Katse eteen ja suunta ylöspäin!

Edellinen tekstini herätteli sekä teissä lukijoissani että minussa itsessäni ajatuksia vastoinkäymisten kohtaamisesta toipumisprosessissa ja niihin reagoimisessa. Siksi tässä tekstistä päätinkin keskittyä vaikeuksista nousemiseen.

Totuushan nimittäin on, että toipuminen ei minunkaan kohdallani ole suoraviivaista nousukiitoa ylöspäin, vaan se on täynnä takapakkeja. Myös minulle toipumisprosessini on aaltoileva, välillä taisteluni sairauttani vastaan sujuu paremmin ja välillä huonommin. Kuten viime tekstissäni kirjoitin, olen viime aikoina saanut tuntea, kuinka sairaus on nostanut uudelleen vahvemmin päätään ja kuinka minun on täytynyt myöntää olevani heikko ja tarvitsevani apua. Saamani avun turvin olen viime päivinä kuitenkin löytänyt itsestäni uusia voimia ja motivaatiota taisteluuni. Se ei kuitenkaan ole käynyt helposti.

Anoreksia nimittäin syöttää vaikeuksia kohdatessa lukuisia ajatuksia, jotka edesauttaisivat sairaudelle periksi antamista. Anoreksia ja heikko itsetunto saavat sairastavan tuntemaan kykenemättömyyden tunteita. Ensimmäinen ajatus takapakin kohdalla onkin: en pysty. Ja heti seuraavaksi tulee ajatus siitä, että kaikki on menetetty. Tätä seuraa ajatus, että kun ei kuitenkaan onnistu, voi yhtä hyvin luovuttaa kokonaan. Lopulta alkaa tuntua siltä, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sairauteen palaaminen. Näin anoreksiapeikko yrittää siis vakuutella. Tämä ei kuitenkaan ole totta.

Olisikin tärkeää ymmärtää, että takapakitkin kuuluvat osaksi toipumisprosessia. Ovathan epäonnistumiset yleensäkin osa elämää. Kuten eräs lukijani viisaasti totesikin edellisen tekstini kommentissa, olennaista on, miten näihin vastoin käymisiin reagoi. Kun huomaa epäonnistuneensa, on hyvä pysähtyä hetkeksi ja katsoa taaksepäin. Tällöin on mahdollista analysoida tilannetta: mikä meni pieleen, miten voin toimia toisin. Näin voi muuttaa toimintaansa jatkossa. Sitä toipuminen nimittäin kaikkein olennaisimmin nimittäin on: toisin tekemistä.

Menneeseen jumittuminen ei kuitenkaan hyödytä mitään, ja on olennaista pitää katse tulevassa. Kuten äitini aina sanoo, että kun peruutusnappia ei elämässä ole, on tärkeämpää miettiä, mitä voi jatkossa tehdä toisin. Takapakki tulisikin nähdä nimenomaan haasteena taistella sairautta vastaan entistä kovemmin, ei luovuttamisen paikkana.

Jokainen kuitenkin tietää, että tämä taistelu ei käy helposti. Mikä sitten voi auttaa vaikeuksista nousemisessa? Ensinnäkin on olennaista hyväksyä oma epäonnistumisensa. Sairastavat ovat usein kovin vaativia itseään kohtaan ja omaa epätäydellisyytään (tai pikemminkin ihmisyyttään) on vaikeaa hyväksyä. Olen kirjoittanut ennenkin siitä, kuinka anoreksiaa sairastavan tulisi ensin olla täydellinen sairas ja tämän jälkeen, kun hän on päättänyt parantua, tulisi toipumisen olla yhtä nousukiitoa. Näin ei kuitenkaan ole. On hyvä ymmärtää, että jokainen kohtaa toipumisessaan vastoinkäymisiä, eikä kenenkään toipumisprosessi ole virheetön.

Olisikin tärkeää sisäistää, että yksi epäonnistuminen ei pyyhi pois niitä kaikkia onnistimisia, joita on jo saavuttanut. Usein perfektionistiselle henkilölle tyypillistä on, että epäonnistumisen hetkellä kaikki näyttää mustalta, koska mielessä pyörii vain mennyt epäonnistuminen. Tällöin olisi hyvä jälleen pysähtyä hetkeksi katsomaan taaksepäin ja pohtia, mitä hyvää on jo saavuttanut, mikä on nyt paremmin kuin ennen, missä asioissa olen onnistunut. Omista onnistumisistaan voi silloin tällöin pitää jopa listaa, joita voi vaikeuksia kohdatessaan lukea. Itselläni tämä blogin kirjoittaminen on parhaimmillaan auttanut minua huomaamaan, kuinka vaikeuksista huolimatta olen jo mennyt monessa asiassa eteenpäin.

Omien onnistumisten listaaminen tukee parhaillaan myös itsetunnon kasvattamista, mikä on olennaista omien vierheidensä hyväksymisessä. Itseluottamuksen saaminen on olennaista myös vaikeuksista nousemissa. Tulee olla uskoa muutokseen, uskoa itseen ja kykyihinsä ja voimiinsa saavuttaa jotain parempaa, jotta muutokset ovat mahdollisia. Tämän vuoksi jokaisen sairastavan tulisi pohtia, mikä auttaa oman itsetunnon tukemisessa.

Omiin kykyihinsä ja voimavaroihin luottamista voi saada myös oikeanlaisen vertaistuen avulla: jos joku toinen on selvinnyt tästä, miksi en minäkin selviäsi? Itseäni on auttanut esimerkiksi muiden toipumassa olevien anoreksiasta kärsivien blogien lukeminen, ja toivon, että jollekin teistä lukijoistani tämä minun blogini voisi tarjota samanlaista toivoa.

Muutoksen toteuttamisessa apuna on myös tavoitteen pitäminen mielessä. Kun kohtaa vaikeuksia, helposti hämärtyy käsitys siitä, mitä kohti on pyrkimässä. Ja tällöin on helppo antaa periksi sairaudelle. Tämän vuoksi jokaisen sairastavan olisikin hyvä pitää aina mielessä, mitä tavoittelee ja miksi terve elämä on tavoittelemisen arvoista. Aika ajoin tulisikin esittää itselleen kysymys: mitä hyvää voin saavuttaa tekemällä toisin?

On kuitenkin selvää, että vaikka epäonnistumisen olisikin hyväksynyt, ei tarvittavien muutosten tekeminen ja valoisamman tulevaisuuden näkeminen heti onnistu. Aivan yhtä tärkeää onkin oman epäonnistumisen hyväksymisen lisäksi hyväksyä tunteet, joita epäonnistuminen ja vaikeuksien kohtaaminen herättävät. On aivan luonnollista tuntea myös negatiivisia tunteita, kun asiat eivät mene suunnitellusti. Ja jokaisella on niihin aivan täysi oikeus.

Jos nämä negatiiviset tunteet kuitenkin tuntuvat ylivoimaisilta kestää, muutosten tekeminen tuntuu ylivoimaiselta ja tavoitteet hämärtyvät, ei itseen ja omiin voimiin luottaminen enää onnistu. Tällöin on hyvä muistaa, että jokaisella on oikeus pyytää ja saada apua vastaan. Avun tarpeen myöntäminen itselle ja muille sen vastaanottamisesta puhumattakaan on syömishäiriötä sairastavalle usein vaikeaa ja vaatii valtavasti rohkeutta. Kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, kaikesta ei kuitenkaan pidä eikä tarvitse selvitä yksin. Välillä on oikeus olla heikko ja tarvita tukea. Syömishäiriöstä parantuminen on vaikea prosessi, johon sairastunut tarvitsee pitkin matkaa apua.

Kuten edelllisessä tekstissäni kirjoitin, minä olen uskaltanut tämän rohkean askeleen ottaa, ja pyytänyt niin vanhemmiltani kuin hoitohenkilökunnalta enemmän tukea. Olen kohdannut epäonnistumisia, vaikeuksia ja pahaa oloa, jotka nekin kuuluvat pitkään toipumisprosessiin. Saamani tuen avulla olen kuitenkin onnistunut tekemään tarvittavia muutoksia, vaikka se ei olekaan ollut helppoa.

Millaisia tunteita vaikeuksien kohtaaminen on minussa sitten herättänyt? Olen kohdannut pelkoa: mitä jos en enää selviäkään, mitä jos luisun takaisin vanhaan? Olen epäonnistumisen myötä kokenut pettymystä itseeni: miksi en pysty parempaan? Olen kohdannut ahdistusta: mitä jos joudun taas kohtaamaan sairauden yhä uudelleen ja uudelleen? Olen ollut surullinen: mitä jos joudunkin luopumaan toiveestani paremmasta, valoisammasta tulevaisuudesta?

Vaikeiden tunteiden kirjo on ollut välttämätön, mutta lopulta olen saanut kuitenkin tuntea onnistumisen kokemuksia. Olen saanut huomata, kuinka pystyn tekemään asioille jotakin. En ole sairauteni vietävissä, vaan pystyn muttamaan asioita ja vaikuttamaan omaan toipumisprosessiini. Ja voin vakuuttaa, että se, jos mikä tuo aitoa hallinnan tunnetta, ei syömättömyys tai muuten sairaudella oireilu.

Tämän luettuasi toivon Sinun ymmärtävän sen, minkä minäkin olen saanut huomata: epäonnistumisetkin kuuluvat toipumisprosessiin. Ja silti ne eivät tarkoita sitä, että olisi syytä luovuttaa. Ja lopulta on syytä muistaa, että epäonnistuessakin olen aivan yhtä tärkeä ja arvokas ihminen. Ja niin olet Sinäkin.

<3: Ida

Apua!

Olen pitänyt tätä blogia paikkana, johon kirjoitan lähinnä saavuttamistani edistysaskeleista ja jo selätetyistä vaikeuksista. Nyt paljastan teille kuitenkin totuuden: en ole ihmeisiin kykenevä ja vaikeuksien yläpuolella oleva yli-ihminen. Myös minä kohtaan vaikeuksia, joista en selviä yksin. Tarvitsen päivittäin valtavasti tukea muilta ihmisiltä kyetäkseni vastustamaan sairautta.

Viime viikkoina olen saanut huomata syömishäiriömörön nostavan jälleen päätään. Jo rutiineiksi muuttuneet ruokailuni ovat alkaneet tuntua vaikeammilta. Raejuusto on levinnyt pitkin lautasta, pöytä on täynnä leivänmurusia, margariini on pyyhkiytynyt paperiin, jogurttiannokseni on jäänyt yhä vajaammaksi ja kattilan pohjalle on jäänyt keittoa. Myös yleinen ahdistuneisuuteni paitsi ruokailutilanteissa myös muuten on pahentunut. Painonnousu ja yksinäiset aamupäivät ovat saaneet minussa aikaan itkukohtauksia. Vaikeuksia kohdatessa olisi ollut helppo antaa sairaudelle periksi ja ajautua kokonaan sen vietäväksi. Minä kuitenkin päätin valita toisin.

Kaikki alkoi siitä, kun kitarakurssilla uskalsin pyytää opettajaltamme apua. Tästä merkityksellisestä kitaratunnistani kirjoitinkin edellisessä tekstissäni. Joka tapauksessa tämä sai aikaan lumipalloefektin ymmärtäessäni, että minulla on oikeus, ja minun suorastaan kuuluu pyytää apua, kun en pärjää yksin. Eilisessä hoitokokouksessani sitten puhuin lääkärille ja hoitajalle ahdistuksestani. Mietimme yhdessä keinoja, jotka voisivat helpottaa oloani. Tänään pyysin enemmän tukea isältäni ruokailutilanteisiin, jotta saisin tarkemmin syötyä kaiken ateriasuunnitelmaani kuuluvan ja jotta sairauden ääni olisi yhdessä helpompi vaientaa.

Vaikka avun pyytämisestä seurasikin siis vain positiivisia asioita, ei se kuitenkaan minulle ollut mikään helppo asia. Tähän ongelmaan ovat varmasti törmänneet paitsi sairastavat myös syömishäiriötä sairastavien läheiset ja heitä hoitavat tahot. Miksi syömishäiriötä sairastavan on sitten niin vaikea pyytää ja ottaa apua vastaan?

Ensinnäkin sairastava haluaa viimeiseen asti uskoa ja uskotella itselleen ja muille, että hän pärjää kyllä. Sairauden vuoksi kaikesta pitäisi selvitä yksin, ja tämän vuoksi usein myös hoitoon hakeutuminen pitkittyy. Yksin pärjäämisen harha on minullakin ollut vahva. Vaati pitkän aikaa vaikeaa sairastamista, ennen kuin uskalsin myöntää edes omille vanhemmilleni, että minulla ei ole kaikki kunnossa. Sairauden väitteet siitä, että pitäisi pärjätä aina omin neuvoin, eivät kuitenkaan ole totta. Jokainen ihminen tarvitsee toista ihmistä. Lapsikaan ei kasva terveeksi aikuiseksi ilman muita ihmisiä.

Toisaalta anoreksiaa sairastava pitkittää hoitoon hakeutumista ja avun pyytämistä myös sen vuoksi, että haluaa ikään kuin suojella sairauttaan. Väitänkin, että harvaan sairauteen on yhtä voimakasta tunnesidettä, oikeaa viha-rakkaus-suhdetta, kuin anoreksiaan. Vaikka sairaudesta haluaakin eroon, luopuminen tuntuu pelottavalta. Sairastava pelkää luopua kontrollista ja tutulta tuntuvalta maailmasta. Todellista elämän hallintaa on kuitenkin se, että pystyy tekemään itsenäisesti päätöksiä, eikä tottele sairauden käskyjä. Ja joskus elämässä tarvitaan benji-hyppyjen kaltaisia tekoja, siis rohkeutta heittäytyä ja katsoa, mitä siitä seuraa ilman jatkuvaa varmistelua. Ja usein tämä hyppy vaatii toisen ihmisen, joka tuuppaa liikkeelle.

Tietysti avun pyytämistä vaikeuttaa entisestään se, että sairaus usein hämärtää syömsihäiriötä sairastavan todellisuuden tajua. Omaa tilannettaan ei useinkaan näe realistisesti ja kuvitelmat omista voimista vaikuttaa tilanteeseensa liioitellaan. Sairastavan kuva omasta kehosta on usein vääristynyt eikä hän tämän vuoksi hahmota oman tilanteensa vakavuuttaa. Usein etenkin sairauden alkuvaiheessa sairastava saattaa kuvitella pystyvänsä lopettamaan laihduttamisen ja nostavansa painoa kotioloissa, vaikka konkreettiset faktat ja teot osoittaisivat jotain ihan muuta. Yleensä sairastava myös vähättelee omia oireitaan. Tällöin olisi hyvä, että jokaisella sairastavalla olisi ympärillään luotettavia ihmisiä, mieluiten sekä läheisiä että hoitavia henkilöitä, jotka voisivat realisoida sairastavan käsitystä tämän  tilanteesta.

Kun sitten oma tilanne ja avuntarve ymmärretään, on siitä muille puhumiseen vielä pitkä matka. Anoreksiaa sairastavan on usein nimittäin perfektionististen ja vaativien persoonallisuuden piirteiden vuoksi erityisen vaikeaa näyttää omia heikkouksiaan muille. Sairaus on saattanut saada alkunsa siitä, että sairastava pyrkii vakuuttelemaan itseään tai muita siitä, että on vahvempi kuin muut pystyessään kieltäytymään ruoasta ja kyetessään rääkkäämään kehoaan äärimmäisiin suorituksiin asti. Sairastuessaan kuka tahansa kuitenkin pystyy tähän, eikä siinä ole mitään hienoa. Sen sijaan parantuminen ja syömishäiriötä vastaan taistelu vaatii voimia ja vahvuutta. Uskon, että jokaisesta kyllä löytyy tämä tarvittava voima, mutta usein niiden esiin kaivamiseen tarvitaan muita ihmisiä.

Ennen kaikkea avun pyytäminen on syömishäiriöisestä kuitenkin vaikeaa sen vuoksi, että taas jälleen kerran, sairastava tuntee itsensä arvottomaksi. Sairastavan mielestä hän ei ole ansainnut apua. Sairastava saattaa jopa syyllistää itseään sairaudestaan ja ajatella, että on ansainnut kokemansa kärsimyksen. Tämän väitteen järjettömyyden voi kuitenkin havaita ulkoistamalla asian. Olisiko ystäväsi ansainnut Sinun kokemasi helvetin? Olen sitä mieltä, että jos maailmassa jaettaisiin rangaistuksia oikeudenmukaisesti, olisi tämä aikalailla erilainen paikka asua ja olisivat elämän taakat jakautuneet eri tavalla.

Syömsihäiriöön sairastunut saattaa myös pelätä, että jos hän näyttää heikkoutensa muille, niitä käytetään aseina itseä vastaan. Syömishäiriö nimittäin heikentää usein luottamusta muita ihmisiä kohtaan. Pyrkiessään suojelemaan itesään anoreksiamörkö yrittää vakuutella sairastavaa siitä, että muut ihmiset ovat häntä vastaan. Tällöin muiden hyväksi tarkoitettu apu tai tuki saatetaan kokea uhkaavana.

Lopuksi haluaisinkin muistuttaa syömishäiriötä sairastavien läheisiä siitä, että avun tuputtaminen väkisin harvoin tuottaa toivottua tulosta. Tämä saa aikaan torjuntareaktion, joka pahimmillaan saattaa johtaa vain avun vastustamiseen ja sairauden vahvistumiseen. Myös minua on yritetty hoitaa väkisin, ja tänä aikana koen sairauteni vain pahentuneen. Sairastavan täytyy olla riittävän kypsä ollakseen valmis hyväksymään oman avun tarpeensa ja kyetäkseen hyötymään siitä. Tärkeintä on, että apua ja tukea on tarjolla silloin, kun sairastava on valmis ottamaan sitä vastaan.

Haluaisinkin muistuttaa kaikkia siitä, että vaikka sairaus muuta väittääkin, on viisautta se, että ymmärtää, milloin tarvitsee apua. Ja rohkeus taas on sitä, että tämän tarpeen huomattuaan uskaltaa apua pyytää ja ottaa vastaan. Jokainen meistä on nimittäin ansainnut hädän hetkellä tarvitsemansa avun, myös minä ja Sinä.

<3: Ida

Hyvä, parempi, paras?

Eilen syksyn ensimmäisellä kitaratunnilla tipahdin niin sanotusti kärryiltä.  Eikä se ollut mikään ihme, olinhan eksnyt ryhmään, jossa muut olivat soittaneet pidempään kuin minä olen elänyt. Vaikka syy oli niinkin ymmärrettävä, kuin harjoituksen ja kokemuksen puute, tuntui pahalta olla suuren osan tunnista pihalla kuin variksenpelätin. Minunhan pitää pärjätä hyvin kaikessa, mihin ryhdynkään, vai pitääkö?

Anoreksiaa sairastavat ovat usein persoonallisuudestaan kovin vaativia itsensä suhteen. Anoreksia uskottelee sairastavalle, että tämä ei ole ikinä riittävän hyvä. Itselleen pitää todistella omaa riittävyttään jatkuvasti. Anoreksia syyllistää sairastunutta jokaisesta pienestäkin virheestä tai inhimillisyyteen kuuluvasta puutteesta ja saa sairastavan tuntemaan itsensä huonommaksi muut.

Usein raju laihduttaminen lähteekin halusta olla jossakin todella hyvä, jos ei paras. Myös itselläni laihduttaminen alkoi jonkinlaisesta kokeilusta, kuinka pitkälle pystyisin menemään. Olen ollut aina rakenteeltani hoikka, ja saanut sen osalta huomiota muilta. Kun ymmärsin, että ahkerasta pänttäämisestä ja harrastamisesta huolimatta, löytyisi aina minua parempia opiskelijoita, muusikoita, taiteilijoita ja näyttelijöitä, halusin kokeilla, voisinko olla edes laihduttamisessa parempi kuin muut. Toisilla sairastuminen lähtee pienestä terveellisestä muutaman kilon painonpudotuksesta, joka riistäytyy käsistä. Minulla perfektionismi ja tavoitteet äärimmäisestä suorituksesta olivat mukana alusta lähtien, tai ainakin hyvin pian.

Tämä anoreksiaa sairastavan vaativuus näkyy lopulta ihan kaikessa. Olen aina ollut esimerkiksi hyvä kirjoittamaan, mutta sairastuttuani en hyväksynyt enää äidinkielen aineista itselleni muita kuin kymppejä. Harrastukset, kuten pianonsoiton, joissa en kokenut olevani riittävän hyvä, lopetin. Minun tuli aina olla koulumme näytelmissä päärooleissa, jotta olisin saanut tuntea olevani paras, vaikka roolijaot eivät meillä koskaan menneetkään taitojen mukaan. Asetin opiskeluihin itselleni korkeita tavoitteita, enkä hyväksynyt tenteistä itselleni enää muita kuin täyden pisteen suorituksia. Eilen kitaratunnilla vaativa anoreksia jälleen nosti päätään: minun täytyy harjoitella enemmän, jotta pääsen loistamaan ryhmässä taidoillani. Onneksi nyt kykenin jo vaientamaan sen äänen.

Erityisesti vaativuus itseäni kohtaan minulla, kuten yleensäkin anoreksiaa sairastavilla, kulminoituu kuitenkin ruokailutilanteissa ja liikunnassa. Aloittaessani syömiseni rajoittamisen, vein sen hyvin pian äärimmäisyyksiin. Tein itselleni listoja sallituista ja ehdottomasti kielletyistä ruoista ja asetin itselleni kalorirajoja, joita en saanut ylittää. Tämä on käsittääkseni hyvin tyypillistä anoreksiaa sairastavilla. Kiellettyjen ruokieni lista paisui paisumistaan, kunnes syömiseni oli lähes olematonta. Muiden edessä en aluksi pystynyt syömään häpeän vuoksi ollenkaan aluksi, ja kouluruokailu jäi kokonaan pois. Myöhemmin tilanne kääntyi päälaelleen: en sallinut itselleni mitään syötävää tai edes juotavaa yksinollessani. Painon suhteen asetin itselleni, järjellä ajateltuna käsittämättömiä, tavoitteita ja syyllistin itseäni, jos en niitä saavuttanut. Liikunnan suhteen sovin itseni kanssa tiettyjä, jälleen järjellä ajateltuna käsittämättömiä, aikatauluja, joissa minun tuli pysyä.

Tämä tavoite olla mahdollisimman "hyvä" anoreksiassa aiheuttaa yleensä kilpailua myös sairastavien kesken esimerkiksi osastolla. Kaikki haluavat olla huonoimmassa kunnossa, painaa vähiten, liikkua eniten, syömisen olevan itselle kaikista vaikeinta ja niin edelleen. Usein tällaisissa yhteisöissä toisten sairaat tavat tarttuvatkin helposti muihin potilaisiin. Tahtoisin kuitenkin muistuttaa kaikkia sairastavia siitä, että tässä kilpailussa ei ole voittajaa. Aina löytyy joku vielä sairaampi, ja jos siihen kilpailuun lähtee, odottaa tien päässä vain hauta. Kilpailu on myös turha, sillä kaikki ovat yhtälailla psyykkisesti sairaita, eikä sairauksia voi ylipäätään verrata. Tämä sairaudella kilpailu kuuluu nimenomaan syömishäiriöihin, mutta on yhtä järjetöntä kuin kilpailu siitä, kuka on paras alkoholisti.

Kun sitten anoreksiaa sairastava vihdoin on toipumassa, kuten minä nyt, vaativuus itseä kohtaan, astuu mukaan jälleen. Kaiken pitäisi sujua täydellisesti. Toipumisen tulisi olla yhtä nousukiitoa ylöspäin, jota se ei kuitenkaan ole. Tämä vaativuus tarkoittaa esimerkiksi ateriasuunnitelman noudattamista täydellisesti. Kaikki listan ulkopuolinen syöminen tuntuu vaikealta, ja aiheuttaa ahdistusta. Kun listasyömisestä sitten joskus poikkeaa, syyllistää sairaus jälleen. Painon nostamisen suhteen asetetut tavoitteet tulisi saavuttaa täydellisesti, heitto sadan gramman verran suuntaan tai toiseen aiheuttaa syyllisyyttä ja pelkoa kaiken epäonnistumisesta. Jopa jokaisesta anorektisesta ajatuksesta huomaan yhä tuntevani syyllisyyttä; eihän niin saisi ajatella, se on väärin. Poliklinikan tapaamiseenkin on tullut minulle usein painajaismaisia tilanteita, sillä koskaan ei saisi mennä tapaamiseen epäonnistuneena. Parantumisestakin tulee siis suorittamista. Jos ei voi olla enää hyvä sairaudessa, tulee olla hyvä parantumisessa. Kuten jokainen parhaansa yrittänyt sairastava on saanut todeta, toipuminen on kuitenkin hankala, monimutkainen ja pitkä prosessi, eikä se etene suoraviivaisesti.

Omia heikkouksiaan on paitsi vaikea hyväksyä ja näyttää itselleen, vielä vaikeampi näyttää toisille. Tämä näkyy usein anoreksiaa sairastavan vaikeutena hakeutua hoitoon ja omien ongelmien vähättelynä. Ensimmäisellä osastokierroksellani tunsin huonommuutta, koska en ollut yhtä alipaianoinen kuin huonekaverini, ja käsitin oman roolini lähinnä muiden tukijana ja ajattelin, että minun tulee olla hyvä esimerkki muille. Jos koulussa sain mielestäni liian huonon arvosanan, en häpeältäni sitä uskaltanut myöntää, vaan hymyilin vain muka tyytyväisyytenä. Myös tänne blogiini, jossa pyrin kirjoittamaan tilanteestani kuitenkin mahdollisiman rehellisesti, minun on vaikea kirjoittaa epäonnistumisistani. Jopa terapiakäynneilläni pelkään kertoa vaikeuksistani, joita olen kohdannut. Apua on siis vaikea pyytää kaikissa asioissa. Minulta vaati eilen kitaratunnilla valtavasti rohkeutta sanoa, että en ymmärrä, ja pyytää opettajalta neuvoa sointuotteiden löytämiseen.

Nielin kuitenkin ylpeyteni, ja paitsi pyysin ison ryhmän edessä apua, jäin tunnin jälkeen neuvottelemaan opettajan kanssa siitä, olisiko hieman matalampitasoinen kursii minulle sopivampi. Itsetuntoni kuitenkin ehti kokea kolauksen eilen kitaratunnilla tajutessani, että olen ryhmän heikoimpia lenkkejä ja sairaus ehti syyllistää harjoittelutauostani kesäloman aikana. Myös tavoitteet ja tulevat harjoitusaikataulut alkoivat pyöriä mielessäni. Kotiin ehdittyä jokin kuitenkin ehti muuttua.

Mikään ei olisi voinut nimittäin epäonnistumisen kokemuksen jälkeen piristää minua enempää kuin etukäteen tullut nimipäiväkortti rakkailta isovanhemmiltani. Siinä luki: "Olkoon päiväsi täynnä ylpeyttä siitä, kuka olet ja iloista odotusta siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan." Tajusin jotain korvaamattoman arvokasta: Kaikessa ei tarvitse olla paras, ei edes hyvä, ja silti se ei tee minusta ihmisenä yhtään huonompaa. Ylpeänä siis totean: minä olen joka tapauksessa hyvä, vaikka en (vielä) osaakaan soittaa kitaraa kunnolla.

<3: Ida

Kylläisyydestä ja nälän tunteesta: pelosta omien tarpeidensa kuuntelemiseen

Nälkä ja kylläisyyden tunne ovat terveelle ihmiselle luonnollisia tuntemuksia ja kehon viestejä, joihin ei useinkaan kiinnitä sen kummempaa huomiota. Anoreksiaa sairastavassa ne kuitenkin herättävät monia ajatuksia,  jotka saavat aikaan ristiriitaisiakin tunteita. Itsekin tiistain ravitsemusterapeutin käynnillä käytin aikaa näiden tuntemusten pohtimiseen. Seuraavassa paneudun siihen pelon tunteeseen, jota syömishäiriössä kylläisyyden tunne aiheuttaa, pyrin kumoamaan joitakin kylläisyyden tunteeseen liittyviä harhaoletuksia ja kerron, miten nälän ja kylläisyyden tunteen normalisoiminen on mahdollista.

Anoreksiaa sairastavasta kylläisyyden tunne herättää siis usein pelkoa ja ahdistusta. Kuten monen muunkin asian sairastunut liittää tämän tunteen yleensä (virheellisesti) lihomisen pelkoon. Käsityksen virheellisyyteen palaan hieman myöhemmin. Joka tapauksessa tämän ajatuksen vuoksi aterian jälkeinen olo koetaan sairastavien keskuudessa usein vaikeana. Siksi olisikin hyvä, että aterian jälkeen syömishäiriötä sairastava olisi varannut ruokailun jälkeiseksi ajaksi jotain miellyttävää tekemistä, joka rauhoittaa tai vähentää ahdistusta viemällä ajatukset muualle ja joka estää aterian kompensoimisen. Myös esimerkiksi puhuminen jonkun kanssa, mikäli se on mahdollista tai muu tunteiden purkamiskäytäntö, kuten kirjoittaminen, on suotavaa. Osastolla on käytössä lounaan ja päivällisen jälkeen yhteinen lepohetki, jolloin kokoonnutaan yleisiin tiloihin.

Kylläisyyden tunne on anoreksiaa sairastavalle myös siksi vaikea, että hän pyrkii vaalimaan nälän tunnetta. Tällöin sairastavalla suhtautuminen kylläisyyden ja nälän tunteeseen ovat menneet ikään kuin päälaelleen: sairastava pitää nälkää positiivisena ja kylläisyyden tunnetta negatiivisena. Usein nälän tunteesta on tullut sairastavalle ehdoton edellytys syömiselle. Itselläni tämä on johtanut esimerkiksi ateriavälejen pitkittämiseen. Myöhemmin kuitenkin kerron siitä, miksi nälän tunteen saavuttamiseen ruokamäärän vähentäminen tai aterioiden jättäminen välistä ei ole ratkaisu.

Lähes poikkeuksetta anoreksiaa sairastava myös ajattelee tuntiessaan kylläisyyttä, että on syönyt liikaa. Tämän vuoksi olo tuntuu siltä, että on tehnyt jotain väärää, ja sairaus alkaa syyllistää. Tämä ajatus tulee kylläisenä joka tapauksessa, vaikka olisi syänyt aivan samalla tavalla kuin ennenkin, mutta korostuu entisestää, jos sairastava on syönyt jotenkin edellisistä poikkeavaa. Itselläni esimerkiksi listasyömisestä poikkeaminen saa lähes poikkeuksetta minut tuntemaan, että nyt olen syönyt liian paljon, vaikka todellisuudessa olisin syönyt liian vähän.

Pelko siitä, että on syönyt liikaa saattaa saada anoreksiaa sairastavan jopa pakokauhun valtaan. Tämä kauhu johtuu paitsi lihomisen pelosta, myös kontrollin menettämisen pelosta, josta olen kirjoittanut useasti myös aikaisemmin. Syömishäiriöstä kärsivä pelkää, että on menettänyt kontrollinsa syömisiinsä, itseensä ja sitä kautta myös koko elämäänsä. Kylläisyyden tunne ja siitä seuraava ahdistus tuo anoreksiaa sairastavalle kaaoottisen olon ja hän pelkää menettävänsä hallinnan itseensä.

Kylläisyyden tunteen ja lihomisen välinen yhteys ei kuitenkaan siis pidä paikkaansa. Lihominen tarkoittaa jatkuvaa yli tarpeidensa energian saantia. Sillä ei ole mitään tekemistä kylläisyyden tunteen kanssa. Kylläisyyden tunne nimittäin kertoo nimittäin yksinkertaisimmillaan siitä, että vatsalaukku on täynnä. Ja vatsalaukunhan voi täyttää väliaikaisesti vedellä, joka ei sisällä tunnetusti lainkaan kaloreita. Jos asiaa miettii hieman tarkemmin, ymmärtää myös sen, että jos ihminen lihoisi joka kerta, kun on kylläinen, suurin osa maailman ihmisistä olisi hyvin painavia -syöhän suurin osa ihmisistä itsensä kylläiseksi monta kertaa päivässä. Vastaavasti nälän tunne ei tarkoita laihtumista.

Itseasiassa kun ihminen uskaltaa syödä itsensä kylläiseksi ja oppii kuuntelemaan omia nälän tuntemuksiaan, on myös pelko kontrollin menettämisestä turha. Tällöin keho nimittäin oppii viestimään siitä, milloin se on saanut riittävästi ravintoa, keho pääsee pois jatkuvasta hälytystilasta ja nälän tunne muuttuu säännöllisemmäksi, eli sitä ei tarvitse erikseen mitenkään "vaalia" ateriavälejä pitkittämällä tai syömistä vähentämällä, ja riski ahmimisesta katoaa tai ainakin pienenee huomattavasti. Tällöin myös siis pelko nälän menemisestä pois on turha.

Pelko  siitä, että kylläisyyden tunne viestisi liiasta syömisestä tai lihomisesta, on siis perusteeton. Mistä kylläisyyden tunteeseen sitten tulisi suhtautua? Itseasiassa kylläisyyden tunteen tulisi olla tavoiteltava olotila jokaisen aterian jälkeen. Jos on käyttänyt riittävästi suolaa, juonut sopivasti (eikä täyttänyt vatsalaukkuaan vedellä) ja syönyt monipuolisesti, kertoo kylläisyyden tunne yksinkertaisesti siitä, että on syönyt sopivasti. Tällöin elimistön tarpeet on tyydytetty vähäksi aikaa, kehon viestiin eli nälän tunteeseen on vastattu ja ihminen on saanut riittävästi energiaa jälleen jaksaakseen seuraavaan ateriaan asti.

Miten hyvän kylläisyyden tunteen sitten voi saavuttaa? Pääpiirteittäin asia todella on siis niin yksinkertainen. Kehon normaalit signaalit voivat siis palata, kun niihin vastaa asianmukaisella tavalla: eli siis syö silloin kun on nälkä, ja lopettaa syömisen tuntiessaan olonsa kylläiseksi. Aliravitsemustilassa kehon viesteihin ei kuitenkaan kannata eikä voikaan vielä sokeasti luottaa. Paitsi että sairaus pyrkii hämäämään ajatuksen kulkua ja vääristää omaa tunnetta nälästä ja kylläisyydestä, myös alipaino ja aliravitsemustila jo itsessään ovat esteitä luottaa näihin kehon viesteihin sokeasti.

Miten aliravitsemustila sitten muokkaa kehon signaaleja kuten nälkää? Ensinnäkin aliravittu keho on ikään kuin jatkuvassa hälytystilassa, ja sillä on jatkuvasti nälkä. Tilannetta voi verrata esimerkiksi tulipaloon: keho on tulessa ja ravinto on sen sammuttamiseen vaadittavaa vettä. Tällöin voi käydä niin, että kun keholle alkaa pikkuhiljaa antamaan enemmän ravintoa, se alkaa mahdollisimman tehokkaasti innoissaan täyttämään kehon tarpeita ja vaatii yhä enemmän ja enemmän ruokaa. Kun olo on jatkuvasti nälkäinen, hiipii sairastavan mieleen usein tuttu pelko kontrollin menettämisestä: mitä jos en hallitsekaan enää syömistäni, mitä jos syön liikaa, mitä minussa tapahtuu, kun nälkäni on pohjaton?

Edellä kuvailemani pelot ovat ymmärrettäviä huolia, mutta lääkkeenä ei ole syömisen pienentäminen uudelleen, kuten moni sairastava saattaa virheellisesti kuvitella, vaan riittävä täsmäsyöminen. Täsmäsyömisessä voi olla apuna esimerkiksi ravitsemusterapeutin ja potilaan yhdessä laatima ateriasuunnitelma. Kun keho tottuu siihen, että se saa säännöllisesti energiaa, se kyllä rauhoittuu ja oppii luottamaan pikkuhiljaa siihen, että se saa ravintoa myös jatkossa.

Anoreksiaa sairastava saattaa myös tuntea olonsa kylläiseksi pidempään kuin normaalipainossa oleva terve ihminen sen vuoksi, että kuten elimistön toiminnot yleensä, aliravitsemustilassa myös ruoansulatus toimii hitaammin. Tällöin ruoka pysyy ikään kuin mahalaukussa pidempään ja elimistö saa sitä ravintoaineita käyttöönsä hitaammalla tahdilla. Tilannetta vaikeuttaa entisestään se, että aliravitsemustilaan liittyy usein ummetusta, mikä saa tuntemaan olon yhä täydemmäksi. Jo valmiiksi kylläinen olo lisää usein vaikeutta syödä, mutta kylläinen olo ei ole tällöin merkki siitä, että elimistöllä olisi kuitenkaan riittävästi energiaa käytössään, ja tällöin on tärkeää syödä, vaikka aluksi mekaanisesti, ateriasuunnitelmansa mukaan kyseenalaistamatta syömisen tarvetta.

Toisaalta sairastavalta saattaa myös olla kadonnut nälän tunne kokonaan. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kun kehon signaalit on tarpeeksi usein sivuutettu, ne eivät  enää kannata. Ilmoittamalla nälän tunteesta keho pyrkii viestimään, että se tarvitsee lisää ravintoa. Kun tähän kehon viestiin sitten ei vastata ja se sivuutetaan tarpeeksi monta kertaa, se yksinkertaisesti jää tulematta. Lisäksi voi olla niin, että kun sairatava on kieltänyt itseltään nälän tunteen, hän ei enää tunnista tai ainakaan halua tunnistaa sitä.

Aliravitsemustilan korjaantuminen ja riittävä täsmäsyöminen saavat kehon normaalit viestit onneksi palaamaan normaaleiksi. Kun tämä tilanne on saavutettu, tulisi ihmisen pyrkiä kuuntelemaan kehoaan ja tuntemuksiaan. Miten terve, luotettava kylläisyyden tunne on sitten mahdollista saavuttaa? Tärkein asia on niinkin yksinkertainen, kuin että tulee syödä riittävästi. Anoreksiaa sairastava pyrkii usein määrittelemään itselleen sopivan annoskoon etukäteen ja rajoittaa sen yhä vain pienemmäksi ja pienemmäksi. Tällöin ateria ei tyydytä tarpeita, eli tavoitetta kylläisyyden tunteesta ei ole saavutettu.

Toinen lähes yhtä tärkeä asia on, että tulee syödä säännöllisesti. Jos ruokaväli venyy turhan pitkäksi, nälkä kasvaa liian suureksi, eikä sitä enää tunnu sammuttavan mikään. Tällöin jos lounas jää esimerkiksi väliin, ei nälkä poistukaan enää normaalilla päivällisellä ja riskinä on ahmiminen. Sen sijaan kun keho tottuu siihen, että ruokaa tulee tietyin väliajoin, se oppii viestittämään kylläisyyden tunteella, kun ravintoa on saatu riittävästi ja vastaavasti nälällä, kun on jälleen aika syödä.

Kolmanneksi aidon kylläisyyden kannalta tärkeää olisi, että söisi mahdollisimman monipuolisesti ravintoympyrän kaikista lohkoista. Tällöin kylläisyyden tunne pysyy pidempään eikä erilaisia himoja synny. Esimerkiksi rasvaton ruoka täyttää vain hetkellisesti. Myös riittävä suolan käyttö on yhteydessä kylläisyyden tunteeseen.

Lisäksi aidon kylläisyyden tunteen kannalta olennaista on, että pureskelee ruokansa huolellisesti. Muussa tapauksessa, jos isot palat täyttävät vatsa laukun, täyttyy se nopeasti, jolloin hetkellisesti tuntee kyllä olonsa kylläiseksi, jolloin lopettaa syömisen liian aikaisin, ja nälkä hiipii pian uudelleen. Samasta syystä on tärkeää nauttia ruoan kanssa sopivasti nestettä, mutta ei täyttää vatsalaukkuaan pelkällä vedellä.

Aidon kylläsyyden tunteen saavuttamiseksi olisikin tärkeää erottaa oikea, aito kylläisyyden tunne. Mekaanisen täyden olon kun saa aikaan vaikka täyttämällä vatsansa vedellä. Usein myös syömishäiriötä sairastava päättää etukäteen, minkä ruokamäärän tulisi riittää hänelle, jolloin aito kehon signaalien kuunteleminen jää pois.

Häiriintyneiden viestien vuoksi aluksi syömishäiriötä sairastava tarvitseekin usein avukseen ateriasuunnitelmaa, johon on listattu hänelle sopivat ruokamäärät, joiden avulla normaali kylläisyyden ja nälän tunteet on mahdollista saavuttaa. Lopulta tavoitteena tulisi kuitenkin olla kehon viestien kuunteleminen. Tälllöin kylläisyyden tunteeseen liittyvät pelot ovat turhia. Lopultahan nälkä ja kylläisyys  ovatkin vain kehon signaaleja. Kuten monen muunkin asian osalta, tässäkin suhteessa toipuminen edellyttää siis oman itsensä, omien tarpeidensa kuuntelemista. Ja avain toipumiseen on jälleen niinkin ihmeellinen kuin riittävä ja säännöllinen syöminen.

Hyvää ruokahalua!
<3: Ida

Ateriasuunnitelma isommaksi -ahdistuksesta voittajaksi!

Tänään ymmärsin jälleen olevani tilanteessa, jossa lisäykset ateriasuunnitelmaani ovat tarpeen. Silti niistä päättäminen ja ajatus suuremmasta ruokamäärästä tuntui ahdistavalta ja herätti monenlaisia (sairaita) ajatuksia ja pelonsekaisia tunteita. Terveen ihmisen näkökulmasta lienee selvää, että jos tavoitteena on painon nousu, edellyttää se syömisen lisäämistä, jos tavoitetta ei saavuta. Syömishäiriötä sairastava taas yrittää välttää tätä viimeiseen asti ja pelkää ruokamäärän nostamista. Seuraavassa yritän hieman selventää sitä, miksi ruokamäärien kasvattaminen on sairastavalle vaativaa, millaisia tunteita se herättää ja ennen kaikkea mitä se vaatii ja miten se kuitenkin on mahdollista.

Ensinnäkin muutosten tekeminen ruokavalioon on sairastavalle vaikeaa, sillä tutussa ja vanhassa pysyminen tuntuu turvallisemmalta. Muutokset ovat yleensäkin ihmiselle vaikeita, mutta sairastavalle tutut, sairaatkin, rutiinit ja käyttäytymismallit luovat järjestystä kaaokseen ja turvallisuuden tunnetta sairauden aiheuttavien pelkojen keskelle. Pitkään sairastavalle sairaista kuvioista ja liian vähäisestä syömisestä on siis muodostunut tapa tai rutiini, josta poikkeaminen aiheuttaa ahdistusta. Syömisen lisääminen edustaa hyppyä tuntemattomaan, ja on sairastavan päässä yhtä suuri riski kuin terveelle ihmiselle jokin suuri elämän muutos, jonka vaikutuksia ei voi tietää etukäteen.

Anoreksiaa sairastavan pelot mahdollisista seurauksista koskevat ennen kaikkea lihomista tai painon nousua. Anoreksiaa sairastavan suurin pelko on painon hallitsematon nousu. Ja hän kuvittelee, että pienikin syömisen lisäys johtaa painon räjähtämiseen, joka jatkuu loputtomiin. Tämän vuoksi hän pyrkii aina syömään ikään kuin varmuuden vuoksi liian vähän, jotta paino ei vain nousen liikaa tai liian nopeasti. Pelkoa painon noususta ymmärtää paremmin, kun ymmärtää, mitä kaikkea siihen sisältyy. Painon nousuun liittyvästä ahdistuksesta olen kirjoittanut aikaisemminkin.Sairastavia haluan kuitenkin muistuttaa siitä, että pelko painon hallitsemattomasta noususta on usein perusteeton. Elimistömme on siitä fiksu, että se kiihdyttää aineenvaihduntaa ja täten kulutusta, kun uskaltaa syödä hieman enemmän. Lihominen edellyttää jatkuvaa yli tarpeidensa syömistä ja sen jatkuvaa lisäämistä.

Painon noustessa ja syömistä lisäämällä anoreksiaa sairastava joutuu kohtaamaan monia tunteita, jotka on piilottanut oireilunsa taakse. Kun syö liian vähän, elää ikään kuin sumussa eikä jaksa pohtia sairauden taustalla olevia tekijöitä tai tuntea oikeastaan mitään. Kun sitten syöminen normalisoituu, puskevat monet negatiivisetkin tunteet esiin. Lisäksi hiilihydraattien puute aiheutta elimistöön ketoositilan, jolloin sairastava saattaa tuntea itsensä ylienergiseksi. Kun sitten tästä tilasta päästään yli, voi olo olla jopa masentunut.

Ylienergisen olonsa lisäksi anoreksiaa sairastava pyrkii liian vähäisellä syömisellä vaalimaan nälän tunnetta. Jos nälkä ei ehdi tulla ennen seuraavaa ateriaa, anoreksiaa sairastavan on vaikea antaa itselleen lupaa syödä. Tällöin syömishäiriöön sairastuneen mielessä nälän tunne on saanut positiivisen latauksen ja vain sen turvin hän pystyy antamaan itselleen oikeutuksen syödä. Voin kuitenkin vakuuttaa, että elimistö tottuu suurempaan ruokamäärään, ja nälän tunne ehtii tulla ennen seuraavaa ateriaa kuten ennenkin. Itse asiassa nälän tunne usein lisääntyy, kun keho saa ravintoa ja alkaa toiveikkaana täyttää elimistön tarpeita. Aliravittuna keho on nimittäin ikään kuin jatkuvassa hälytystilassa, eivätkä nälkäsignaalit useinkaan toimi normaalisti. Tämä voi tarkoittaa sitä, että sairastavalla on jatkuvasti nälkä, tai yhtälailla sitä, että nälän tunne katoaa kokonaan, kun siihen ei vastata. Joka tapauksessa nälän tunteen normalisoimiseen ainoa tie on riittävä täsmäsyöminen.

Toisaalta sairastava haluaa vaalia nälän tunnetta ja pahaa oloaan, joka liian vähäisestä syömisestä johtuu, koska hän ajattelee, ettei ansaitse parempaa oloa. Tämä liittyy itsestä huolehtimisen vaikeuteen ja pyrkimykseen rankaista itseään ja kertoo jälleen heikosta itsetunnosta. Heikon itsetunnon vuoksi sairastava myös uskoo, että ei ole ansainnut ruokaa, ja määrittelee nälän tunteesta riippumatta usein etukäteen, minkä määrän on ruokaa ansainnut ja hilaa tuota rajaa jatkuvasti alemmaksi. Tällöin itselle määriteltyjen rajojen ylittäminen tuntuu väärältä ja aiheuttaa syyllisyyttä.

Syömisen lisäämiseen liittyy myös pelko kontrollin menettämisestä. Kontrolloimalla painoaan ja syömistään sairastava tuntuu, että hän hallitsee myös elämäänsä. Syömisen suhteen moni syömishäiriöinen tuntuu ajattelevan niinkin mustavalkoisesti, että jos hän hellittää hiukan kontrollia syömisistä, hän menettää kontrollin kokonaan. Haluan kuitenkin muistuttaa, että jos kontrollin menettämisellä tarkoitetaan liian paljoa syömistä, on ahmimimisriski huomattavasti suurempi silloin, kun syö jatkuvasti liian vähän kuin jos syö riittävästi ja lisää kontrolloidusti syömismääriään. Ja eikö kontrollia ole pikemminkin juuri se, että pystyy itse hallitusti tekemään muutoksia niin syömisten kuin muidenkin elämän osa-alueiden suhteen ja päättämään sen avulla omasta hyvinvoinnistaan ja tulevaisuudestaan kuin että antaa sairauden päättää siitä?

Kun sitten on päättänyt ottaa rohkaisevan askeleen ja lisätä syömistä, miten päätös ona mahdollista konkretisoida? Ensimmäinen ajatus ainakin minulla, kuten varmasti usealla muullakin sairastavalla on, että en pysty. Painon nostaminen on ankaraa työtä ja edellyttääkin itsensä ylittämistä. Tätä vaikeuttaa se, että sairastavan itsetunto on usein matala, ja sairaus pyrkii jatkuvasti uskottelemaan sairastavalle, että sen käskyjen noudattaminen on ainoa vaihtoehto eivätkä muutokset ole mahdollisia. Sairastava tuntee usein voimatomuutta, usein jopa epätoivoa, pyrkiessään vastustamaan sairautta, mitä esimerkiksi syömisen lisääminen edllyttää.

On kuitenkin hyvä muistaa, että tunne omasta kykenemättömyydestä on nimenomaan vain sitä, nimittäin tunne. Uskoa omiin mahdollisuuksiinsa voi saada esimerkiksi miettimällä omia aikaisempia onnistumisiaan. Lähes jokainen on vähintäänkin osasto-olosuhteissa joskus kyennyt lisäämään ruokamääriään, vaikka se on tuntunut vaikealta. Jos olen pystynyt aikaisemmin, miksi en pystyisi nytkin? Ylipäätään kaikki kokemukset, vaikka ne eivät liittyisikään syömisen lisäämiseen, joissa on onnistunut, on hyvä pitää mielessä. Tämä saattaa tuntua vaikealta, sillä sairaus usein muistuttaa vain menneistä epäonnistumisista, joihin on kuitenkin turha jäädä roikkumaan.

Kokemuksia onnistumisista on myös mahdollista saada vertaistuen avulla. Itseäni lisäyksiin on rohkaisuut muiden toipumassa olevien anoreksiaa sairastavien esimerkki. Toivon myös, että vastaavassa tilanteissa olevia muutoksen tekemiseen rohkaisisi oma esimerkkini: olenhan vaikeuksista huolimatta pystynyt kasvattamaan ateriasuunnitelmaani.

Myös muu ulkopuolinen tuki on usein tarpeen ruokalisäyksiä koskevan haasteen edessä. Tällaista tukea toivon jokaisen sairastavan saavan esimerkiksi hoitohenkilökunnalta. Sairastava tarvitsee usein vakuuttelua siitä, että lisäykset ovat todellakin tarpeen ja niiden tekeminen on oikein ennen kuin uskaltaa konkretisoida ajatuksensa. Tällaista apua voi saada esimerkiksi ravitsemusterapeutilta. Minä olen saanut lisäksi valtavasti rohkaisua, ja välillä jopa välttämätöntä patistelua lisäysten tekemiseen isältäni.

Vaikka sairastava saisikin tukea lisäysten tekemiseen ruokavalioonsa, aiheuttaa se joka tapauksessa edellä mainitsemiani pelkoja. Sairastavalta vaaditaankin rohkeutta kohdata nuo pelot, joita ateriasuunnitelman kasvattaminen edellyttää. Muut voivat tukea tässä pelon kohtaamisessa, mutta suurin työ on kuitenkin jokaisen sairastavan tehtävä itse.

Pelkojen kohtaaminen vaatiikin rohkeutta ottaa riski ja katsoa, mitä tapahtuu. Tämä on usein sairastavalle vaikeaa, koska riskinsietokyky on matala. Mutta sitähän paraneminen kuitenkin loppujen lopuksi on, nimittäin hyppy tuntemattomaan. Ei voi koskaan varmasti ennustaa, mitä on edessä ja silti on uskallettava ottaa askeleita sitä kohti.

Syömisen lisääminen tulisikin nähdä välineenä eteenpäin pääsemiseen. Jokainen ruoanmurunen, jonka sairastava lisää ruokavalioonsa on askel sairaudesta vapautumiseen. Näiden askeleiden ottamisessa on apuna, jos pystyy pitämään oman tavoitteensa mahdollisimman selkeänä mielessään. Minulle syömisen lisääminen on väline tavoitteeni, eli painon normalisoimiseen ja sitä kautta toipumiseen.

Välillä onkin hyvä pohtia miettimään, mitä syömisen lisäämisellä ja muutosten tekemisellä voi saavuttaa. Apuna voi käyttää vaikka konkreettisesti kynää ja paperia. Kun listaa ateriasuunnitelman kasvattamisen hyviä ja huonoja puolia, voi herätä huomaamaan, että kaikista peloista huolimatta syömisen lisäämisellä voi saavuttaa paljon enemmän kuin mitä on menetettävänä.

Edellä mainitsemani oivalluksen tekeminen kuitenkin edellyttää tietysti sitä, että oma tavoite on oikeansuuntainen. Tämä tarkoittaa sitä, että oma motivaatio muutokseen täytyy olla suurempi kuin kaipaus tutussa pysymiseen. On selvää, että hyppy tuntemattomaan pelottaa jokaista, mutta tuo pelko ei saisi olla suurempi kuin sairaista tavoista saatu turvallisuuden tunne. Muuten muutos ei toisten tuellakaan ole mahdollinen.

Kun oma motivaatio sitten on kohdillaan ja riskin on valmis ottamaan, täytyy syömisen lisäämisen aiheuttamista tunteista vain mennä läpi. Tällöin on hyvä tiedostaa jo etukäteen, että lisäysten tekeminen aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa, mutta ne menevät ohi. Se ahdistus on mahdollista kestää. Jos kuitenkin luovuttaa, eivät ahdistus ja pelko katoa mihinkään, sillä sairaus ei hellitä vaan saa vain vahvistusta sen käskyyn alistumisella.

Mutta kun sairauden aiheuttamasta ahdistuksesta ja vaikeista tunteista pääsee yli, seuraa siitä positiivisia tunteita. Sairauden vastustamisesta tulee voittajaolo. Ja ahdistuksen hetkellä on hyvä pitää mielessä, että mitä voimakkaampi on ahdistus, sitä voimakkaammin taistelee sairauttaan vastaan ja sitä suurempi onnistumisen kokemus sairauden vastustamisesta seuraa. Ahdistus tulisikin nähdä keinona eteenpäin menemiseen. Tällaista aitoa onnistumisen tunnetta ei saa sairauden käskyjen noudattamisesta, ainoastaan sairautta vastaan taistelemisesta. Onnistumisen kokemukset sen sijaan vahvistavat itseluottamusta, mikä helpottaa jatkossa sairautta vastaan taistelemista. Vain näin on mahdollista päästä yli ajatuksesta "en pysty", joka on sairastavan ensimmäinen ajatus ja josta sairaus pyrkii sairastavan vakuuttamaan.

Vaikeista tunteista läpi menemällä on mahdollisuus onnistumisen kokemuksen lisäksi mahdollisuus saavuttaa myös muuta. Sen avulla voi nimittäin todistaa sairaat ajatuksensa vääriksi: paino ei karannutkaan hallitsemattomaan nousuun, kontrolli ei hävinnytkään minnekään, nälän tunne normalisoitui syömisen myötä. Ja lopulta huomaa, että vaikeista tunteistakin pääsee yli. Lopulta ne nimittäin menevät ohi. Lopulta lisäykset eivät enää tunnu ahdistavilta. Niistä muodostuu uusia rutiineja, uusia terveyttä tukevia tapoja vanhojen tilalle, ja ne alkavat tuntua turvallisilta.

Itsellänikin huomaan lisäysten tekemisen aiheuttavan jälleen jo etukäteen tuskastuttavia tunteita. Minua pelottaa, mitä tapahtuu, miten selviän suuremmasta ruokamäärästä ja ajatus painon hallitsemattomasta noususta pelottaa ja sairaus syyllistää minua. Silti tiedän, selviän tästä ja teen oikein. Ja jos minä selviän, selviää kuka tahansa muukin, Sinäkin.

<3: Ida