Toiveresepti: Hapanimeläbroileri

Olimme perjantaina kehittämispäivänämme työporukalla syömässä kiinalaisessa ravintolassa, ja kyllä maistui taas kiinalainen pitkästä aikaa! Maistelin vähän kaikkea susheista lihakastikkeisiin, mutta lemppariani oli kyllä hapanimeläbroileri. Vaikka en mikään broilerin suurkuluttaja olekaan, mielestäni kiinalaisiin makeahkoihin kastikkeisiin yhdessä soijan ja riisin kanssa se sopii pääraaka-aineeksi parhaiten. Mieleeni muistui myös tämä kotoinen versioni hapanimeläbroilerista, joka jo on ruokapäiväkirjassani näkynyt. Reseptiä toivottiin myös täällä blogissani, joten tässäpä tulee vinkki oivaksi viikonloppuateriaksi! Resepti on mukailtu loistavasta Hellapoliisin ohjeesta.

Nästä kiinalainen herkkuruoka valmistuu: (non kolme annosta):

pussi pakasteporkkanoita (myös tuoreet käyvät)

muutama valkosipulin kynsi

1 punainen paprika

450g broilerin fileesuikaleita

2 (makeaa) sipulia

purkki ananasta

1 dl ketsuppia

n. 2-3 rkl soijakastiketta

hieman perunajauhoja ja vettä suuurustamiseen (muutkin jauhot varmasti käyvät)

pippuria, öljyä

Näin onnistut:

 Silppua valkosipulin kynnet ja viipaloi sipulit ja paprika reiluiksi viipaleiksi (ja suikaloi porkkanat).

 Paista broilerisuikaleet kypsiksi pannulla valkosipulin kanssa. Mausta prppurilla. Lisää joukkoon kasvikset ja paistele hetken. Heitä sekaan ketsuppi, soijakastike ja ananas mehuineen. 

Sekoita pari ruokalusikallista perunajauhoja reiluun desiin vettä ja lisää vähitellen kastikkeeseen, kunnes kastike on sopvan sakeaa. Kuumenna nopeasti.

Herkuttele riisin kanssa, ja jos kärsivällisyyttä riittää syömäpuikoilla!

<3: Ida

Syksyn kuulumisia töistä ja vapaa-ajalta

Syksyyn on kuulunut töissä sadunlumoa ja vihdoin sitä oikeaa open työtä kaiken kiireen keskellä, sitkeää syysflunssaa ja lepoa sekä Ihania pieniä pirstysruiskeita vapaa-ajalla. Vaikka syksy ei todellakaan kuulu lempiaikaani vuodesta, on tänä syksynä tekemistä ja iloisia asioita riittänyt niin paljon, ettei syksyn sateita ja pimeyttä ole kerennyt synkistelemään sen kummemmin.

Olinpa kerran töissä

Töihin on kuulunut vanhempainiltaa, luentoa liikuntakasvatuksesta ja kuvakommunikaatiokoulutusta. Sekä tietysti sitä kaikkein tärkeintä -eli toimintaa lasten kanssa. Sairaslomalla kuumeen kourissa oli kerrankin hyvin aikaa lukea kirjastosta lainaamiani lastenkirjoja, katsella Frozen-elokuvaa Netflixistä, selailla askartelulehtiä ja tehdä uutta lorupussia ja kuvakortteja heikon suomenkielen omaavien (ja mudienikin!) lasten tueksi.

Talon yhteisessä suunnittelupalaverissa valitsimme päiväkotimme yhteiseksi teemaksi "Olipa kerran..." -satuteeman. Teimme oman ryhmäni lasten kanssa retken kirjastoon, jossa olin sopinut meille satutunnin ja opastuksen ja pääsimme samalla valitsemaan kirjoja lainaksi päiväkotiin. Oman lorupussin askartelimme yhdessä lasten kanssa -miksi minä loruja ryhtyisin kuvittamaan, kun minulla on sitä varten monta innokasta taiteilijaa? Nukkarissa olemme lukeneet iki-ihanaa Anneli ja Onneli -kirjaa, joka onkin useimmille lapsille ainakin elokuvana tuttu. Syksyjuttujen myötä olemme tutustuneet neljään peikkolapseen kuvittaen heidän metsäänsä ja leikkien ja laulaen pienten peikkosorminukkejen kanssa. Päiväkotien yhteisenä tavoitteena tänä vuonna on lasten liikkumisen lisääminen, ja ensimmäisenä ulkoliikuntapäivänämme etsimme lasten kanssa pihalta lahjapaperinaruista valmistettuja "taikamatoja", joita onkin yhä taskussani vinopino. Se paras juttu lapsista taisi kuitenkin olla "kruunajaiset" -siis prinsessasadun jälkeen itse askarteltujen kruunujen painaminen peilin edessä päähän virallisin menoin.

Kaiken naurun (ja välillä pienen itkunkin) keskellä olemme harjoitelleet siinä samalla tärkeitä kaveritaitoja ja tukeneet lapsen luottamusta itseen ja omiin kykyihin. Siinä sivussa ovat tulleet esimerkiksi jonomuodostus, numeroiden opettelu, maahanmuuttajalasten suomenkielen tukeminen, oman vuoron odottaminen ja erilaisia liikkumistavat ja motoriset taidot.

Voi kuinka suuri Onni on, että saa tehdä työtä, jota rakastaa! Vaikeuksista, kiireestä ja työn huonoista ja raskasita puolistakin huolimatta saan tehdä monen monta tuntia päivästä sellaista mistä tykkään.

Hemmottelua ja shoppailuterapiaa

Pelkkää työntekoa ei elämäni kuitenkaan ole suinkaa ollut. Mikään ei voinut piristää minua paremmin kuin viikojen flunssakierteen ja monen päivän kotona kuumessa makaamisen jälkeinen Ihana käynti luttokampaajani käsittelyssä! Värivalinta ei ehkä ollut yllätys, mutta seuraavaksi kerraksi marraskuulle suunnittelimmekin jo vähän jotakin spesiaalimpaa... Siinä samalla tuli vaihdettua taas Ihanan luottokampaajani kanssa niin syksyn hyvät uin huonotkin uutiset, tsekattua seuraavan viikon 3plusykkösten tarjonta ja suunniteltua yhdessä viikon menuta.... Aika kokonaisvaltaista hoitoa siis! ;D

Pakkohan sitä shoppailusaldoa oli päästää kerrytettyä jälleen niin kolmeplusykkösille kuin hullareillekin. Sokkareiden alennusmyyntien saldo jäi pieneksi, mutta hullareilla tuli omien pienien vaate- ja kosmetiikkalöytöjen lisäksi shoppailtua jo vähän joululahjojakin. Lahjojen valmistelu ja ostaminen on minusta sitä ihan kaikita kivointia joulunodotusta, ja aloitan sen aina jo hyvissä ajoin. Samalla suuntaan lämpimät ajatukseni jo lahjansaajaan ja hänen ilahduttamiseensa.

Vaikka kyllä niiden lahjojen saaminenkin kieltämättä hyvältä tuntuu -kuten Se Täydellinen Michael Korsin laukku, jonka vanhempani Ranskasta minulle tuliaiseksi toivat. Olen täysin rakastunut tuohon fuksianpunaiseen uuteen Ystävääni -ja ihan hyvin maistuvat ne sen sisältä löytyneet mars-patukatkin...

Sairasloma verotti vähän treenimahdollisuuksia, mutta olipahan enemmän aikaa rentoutua hömppäromaanien kanssa sohvalla ja syödä suklaata. Syksy aikana minusta onkin tullut oikea kirjaston vakkariasiakas, ja joka viikko käyn sieltä noutamassa pinon varaamiani kirjoja, joita sitten lueskelen. Päivittäiset sohvalöhöhetkeni ovat sitä ihan parasta rentoutumista minulle! Maistuu sitten ne punttitreenitkin taas tauon jälkeen niin pirun hyviltä kun sinne salille olen taas päässyt!

Kahvittelua ja juoruilua

Kaiken kipuilun ja työnteon lomassa olen ehtinyt tavata onneksi ihania Ystäviäni ja siskoani. On nautittu lounaita kahviloissa ja piknikillä puistossa kaulahuivit kaulassa ja viimeisistä aurinonsäteistä nauttien, ommeltu mekkoja ompelukerhossa ja ihan vähän juoruiltukin....

Syksyn huippukohta oli ehdottomasti Elastisen Hartwall Arenan keikka, jota olimme yhdessä siskoni kanssa odottaneet kesästä kuin kuuta nousevaa. Siinä miehessä on niin paljon hymyä ja energiaa, että jo pelkkä läsnäolo piristää! Kun vvieraina olivat vielä tauolta palannut Legenda Cheek ja suloinen Robin, oli aika täydellinen paketti kasassa! Kaikesta hymystä huolimatta en voinut mitään sille, että kun tummiin pukeutunut tähti aloitti konserttinsa huutaen täydelle areenalle "mul ei ollu mitään muut kun mahollisuus", purskahdin minä vuolaisiin kyyneleisiin.

Parhaan Ystäväni kanssa olimme yhdessä saamillani lahjalipuilla taidenäyttelyssä. Amos Andersenin taidenäyttely oli rakennettu vanhan rikosdraaman ympärille, jota asiakas pääsi mukaan ratkaisemaan pienen mukana kulkevan tarinan kautta, jotka liittyivät pieniin erillisiin huoneisiin järjestettyihin taidekokokoelmiin. Tämän jälkeen rentouimme teepannun äärellä ihanassa teehuoneessa.

Toisen ihanan Ystäväni kanssa pääsin taas pitkästä aikaa tekemään pienen kirppiskierroksen -edellisestä kerrasta olikin kulunut jo ihan liian kauan! Kirppikseltä löytyi niin pientä sisustusjuttua, vaatetta kuin muutama pokkarikin. Parhaan hetken taisimme kuitenkin viettää viereisessä kahvilassa kuulumisia päivitellen.

Rakasta pappaanikin olen käynyt tervehtimässä yhdessä isäni ja myös yhdessä siskoni kanssa. Tuntuu niin niin hyvältä, kun voi antamalla pienen hetkisen omaa aikaansa antaa toiselle niin paljon -ja saada siinä samalla itselleen vieläkin enemmän.

Mukavaa loppusyksyä Ihanaiset,

<3: Ida

Mistä syntyy treeni-inspis?

Kerroinkin jo, kuinka olen päässyt aloittamaan vihdoin treenaamisen, ja olen saanut siihen oikein kipinän syttymään! Treenaaminen on niin hauskaa ja motivoivaa, että siitä on mudoostunut todellinen henkireikä minulle myös työarjen keskellä -aina silloin kun se siihen luontevasti sopii. Tässä tektissä kerron hieman sitä, miksi minä jaksan siellä salilla käydä puntteja nostelemassa, mitä minä siiä saan.

Suurin minua motivoiva tekijä on treenaamisen itsensä tuottama mielihyvä. Kun keho saa yhdistettynä riittävään lepoon ja ravintoon sopivan tasoista liikuntaa, sellaista joka tekee sille hyvää, tuottaa se energiaa, joka vaikuttaa positiivisesti myös mieleen. Lähden poikkeuksetta salilta hymy korvissa. Silloin on ihanna tehdä jotakin luovaa kuten kirjoittaa,sisutaa tai askarrella -tai sitten vain hypätä sohvalle köllöttelemään. Parhaimmillaan kun on aikaa käydä aamulla salilla, on päivän töissä energisempi.Töiden jälkeen treenaaminen taas auttaa irtaantumaan työarjesta ennen seuraavaa työvuoroa, missään muussa asiassa eivät ajatukseni liitele vapaalle yhtä nopeasti. Kaikkein eniten tykkään treenata perjantaina työpäivän jälkeen -silloin saan pyyhittyä työjutut mielestäni ja siirryn vapaalle.

En kuitenkaan koskaan treenaa vain treenin jälkeisen tuntee vuoksi -silloinhan menisi hukkaan se arvokas salilla vietetty hetki. Usein tuo hetki onkin juuri se kaikista paras ihan itsessään. Treenaaminen on minulle ennen kaikkea rentoa ajanvietettä, jolloin saa unohtaa velvollisuudet, joita muun maussa työarki ja elämä muuten pakolla eteen tuovat. Treenatessa aivot voi heittää hetkeksi narikkaan ja vain keskittyä itseensä. Mitään ei tarvitse osata, mitään ei tarvitse ajatella -ja oikeasti, mitään ei tarvitse jaksaa.

Kun treenaa aidosti itseään varten ja omaksi parhaakseen, ei pakota itseään ja kehoaan sellaiseen, mihin ei pysty. Treeni-innostus pysyy yllä, kun ei tarvitse stressata sitä, jaksaako riittävästi tai yltääkö riittävään suoritukseen. Keho pystyy mihin pystyy, ja se on aina sillä hetkellä riittävästi.

Pystyinpäs, jaksoimpas! Näin tunnen monesti ajattelevani, kun sitten jaksankin kymmenen kiloa enemmän jalkaprässissä tai vielä yhden punnerruksen. Sellainen vahvistaa omaa pystyvyyden tunnetta, saa tuntemaan itseni vahvemmaksi, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Treenaaminen on aina pienessä määrin itsensä ylittämistä, ja joskus on kiva hieman haastaa itseään salilla -mutta vain itseään. Se antaa minulle valtavasti voiman tunnetta, kun huomaan konkreettisesti pystyväni johonkin, mihin en olisi uskonut yltäväni.

Nautin valtavasti siitä tunteesta, että kehoni taas jakssaa. Toisaalta olen oppinut myös kunnioittamaan sitä, että se väsyy. Sairastaessani olen liikkunut siten, että kehoni on oikeasti vedellyt viimeisiään sen hätähuutoja kuuntelematta. Siitä toipuminen on saanut minut kunnioittamaan kehoni rajoja ja tuntemuksia, joihin koko ajan treenatessani tutustun yhä paremmin ja paremmin. Treenaamisen ja siinä kokemien onnistumisten kokemusten kautta kiitollisuuteni ja arvostukseni omaa kehoani kohtaan vavhistuu joka kerta: Tähän kehoni pystyy tänään tämän verran sen jaksaa nyt.

Voiman tunne ja vahvuus, jota koen treenatessani ja sen avulla saavutan, on minulle erottuvia lihaksia paljon tärkeämpi tekijä. Joskus saatan siskoni kanssa naurahtaa, kun huomaan lihaksieni erottuvan paremmin tai käsivarsieni kasvaneen -mutta itse en sitä juurikaan edes huomaa. En käytä aikaani itseni pällistelyyn peilistä, vaan mieluummin siitä ihanasta tunteesta nauttimiseen, jonka treenaaminen minulle tuo.

Toki kehittyminenkin on aina osa treenaamista, vaikka ei suuria tavoitteita olisikaan,ja onhan minulle myös tavoitteena saada takaisin menettämiäni lihaksia ja löytää voimaa kehooni. Lihasten rakentaminen on osa kehoni uudelleen rakentamisprojektiani, johon toki ehdottomasti kuuluu myös rittävän rasvakudoksen rakentaminen. Salilla käyminen on ikään kuin loppusilaus sille pitkälle prosessille, jossa olen konkreettisesti rakentanut kerran tuhoamaani kehoa uudestaan, ja kyllähän sitä kehitystä onkin tapahtunut.

En kuitenkaan liikuttamassa kehoani sen vuoksi, että haluaisin kehoani muokata tai että näkisin siinä nykyisellään jotakin vikaa -vaan aivan päinvastoin. Nautin kehoni liikuttamisesta, koska viihdyn kehossani. Kun on hyvä olla omassa kehossaan, tuntee myös mielihyvää siitä, kun kehoaan käyttää, huomaa mihin se pystyy ja saa tuntea, kuinka tärkeä se on.  Nautin kehollisuudestani, nautin siitä, että minulla on tällainen keho ja käytän sitä ylpeänä.
 
Uskon, että kun ihminen rakastaa itseään ja rakastaa kehoaan, hän haluaa pitää siitä huolta. Arvostan kehoani ja haluan vahvistaa sitä, kuunnella sitä ja antaa sille sitä mitä se tarvitsee -niin ravintoa, lepoa kuin liikuttamistakin. Minulle treenaaminen sopivassa suhteessa, riittävän levon ja ravinnon sekä mielihyvää tuottavien ja renotuttavien asioiden tekemisen ohella on siis yksi osa itsestäni huolehtimista -tapani kertoa keholleni: näin paljon sinusta välitän.

Treenaaminn on yksi minulle mielihyvää aiheuttava tekijä -mutta ei suinkaan ainoa. Treeneistä nauttiminen edellyttää sitä, että se luontevasti sopii muuhun elämääni ja sen kuvioihin. Kiireellä ja väsyneenä väkisin suoritettu treeni ei palvele tätä tarkoitusta. Haluan treenin olevan osa elämääni, mutta ainoaksi tai edes tärkeimmäksi elämäni sisällöksi se ei koksaan muodostu.

Kun käyttää muutaman tunnin viikossa treenaamiseen, jää vielä monta tuntia aikaa tehdä ihan kaikkea muuta. Vapaa-aikaani tasapainottavat myös lukusiat muut harrastukset, kuten käsityöt ja ompelu, ystävien kanssa kahvittelu ja kirppiksillä kiertely, ja kotona leipominen -sekä erityisesti romaanien lukeminen. Treenin jälkeen vietän yleensä loppuillan kynttilän valossa sohvalla makoillen hömppäromaanin kanssa. Yhdessä harrastukseni muodostavat kokonaisuuden, joka saa minut rentoutumaan arjen kiireen keskellä.

Treeni-iloa,
Ida

Syyssadosta hyvää kotiruokaa edullisesti

Tiesitkö, että tällä viikolla vietettiin kaaliviikkoa? Satokauden kasvisten suosiminen on järkevää paitsi ekologisesti, myös kukkaron kannalta. Mikä tärkeintä, tällöin kasvikset maistuvat tuoreina parhailta.

Huolella haudutettu kaalilaatikko on mitä Ihaninta syksyruokaa. Kaalia saa usein tarjouksesta alle eurolla kilo, ja tähän ruokaan et montaa ainesta sen lisäksi tarvitsekaan! Laatikko on helppo valmistaa, mutta vaatii aikaa, eli ihan hirveään akuuttiin nälkään tätä ei kannata alkaa väsäämään. Tämä ruoka vain paranee uudelleen lämmitettäessä ja sopii myös pakastettavaksi, eli voit tehdä tätä isomman satsin kerralla.

Näitä tarvitset (uunivuoalliseen):

n. 1 kg kaali

400g paketti jauhelihaa

2 dl riisiä (kuivana)

(halutessasi 1 sipuli)

n puoli litraa vettä, kaalin keitinlientä tai lihalientä

suolaa, pippuria (jos käytät lihalientä, et välttämättä tarvitse)

hieman sokeria tai siirappia

yrttejä mitä sattuu kaapista löytymään, perinteisesti meiramia, mutta esim oregano sopii hyvin!

Tee näin:

1. Suikaloi kaali ja keitä suolalla maustetussa vedessä puolisen tuntia.

2. Keitä riisi pakkauksen ohjeen mukaan

3. Paista jauheliha (ja sipulisilppu). Mausta.

4. Sekoita riisit, jauheliha ja kaalisuikaleet isoon uunivuokaan. Kaada leimi päälle ja lisää vielä yrttejä ja hieman makeutusta.

5. Paista uunin alatasolla n 175-200 asteessa reilu tunti.

Itse olen tehnyt laatikkoa monesti nyt loppukesän ja syksyn aikana, ja aina vaan yhtä hyvin maistuu! Myös päiväkodissa on ollut sadonkorjuuviikot, ja sielläkin oli tarjolla kaalilaatikkoa. Pienet lapset eivät oikein ymmärtänyt kaalilaatikkoinnostustani, mutta sen kanssa tarjottu makea puolukkahillo maistui kylläkin. Totuus tulee lasten suusta jälleen: Parhaalta kaalilaatikko maistuu puolukoiden tai puolukkasurvoksen kanssa! Itse olen päässyt nauttimaan puolukkasadosta äitini mökkituliaisten myötä. Suosittelen kuitenkin samaa kuin lapsille, eli maistamaan myös sitä laatikkoa ;)
 

Lämpöä syyspäiviin,
Ida

Ps. Kasvisversion saat vaihtamalla jauhelihan soijarouheeseen, mutta tällöin suosittelen lisäämään liemeen esim ruokakermaa, ettei ruoasta tule kuivaa!

Ensimmäinen kuva osoitteesta:  http://tuoretori.fi/ftp/tuoretori/products/normal_201303110823399.jpg

Sairaskertomus osa 6: vaikea päätös ja vielä vaikeampi syöminen

Edellisessä sairaskertomustani käsittelevässä tekstissä kerroin kuntoni romahtamisesta. Nyt on tullut aika kertoa siitä, kuinka päädyin suljetulle osastolle. Tämän tekstin tapahtumat sijoittuvat vain muutamaan päivään, muutammaan päivään, joiden tuska on kuitenkin piirtynyt muistoihini  erityisen voimakkaana.

Menen sinne vain vähäksi aikaa, vanhempieni mielenrauhan takia, ja sitten kaikki on taas hyvin. Näin muistan ajatelleeni suostuessani vihdoin osastohoitoon. Päätös tuntui tuolloin elämäni vaikeimmalta, vaikka todellisuudesa vaikeudet olivat vasta edessä.

Aloittaessani kiireellisesti syöishäiriöyksikön osastolla oli syömiseni ja somaattinen kuntoni jo niin hälyttävä, että kaikki ympärilläni olivat suunniltaan kauhusta. Itse en osannut juurikaan tilannettani pelätä, vaan olin enemmän huolissani ulkoiluluvastani ja omahoitajani valinnasta kuin terveydestäni.

Astuessani ensimmäsien kerran osastolla vaa'allle, oli lukema vielä paljon alhaisempi, kuin ne päivällä paksujen vaatekerroksien kanssa mitatut tulokset, joita olin ennen nähnyt. Vointini oli jo niin heikko, että painolukeman vahtiminen ja siitä stressaaminen olivat jääneet jo aikoja sitten. Kaikki energiani meni hengissäselviämiseen. Kun nyt näin nuo vaan punaiset lukemat, joita en ollut tuijottanut sitten ensimmäisten kouluvuosieni jälkeen, oli se ensimmäinen kerta, jolloin pelko hetken aikaa läikähti rintalastassani; Missä minä olen, mitä minulle on tapahtunut? En tiedä, uskoinko lukemia edes todesta, ehtivätkö ne piirtyä tajuntaani, ennen kuin suljin ne jo mielestäni.

En miettinyt vaa'an lukemia saati kuntoani enää hetken kuluttua, sillä en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin seuraavasta ruokailusta selviämiseen -siis siihen, etten siitä mitenkään tulisi selviämään. En ollut käytännöllisesti katsoen syönyt juuri mitään pitkiin aikoihin, ja perunat ja broilerikastike olivat minulle ylivoimainen tehtävä. Ruokailutilanteessa minusta tuntui, kuin minulta olisi vaadittu jotakin sellaista, mihin en pystynyt. Hoitajan epätoivoiset yritykset syöttää minua pienellä lusikalla kastiketta saivat minut hätääntymään. Yhtä hyvin lusikassa olisi mielestäni olla tappavaa myrkkyä.

Osastolle saapuessani kävi siis hyvin pain selväksi, etten kykenisi syömään yhdessä toisten kanssa. Itse asiassa en kyennyt syömään juuri ollenkaan. En halunnut huijata, en halunnut olla hankala eikä minulla ollut tarvetta osoittaa mieltäni. En vain pystynyt siihen, mihin minun olisi pitänyt pystyä. Olin ruokailutilanteissa sellaisen lähestulkoon psykoottisen pakokauhun vallassa, joka sai minut välttelemään syömistä kaikin tavoin. En itsekään aina ymmärtänyt, miten kaikki tapahtui, mutta yhtä kaikki, ruokailuyritykseni jälkeen ruokaa oli siis kaikkialla paitsi siellä, missä sitä olisi pitänyt olla. Vaatteeni olivat täynnä rasvatahroja, hihansuut kastikkeessa ja taskut täynnä sattumia, ruoan paloja löytyi joka puolelta ympäriltäni.

Muistan sen kerran, kun hoitaja sitten huomautti käytöksekstäni ja painosti minua syömään välipalani. Sitä seurasi elämäni suurin ahdistuskohtaus  Kadotin itseni jonnekin syvälle ahdistuksen, eptäoivon ja paniikin syövereihin, enkä nähnyt tilanteeseen mitään ulospääsyä. Silloin romahti se hauras maailmani, jonka kulisseja olin yrittänyt pitää yllä epätoivoisesti omassa päässäni.  Kiljuin niin, että pelästytin varmasti kaikki potilastoverinikin, itkin hysteerisesti siten, etten saanut enää henkeä ja hakkasin päätäni kiviseinään. Ja soitin isäleni hädissäni kuin loukkuun jäänyt eläin. tule hakemaan minut pois.

Seuraavana aamuna minut kutsuttiin ylimääräiseen hoitokokoukseen -painoni ei ollut noussut osastolla hälyttävistä lukemista, ja syömiseni määrä oli pelkkien arvailujen varassa. Lääkäri kertoi minulle pelkäävänsä henkeni puolesta. Heidän keinonsa eivät enää riittäisi. Sain tarkkailulähetteen suljetulle osastolle vietettyäni vain kolme päivää syömishäiriöosastolla.

Itkun, suuren hämmennyksen vallassa ja pelosta täristen minut sitten saatettiin suljetulle osastolle. Kun hoitaja raahasi minua hissiin en ymmärtänyt, minne olisin menossa, mitä siellä tapahtuisi ja kuinka kauan joutuisin siellä olemaan. Ja se taisikin olla ainoa pelastukseni siinä tilanteessa. Sillä seuraavat kuukaudet olivat elämäni tähän asti rankimmat.

<3: Ida