olen sitten kulkenut heidän valaisemaansa väylää, tai mennyt itsepäisesti metsäpolulle. Kun sitten risukko on tullut eteen, on minulle ollut selvää, keiden puoleen kääntyä.

Kun voimani sitten olivat aivan lopussa, ja mieleni, ja kovaa vauhtia myös kehoni ja koko Elämäni, täysin sairauden vallassa, tein päätöksen, joka vaati minulta valtavasti rohkeutta. Päätöksen, johon pystyin kuitenkin täysin lapsuuden kokemuksieni myötä luottamaan. Minä pyysin apua.

Ja minun pelastuksekseni olivat vanhemmat tuona pimeänä ja tuulisena päivänä heti valmiita ottamaan minut kotiinsa, kuin pesästä pudonneen linnunpoikasen. Siitä alkoi yhteinen matkamme, yhteisenä tavoitteenamme saada minut taas omille jaloilleni, rakkaudella ja kiirehtimättä omaan tahtiini. Ja vaikka vanhempani ovat aina seisseet rinnallani, ovat he kuitenkin tämän matkan varrella, siis toipumiseni tukemisessa, monta kertaa ylittäneet niin odotukseni kuin toiveenikin, ja varmasti jopa omansa.

Kukaan meistä ei varmasti tuona syksynä voinut odottaa, kuinka pitkä matka meillä olisi yhdessä edessä. Nyt kun tuosta muuton hetkestä takaisin kotiin on kulunut useampi vuosi, en voi kuin nostaa hattua sille kärsivällisyydelle, periksiantamattomuudelle ja määrätietoisuudelle sekä ennen kaikkea Suurelle Rakkaudelle, jolla he pitivät minut turvassa. Turvassa itseltäni, kunnes olisin valmis.

Varmasti matkallamme on ollut monia hetkiä, ja pidempiäkin ajanjaksoja, jolloin kukaan meistä ei oikeasti enää jaksanut uskoa siihen, että lopulta tämä päivä koittaisi. Mutta lukuisten ja taas lukuisten alamäkieni jälkeen alkoi Nousu. Nousu, jonka huipulla minä nyt olen. Sillä nyt, nyt minä olen valmis.

Kun sitten muutin viime viikonloppuna omaan asuntooni, olikin olo epäuskoinen. Epäuskoinen, mutta samaan aikaan tavattoman ylpeä, onnellinen ja sydämeni, se oli, ja on, täynnä kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että vanhempani jaksoivat. Jaksoivat huolimatta muiden kommenteista ja epäluuloista, ja vähän omistaankin, odottaa ja hoivata kunnes tämä päivä koittaisi.

En olisi ikinä tässä nyt. Kirjoittamassa tätä tekstiä omassa pienessä kaksiossani puurolautaseni ääressä, elleivät vanhempani olisi jaksaneet minua tukea yli kaikkien standardejen. Ja silti samalla tiedän, etten olisi tässä ilman omaa panostanikaan. Ilman sitä tavattoman rohkeaa päätöstä, äärimmäisen kovaa työtä, ja valtavan suurta määrätietoisuutta, jolla nyt olen tässä.

Ja jos joskus on epäilys tuon päätöksen suhteen käynyt mielessäni, kun olen ollut vajota työtaakan alle, on se nyt korvattu varmuudella. Ei varmuudella siitä, että olisin jo perillä. Eikä siitäkään, että minä onnistuisin.

Mutta nyt minä olen varma. Varma itsestäni, varma siitä, että minulla on maailman parhaat vanhemmat, ja varma siitä, että olen tehnyt oikein. Olen varma siitä, että kovalla työllä voi saavuttaa paljon, sillä olen saavuttanut erään matkani erään päätepisteen. Ja siitä, siitä minä olen varma, että minä haluan olla nyt tässä.

<3: Ida