Minun Jouluni

Minun jouluni täyttyi tänä(kin) vuonna tutuista perinteistä, rauhallisesta tunnelmasta ja yhdessä rakkaan perheeni kanssa vietetyistä hetkistä. Vaikka en onnistunutkaan heittämään juhlan ajaksi sairauttani romukoppaan, kuten olisin tietysti toivonut, sain silti viettää monta mukavaa hetkeä ja nautin joulustani paremmin kuin moniin vuosiin. Siksi ajattelinkin jakaa teidän kanssanne muutamia hetkiä minun jouluaaton vietostani kuvien kera.

Aamulla pitkän yöunen jälkeen unihiekat silmistäni karistettuani ja aamupalan herkullisen jouluteen kanssa nautittuani koristelin huoneeni joulukuntoon. Lempijoulukoristeeni on pieni oma seimeni. Miten ihanalta tuntuukaan joka vuosi kaivaa se aina uudelleen ja uudelleen esiin silkkipaperista ja asetella esille!

Seuraavaksi oli vuorossa joulukuusen koristelu rakkaan siskoni kanssa. Se on kuulunut joka vuosi aattoaamumme puuhin. Lapsena se vei hetkeksi ajatuksia pois joulupukin tulon jännittämiseltä. Ja ehkä vieläkin, saihan siskoni minut jo aamulla kiinni nenä lahjapussista!

Lapsena koristelimme kuusen joka vuosi lisääntyvillä omatekoisilla kaikenmaailman joulukoristeilla, jotka lisääntyivät vuosi vuodelta kunnes kuusen oksat notkuivat erivärisistä kimmeltävistä palloista, enkeleistä ja possuista. Viime vuosina olemme tyytyneet hieman yksinkertaisempaan tyyliin, äitimme toivomuksesta....

Lapsena kotimme täytti myös tuoksu aidosta havukuusesta, joka oli kyllä tuoksultaan ihana, mutta jonka neulasia alkoi jo viimeistään Tapanin päivänä varista niin paljon ympäri lattiaa, että olemme tänä ja viime vuonna tyytyneet tekokuuseen.

Kuusen koristelun jälkeen päätin koristella piparitalon. Muutamana viime vuonna olen tehnyt sen muumitalon muotoon, mutta kokoamisen haastavuudesta ja parin romahtaneen pipariläjän jälkeen päätin tänä vuonna tyytyä siinäkin perinteiseen pieneen mökkiin. Koristelin talon sokerikuorrutteilla, ranskanpastilleilla ja muilla karkeilla. Lopuksi laitoin vielä runsaasti päälle valkoista lunta tomusokerina. Pihalla nököttivät tietysti pieni possu, ukko ja akka. Lopputulos oli persoonallinen, mutta aika hellyttäväkin, vaikka itse sanonkin. Ja mikä pääasia, olin ihmeissäni siitä, että piparitalo oli pysynyt pystyssä, vaikka olin ollut kokoamisoperaatiossa ensimmäistä kertaa isäni kanssa mukana!

Kun koti oli saatu juhlakuntoon päätin koristella itsenikin. Lakkasin kynteni kauniin joulunpunaiseksi ja siskoni kiharsi hiukseni suoristusraudalla. Lisäksi taitava sisareni loihti minulle juhlameikin harjoituksena ystäväni lauantaisia häitä varten. Täytyy kyllä sanoa, että minulla on apunani puoliammattilainen meikkaajana ja kampaajana. Ja hyvä niin, olenhan itse niissä puuhissa aivan onneton!

Kun kaikki oli juhlaa varten valmiina hiljennyimme vielä ennen joulupuuroa yhdessä perheeni kesken seuraamaan joulurauhanjulistusta televisiosta; tästä voi joulu oikeasti alkaa!

Seuraavaksi odottikin höyryävä kattilallinen äitini tekemää ihanaa riisipuuroa, johon hän oli tietysti piilottanut mantelin. Meidän perheemme tapoihin kuuluu, että mantelin saanut lausuu pöydässä itse keksimänsä joulurunon.

 Meidän muiden riemuksi mantelin sai jälleen tänäkin vuonna äitini. Valitettavasti runo ei ole julkaisu kelpoinen, joten tyydyn vain toteamaan, että hihitystä ja naurua riitti alusta loppuun ja vielä toviksi sen jälkeenkin!

Riisipuuron jälkeen vanhempamme menivät hetkeksi päivälevolle, ja me ehdimme sillä välillä pelaamaan hetken Fanny-siskoni kanssa. Lapsena saimme usein jonkun hauskan lautapelin yhteiseksi joululahjaksi, ja joulunpyhät kuluivat leppoisasti yhdessä pelaillen.

Tällä kertaa pelasimme Yatzya. Ja harvinaista kyllä sain poikkeuksellisesti niellä tappioni Fannya vastaan. Ja sehän ei ollut minulle ihan helppo pala purtavaksi, kuten minut paremmin tuntevat tietävät!

Vánhempiemme kömmittyä ylös sängyn pohjalta keitimme jouluteet ja kahvit. Samalla maistelimme leipomiani torttuja ja piparkakkuja. Omiin suosikkeihini ovat aina kuuluneet piparit, mutta tänä vuonna niitä kehui jopa sisareni, joka yleensä pitää vain piparitaikinasta.

Tänä vuonna sai muutama läheisenikin avata paketista rasiallisen rakkaudella heitä ajatellen leipomiani ja koristelemiani pipareita. Toivottavasti ne maistuivat heillekin!

Välipalan nautittuamme sonnustauduimme kirkkoretkelle isäni ja siskoni kanssa. Vaikka itkimme tilaisuuden lähes alusta loppuun kaikki kolme, en jättäisi tätä perinnettä kyllä mistään hinnasta pois. Joulukirkossa käyminen luo minulle aina viimeistään oikean joulutunnelman ja tuo rauhan mieleeni ja sydämeeni. Ja vaikka Oulunkylän uutta kirjkkoa moni pitääkin liian modernina, jopa rumana, minulle se on juuri se yksi ja ainoa kirkko. Olenhan päässyt siellä ripillekin!

Tänä vuonna papin saarna tuntui kyllä erityisen koskettavalta. Päällimmäisenä siitä jäivät mieleeni muutama asia: kelpaan juuri tällaisena kuin olen, en ole yksin ja mikä tärkeintä, "ei ole niin suurta pimeään, jota pieni kynttilän liekki ei valaisisi". Se antoi minulle toivoa. Lopuksi sytytimme vielä pienen kynttilän rakkaan edesmenneen Helmi-koiramme muistolle.

Joulukirkon jälkeen aloitimme jouluruokien lämmittämisen, ja kun kaikki oli valmista istahdimme pitkäksi toviksi herkuttelemaan jokainen mieliherkkujamme juhlapöytään. En ole yleensä ollut perinteisten joululaatikoiden ystävä, mutta täytyy sanoa, että tänä vuonna ykkösherkukseni nousi mummoni erityisesti minua varten tekemä perunalaatikko, nam! Joulupöydässä minulle maistuivat sen lisäksi myös muun muassa jättikatkaravut, seinisalaatti ja kalkkuna uunijuureksien kera.

Joulupöydästä noustuamme maltoimme vielä hetken ennen lahjojen avaamista ja vanhempamme hiljentyivät olohuoneeseemme kuuntelemaan elävää musiikkia minun ja sisareni soittamana. Fanny soitti monta kaunista kappaletta pianolla päivän aikana, mutta olin minäkin harjoitellut kitaralla yhden, nimittäin vanhan tutun"Joulu yö, juhla yö" -kappaleen.

Sitten olikin vihdoin ainakin lapsena kaikkein odotetuimman hetken aika, nimittäin vuorossa oli lahjojen avaaminen! Tänä jouluna pukki ei valitettavasti ehtinyt meidän kotiimme sisälle asti, vaan oli jättänyt lahjat eteiseen, josta Ida- ja Fanny-tonttu saivat ne käydä jakamassa.

Lapsena paketit revittiin heti auki niin nopeasti kuin mahdollista, mutta viime vuosina olemme avanneet lahjoja vuorotellen yksi kerrallaan. Se on mukava tapa, sillä näin myös muut näkevät, mitä toiset ovat saaneet lahjaksi.

Minä sain monta ihanaa lahjaa: kauniin kitara-rintaneulan parhaalta ystävältäni, vielä kauniimman mummoni virkkaaman liina, toisilta isovannhemmiltani itse upeasti kirjaillut vaaleanpunaiset tyynynpäälliset, kokkikirjoja, ihania Guessin koruja ja pörröisen kylpytakin vanhemmiltani sekä tietysti kauan odottamani älypuhelimen (jota tuskin opin hetkessä käyttämään) ja jääkaappirunoutta ja Nalle Puhin elämäntaito-oppaan siskoltani, sekä vielä paljon muuta. Loppuilta kuluikin tutkiskellessani lahjoja jäätelöannosta nauttien!

Olkoon tämä tekstini ja minun jouluni jälleen yksi muistutus siitä, että vaikka sairaudesta luopuminen lisää huomattavasti elämänlaatua, ja on siksi tavoittelemisen arvoista, on meillä jokaisella oikeus ja mahdollisuus hyviin hetkiin ja elämästä nauttimiseen myös sairaudesta huolimatta. Sillä kuten viisas uusi kirjani opettaa, tarjoaa jokainen päivä mahdollisuuden tehdä juuri siitä päivästä täydellisen "ottamalla aikaa siihen, mistä pitää eniten":

...Risto Reipas sanoi: "Mistä sinä pidät kaikista eniten maailmassa?" "Kaikista eniten", sanoi Puh ja sitten hänen täytyi pysähtyä ajattelemaan. Sillä vaikka Hunajan syöminen oli todella mukavaa, sitä ennen oli hetki, joka oli vielä parempi, mutta hän ei tiennyt miksi sitä sanottiin. Ja sitten hän ajatteli että Risto Reippaan kanssa oli hyvin mukava olla, ja se että Nasu oli lähellä tuntui hyvältä, ja ajateltuaan kaikkea tätä hän sanoi: "Kaikista eniten pidän siitä kun minä ja Nasu tulemme tapaamaan sinua ja sinä sanot 'Ottaisitko jotain pientä?' ja minä sanon: 'Jotain pintä voisimme varmaan ottaa, vai mitä Nasu?' Ja ulkona on hyräilevä päivä ja linnut laulavat.
-Nalle Puh rakentaa talon


Toivottavasti juuri Sinunkin joulusi on ollut onnistunut! Rauhallista joulunajan jatkoa ja stressitöntä arkeen paluuta teille jokaiselle!

<3: Ida

Hyvää joulua!

Nyt toivotan kaikille ihanille ja tärkeääkin tärkeämmille lukijoilleni rauhallista joulua! Olemme kaikki sen ansainneet. Tehdään tästä joulusta unelmiemme joulu, jonka voimme liittää kultaisimpien muistojemme joukkoon. Ja muistetaan pitää itsestämme ja toisistamme joulun aikaan erityisen hyvää huolta.

Joulurauhaa itsestään etsien ja löytäen,
<3: Ida-tonttu

Voittajan on helppo hymyillä

Viime viikolla koin suurimman haasteeni pitkään aikaan. Olin valmistautunut haasteeseeni huolella. Olin tehnyt tarvittavat etukäteisvalmistelut, ja huolehtinut, että kaikki tarvittavat välineet olivat valmiina koitostani varten. Tiesin valmistautumisen olevan tärkeä osa suoritusta, enkä halunnut minkään menevän pieleen.

Hain tukea ja tsemppausta suoritukseeni minulle läheisiltä ihmisiltä, sekä isältäni että siskoltani. Heidän uskonsa minuun ja onnistumiseeni auttoi minua itseänikin uskomaan siihen. Saamani tuen vuoksi ja jaettuani yritykseni läheisteni kanssa tunsin myös olevani vastuussa suorituksestani itseni lisäksi myös muille. Se lisäsi haluani onnistua. Tunnollisen luonteeni vuoksi halusin olla minulle luodun luottamuksenosoituksen arvoinen. En halunnut tuottaa heille pettymystä.

Saamastani tuesta ja kannustuksesta huolimatta suurimman työni olin kuitenkin tehnyt pääni sisällä. Olin henkisesti psyykannut itseän, yrittänyt valaa itseeni ja omaan tekemiseeni uskoa muistellen jo saavuttamiani erävoittoja.  Toisaalta taas olin varautunut myös mahdollisiin negatiivisiin vaikutuksiin ja seurauksiin. Mikä tärkeintä, olin kuitenkin varma omasta motivaatiostani: halusin onnistua. Siitä ei ollut epäilystäkään. Ja tahdon voimalla olin päättänyt saavuttaa päämääräni, vaati se sitten mitä hyvänsä.

Vaikka motivaationi siis oli kunnossa, hiipi mieleeni silloin tällöin myös huoli. Pelkäsin tuottavani lähimmilleni, mutta ennen kaikkea itselleni hirvittävän pettymyksen, jos epäonnistuisin. Toisaalta myös onnistuminen pelotti minua, sillä se tarkoittaisi samalla myös uudenlaiseen ajattelutapaan sopeutumista, tapaan, joka edellyttäisi minulta entistä suurempaa vastuunottamista ja riskinsietokykyä.

Myös mennyt epäonnistuminen palasi mieleeni. Sen muisteleminen sai minut jopa pakokauhun valtaan, enhän ollut onnistunut ennenkään, mikä nyt olisi toisin? Se yritti musertaa itseluottamukseni, mutta tällä kertaa olin päättänyt olla antamatta periksi. Yritin vakuutella itseäni siitä, että se, että epäonnistuu kerran, ei tarkoita sitä, että tulisi epäonnistua aina. Päätin keskittyä nykyhetkeen ja tekemään siinä parhaani. Minä nousisin vielä, ja kerran kaatuneena se tuntuisi entistä paremmalta.

Suorituksen hetkellä olin kuitenkin yhä jännittynyt. Ensimmäiset askeleet tuntuivat kaikista raskaimmilta. Ne olivat haparoivia ja epävarmoja. Jouduin taistelemaan ja pistämään itseni äärirajoille. Epätoivo yritti vallata minut, mutta työnsin sen pois mielestäni. Tiesin, että perääntyminen ei ollut enää vaihtoehto. Tiesin nimittäin, että pakeneminen ei ollut mikään ratkaisu. Vain teoilla olisi enää merkitystä tässä taistelussa. Ja minä, ja vain minä, voisin nyt ottaa vastuun omasta voitostani, ei kukaan muu. Minun oli yksin käytävä tämä matka.

Oikeastaan lakkasin ajattelemasta mitään, keskityin vain ja ainoastaan suoritukseen, enkä enää suostunut kyseenalaistamaan onnistumistani tai neuvottelemaan itseni kanssa mistään vaihtoehdoista. Ja minähän olin päättänyt mennä läpi vaikkapa harmaan kiveen. Kuvittelin mielessäni vanhemmiltani ja siskoltani saaman tuen, ja se auttoi minua alkuvaikeuksien yli. Lisäksi kuvittelin jo mielessäni sen onnistumisen tunteen, jonka saavuttaisin selvittyäni tehtävästäni voittajana.

Ja onneksi en antanut ensimmäisten vaikeuksien tuhota minua ja mahdollisuuksiani onnistua, sillä ensimmäiset askeleet otettuani huomasin, että oloni alkoi tuntua yhä kevyemmältä ja kevyemmältä. Tiesin toimivani oikein. Edetessäni oloni muuttui yhä varmemmaksi ja varmemmaksi. Puolivälissä koitostani näin jo edessäni häämöttävän maalin. Siinä se oli, ihan käteni ulottuvilla. Viimemetreillä minut valtasi sanoin kuvaamaton onnistumisen tunne.

Onnistumisen tunne yritti pian vaihtua syyllisyydeksi, jonka kuitenkin sysäsin mielestäni järkeistämällä ajatuksiani. Ja pikkuhiljaa mieleni valtasikin varovainen ylpeys itsestäni. Olin selviytynyt haasteesta, olin onnistunut lunastamaan lupaukseni ja ottamaan vastaan vastuun, joka minulle oli annettu.

Pian mielessäni alkoivatkin siintää jo tulevat entistä suuremmat suoritukset ja haasteet, jotka ottaisin vastaan nyt entistä vahvempana ja varmempana. Hetken aikaa tunsin, että pystyisin mihin vain. Tiesin, että tämä suoritus ei olisi minulle vielä riittävästi, vaan halusin pyrkiä entistä parempiin suorituksiin.

Vaikka tulevat haasteet pyörivätkin jo mielessä, sillä hetkellä halusin kuitenkin vain hetken nauttia olostani. Olinhan pystynyt tekemään jotain, mihin en olisi vielä hetki sitten voinut kuvitella ikinä kykeneväni. Olin voittanut ainakin tämän erän. Olin syönyt ensimmäisen yksin suoritettavan ja omalla vastuulla olevan ateriani vuosiin. Olin todellinen voittaja.

<3: Ida

Elämän puu

Viime viikon hoitajatapaamisessani hoitajani ehdotti uudenlaista harjoitusta, nimittäin "elämän puun" tekemistä kanssani. Seuraavassa kerron hieman lisää tästä tehtävästä, sillä uskon, että sen tekemisestä voisi hyötyä moni teistä lukijoistanikin. Opettihan se minullekin monia asioita, joihin siis palaan hieman myöhemmin tekstissäni.

Mikä on sitten tuo "elämän puu"? Ideana on yksinkertaisesti käydä läpi elämänkaarta lapsuudesta tähän päivään asti. Aloitimme varhaisimmasta lapsuusmuistostani, joka minulla liittyi Montessori-kouluun, ja kävimme yhdessä läpi muistojani ja tapahtumiani elämäni varrelta. Samalla hoitajani kirjasi näitä asioita paperille alhaalta ylöspäin. Lopuksi tarkastelimme "elämän puutani" yhdessä ja kävimme läpi tuntemuksiani, jota sen tekemiseen liittyi. Kerroin ensin oman näkökulmani siitä, millaiselta lapsuutta ja nuoruutta olen elänyt ja tämän jälkeen hoitajani kertoi ulkopuolisen näkökulman siitä, millaiselta historiani näyttää ulkopuolisen silmin. Tämän jälkeen valitsin vielä minulle jo aikaisemmilla kerroilla tutuksi tulleista kuvakorteista kuvan, joka kuvasi tunnelmiani ja ajatuksiani parhaiten harjoituksen jälkeen. Palaan valitsemaani kuvaan tuonnempana.

Hoitajani mukaan tällainen harjoitus voi olla hyödyllinen syömishäiriöstä toipumisen tukeana, sillä sen tarkoituksena on aktivoida uusia ratoja aivoissa. Olen kuullut ennnenkin puhuttavan siitä, kuinka pitkään sairastaneilla ajatukset alkavat ikään kuin kulkea tuttuja sairaita ratoja. Tällöin sairaus ikään kuin "ruokkii" itse itseään ja ulospääsyä tilanteesta saattaa olla vaikea nähdä. Mielestäni menneisyyden tutkiminen voikin olla hyödyllistä myös sen vuoksi, että se voi auttaa löytämään menneestä ikään kuin uusia vanhoja ratkaisumalleja nykyiseen tilanteeseen. Vaikeita tilanteita, joista ulospääsy voi hetkellisesti näyttää jopa mahdottamalta, kohtaa varmasti jokainen elämässään, syömishäiriötä tai ei, ja on välillä hyvä pohtia, miten vastaavista tilanteista on ennen selvinnyt. Jokainen voi hyötyä harjoituksen tekemisestä myös ennen kaikkea sen vuoksi, että sen avulla voi tutustua omaan historiaansa ja sitä kautta oppia arvostamaan omaa elämäänsä ja itseään.

Mikä sitten oli oma kokemukseni, eli miltä harjoituksen tekeminen tuntui? Rehellisesti voin todeta, että vaikka elämänkaareni ei ole vielä ollut kovin pitkä, tuntui tekeminen aluksi raskaalta. Olihan yhtäkkiä vaikea muistaa asioita, eikä kaikkiin kokemuksiin palaaminen tuntunut miellyttävältä. Ylättävän helposti aloin kuitenkin alkuvaikeuksien jälkeen musitaa asoita myös varhaisesta lapsuudestani, vaikka kronologisessa järjestyksessä pysyminen tuotti omat haasteeni. Minulla on monia mukavia muistoja lapsuudestani ja nuoruudestani, jotka saivat minut hymyilemään. Päällimmäiseksi tunnelmaksi harjoituksesta jäikin hyvä olo. Erityisen hyvältä harjoitus tuntui ehkä siksi, että tunsin, että elämäni on ollut tärkeä. Ehdottamalla harjoitusta hoitaja osoitti minulle, että elämäni kiinnostaa häntä. Harjoitusta tehdessä taas huomasin alkavani arvostaa yhä enemmän omaa elämääni, ja sain huomata kuinka monelle ihmiselle olen ollut tärkeä.

Tutkiessamme "elämän puutani" hoitajan kanssa harjoituksen jälkeen opin vielä monia muitakin tärkeitä asioita tämän kaikkein tärkeimmän opetuksen lisäksi. Kun hoitajani kysyi, millainen lapsuus minulla on puuni mukaan hänen mielestään ollut, sain jälleen huomata olevani niin onnellinen, että olen saanut etuoikeuden nauttia hyvästä ja turvallisesta lapsuudesta. Toki tehtävän avulla erottuivat myös selkeämmin minulle kolme yksinjäämisen tai syrjityksi tulemisen kokemusta, joista ensimmäinen ajoittui koulukiusaamiseen ala-asteikäisenä, mutta ehkä näidenkin tiedostaminen auttaa minua eteenpäin itseni ymmärtämisessä ja sitä kautta syömishäiriöstä eroon pääsemisessä ja itseni arvostamisen opettelussa.

Hoitajani nosti esille myös sen seikan, että en ole saanut elää pelkästään hyvää lapsuutta, vaan olen ollut selvästi myös jollakin  tavalla erityinen. Vanhempani ovat laittaneet minua erilaisiin kouluihin ja ohjanneet pienestä pitäen erilaisiin harrastuksiin. Näiden myötä olen saanut harjoitella erilaisia sosiaalisia tilanteita, jotka ehkä nyt kantavat hedelmää. Olenhan tapaamisessamme hoitajani kanssa viime aikoina saanut onnekseni todeta, kuinka sairaudestani huolimatta olen onnistunut laajentamaan sosiaalista elämänpiiriäni ja tullut avoimemmaksi uusia asioita ja mutia ihmisiä kohtaan. Tämä kertoo mielestäni myös toipumiseni edistymisestä, sillä usein syömishiriötä sairastava sulkeutuu vain yhä enemmän itseensä ja syömishäiriön luoman kuorensa alle ja eristäytyy muista ihmisistä.

Hoitajani toi myös esille sen, että lapsuuteni on ollut melko perhekeskeistä, ja olen saanut viettää paljon tärkeää aikaa vanhempieni ja isovanhempieni kanssa, mikä pitää täysin paikkaansa. "Elämän puun" rakentaminen osoittikin minulle jälleen arvojärjestykseni elämässäni: perhe on minulle aina kaikki kaikessa, sekä sen, että perheelleni minä olen ja olen aina ollut kaikki kaikessa. Ja tämän perheeni välisen rakkauden uskon olevan jopa sairautta vahvempi.

"Elämän puustani" nosti hoitajani esiin perheeni lisäksi myös yhden toisen tärkeän ihmissuuhteen. Nimittäin suhteeni parhaaseen ystävääni. Pohdimme yhdessä sitä, kuinka yhteinen historia ja yhdessä kuljettu matka on niin arvokasta, että sitä ei voi rahalla mitata. Minulla on ollut sama "bestis" ala-asteen ensimmäiseltä luokalta lähtien, ja tätä suhdetta väliaikiset erot ja elämän tuomat vaikeudet ovat ehkä hetkellisten etääntymisien jälkeen vain vahvistuneet. Sanoin ei ikinä täysin voi korvata yhdessä aidosti koettuja muistoja, ja tärkeää toipumiseni kannalta on minulle myös, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka ovat tunteneet aidon Idan ennen sairastumista.

Ystäväni lisäksi nostin kuitenkin toiseksi vähintään yhtä, jollei ehkä kaikista tärkeimmäksi, vastaavaksi suhteeksi, johon liittyy yhteinen pitkä historia, suhteeni rakkaan siskoni kanssa. Monet parhaat muistoni lapsuudestani liittyvät yhteisiin leikkeihimme. Olemme aina kantaneet huolta toisistamme ja pitäneet toistemme puoliamme. Eikä tämä rajoitu varmasti vain lapsuuteemme. Sillä tämä side voi nyt hyvin, ehkä vahvempana kuin koskaan, ja vahvistuu vain päivä päivältä.

Tapaamisemme lopuksi valitsinkin tunnelmiani ja ajatuksiani heijastavaksi kuvaksi sellaisen, jossa isompi ja pienempi henkilö pitävät toisiaan käsikädestä. "Elämän puuni" oli jälleen yksi osoitus siitä, että minulla on ja on ollut ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa olen saanut kulkea yhdessä elämää ja jakaa siihen kuuluvia kokemuksia toisiamme tukien ja arvostaen. Minusta on pidetty huolta. Vaikka välillä on siltä tuntunut, en ole koskaan ollut yksin. Ja se on minulle korvaamattoman arvokas voimavara elämässä, ja auttaa varmasti myös taistelussani syömishäiriöpeikkoa vastaan.

Lisäksi "puustani" minulle jäi päällimmäisenä mieleen, että elämääni on kuulunut monenlaisia erilaisia vaiheita. Minulla on elämäni aarrearkussa monenlaisia arvokkaita musitoja ja opettavaisia kokemuksia. Elämäni ei ole aina ollut eikä sen pidä aina olla pelkkää syömishäiriötä. Olen selvinnyt elämästä ennenkin ilman syömishäiriömörköä olkapäälläni, joten miksi en selviäisi tulevaisuudessakin?

<3: Ida