maanantai 25. marraskuuta 2013

Painoni noususta: eteenpäin hitaasti mutta varmasti

Kirjoitin aikaisemmin ennakkotuntemuksistani ja historiastani liittyen painoni nousuun. Tässä tekstissä palaan aiheeseen kertoen, miten painonnostamisprojektini on käytännössä edennyt ja miten olen päässyt eteenpäin. Kuten edellisessä tekstissäni totesin, on painon nostaminen usein niitä kaikista haastavimpia asioita anoreksiasta toipumisessa, ja tämän vuoksi ajattelin, että omien kokemuksieni jakamisesta  asian osalta voisi olla apua jollekin saman asian kanssa kamppailevalle. Tekstissäni käsittelen periaatteitani liittyen painoni nousuun, kerron projektini etenemisestä käytännössä ja samalla pohdin niitä tekijöitä, jotka minulla lopulta ovat mahdollistaneet onnistumiseni.

Lähtiessäni siis nostamaan painoani kotiuduttuani osastolta, pidin aluksi mielessäni poliklinikan yleisiä tavoitteita. Hyvin pian kuitenkin huomasin, että minun olisi edettävä omaan tahtiini, myös tässä asiassa, sillä paitsi että painoni nousu oli epätasaista oli sen pitäminen tavoitteiden mukaisessa nousussa minulle paitsi äärimmäisen työlästä myös henkisesti hyvin raskasta ja kuormittavaa. Tietyllä tapaa luovuin siis tavoitteistani painon nousuvauhdin suhteen, mutta en silti missään tapauksessa tavoitteestani nostaa painoani. Tavoitteekseni muotoutui nostaa painoni normaaleihin lukemiin omaan tahtiini, yrittäen parhaani ja tehden aina sen, minkä kulloinkin pystyn. Tarkkaan en edes tiedä omaa painoni nousuvauhtia, koska en katso lukemia itse, mutta pääasia minulle on, että etenen.

Periaatteeni, jolla olen painoa sitten nostanut olenkin pitänyt sitä, että eteenpäin on päästävä, vaikka sitten hitaasti. Ja kun edistyminen on  hidasta, täytyy muutosta tapahtua jatkuvasti, eikä takapakkeihin ole varaa. Muutosvauhtia tärkeämpänä olenkin pitänyt nyt nimenomaan tulosten pysyvyyttä, siis sitä, että kun olen kerran jotakin saavuttanut, en menetä sitä heti seuraavan vaikeuden edessä. Ja juuri tämä on se suurin etu, jonka olen kotona painoa nostaessa saavuttanut. Vaikka etenemistahtini on siis ollut huomattavasti hitaampaa kuin osastolla, ei se toisaalta ole johtanut uuteen alamäkeen, kuten minulle aikoinani kävi esimerkiksi pakkohoitoni jälkeen. Tähän pysyvään muutokseen olen pyrkinyt sen oman hyväksymiseni kautta, ja luottanut siihen, että pystyn kestämään painon nousun, kun saan tehdä sen rauhassa omaan tahtiini.

Lähtiessäni sitten painoani nostamaan, toivat minulle turvaa projektini suhteen omat suunnitelmani painonnostamisen toteutuksesta, ravitsemusterapeutin kanssa yhdessä laadittu ateriasuunnitelma sekä tavoitteeni, joista olin hoitotahon kanssa keskustellut, mutta ennen kaikkea minulle aivan välttämätön vanhempieni vankkumaton tuki. Lähtötilanteessa olin täysin riippuvainen vanhempieni tuesta, jotta sain syötyä riittävästi, liikuttua tarpeeksi maltillisesti ja isäni kanssa hoidimme yhdessä myös viikoittaiset punnitukset, jotka kertoivat etenemisestäni. Kaiken tämän tuen rinnalla tarvitsin kuitenkin valtavasti myös sitä omaa motivaatiota, sillä koko kotihoitoni perustui, ja perustuu nykyään yhä vain enemmän, yhdessä laadittuihin sopimuksiin ja sääntöihin, joihin minun oma sitoutumiseni on aivan välttämätöntä.

Kun tämä motivaationi sitten on ollut kohdillaan, olen ennakkohuolistani huolimatta päässyt toivomallani tavalla pienin askelin eteenpäin. Aluksi painoni nousu oli nopeampaa, mutta se tasaantui hyvin nopeasti. Painonnousuni on kuitenkin ollut hyvin epätasaista, kausittaista ja vaihdellut siis suuresti. Ihmisen paino vaihtelee päivän sisälläkin muun muassa nestetasapainosta johtuen, eikä sitä koskaan voi kontrolloida grammantarkkuudella. Luotettavimman kuvan painon kehityksestä saakin vasta useamman punnituskerran jälkeen pidemmällä aikavälillä. Samanlaisesta syömisetä huolimatta välillä olen siis jumittanut paikoillani hetken, ja siitä sitten taas jatkanut eteenpäin. Viikkotasolla painoni on välillä korkeampi, välillä matalampi. Mutta mikä tärkeintä, pitkällä aika välillä olen siis päässyt eteenpäin.

Tämä eteenpäin pääseminen pidemmällä aikavälillä on kuitenkin edellyttänyt muutoksia niin liikuntatottumuksiini kuin ruokavalioonikin, eikä ole tapahtunut mitenkään itsestään. Suurista peloistani huolimatta painoni ei siis ole koskaan mystisesti "räjähtänyt käsiin" " karannut käsistä" tai jatkanut nousuaan loputtomasti. Hitaasta etenemisestäni huolimatta edistymistä on kuitenkin tapahtunut, ja pidemmällä juoksulla olen saanut useita kiloja lisää.

Kuten mainitsinkin, painoni ei ole siis kuitenkaan noussut ilman työtä. Se on edellyttänyt kellontarkkaa, säännöllistä ja välillä ahdistavaltakin tuntuvan suurta määrää syömistä. Turvanani ollut ateriasuunnitelmani on kulkenut mukanani läpi koko matkan, ja olen ateriasta, päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen noudattanut sitä tarkasti. Voin rehellisesti (ja vähän ylpeänäkin)todeta, että tämän puolentoista vuoden aikana, jonka olen nyt ollut kotona, en ole jättänyt suuristakaan ahdistuksista huolimatta yhtäkään ateriaa välistä. Vaikka se kuulostaa tylsältä, ja on ollutkin jopa rasittavaa, on ateriasuunnitelmaan turvautuminen ollut minulle toistaiseksi välttämätöntä. Omiin nälkätuntemuksiini kun en ole vieläkään pystynyt luottamaan, ja tämän vuoksi on ateriasuunnitelmani ollut minulle toistaiseksi vielä välttämätön apuväline, jotta Mörkö ei olisi päässyt nipistämään annoskokoja ja siis huijaamaan minua "riittävän syömisen" suhteen. Pikkuhiljaa olen kuitenkin onnistunut joustamaan ateriasuunnitelmastani yhä enemmän ja enemmän, muun muassa syömällä ulkona, laajentamalla ateriavaihtoehtoja ja ottamalla uusia tuotteita osaksi ateriasuunnitelmaani.

Painoni nousun jatkuminen on edellyttänyt jatkuvia pieniä lisäyksiä ruokavalioon ja liikunnan rajoittamista, myös arkiliikunnan osalta. Samalla energiamäärällä kun paino ei voi mitenkään, kaikista Mörön syöttämistä valheista huolimatta, nousta loputtomiin, vaan painonnousu tasaantuu joka kerta, ja sen jatkuminen edellyttää aina vain uusia ja uusia muutoksia. Ja koska olen kerralla pystynyt vain pieniin muutoksiin, olenkin ajoittain tuntunutkin eläväni jatkuvassa muutostilassa, ja kun olen ehtinyt sopeutua edellisiin lisäyksiin, onkin ollut aika alkaa pohtia seuraavia.

Ratkaiseva konkreettinen muutos edellisiin yrityksiini oli toisaalta kuitenkin myös se, että aloitin syömismäärien suhteen tällä kertaa alunperinkin jo riittävän korkealta tasolta, ja lähdin siitä sitten niitä kasvattamaan. Jos aloittaa ruokamäärien suhteen hyvin minimaalisista määristä ja muuutosten tekeminen on kovin vaikeaa, kuten se minulle on osoittautunut, on suuri haaste saada energiamäärää mitenkään riittävälle tasolle kohtuullisessa ajassa.

Painoni nousemisen edistymisen takaamiseksi on ollut myös välttämätöntä seurata sen kehitystä, jotta tiedetään, missä mennään, ja olemme pystyneet tekemään sitten niitä tarvittavia muutoksia. Punnitukset olen hoitanut yhdessä isäni kanssa, ja tällä hetkellä en katso itse painolukemaani, vaikka toki keskustelemme sen suunnasta ja muutoksesta yhdessä.

Koska Mörkö kuitenkin kaikesta huolimatta pyrkii  näitä muutoksia vastustamaan, on muutoksien, välttämättömienkin sellaisten tekeminen, ollut minulle todella haasteellista. Tämän vuoksi olen painon nostamisessa tarvinnut valtavasti tukea myös ulkopuolelta. Se on tarkoittanut vakuutteluja, hyväksyntää ja rohkaisua ottaa askelia eteenpäin, ja välillä erityisesti isäni onkin joutunut sekä vetämään että työntämään minua eteenpäin yhtä aikaa.

Suuresta määrästä tukea huolimatta ei painoni olisi kotioloissa mitenkään voinut kuitenkaan nousta ilman omaa sitoutumistani projektiin. Tämän vuoksi se onkin vaatinut minulta valtavasti rohkeutta, valmiutta kohdata pelkojani, kestää ahdistusta ja henkistä pahaa oloa ja tunnetta kontrollin menettämisestä. Se on vaatinut minulta voimia uhata sairauden tahtoa ja jatkaa eteenpäin sinnikkäästi epäonnistumisista, pettymyksistä ja erityisesti Mörön aiheuttamasta ahdistuksesta huolimatta. Ja kaiken pohjalla on ollut rehellisyys muita, mutta ennen kaikkea itseäni kohtaan.

Ja lopulta juuri tämä rehellisyys onkin ollut aivan avain tekijässä pohdittaessa, mikä on mahdollistanut onnistumiseni juuri tällä kertaa. Rehellinen sitoutuminen hoitotahon ja läheisten kanssa yhdessä sovittuihin tavoitteisiin ja sopimuksiin. Painonnousun onkin siis kuitenkin nähdäkseni lopulta mahdollistanut siis juurikin se henkinen edistymiseni, joka on tuonut minulle muun muassa valmiutta kohdata painon nousemisen aiheuttamaa ahdistusta. Nimenomaan itseluottamukseni kasvun, uskon omaan itseeni, omiin voimavaroihini näen aivan ratkaisevana tekijänä muutoksen mahdollistajana.

Lyhyesti sanottuna siis aivan liian alhaisesta lähtötilanteestani huolimatta puolellani olivat kuitenkin tällä kertaa psyykkinen edistymiseni sekä erittäin tiivis ja vahva tukiverkosto. Ja näenkin, että vaikka painonnostaminen edellyttääkin kovaa työtä ja paljon tuskaista henkisen pahan olon sietämistä, vaatii valtavasti tarkkuutta ja jopa tiettyä joustamattomuutta, ei se ole mikään mahdottomuus kenellekään. Oman kokemukseni pohjalta voinkin vakuuttaa, että kun henkinen puoli ja motivaatio ovat kohdallaan, onnistuu painon nostaminen riittävän tuen avulla ihan varmasti keneltä vain!

<3: Ida

tiistai 19. marraskuuta 2013

Tänään on hyvä näin

Sunnuntaina aamulla kävelyltä kotiutuessa minut valtasi yhtäkkiä hyvä tunne. Olo oli tuulisesta säästä huolimatta lämmin, lämmin sisältäpäin. Suuni kääntyi samassa hymyyn. Tuo hyvä tunne valtasi minut. Se virtasi läpi kehoni ja tarttui jokaiseen soluuni. Ehkäpä se oli Onni, joka olkapäätäni kolkutteli? Oli mitä hyvänsä, se tuntui hyvältä.

Edellispäivän onnistunut vierailu hyvän Ystäväni luona ja onnistuneet joululahja-askartelut. Hyvät yöunet ja levännyt olo. Aurinko, joka paistoi pilven raosta. Onnistunut aamupuuro. Edessä kiireetön päivä. Niitä pieniä hyviä asioita, joilla ehkä oli vaikutusta mielialaani. Ja silti vain niin arkisia asioita, asioita, jotka ennen olin vain sivuuttanut.

Hetken jo uskoinkin, että jokin Korkeampi Voima oli tullut luokseni. Ehkä olikin. Ja kuitenkin samalla tiesin, ettei mikään ulkoinen tekijä saanut minua niin hyvälle tuulelle. Sillä se hyvä tuli minusta sisältäpäin. Minä itse sain sen aikaan.

Uudenlainen itsevarmuus valtasi mieleni.  Tunsin oloni kauniiksi kotiasustani ja rasvaisesta tukastani huolimatta. Mutta ennen kaikkea tunsin oloni vahvaksi. Silloin tiesin, että jaksaisin taistella Elämäni puolesta. Että voittaisin sen vielä kokonaisuudessaan itselleni. Huoleni eivät enää tuntuneet minulle ylitsepääsemättömiltä, vaan tiesin, että selviäisin, tulisi eteeni sitten mitä hyvänsä.

Sillä tulevaisuus avautui eteeni valoisana. Yhtäkkiä olin varma, että asiat vielä järjestyisivät ja elämäni palaset loksahtaisivat paikoilleen. Kuten aikoinaan opiskelukaverini totesi: jos ei muuten, niin jotenkin. Tunsin, että tahdon ottaa tulevaisuuteni vastaan. Nielaista sen pala palalta jokaista palasta tarkasti mutustellen. Sillä olin varma, että Elämälläni olisi vielä paljon hyvää minun varalleni. Samassa huoleni muuttuivat haasteiksi, eteen tuleva mahdollisuuksiksi. Silloin näin Toivon. Mikä vain olisi mahdollista. Ihan mikä vain.

Tiedän, että aina ei tunnu tältä. Itse asiassa tiesin sen jo silloin, mutta sillä ei ollut merkitystä. Olen varma, että niitä vaikeitakin aikoja on väistämättä vielä edessä. Huomisesta en tiedä. Voi olla, että kaikki pyyhkiytyy pois yhtä nopeasti kuin on tullutkin. Mutta tänään on hyvä juuri näin. Ja nyt se riittää.

Onni on kuin perhonen
- juuri kun olemme aikeissa tavoittaa sen,
se livahtaa pois.
Mutta jos istumme hiljaa paikoillamme,
se saattaa laskeutua päällemme.

Nathaniel Hawthorne


<3: Ida

Kuva:
http://jolie.fi/jolie/wp-content/uploads/2013/05/butterfly2.jpg


perjantai 15. marraskuuta 2013

Pieniä asioita

Viime viikonloppuna vietin pitkästä aikaa kahdestaan oikein kunnolla rakkaan siskoni kanssa vanhempiemme ollessa matkoilla. Teimme kaikkia mukavia tyttöjen juttuja, shoppailimme, katsoimme elokuvia, suunnittelimme joulua ja siihen liittyviä askarteluja ja tietysti porisimme kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Nautin aidosti olostani, siskoni seurasta, siitä ylpeyden tunteesta, jonka koin kyetessäni itse huolehtimaan itsestäni ja syömisestäni, ja pienestä irtiotosta arjesta. Ja tämä näkyi.

Viimeisenä yhteisenä päivänämme siskoni nimittäin sanoi minulle jotakin tärkeää todetessaan "joka kerta kun tapaamme nykyään, huomaan pieniä asioita, joissa olet mennyt eteenpäin". Siskoni sanat merkitsivät minulle paljon, paljon enemmän kuin ehkä sillä hetkellä edes ymmärsin, vaikka liikutuinkin lähes kyyneliin saakka.

Minulla ja siskollani on pitkä ja tärkeä yhdessä jaettu historia. Siskoni on tuntenut minut terveenä ehkä paremmin kuin kukaan muu, hän on aavistanut pahan oloni jo pitkään ennen kuin osasin sitä hänelle sanoittaa tai ymmräsin sitä edes itse. Siskoni on nähnyt vierestä romahukseni, tukenut minua ollessani pohjalla ja nyt vihdoin hän saa nähdä minun uuden nousuni ja sen kuinka Se Oikea Ida alkaa työntyä kuorestaan esiin. Kuten olen tääällä blogissanikin todennut, olen luvannut siskolleni, että hän saa kaipaansa isosiskon takaisin. Ja vihdoin tunnen olevani jo ainakin melkein siellä.

Siskoni sanat kannustivat minua valtavasti, sillä yhteisen historiamme vuoksi siskoni siis todella tietää, mistä puhuu. Hän on samaan aikaan sekä minulle läheisimpiä ihmisiä että riittävän etäällä tästä myrskyn silmästä, jotta hän huomaa edistymiseni, ne kaikista pienimmätkin ja hatarimmatkin askeleet, jotka itsellenikin ovat vasta aavistuksen omaisia unelmia.

Sillä sitä toipumiseni on ollut, hataria, mutta koko ajan silti varmempia ja näkyvämpiä askelia kohti elämää ja kohti Idaa. En ole kokenut, ainakaan vielä, mitään suurta valaistumista, eikä minussa ole tapahtunut mitään maata mullistavaa. Olenkin lakannut odottamasta sitä "suurta napsahdusta", josta hoitajani parantumisen yhteydessä minulle osastolla sujui.

Siskoni sanoista tekikin tärkeän niiden aitouden lisäksi myös se, että tunsin saaneeni tunnustusta omalle tavalleni toipua. Siskoni tuntui täysin tavoittavan tämän pienin askelin etenemiseni. Sekä sen, että tämä tapa on ihan yhtä hyvä kuin toisenlainenkin. Sillä pienistä askelista huolimatta, vaikka suurta mullistusta ei olekaan tapahtunut, on tapahtunut sittenkin niin paljon. Niin paljon niitä pieniä asioita.

"Nauti elämän pienistä asioista, jonakin päivänä huomaat, että ne olivat suuria."


Ja juuri ne kaikkein pienimmätkin asiat ovat kuitenkin tärkeitä toipumisen polulla, ehkäpä juuri niitä kaikista tärkeimpiä. Se, kuinka kasvoni puhkeavat spontaaniin hymyyn, kuinka luistelukentällä minun ei tarvitse hyödyntää joka minuutia liikkumiseen, kuinka uskallan valita energiapitoisemman herkun, kuinka jätän lenkin väliin ja lähden shoppailemaan, kuinka kokkailen jotakin ihan itselleni ja kuinka valitsen sosekeiton tilalle kinkkukiusauksen tai uskallan kehoani peittelemättä pukeutua värikkäisiin vaatteisiin.

Juuri nämä ovat niitä pieniä askelia, jotka kuitenkin samalla kertovat jostakin suuremmasta tärkeästä muutokesta. Siitä, kuinka elämä alkaa voittaa pikkuhiljaa ja se iloinen, vahva ja omasta arvostaan tietoinen Ida alkaa taas paljastua kuoren alta. Ehkä en koskaan tule hyppäämään benjihyppyä, mutta opin silti lentämään, vaikka sitten jokaisen sulan selkääni erikseen kasvattaen.

"Jos kaaduit eilen, nouse tänään."


Ja mikä näissä pienissä askelissa sitten on kaikkein parasta? Se on se, että niistä voi nauttia ihan jokainen päivä. Vaikka ihmeisiin en pystyisikään, on jokainen hetki uusi tilaisuus valita oikein. Uusi tilaisuus tutustua itseensä ja antaa Mörölle kyytiä. Jokainen hetki on siis uusi mahdollisuus, ja jokaisesta askeleesta voi matkallaan nauttia. Ja se jos mikä on toipumisessa -ja Elämässä Ihan Parasta.

<3: Ida

Kuvat:
http://4.bp.blogspot.com/-0QhF8xBLQ-k/UWbnHVZCLbI/AAAAAAAAAUw/
m_QIR3Yza4M/s400/IMG_4704.PNG

http://www.lily.fi/sites/lily/files/user/15141/2013/10/mietelause123.jpg

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Painon nousu: Historiasta, motivaatiosta ja tavoitteista

Sain jokin aika sitten blogiini kysymyksiä liittyen painoni nousemiseen. Anoreksiasta täydellinen toipuminen ja lopulta parantuminen edellyttääkin aina painon nostamista normaaliin ja sen ylläpitämistä terveissä rajoissa, sekä tietysti itsensä hyväksymistä normaalipainoisena. Tämä asia onkin henkisen työn osalta ollut ainakin omalla kohdallani ehkä se kaikista vaikein ja työläin asia.

Vaikka oma projektini painon nostamisen osalta onkin vielä kesken, päätin nyt jakaa kanssanne ajatuksiani, tuntemuksiani ja kokemuksiani liittyen painon normalisoimiseen. Aiheen laajuudesta johtuen päätin kuitenkin jakaa sen useampaan tekstiin. Tässä ensimmäisessä tekstissäni aloitan kertomalla historiastani painon nostamisen osalta, lähtötilanteestani, minua projektiini motivoineista tekijöistä sekä siitä, millaisin ajatuksin ja tavoittein lähdin painoani kotona nostamaan. Seuraavissa aihetta koskevissa teksteissäni ajattelin kertoa siitä, miten tämä projektini on edennyt, ja mitä vaikutuksia sillä on ollut psyykeeseeni.

Historiani painonnostamisen suhteen on pitkä ja vaikea. Olen yrittänyt nostaa painoani vuosia erilaisten osastojaksojen lisäksi useasti myös kotioloissa, tuloksetta. Pakkohoitoni aikaan muutama vuosi sitten painoani hilattiin yli puolen vuoden ajan yhteensä kymmeniä kiloja ylöspäin väkisin lähes normaaleihin lukemiin. Tämän jäkeen koin suurimman, nopeimman romahdukseni painon osalta koko sairaushistoriani aikana, ja painoni laski nopeasti lähestulkoon katastrofaalisiin lähtölukemiin. Romahdukseni jälkeen painoani on nostettu aina muutamia kiloja osastolla, mutta olen aina kotiutunut osastolta ennen kuin olen saanut painoani edes millään muotoa turvallisiin lukemiin. Kerta toisensa jälkeen painoni on sittten hilautunut kotona jälleen alemmas kuin osastolta kotiutuessa, ja olen päätynyt uudestaan hyvin huonossa kunnossa sairaalaan.

Kotona en ole sen sijaan suurista puheistani ja lupauksistani huolimatta koskaan aikaisemmin onnistunut nostamaan painoani. Vaikka tavoitteenani onkin monesti ollut painon nostaminen, on vaikeus muutosten tekemiseen ja niiden luoman ahdistuksen kestäminen osoittautunut voimilleni ylitsepääsemättömäksi. Olen sanojeni tasolla tavoitellut painoni nousua, mutta tosipaikan tullen olen ollut liian peloissani tekemään riittäviä muutoksia. Lähtötilanteeni niin painoni kuin syömis- ja liikkumistottumuksieni suhteen on ollut niin heikoissa kantimissa, että niiden normalisoiminen olisi kertakaikkiaan yksinkertaisesti edellyttänyt minulta paljon enemmän, kuin mihin olisin pystynyt, tai ainakin mihin ikinä uskoin pystyväni. Kotihoidossani ja sen toimivuudessa kaikesta henkisestä eteenpäin menosta huolimatta nimenomaan painonnostaminen tai sen mahdottomuus onkin osoittautunut kompastuskivekseni jokaisella edellisellä kotihoitojaksollani. Vaikka olen siis psyykkiselä puolella edennyt kiistattomasti jatkuvasti, ei se ajatusten nousukiito ollut vielä saanut hilattua painokäyrää mukaansa.

Kun sitten kotiuduin osastolta viimeksi noin puolitoista vuotta sitten, jälleen liian heikossa kunnossa ja jälleen vastoin kaikkien suosituksia, tiesin, että jonkin oli muututtava: myös painon olisi noustava. Ensinnäkin tämä vaatimus tuli vanhemmiltani, ja isäni asettikin vaatimukseksi kotona olemiseeni sen, että myös somaattisen vointini olisi lähdettävä korjaantumaan. Samaa vaadittiin myös hoitotaholla, ja se esitettiin ehtona hoitoni jatkumiselle syömishäiriöyksikössä. Ennen kaikkea kuitenkin oli se oma vaatimus itselleni. Tiesin, että minun oli päästävä irti kierteestä, johon olin ajautunut painoni jatkuvan uudelleen laskemisen ja paikoillaan jumittamisen suhteen, ja tiesin, että painon nouseminen oli ainoa keino päästä eteenpäin ja edes mahdollisuudelle parantua.

Tästäkin huolimatta lähdin tavoittelemaan painoni nousemista hieman epävarmoin tunnelmin. Vaikka tahdoinkin painoni nousevan, tiedostin hyvin oman historiani tuntien sen haastavuuden. Suuresta motivaatiostani huolimatta epäilin omia voimavarojani kestää painon nousun ja ennen kaikkea tavitttavien muutoksien mukanaan tuomaa ahdistusta sekä voimiani vastustaa sairauden päinvastaisia ajatuksia riittävästi etenkin kun matkaa normaalipainoon oli luvattoman paljon. Tästäkin huolimatta tunsin kuitenkin itseni rohkeammaksi, vahvemmaksi ja pelottomammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Yksinkertaisesti tiesin, ettei muita vaihtoehtoja olisi kuin päästä eteenpäin.

Tämän oman motivaationi rakentamisessa painon nostamisen osalta oli rehellisesti sanottuna ensimmäinen askel se, että tahdoin päästä pois osastolta ja pärjätä kotona. Aiemmat kotihoitojaksoni kun olivat nimenomaan kaatuneet siihen, että painoni ei ollut noussut ja nytkin lähdin osastolta tilanteessa, jossa minut olisi voitu jopa määrätä painoni perusteella pakkohoitoon. Tämän erittäin heikon lähtötilanteeni ja painonnostamisen osalta epäonnistuneen historiani vuoksi myös usko ei vain itselläni vaan myös hoitohenkilökunnalla onnistumiseeni olivat heikot. Eräs tärkeä minua motivoiva tekijä olikin siis halu osoittautua minulle vanhempieni ja hoitohenkilökunnan suoman luottamuksen arvoiseksi, halu pärjätä ja onnistua kotona, ja myönnettäköön, että myös se minussa aina ollut voittamisen- ja näyttämisenhalu kannusti minua: minähän pärjäisin ja näyttäisin kaikille!

Myöhemmin painonnotamisessa, kun se ei enää ollut pelkkää keinumista hengenvaarallisen painon rajamailla, tuli tavoiteekseni saavuttaa normaalisti toimiva, aikuisen naisen keho. Tiesin tehneeni paljon hallaa keholleni vuosia jatkuneen aliravitsemuksen aikana, ja tiesin, että tämä negatiivinen kehitys olisi saatava pysähtymään. Halusin tavoittaa hyvinvoivan, normaalisti toimivan kehon, joka mahdollistaisi tavallisessa arjessa jaksamisen ja tarjoaisi turvallisemman pohjan tulevaisuuteni suunnittelulle. Ja nimenomaan juurikin kaikki se jaksaminen, ylipäätään elämässä, muodostuikin pikkuhiljaa suurimmaksi minua motivoivaksi tekjäksi. Halusin jaksaa taas Elää. Halusin nähdä kavereitani, opiskella ja harrastaa, tuntea, elää ja kokea. Samalla halusin tuoda kaikille minulle tärkeille ja rakkaille läheisilleni takaisin sen saman eloisan, hyvinvoivan Ida, jota he niin kovasti kaipasivat, ja erityisesti siskolleni takaisin sen isonsiskon, joka taas jaksaisi ja pystyisi huolehtimaan muista, sekä ennen kaikkea itsestään. Halusin myös tuoda esiin sen sisälläni kasvaneen aikuistumisen ja naiseuden, ja tuntea itseni ja kehoni taas kauniiksi. Kun sitten onnistumisia myös painon osalta alkoi pikkuhiljaa tulla, kannustivat nämä tekijät ahdistuksesta huolimatta jatkamaan eteenpäin.

Tarkkaa lopullista tavoitepainoa en itselleni vielä alussa asettanut, sillä normaalipaino olisi silloin ollut niin kaukainen tavoite, että sen tavoitteleminen suoraan kotoa käsin olisi tuntunut jopa epätoivoisen pitkältä matkalta. Opettelin hyväksymään jokaisen painon nousun sen hetken tilanteesta käsin, välillä jopa satagrammaa kerrallaan, ja hyväksymään ylipäätään painoni kehityksen uuden suunnan. Lähdin siis tavoittelemaan tuota tavoitteenani olevaa hyvää oloa ja normaalia kehoa pieni pala kerrallaan, ja tuo on tuntunut minulle ainakin sopivammalta tavalta, sillä näin myös mieli on ehtinyt paremmin sopeutua muutokseen.

Lopulta on kuitenkin tavoitteenani tietystu ainakin se paino, jossa kehoni toimii normaalisti. En silti ole senkään vuoksi lopullista tavoitepainoa halunnut itselleni asettaa, että en voi vuosia, jopa koko aikuisikäni, alipainoisena olleena edes etukäteen tarkalleen tietää, mikä on tuo minulle sopivin, luonnollinen, oma biologinen normaalipainoni, jossa kehoni voi hyvin, ja yritän vältellä sitä, että lukkiutuisin mieleni kanssa johonkin tiettyyn lukemaan. Mieluummin luotan siihen, että kehoni kyllä kertoo, missä painossa se voi hyvin ja pystyy toimimaan normaalisti.

Lähtiessäni tavoittelemaan painonnousua olen siis lähtenyt tavoittelemaan pikkuhiljaa, pienin askelin lisääntyvää hyvinvointia ja etsimään kehoa, jossa voin hyvin. Olen lähtenyt tavoittelemaan kiloja elämäniloa, hyvinvointia ja aitoa itsevarmuutta. Siis takaisin sitä vahvaa ja voimakasta Idaa, jota sekä läheiseni, mutta ennen kaikkea minä itse niin kaipaan.

<3: Ida

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Aika hyvästellä yksi harrastuksistani

Palaan jälleen liikunta-aiheeseen, tällä kertaa henkilökohtaisesta näkökulmasta käsin. Nyt on taas nimittäin tullut minulle aika sulkea yksi vaihe elämässäni ja luopua yhdestä minulle tärkeästä harrastuksesta joksikin aikaa, nimittäin keväällä uudelleen aloittamisestani sauvakävelystä.

Onnekseni voin kuitenkin ylpeänä todeta, että sauvakävelystä en suinkaan luovu samasta syystä kuin esimerkiksi tanssiharrastuksestani.  Tätä harrastustani en nimittäin lopeta, tai jätä tauolle, sen vuoksi, että Mörkö olisi päässyt siitä ilon pilaamaan. Pikemminkin päinvastoin. Nautin aidosti omassa rauhassa tehdyistä lenkeistäni, siitä, kun pääsin pari kertaa viikossa tuulettamaan ajatuksiani.

Sauvakävelylenkkini olivat minulle tapa rentoutua musiikki korvilla ulkoilmasta nauttien  ja kaunista luontoa ihaillen. Se oli myös mitä parhain keino käsitellä ja selkiyttää omia ajatuksiani. Lenkit olivat minulle omaa aikaa, aikaa itseni kanssa. Sauvakävely tuntui minusta siis hyvältä, eikä minun näin ollen tarvinnut juurikaan väkisin puskea itseäni hiekkapolulle, vaan lähdin sinne mielelläni. Pikkuhiljaa lenkeistäni muodostuikin minulle henkireikiä, ja tunsin taas löytäneeni liikunnan riemun.

Sauvakävelylenkkieni myötä opin siis nauttimaan liikunnasta jälleen, mutta opin sen kautta myös astetta rennomman suhtautumisen liikuntaan. Pystyin joustamaan lenkkeilypäivieni suhteen, muuttamaan vauhtiani ja esimerkiksi pysähtymään kesken lenkin nauttimaan auringosta tai ihailemaan sillan ali virtaavan joen sorsia. Vaikka siis minulla riittääkin työtä sen joustavan ja rennon suhteen liikuntaan luomisessa, mikä on tavoitteenani, olivat edistymiseni sauvalenkeissäni askel oikeaan suuntaan.



Tämän kaiken hyvän mahdollisti se, että  lenkin pituus ja teho olivat hyvin sopeutettu kuntooni ja voimiini, ja kun lepopäiviä jäi väliin riittävästi, oikein odotin jo edellispäivästä lähtien noita lenkkejäni. Muistan vuosia sitten viimeisillä voimilla nälissään väkisin pusketut päivittäiset lenkit, jotka olivat täysi vastakohta nyt kokemalleni hyvälle ololle. Nyt viime kuukausien aikana sauvakävellessäni opin, kuinka liikunnassa ei aina tarvitse eikä kuulukaan viedä itseään ihan piippuun, vaan sen jälkeinen hyvä olo motivoi paljon enemmän.

Toisaalta näiden toisenlaisten lenkkien ja liikuntaokemuksien mielessä pitäminen oli tärkeä varotoimenpide, jotta vältyin samaan tilanteeseen joutumisesta uudelleen. Tämän riskin välttääkseni tietoisesti torjuin sairaita ajatuksiani, jotka yhä tulevat ajoittain mieleeni, ja lähdin tietoisesti uhmaamaan Mörön käskyjä esimerkiksi pysähtymällä hetkeksi tai himmailemalla vauhtia. Toisin sanoen lähdin siis hiljentämään sairauden ääntä toimimalla tietoisesti sitä vastaan. Ja siten sain lopulta sairailta ajatuksiltani rauhan, ja pystyin ne erottamaan liikuntaharrastuksestani

Näenkin sen, että pystyn lenkeistäni nyt luopumaan lopullisena merkkinä siitä, että ne eivät kaikeksi onnekseni menneet pakkoliikunnan puolelle ja pystyin pitämään tilanteen omissa käsissäni sen sijaan, että olisin antanut Mörön hallita. Näin ollen siitä ei siis ei ollut ehtinyt muodostua minulle pakkoa, josta en pystyisi joustamaan. Ja ehkä siksi juuri nyt on hyvä aika luopua siitä: harrastus jättää mieleeni hyvät muistot, ei pakon luomaa tuskaa.

On nimittäin tosiasia, että Suomessa on neljä vuodenaikaa. Ja ollakseni täysin rehellinen, ei sauvakävely ole läheskään yhtä mukavaa puuhaa räntäsateessa tarpoessa kuin kesän auringon paisteessa. Ja näistä seikoista löytyvätkin syyni sauvakävelyn lopettamiseen. Nähdäkseni nimenomaan näiden ulkoisten puitteiden ja oman tahdonsa ja tuntemustensa kuunteleminen onkin juuri sitä tervettä joustavaa suhtautumista liikuntaan, mitä paraneminen ja normaalin suhtautumisen luominen liikuntaan edellyttää. Kun sitten uusi viikko koitti tuoden mukanaan syksyisen viiman ja sateet, päätin, että nyt on tullut aika luopua sauvakäveystä, ainakin ensi kevääseen saakka.

Vaikka mieleni on haikea mieluisan harrastuksen lopettamisen vuoksi, olen toisaalta innoissani siitä, että saan nyt tilaa ja aikaa taas uusille harrastuksille. Sauvakävely oli minulle harrastus muiden joukossa, ja nyt tuon ajan ja paikan sydämessäni saavat täyttää muut harrastukset. Kerran olen käynyt jo kokeilemassa jäällä rauhallista luistelua ja ehkä jatkan yhdessä isäni kanssa jälleen keilailuharrastusta, jota viime talvena harrastimme. Lisäksi nyt joulun lähestyessä alkavat varmasti erilaiset pikku askartelut kiinnostaa uudella tapaa. Aika varmasti näyttää, millaisia uusia harrastuksia syksy ja talvi tuovat tullessaan. Mutta täyttyypä vapaa-aikani sitten millaisesta puuhasta hyvänsä, kaikkein tärkientä joka tapauksessa on, että uusien harrastusten löytämisessä kuuntelen jälleen itseäni pitäen mielessäni niiden päätarkoituksen, eli hauskanpidon, rentoutumisen ja arjesta irroittautumisen.

<3: Ida

Kuva: http://www.seppo.net/piirrokset/albums/piirrokset/vapaalla/luontoilu/sauvakavely_fi.jpg

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Venyttelystä tukea kehon hyväksymiseen ja rentoutumiseen

Jälleen olisi aika palata hieman liikunta-aiheeseen, hieman erilaisesta näkökulmasta katsottuna uudenlaisen kokemuksen kautta. Aloitin nimittäin fysioterapeutin kehoituksesta jokin aikaa sitten venyttelyn. Olen aina ollut hyvin laiska venyttelemään, ja suorastaan pitänyt sitä turhan ajanhaaskauksena. Muutaman kerran kokeilu venyttelyohjelmani kanssa sai kuitenkin pyörtämään pääni aivan täysin. Ja nyt tunnen olevani suorastaan venyttelyhurmoksessa.

En ole koskaan ollut millään muotoa elastinen, ja ehkä siinä on ollut yksi syy siihen, miksei veyttely ole koskaan minua kiinnostanut -enhän ole voinut kokea siinä samalla tapaa onistumista kuin vaikkapa pitkänmatkan juoksussa, jossa heikosta urheilutaustastani huolimatta tunnuin menestyvän.

Kun sitten sairaus iski päälle, muuttui liikunta edustamaan minulle vain ja ainoastaan kalorinkulutusta. Tuolloin siis liikuntani muuttui pelkäksi kestäyysurheiluksi, ja minkäänlainen rauhallinen kehonhuolto ei tullut mieleenkään, korkeintaan hampaat irveessä tehdyt vatsalihasliikkeet.

Myöhemmin, vaikka olen oppinut jo nauttimaan monenlaisesta liikunnasta ja rentoutumaankin, ei venyttely ole oikeastaan tullut mieleeni. Oikeastaan se on tuntunut vieraalta myös sen vuoksi, että rauhallinen oman kehon kanssa tekemisessä oleminen on tuntunut sairauden myötä vaikealta, olen ikään kuin pyrkinyt unohtamaan koko kroppani päästä alaspäin.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut työskennellä enemmän myös kehonkuvani kanssa. Olen pyrkinyt tutustumaan kehooni paremmin ja käsitellyt sen muuttumista ja lopulta tavoitteenani olevaa normaalipainoisen kehon hyväksymistä.

Venyttelyharjoitukset ovatkin olleet minulle eräänlainen keino omaan kehooni tutustumiseen. Sen avulla olen tutustunut kehoni rajoihin, sen liikkuvuuteen ja toimintaan. Venyttelyn avulla tunnenkin löytäneen uudella tapaa yhteyden kehooni. Venytellessä huomaan, kuinka ajatukseni ja kehoni tulevat yhdeksi.

Omaan kehooni tutkimusmatka venyttelyn avulla on myös auttanut minua realisoimaan omaa kehokuvaani. Venytellessä opettelen hyväksymään kehoni rajoja, sekä arvostamaan sitä, mihin se pystyy ja miten se kauttaa. Olen oppinut myös sen kautta yhä enemmän ja enemmän sisäistämään oman kehoni arvoa ja ainutlaatuisuutta. Tätä kautta venyttely on auttanut minua myös kehoni hyväksymisessä.

Kuten fysioterapeuttini minulle asian ilmaisi, parantuminen siten, että yrittää unohtaa oman kehonsa kaulasta alaspäin on vaikeaa. Se edellyttää itseen tutustumista ja itsensä hyväksymistä, monella tapaa. Ja tämä sisällyttää myös oman muuttuvan kehonsa kanssa sinuiksi tulemista. Varmasti kaikilla kevyen kehonhuollon kuten venyttelyn tapainen työskentely ei ole toimiva, ja muitakin tapoja toki on, mutta minulla venyttely tuntuu auttavan tässä.

Venyttelyn avulla olen opetellut paitsi itseni hyväksymistä myös itseni ja kehoni kunniotusta ja kuuntelua. Olen kunnioittanut omia rajojani, enkä ole antanut satuttaa itseäni liian pitkään menevillä harjoituksilla, vaan olen tehnyt aina vain juuri sen verran kuin tuntuu hyvältä.

Tämän kehooni saavuttamani yhteyden lisäksi venyttely on ollut suorastaan ällistyttävän renouttavaa. Olen päässyt musiikin soidessa ja miellyttäviltä tuntuvia liikkeitä tehdessäni mielettömään flow-tilaan, hetkttäin olen tuntenut suorastaan päässeeni pois tästä maailmasta. Olen vaipunut omiin ajatuksiini, ja parhaillaan antanut vain liikkeen, musiikin ja hyvän olon viedä. Olen ollut niin läsnä tässä hetkessä, tulevaa murehtimatta ja menneisyyttä katumatta, ja kuitenkin ollut jossain ihan muissa sfääreissä.

Lisäksi venyttely on muuttanut suhtautumistani liikuntaan. Olen oppinut ymmärtämään, kuinka kunnostaan huolehtimisen ja liikunnan ei tarvitse olla aina energiaa kuluttavaa hikiliikuntaa. Se voi olla myös rauhoittumista arjen kiireen keskellä. Liikunnan pohjimmainen tarkoitus on omasta kehostaan ja hyvinvoinnistaan huolehtiminen, ei kaloreiden kulutus.

Ja usein juuri tällainen rauhallinen kehonhuolto onkin sitä itsestä ja omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista parhaimmasta päästä. Sillä voi parantaa paitsi kehonsa liikkuvuutta, ja toimintaa, myös jopa omaa mielenterveyttään. Veri alkaa kiertää, lihakset lämmetä ja ajatukset rullata. Jokaisen venyttelytuokion jälkeen tunnen itseni vilpittömästi energisemmäksi ja samalla mieleni on saanut rauhan ja jo pienen ajan harjoittelun jälkeen huomaan liikkuvuuteni parantuneen.

En aio kuitenkaan mennä venyttelynkään suhteen liiallisuuksiin. Aion pitää kiinni sovituista määristä ja pitää sen suhteen joustavan ja rennon otteen ottamatta tästä asiasta mitään pakkoa itsellen.  Jos venyttelytuokioni ei sovi minun aikatauluihini ennalta sovittuna päivänä tai ajankohtana, pystyn hyvin siirtämään sitä tai jättämään sen väliin, ja näin olen tehnytkin. Hyvää tekevä ja hyvää oloa tuova vaikutus nimittäin karkaa välittömästi, kun Mörön luoma pakko astuu kuvioihin. Ja tätä iloa ja nautintoahan en anna Mörön pilata.

Voin suositella venyttelyn kokeilemista melkein kaikille oman arkensa keskelle. Tärkeää on muistaa tässäkin asiassa kuitenkin rentous, joustavuus ja ennen kaikkea itsensä kuuntelu. Varmasti kaikki eivät saa venyttelystä samalla tapaa irti kuin minä, mutta kokeileminen kannattaa, voit vaikka yllättyä.



<3: Ida

Kuva: http://louisdietvorst.files.wordpress.com/2012/01/relax1.jpeg