Tuumaileva huimapää

Meitä ihmisiä on erilaisia. Toiset pohtivat ja punnitsevat pitkäänkin ennen toimeen ryhtymistä, toiset taas tekevät ensin ja miettivät sitten, jos ollenkaan. Mikään vaihoehto ei ole toista parempi tai huonompi, olemme vain erilaisia, ja hyvä niin. Tätä omaa perustemperamenttiaan on vaikea muuttaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Tässä, kuten myös toisten kanssa toimimisessa, auttaa omaan itseen ja toimintapaansa tutustuminen. Itse olen tehnytkin toipumisen myötä tutustumisretken omaan itseeni, ja samalla oppinut hyväksymään itsessäni ne tyypilliset piirteeni, jotka ovat kaiken muun ohella myös värittäneet toipumistarinaani, ja lopulta kääntänyt nämä piirteeni omaksi vahvuudekseni.

Olen aina ollut tuumailevaa sorttia. Muistan yhä, kuinka noin kolmevuotias Ida seisoi puistonlaidalla ja katsoi, kuinka muut lapset laskivat liukumäestä kerta toisansa perään. Muut lapset juoksivat ja huusivat innoissaan. Mutta pieni Ida vain katseli hiljaa. Tuumaili pienessä mielessään, arvioi ja puntaroi. Harkitsi ja mietiskeli. Seuraili kyllä tarkasti sivusta. Ja vasta sitten kun olin puntaroinut eri vaihtoehtoja ja varmistunut, että lasku olisi turvallinen ja hauska, uskalsin mennä mukaan.

Myöhemmin elämässäni olen halunnut yleensä kartoittaa kaikki vaihtoehdot, ennen kuin päätän mitä teen. Teen harvoin hätiköityjä päätöksiä, vaan  pyrin usein varmistumaan että päätös olisi oikea ja paras mahdollinen, lojaalisti kaikkien osapuolten kannalta. Näin olen yleensä välttänyt tekemästä suurempia virheitä, ja onnistunut saavuttamaan tavoitteitani ja ollut loukkaamatta muita. En lauo muille ihmisille loukkauksia tai "mitä sylki suuhun tuo" enkä ota tarpeettomia riskejä. Mutta joskus päätöksistä on tämän piirteeni ansiosta tullut epämiellyttävän vaikeita, sillä aina kaikkia ei voi miellyttää, ja aina ei voi tietää etukäteen, mitä päätöksestä seuraa. Kaikkea kun elämässä ei voi optimoida ja kontrolloida.

Toipumisessa tämä piirteeni on näkynyt pienin askelin etenemisenä. Olen halunnut varmistaa, että seuraava askel on ollut turvallinen, aivan kuten lasku liukumäestä, ennen kuin olen uskaltanut sen ottaa. En ole hypännyt suinpäin tuntemattomaan ja "antanut mennä", vaan olen varonut ja varmistellut, mutta kuitenkin edennyt. Tunnen suunnattoman suurta ihailua seuratessani sellaisten ihmisten toipumista, jotka riuhtaisevat itensä kerralla sairaudesta ja heittäytyvät Elämään. Tunnen jopa kateutta. Ja silti en itse toimi  niin. Koska en vain ole sellainen. Toisaalta usein tällaisen minulle tyypillisen harkintani jälkeen päätökseni ovat olleet myös varmoja ja pysyviä, en ole hutkinut suuntaan enkä toiseen, eikä takapakkejakaan ole näin ollen juurikaan tullut koko sinä aikana kun päätin toipumisen polulle lähteä.

Mutta minussa on aina ollut toinenkin, ehkä muuuhun harkitsevaan ja maltilliseen luonteenlaatuuni nähden yllättäväkin puoli. Se sisäinen huimapää, joka on halunnut kiivetä aina vähän korkeammalle, ja kielloista ja vaarasta huolimatta kurkistaa kallion kielekkeen yli. Kokeilun haluinen seikkailija, joka on lähtenyt innoissaan aina mukaan kaikkeen uuteen, ja kokeillut kaikkea uutta ja ihmeellistä pikkulapsesta alkaen, on kyse sitten ollut koulusta karkaamisesta tai uudesta harrastuksesta. Joka on nauttinut vauhdin hurmasta kaiken maailman huvipuistokieputtimissa. Nauttinut perhosista vatsanpohjassa, uuden kokemisesta, näkemisestä ja oppimisesta. Sellainen, joka on kyllä pelännyt, mutta voittanut kerta toisensa jälkeen pelkonsa.

Ja se tunne, kun astun vuoristorataan jalat tutisten ja kadun jo valmiiksi päätöstäni uskaltaa, mutta muutaman minuutin päästä huomaan nauraneeni joka sekunnin. Se tunne, kun olen taas kerran ylittänyt itseni asiassa tai toisessa. Se on jotain sanoin kuvaamattoman Ihanaa. Ihan parhaita asioita Elämässä, sanon minä. Ja kaikista parhaimmalta tuo tuntuu silloin, kun on pystynyt johonkin, mihin ei olisi uskonut, joka on tuntunut pelottavalta, jopa mahdottomalta, ja silti on jotenkin tuon pelon voittanut, uskaltanut ja pystynyt, ja yllättänyt itsensä. Silloin kulkee, kuten mummoni sanoisi, rinta rottingilla ja tuntee ylpeyttä itsestään. Tuntee itsensä Voittajaksi. Suorastaan Sankariksi.

Ja tuon tunteen olen saanut toipumiseni myötä kokea yhä uudelleen ja uudelleen. Jostain pelon takaa olen saanut vihdoin kaivettua itselleni aivan valtavasti rohkeutta, niin paljon rohkeutta, etten ole uskonut kykenevän yhteen pieneen ihmiseen mahtuvankaan. Olen kohdannut pahimipia pelkojani, ja olen voittanut ne, askel kerrallaan, varmasti yksi toisensa jälkeen. Ja saanut tuntea olevani Voittaja. Mitä isompi haastee, sitä parempi olo jälkeenpäin. Tämän opin jo lapsena, ja se pitää yhä hyvin paikkansa.

Tällainen minä siis olen. Tuumaileva huimapää. Ja hyvä niin. Olenhan löytänyt oman tapani parantua, ja oman tapani selvitä Elämässä. Pohdiskellen ja puntaroiden, mutta rohkeasti eteenpäin tallustellen kuitenkin.

<3: Ida

Kevät!

Kuulun ehdottomasti kevätihmisiin. Koko pitkä ja kylmä talvi on minulle yleensä sinnittelyä, ja kun vihdoin lumet sitten alkavat sulaa ja luonto heräillä sen alta, heräilen minäkin henkiin ihan uudella tapaa. Ja tässäkin (toivottavasti) lyhyeksi ja pakkasten ja lumen suhteen vaatimattomaksi jääneesä talvessa oli minulle jo enemmän kuin riittämiin.

Kevät merkitsee minulle monia pikkuasioita. On ihanaa, kun saa vaihtaa vaatteet kevyempiin, kunnolla värikkäisiin tai hennon pastellin sävyisiin, ja laittaa tennarit jalkaan raskaiden talvisaapikkaiden sijaan. Kevätmuoti on värityksensä puolesta aina muutenkin enemmän minun mieleeni kuin syksyn tummemmat sävyt, ja hennot pitsiunelmat vain tuntuvat niin paljon houkuttelevemmilta kuin raskaat neuleet ja paksut hupparit. Erityisesti olen aina ollut hirveä mekkofriikki, ja parhaimmillaan vaatekaapistani onkin löytynyt kymmeniä mekkoja, ja kevät tietysti tuo myös tälle rintamalle aina jotakin ihanaa uutta. Sairaus sai tietysti myös minut pukeutumaan synkemmin ja peittävämmin, mutta onneksi nuo ajat ovat takanapäin, ja aion myös pukeutumiseni osalta ottaa nyt kaiken ilon irti esiin työntyvästä naiseudestani ja korostaa sitä, kuinka tänä keväänä tunnen todella itseni kauiimmaksi kuin vuosikausiin.

Lisäksi koko viime kevään söin myös pääsiäisen jälkeenkin suklaamunia, jotka maistuvat aina niin paljon paremmalta kuin suklaa levyn muodossa, ja olen vain juuri ja juuri malttanut vielä hetken mieleni hypistellessäni kaupoissa toinen toistaan värikkäämpiä pääsiäisraepusseja ja foliopapereihin käärittyjä suklaamunia. Uusien makumaalmojen osalta kevät tuo aina kauppoihin myös uusia ihania jäätelömakuja, ja tällaiselle jäätelön suurkuluttajalle tämä on tietysti tervetullut piristys. Tänä keväänä olenkin jo ehtinyt maistaa ainakin tiikeri-pingviinituuttia, jäätelökakku-uutuutta ja tuuttia minttusuklaan maussa, ja pakkanen pullistelee muita uusia tulokkaita kokeilua varten. Ja voi kuinka Ihanalta tuntuukaan, että nyt nuo kaikki herkut ovat myös minulle täysin sallittuja ja luvallisia!

Kaikkein kivoin juttu keväässä on kuitenkin lämpö ja valoisuus. Olen ollut aina herkkä palelemaan, mutta sinnittely todella heikossa kunnossa monta kuukautta 25 asteen pakkasissa on saanut minut suorastaan kammoksumaan ja pelkäämään kylmää. En vain voi olla hehkuttamatta, kuinka rakastankaan sitä, että on lämmin. Lämmöstä kehossa on minulle tullut sairauteni myötä meilkein synonyymi hyvinvoinnille. Tuntuu kerta kaikkiaan ihanalta heräillä aamulla, kun auringon säteet paistavat sälekaihdinten läpi, ja vuorokaudessa tuntuu olevan niin monta tuntia enemmän, kun ei ole pilkkopimeää vielä alkuiltapäivästä. Kevään tullen ensimmäiset auringon säteet saavatkin hymyn väistämättä huulilleni, ja kävelyllä suorastaan hyppelen sulaneella asvaltilla, ja nautin lisääntyvästä valosta ja lämmöstä.

Tämä auringonpaiste ja lonnonherääminen, ensimmäisten pikkulintujen laulu ja jopa se koiran kakan "tuoksu" ja pölyhiukkasten hyppely ilmassa vain tuovat minusta vain niin iloisen tunnelman. Moni pitää syksyä tunnelmallisimpana vuoden aikana, ja niin ajattelin minäkin aikoinani. Nykyään en voi olla huomaamatta, kuinka tunnelmallinen oikeasti kevät on. Kuinka luonnon herääminen, esiin työntyvä vihreä ja ensimmäiset auringon säteet aikaisin aamulla viestivät siitä kaikkein tärkeimmästä: Elämästä.

Ja se Elämä saa sellaisen hymyn huulilleni, jota eivät ihan kaikkein pienimmät maailman murheet sammutakaan! Kevään auringossa elämän pienet murheet ja harmituksen aiheet vain näyttävät jotenkin mitättömiltä. Ei jaksa valittaa turhasta tai stressata liikoja. Keväällä hymy palaa huulille, ilo mieleen ja riemu sydämeen. Keväällä minun on hyvä olla.

Kevät on tärkeä vuoden aika myös toipumistani ja sairaushistoriaani ajatellen. Yleensä alkukeväästä olen aina joutunut osastolle, mutta kaksi vuotta sitten päättyi toivottavasti ja luullakseni viimeinen osastojaksoni anoreksian osalta. Siksi keväällä tulevat väistämättä mieleen ajatukset ja onnen tunne siitä, kuinka nyt asiat ovat toisin, kuinka olen päässyt eteenpäin ja kuinka onnellinen olen siitä, että olen nyt tässä. 

Kaikkein tärkeintä keväässä onkin se ajatus ja merkistys, jota se minulle viestii. Paitsi että se palauttaa mieleeni vanhoja muistoja, ennen kaikkea kevät saa minut katsomaan eteenpäin. Kevään tulo merkitsee minulle aina uuden alkua jollakin tapaa. Se on minulle uusi mahdollisuus kääntää uusi lehti elämästäni, katsoa taas kohti tulevaisuutta ja tehdä asiat uudella tavalla. Kevät on täynnä uusia avautuvia mahdollisuuksia, ja tilaa kaikelle uudelle alkaa avautua myös ajatusten tasolla. En kuitenkaan enää aseta keväällä mitään maailmaa mullistavia tavoitteita tai suunnitelmia, pikemminkin annan virran viedä ja olen utelias kurkistamaan, mitä tuleva tuo tullessaan. Hyvissä ajoin keväällä alankin jo odottaa innoissani kesää, ja kaikkea sitä kivaa, mitä se tuo tullessaan. Unohtamatta kuitenkaan sitä, miten hyvä on juuri nyt.

Keväällä ollaan menossa nimittäin väistämättä ainakin minun ajatuksissani kohti uusia, valoisampia ja parempia aikoja. Kevät on täynnä uusia suunnitelmia ja haaveita tulevaisuuden varalle. Vaikka joskus loskakelit ottavatkin päähän, tiedän, että se on vain välttämätön välivaihe, jota seuraa kauan odotettu ja kaivattu kesä. Kesä täynnä lepoa ja lämpöä, pieniä rientoja, aurinkoa, uusia harrastuksia, Ystäviä ja yhdessä oleilua.

Keväällä saankin aina uudenlaisen tsemppipuuskan myös taisteluuni, ja aivan erityisesti se on näkynyt tänä vuonna. Olen tarttunut aivan uudenlaisella tarmolla uusiin haasteisiin. Mörkö on saanut kyytiä oikein olan takaa, ja olen edennyt taas taistelussani, niin ruokamäärien, rutiinien rikkomisen kuin oman vastuun kasvattamisen ja itsenäistymisenkin osalta. Synkkä mielialani on vaihtunut positiivisuuteen ja luottamukseni itseeni kasvanut noin potenssiin kymmenen. Tänä keväänä minä pystyn, osaan ja uskon. Tänä keväänä mikä tahansa on mahdollista.

Nyt on siis tullut aika toivottaa tervetulleeki uusi ja uljas kevät. Kevät täynnä valoa, uusia mahdollisuuksia ja odotuksia tulevasta.

Hyvää kevättä kaikille Rakkaille lukijoilleni! Kerätään voimia tästä Ihastuttavasta kevätauringosta!

<3: Ida

Ps. Kuvat jälleen osoitteesta weheartit.com :)

Pelastusrenkaasta ja siitä irtaantumisesta

Sain jokin aikaa sitten eräältä lukijaltani kysymyksen koskien tarvitsemaani tukea. Hän myös kysyi hieman ehkä huolestuneena, voiko tukeen jäädä riippuvaiseksi tai "roikkumaan". Kysymys olikin niin mielenkiintoinen, että päätin paneutua siihen ihan oman tekstin voimin. Mitään yleispäteviä sääntöjä, ohjeita tai neuvoja en tietenkään pysty tästäkään asiasta antamaan, mutta ajattelin tässä tekstissäni kertoa hieman omista kokemuksistani ja pohdinnoistani asian osalta.

Minä olen lähtenyt liikkeelle nimittäin hyvin riippuvaisesta tilanteesta. Olen tarvinnut heikoimpina aikoinani jonkinlaista valvontaa tai tukea aivan koko ajan. Osastohoidossa olen kokenut sekä hoitajien että omia hermojani raastaneen tuskallisen vierihoidon, jolloin olin valvovan silmän alla pahimmillaan kaiken valveillaoloaikani. Kotona puolestaa olen sielläkin tarvinnut seuraa lähes koko ajan, ja ainakin ruokailuni ovat olleet valvottuja usean vuoden ajan. Lisäksi isäni on esimerkiksi hoitotapaamisissani puhunut ajoittain jopa puolestani. Olenkin roikkunut isässäni kuin hukkuva pelastusrenkaassa, ja koska tilanne on lähennellyt ajoittain hukkumista, on suhteemme ollut lähestulkoon symbioottinen.

Ja silti, näinkin heikosta lähttilanteestani huolimatta olen tuosta tilanteesta päässyt pitkälle. Olen kyennyt ottamaan vastuun olemisestani, liikkumisestani, ja vihdoin myös ruokailuistani omalle vastuulleni. Olen irtaantunut vanhemmistanut, alkanut tehdä itse päätöksiäni omaa elämääni koskien ja siintääpä edessä jo muutto omaan kotiinkin. Laajemmin nämä pienet käytännön asiat kertovat siitä suuresta vastuusta, jonka olen pääni sisällä sisäistänyt: olen ottanut toipumisen omalle vastuulleni, ja alkanut pikkuhiljaa Elää omaa Elämääni. Ja nyt kun katson aikaa taaksepäin, tuntuu jopa itsestä uskomattomalta se muutos, jonka olen kokenut.

Miten tämä kaikki muutos sitten on ollut mahdollista? Lienee selvää, ettei muutos ole minunkaan kohdallani tapahtunut yhdessä yössä. Se on vaatinut sekä minulta että läheisiltäni valtavasti ymmärrystä, sisua ja kärsivällisyyttä. Pienin askelin olen kuitenkin koko ajan edistynyt. Ja vaikka aikaa onkin kokonaisuudessaan kulunut paljon, ovat Suuret muutokset loppujen lopuksi tapahtuneet suhteellisen lyhyessä ajassa ajatellen koko pitkää sairaushistoriaani. Ne käynnistyivät samaan aikaan muun toipumiseni kanssa, kun tunsin olevani siihen vihdoin valmis ja kypsynyt.

Käytännössä edistymiseni vastuun kasvattamiseksi on siis tapahtunut portaittain, vaihe kerrallaan. Esimerkiksi ruokailujen osalta ateria kerrallaan on siirtynyt omalle vastuulleni. Ja jopa pienemmissä erissä: ensin olen tehnyt itse iltapalan voileivän, ja sen jälkeen mitannut murotkin itse, ensin olen huolehtinut siitä itse, että saan kaiken syötyä loppuun, ja tämän jälkeen ottanut vastuulleni ruoan annostelun ja niin edelleen. Ja vaikka tämä näin pienin askelin eteneminen saattaa vaikuttaa joistakin teistä tuskallisen hitaalta, jopa naurettavalta, on tämä välivaiheiden kautta eteneminen sopinut minulle, ja olen vihdoin pääsemässä onnistuneesti maaliin tämän asian kanssa.

Tässä vaiheittain etenemisessä olen nimittäin kuunnellut itseäni, ja ottanut vastuuta pala kerrallaan, vain sitä mukaa kun olen tuntenut olevani siihen valmis, ja se tapa on toiminut minulle parhaiten. Esimerkiksi osaston etenemistahti on aina ollut minulle liian nopea, ja kun vastuuta on syötetty kerralla liikaa, on sairaus saanut vallan. Kotihoitoni on sen sijaan tukenut tätä pienin askelin etenemistäni ja olen pystynyt rauhassa kuulostelemaan itseäni, ajatuksiani, tuntemuksiani ja ennen kaikkea voimiani taistella sairautta vastaan. Niinpä joka kerta, kun olen esimerkiksi ottanut uuden aterian vastuulleni, olen myös pärjännyt tuon vastuun kanssa, eikä takapakkia ole tullut. 

Mistä olen sitten tunnistanut tämän valmiuden ottaa seuraava askel oman vastuuni kasvattamiseksi? Sanoin juuri terapeutilleni, että valmiuden olen parhaiten tunnistanut siitä, että pelkoa ja epävarmuutta suurempi tunne on ollut luottamus omaan itseen ja päjäämiseen. Toki muutoksen kohdalla pelko on aina ymmärrettävää, mutta jos pelko kasvaa niin suureksi, että tuntee olevansa ylitsepääsemättömän esteen edessä, silloin haaste myös usein on vielä siinä vaiheessa sellainen. Tällöin ei ihan vielä ole sen seuraavan aseleen vuoro, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, ettei se askel vielä joskus olisi ajankohtainen. Ja tällöin on hyvä malttaa hieman mieltään. Eli tässä kohdassa kehottaisin siihen malttiin, vaikka toki toipuminen monilta osin edellyttääkin myös rohkeita tekoja.

Tämän luottamuksen ja rohkeuden pohjalla, joka vihdoin siis on kasvanut pelkoani suuremmaksi, on minulla tietysti ollut oma motivaationi, oma tahtoni, käsitys tavoitteistani ja voimakas halu selviytyä haasteesta. Olenkin kertonut teille aikaisemmin siitä polusta, ja määrätietoisuudesta, jolla pyrin kohti tavoitteitani. Halu selviytyä minulle suodusta vastuusta ja varmuus siitä, että se on sairauden syöttämistä houkutuksista huolimatta oikea vaihtoehto, on saanut minut pysymään omassa tahdossani, omassa päätöksessäni ja siten selviytymään haasteista.

Oman tahdon esiin saaminen edellyttää kuitenkin tiettyä edistymistä toipumisen osalta. Silloin kun sairaus on vielä liian voimakkaana päällä, on myös vastuunottaminen vaikeaa, koska oma tahto jää usein sairauden tahdon jalkoihin. Tällöin vastuun ottaminen näyttäytyykin mahdollisuutena oireiluun ja sairaudelle mahdollisuutena saada valtaa. Näin on käynyt myös minulle esimerkiksi osastolla ollessani ja yrittäessäni annostella itse omaa ruokaani. Siksi peräänkuuluttaisinkin tässä kohtaa rehellisyyttä itseään kohtaan: olenko oikeasti valmis ottamaan vastuuta vai haluaako vain sairaus sitä omin perusteinensa?

Tällöin kun vastuunottaminen näyttäytyy vielä sairauden keinona hyötyä tilanteesta, on nimittäin väärä aika vastuun kasvattamiseen. Tällöin pääte ohje, kuten yleensäkin toipumisessa: kun omat voimat vastustaa sairautta eivät vielä riitä, ota vastaan tukea. Eikä tällöin tuen tarpeen ollessa voimakas, tule kyseenalaista omaa oikeuttaan ottaa tukea vastaan tai miettiä, kuinka pitkään tukea tarvitsee, vaan yksinkertaisesti ajatella, että nyt tarvitsen tukea, ja siksi sitä otan nyt vastaan. Motivaatio ei olekaan sitä, että yrittää sinnitellä viimeiseen asti omilla voimillaan, vaan myös avun pyytäminen silloin kun sitä tarvitsee, ja myös tuen avulla sairautta vastaan taistelu on sitä oikeaa motivaatiota ja taistelua ihan yhtä lailla. Myöhemmin tuen tarve vähenee, mutta siihen ei pidä pakottaa itseään silloin, kun ei vielä ole valmis.

Kun nimittäin mietin taaksepäin sitä muutosta, joka minussa on vastun ottamisen suhteen tapahtunut, on se lopulta tapahtunut tämän itseni kuuntelemisen vuoksi niin luonnostaan, ettei minun ole erityisesti tarvinnut työskennellä tai ponnistella asian hyväksi. Tuki on ikään kuin ollut tarpeeton siinä kohtaa, kun olen ollut valmis siitä luopumaan, ja tällöin on ollutkin oikea aika siitä luopumiseen. Toki olen kokenut vaikeitakin hetkiä, mutta ne kuuluvat toipumiseen joka tapauksessa. Itse asiassa edistymiseni tässä asiassa on antanut minulle sellaisia onnistumisen kokemuksia, jotka ovat tukeneet edistymistäni myös laajemmin toipumisen suhteen, antaneet minulle itseluottamusta ja rohkaisseet ottamaan sen seruaavan askeleen. Sillä kuten olen ennenkin todennut, onnistuminen ruokkii onnistumista.

Nähdäkseni tämä, että oman vastuuni kasvattaminen ei ole vaatinut minulta erillistä ponnistelua johtuukin pitkälti siitä, että se on tapahtunut muun toipumiseni etenemisen ohella. Niin kauan kuin ei edennyt toipuminenkaan, ei edennyt tämäkään asia, ja sairaus kasvatti tuen tarvetta ja riippuvuutta. Sairauden taas hellittäessä otettaan, myös tuen tarve väheni ja oikeat mahdollisuudet itsenäistymiselle tulivat mahdolliseksi.

Jokaisen tapaus ja paranemistarina on tietenkin erilainen, mutta oman kokemukseni pohjalta voin siis todeta, että jos toipuminen etenee, etenee myös irroittautuminen sairauden luomasta riippuvuussuhteesta. Näenkin toipumisen aina laajempana prosessina tai kokonaisuutena, joka koostuu useista eri sektoreista. Nämä sektorit, niin fyysiset kuin henkisetkin sellaiset, esimerkiksi vaikkapa pakoista vapautuminen, painon nousu ja tämä itsenäistyminen, kulkevat käsi kädessä toinen toisiaan tukien. Ne eivät automaattisesti yhden sektorin korjaantuessa korjaa muita alueita, mutta edistyessä yhdellä alueella saa voimia ja itseluottamusta edetä myös muilla alueilla oman äänen vahvistuessa ja sairauden hiljentyessä. Välillä yksi sektori porskuttaa toisten edellä, mutta ainakin se, että saa yhden osa-alueen kuntoon, mahdollistaa paneutumisen ja energian keskittämisen jäljellä oleviin haasteisiin.

Lopuksi haluan muistuttaa, että itsenäistyminen, tuen tarpeen väheneneminen tai riippuvuussuhteen  muuttuminen eivät tarkoita samaa asiaa kuin yksinjääminen. Olen isäni kanssa esimerkiksi aivan yhtä läheinen kuin sairaampinakin aikoina, vaikka suhde onkin erilainen, ei heikompi, vaan erilainen, tasapuolisempi. Omia pelkojani liittyen irtautumiseen on myös hälventänyt huomattavasti varmuus siitä ja rohkeuttani kokeilla omaa siipiäni ja pärjäämistäni on vahvistanut vahva luottamus siihen, että pelastusrengas kulkee yhä vierelläni, ja voin koska tahansa tarttua siihen, jos siltä tuntuu. Siis aivan kuten tuen tarpeen ollessa päällä, myös sen vähentyessä pätee sama sääntö: kuuntelen itseäni, ja tämä tilanne on nyt. Nyt en tarvitse tukea, mutta se ei tarkoita, etten saisi sitä tarvita.

Tarinallani haluaisinkin rohkaista teitä, jotka kamppailette samojen asioiden kanssa, kuuntelemaan itseänne ja arvostamaan itseänne. Sitä kautta tuen tarpeen väheneminen tapahtuu luonnollisesti muun toipumisen ohella, sitten kun sen aika on. Oman äänen vahvistuessa sairauden ääni hiljenee, ja myös tuen tarve vähenee. Ja silti haluan myös muistuttaa: jokainen meistä tarvitsee silloin tällöin tukea, ja siihenkin on meillä jokaisella ihan täysi oikeus.  

<3: Ida

Pieni hemmotteluloma Naantalissa

Nyt onkin sitten aika kurkistaa taas hieman iloisempien kuulumisteni pariin. Minä olin nimittäin perheeni kanssa viime vikkonloppuna juhlistamassa Naistenpäivää ja samalla lomaviikkoni päättymistä kertakaikkiaan Ihanan rentouttavalla pienellä hemmottelulomalla Naantalin kylpylässä. Tässä siis kurkistus viikonloppuuni kuvien kera.

Naantalin kylpylän on Naantalissa, siis Turun saariston kupeessa, sijaitseva ylellinen kylpylähotelli, joka tarjoaa mahdollisuuden uimiseen ja kylpemiseen allasosastoilla, erilaisia luksushoitoja ja useita erilaisia ruokapaikkoja joka makuun. Itse en niin yleensä kylpylöistä välitä, kun en niin innostu uimisesta, mutta Naantalin kylpylä on paikkana niin hieno, että se jo itsessään vie ihanaan lomatunnelmaan, ja se tuntuu aina tarjoavan kaikille jotakin, niin ettei tällaisillakaan, jotka eivät veteen suostu, tule tylsää. Viimeksi olen käynyt Naantalin kylpylässä varmaan yli 10 vuotta sitten, mutta se näytti aivan yhtä upealta kuin silloinkin, ja jopa ylitti muistikuvani ja oletukseni!

Lähdimme siis lauantaina aamupäivällä ajelemaan kohti Naantalin kylpylää. Aamu oli meilläpäin räntäsateinen ja ankea, mutta lähestyessämme Naantalia, saimme todellakin todistaa sanonnan todeksi sillä perillä meitä odottin mitä ihanin "Naantalin aurinko".

Huoneet Naantalin kylpylässä ovat valoisia, avaria, tilavia ja siistejä. Kauaa en ehtinyt kuitenkaan huoneessa oleilemaan, sillä ihan ensiksi minulle oli varattu aika kylpylän kampaamoon. Tukka sai taas raitojen avulla astetta entistä vaaleamman, ja keväisemmän, sävyn, ja paksu kuontaloni kevennystä latvoihin tehtyjen kerrostusten myötä. Palvelu oli hyvää, ja lopputulos juuri sellainen kuin olin toivonutkin. Ja lisänä sain vielä hienon kampauksen hiuksiini ranskalaisen letin muodossa. Itse asiassa melkein harmitti, että tuo kampaamo on vähän turhan pitkän ajomatkan päässä täältä Helsingistä, sillä muuten olisin kyllä löytänyt uuden vakkarikampaajani! Ja se paikallaan olo ja rentouttuminen, joka aikoinaan tuntui suurelta saavutukselta ja ponnistuksen tulokselta, oli nyt Ihanaa luksusta. Ja se pesun yhteydessä tehty päähieronta kyllä Ihan Parasta!  Rentoutuminen kampaamotuolissa ja ilmeen kirkastuminen siistittyjen hiuksien ja upean  kampauksen myötä oli kerta kaikkiaan Ihana aloitus lomalleni ja sai mielenkin virkistymään.

Kampaamosta päästyäni olikin lounaan vuoro. Paikaksi valikoitui "kellariravintola", sillä illaksi meille oli varattu pöytä paikan buffet-pöydästä, ja halusimme näin ollen lounaalla kokeilla jotakin erilaista. Itse päädyin lopulta grillattuun rapuvartaaseen, sillä ajattelin sen olevan vähän erilaista mitä tulee yleensä kotona syötyä, ja äyriäisistä kun niin tykkään.

Lounaan jälkeen pistäydyimme pikaisesti vielä kylpylän putiikissa ihailemassa koruja, mutta ihan aitoa timanttikorua ei vielä tällä kertaa tarttunut mukaan. Ehkä sitten kun opintotuki tai lastentarhanopetttajien palkat nousevat niille kuuluvalle tasolle! ;)

Olin lähtenyt kylpylään sillä ajatuksella, että välttämättä ei tarvitsisi koko viikonlopun aikana hotellin tiloista poistua, mutta kun kevätaurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, en kerta kaikkiaan voinut vastustaa kiusausta lähteä vähän kiertelemään ja kuvailemaan  ulos kylpylän takapihalla olevia rantamaisemia.

Kovin pitkään en kuitenkaan ehtinyt auringosta nauttia, sillä iltapäiväksi oli meille varattu siskoni kanssa meikkaus ja meikkiopastus. Joku ehkä muistaakin, kuinka kerroin elokuussa olleeni vastaavassa parhaan Ystäväni kanssa syntymäpäivilläni. Nautin siitä tuolloin niin ja sain niin hyödyllisiä vinkkejä, että kun vastaavaan tarjoutui nyt uusi mahdollisuus, niin olihan tuo tilaisuus käytettävä hyväkseen! Ja vaikka edelliseen kertaan verrattuna uudenlaiset neuvot meikkaamisen osalta hieman hämmensivätkin, oli tämä kokemus vähintäänkin yhtä hyvä kuin edellinenkin! Siinä meikkaustuolissa istuminen valojen loisteessa toisen keskittyessä vain minuun, tuli todellinen filmitähtifiilis, ja kun vilkaisi vielä peiliinkin työn päätteeksi, tuli viimeistään todellinen prinsessaolo.

Meikkauksen jälkeen oli vielä vuorossa "hieman parempien" vaatteiden vaihto ylle, ja ei muuta illan viettoon!  Ensiksi joimme yhdet "alkudrinkit" hotellin aulan baarissa ennen kuin siirryimme ruokailemaan.

Olimme valikoineet siis illan ruokapaikaksi kylpylän pääravintolan buffet-illallisen, koska uskoimme siitä löytyvän kaikille jotakin ja halusimme nauttia ruoasta oikein pidemmän kaavan mukaan. Niin innoissani olin tässä vaiheessa kaikista herkuista, että kuvailu jäi vähemmälle, mutta santsattua tuli monta kertaa alkuruokien lukuisasta salaatti, kala- ja leikkelevalikoimasta ja oman leipomon tuoreesta leivästä aasialaistyylisiin pääruokiin, ja aterian päätti vielä ihanan maeka ja kermainen vanilijavaahto tuoreista hedelmistä tehdyn raikkaan hedelmäsalaatin kera. Söimme kaikki vatsamme ehkä vähän liiankin täyteen, mutta se lieneekin tällaisten harvinaislaatuisten tilaisuuksien hyödyntämisen idea, ja täytyy kyllä sanoa, että myös minä nautin hyvästä ruoasta ihan oikeasti. Kalorit, kiellot ja rajoitukset eivät pyörineet mielessä, ja tuntui vapauttavalta vain valita sitä, mikä näytti hyvältä ja tapani mukaan maistella vähän kaikkea!

Illallisen jälkeen kokeilimmekin, minulle ensimmäsitä kertaa biljardin pelaamista. Vaikka lyöntitekniikkani oli mitä omalaatuisin ja jäi kaipaamaan ehkä vähän vielä hiomista, oli se tietysti minusta näin pelihulluna todella hauska kokeilu -eikä voittokaan ollut kaukana! Biljardin pelaamiseen ihanan tunnelman loi live -pianomusiiki ja laulu. Saimme nimittäin nauttia samalla illan mittaa mitä kauniimmasta musisoinnista muun muassa yhden suosikki voimabiisini "Mä annan sut pois" muodossa.

Seuraavana aamuna suuntasimme taas ravintolaan herkulliselle ja laajalle buffet-aamiaiselle. Hassua, miten sitä voikin olla hirveä nälä aamulla, vaikka illalla olo olisi ollut miten täysi! Aamuni lähti käyntiin kuten tavallista lempeän kaurapuuron ja "muutaman" teekupillisenvoimin, mutta tulihan sitä pöydästä naposteltua myös kaikenlaista muuta hyvää runsaasta leikkelevlikoimasta tuoreisiin ja kuivattuihin hedelmiin.

Aamiaisen jälkeen ehdimme jälleen nauttia hieman auringosta koko perheen voimin ja samalla tutustua hieman ympäristöön. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka tuuli oli kylmä ja kova, kyllä kevät alkaa jo olla täällä. Ja Naantali on varmasti mitä ihanin kesäkaupunkin.

Kapattua kamppeemme kasaan ja siivottuamme huoneemme, oli minulla tiedossa ennen lähtöä vielä yksi hemmotteluhetki, nimittäin manikyyriin! Kynnet saivat vaaleanpunaisen lakan ja veri pääsi taas kiertämään kunnolla sormissa ihanan hieronnan myötä. Ja kun oikein Ihana keväinen karkkiväri oli lakoissa tarjolla, pitihän se myös kotiuttaa! Samalla tein taas kerran sen pyhän lupauksen, että alan rasvoa käsiäni säännöllisesti. Toivotaan, että lupaus pitää tällä kertaa hieman paremmin! Kotona minulla onkin hyvää vadelman- ja suklaantuoksuista käsivoidetta, mutta jotenkin aina tuntuu olevan muka liian kiire odottaa sen imeytymistä tai muuten vain viitseliäisyys rasvomisen suhteen nollassa..

Rentoutuminen kauneushoidoissa, ylipäätän toisen ihmisen kosketus niissä, ruoka-ajoista ja ruokavaliosta joustaminen ja syöminen ilman tarkkaa tietoa siitä, mitä on edessä ja mitä suustaan alas pistää, syöminen ilman maneereja, ylipäätään hyvin syömien ja herkuttelu ja siitä nauttiminen itseään ja omia mielitekojaan kuunnellen, omista arkirutiineista totaalinen luopuminen, viikonloppu ilman pakkoliikuntaa... -Asioita, jotka vielä jokin aikaa sitten olivat vain haaveita. Ja samalla asioita, jotka nyt mahdollistivat minulle mitä Ihanimman hemmotteluviikonlopun. Enkä voisi olla onnellisempi siitä. Sillä olo on nyt rentoutunut ja onnellinen, ja muistojen aarrearkku jälleen montaa ikimuistoista kokemusta rikkaampi -aivan siis kuten onnistuneen loman jälkeen kuuluukin!

<3: Ida

Tämän hetken haasteistani

Minulta on täällä blogini puolella kyselty tämän hetkisestä tilanteestani sairauden osalta, ja toivottu onnistumisten jakamisten lisäksi minun kertovan myös niistä kompastuskivistäni. Niinpä päätin nyt vaihteeksi tehdä taas pienen tilannekatsauksen -keskittyen tällä kertaa kuitenkin niihin ajankohtaisiin ongelmakohtiin ja haasteisiin, joita minulla vielä Mörön lopulliseen päihittämiseen on jäljellä, ja joiden kanssa paraikaakin työskentelen.

Selkein asia, jonka näen vielä ehkä suurimpana esteenäni ennen kuin voin vielä terveeksi itseäni rehellisesti kutsua on painoni. Merkittävästä edistymisestäni hengenvaarallisista lukemista varmasti ylöspäin, riittää minulla yhä matkaa tavoitteeseeni eli normaalipainoon. Tällä haasteella en tarkoita kuitenkaan pelkästään painoni absoluuttista tasoa, vaan myös niitä kaikkia epärealististisia, sairauden syöttämät pelkoja ja ahdistukia, jotka minulla painooni ja sen nousuun yhä liittyvät. Pitkään kuvittelinkin, tai ainakin toivoin, että voisin jotenkin kiertää tämän haasteen ja toipua anoreksiasta ilman painon nousua, ja välttyä näin ahdistukselta. Totuus kuitenkin on, että ilman painon normalisoimista ja sen hyväksymistä ei tule myöskään terveyden tuomaa vapautta ja hyvinvointia. Nyt työskentelen asian parissa kuitenkin jatkuvasti, ja motivaationi sekä uskoni omaan pystymiseeni päästä eteenpäin myös tällä sektorilla maaliin saakka on ehkä vahvempi kuin koskaan, kuten olette saaneet edellisistä teksteistäni lukea. Itse asiassa ajattelen, että tällä hetkellä painoni tulee vielä jonkin verran jälkijunassa muuta toipumistani, ja oikein odotan sitä, että pääsen tästä urakastani eroon ja näin ollen keskittymään ihan muihin asioihin!

Ahdistuksen sietoon, purkamiseen ja käsittelyyn tarvitsen kuitenkin yhä tukea löytääkseni enemmän itselleni keinoja selvitäkseni myös niistä kaikista vaikeimmista hetkistä yli ja päästäkseni eteenpäin. Tai kyllähän minä aina olen niistä aallonpohjista taas pinnalle päässytkin, ennemmin ongelma onkin siinä, että usko siihen vain meinaa syvällä ahdistuksen syövereissä loppua. Vaikka normaalisti osaankin ajatella kovin analyyttisesti, tuntuvat toisinaan ahdistuksen pohjamudissa myllertäessäni kaikki keinot yhä yksinkertaisesti katoavan. Ja silti, on näitä vaikeita hetkiä nykyään yhä vähemmän ja vähemmän, ja mikä parasta, pääsen niistä yhä helpommin ylös ja eteenpäin -myös omin avuin. Joskus aikoinani luinkin jostain, että toipuminen syömishäiriöstä on sitä, että vaikeat ja paremmat ajat vaihtelevat, ja toipuessa nämä paremmat ajat vähitellen muuttuvat yhä pidemmiksi ja yleisimmiksi. Ja tämän jos minkä olen saanut todistaa aivan viime aikoina!

Toinen tunne tai asia, jonka sietämiseen ja käsitteyyn minun ehdottomasti tarvitsisi löytää lisää keinoja on stressi. Vaikka olen edistynyt myös tässä asiassa, ja kyennyt osittain jo palaamaan esimerkiksi opiskeluiden pariin, olen yhä hyvin herkkä ylikuormittamaan itseäni keksimällä stressinaihetta mitä pienimmistäkin arjen asioista. Kyetäkseni täysin "normaaliin" elämään palaamaan on minun opittava toisaalta hieman rennompaa suhtautumista arjen kiireisiin ja kommelluksiin ja toisaalta keinoja selvitäkseni myös paineen alla, jota esimerkiksi työelämässäni tulen varmasti kohtaamaan.

Rennommalla suhtaumisella tarkoitan myös sitä, että minun tulisi oppia armollisempaa suhtautumista myös itseäni kohtaan. Kun vaatii itseltään jatkuvasti parasta mahdollista suoritusta, tai ainakin liikaa, ja sättii itseään kaikista pienimmistäkin virheistään, käy elämä toden totta hyvin raskaaksi. Ihan näin heikko tilanteeni ei onneksi ainakaan enää ole, ja olen oppinut lempeämpää suhtatumistapaa itseäni kohtaan, mikä näkyy muun maussa myönteisempänä sisäisenä puheena, mutta on minulla tässä vielä kehittämisen varaa.

Armollisemman suhtautumistavan lisäksi tulisi minun oppia vielä joustavuutta. Rutiinit ovat minulle tärkeitä, ja hyvä niin, ovathan ne pitkälti myös olleet pelastukseni Mörön kynsistä, mutta silti tulisi minun yhä rohkeammin tarttua ex-tempore-ideoihin, ja sisäistää, kuinka tilanteet muuttuvat, ja esimmerkiksi päivät saattavat saada yllättäviäkin käänteitä -ja oppia jopa nauttimaan tästä vaihtelevuudesta! Toki ihmiset ovat erilaisia, ja jotkut, kuten minä, saavat voimaa rutiineista, ja tällöin niiden sisällyttäminen osaksi arkea on aina tärkeää, mutta siinä vaiheessa, kun rutiinit rajoittavat elämää itseäkin häiritsevällä tavalla, kuten yhä jossain määrin minun tapauksessani, on aika tehdä asialle jotakin. Sillä vaikka esimerkiksi ruokailujen jaksottaminen säännölliseksi osaksi päivää on tärkeää, sopivassa suhteessa vaihtelu myös virkistää, kuten sanotaan, eikä elämää koskaan voi täysin ennustaa ja kontrolloida. Tätä joustavuutta olenkin oppinut paljon, mutta nimenomaan syömisiini tarvitsisin yhä sitä lisää, sillä vaikka ne nimenomaan rutinoitumisen vuoksi menevätkin jo ilman ongelmia ja suunnitellusti omalla painollaan, helpottaisi esimerkiksi suurempi joustavuus ruoka-aikojen osalta arkeani huomattavasti. Edistymiseni tällä sektorillan on jo nyt mahdollistanut juuri erilaiset hauskat yhteiset päivänvietot ystävieni ja siskoni kanssa, kun en ole enää niin omien rutiinieni vanki,  sekä mitä erilaisemmat päiväohjelmat itseäni kuunnellen. Olenkin hyvin onnellinen joustavuuteni tuomista uusista mahdollisuuksista, ja motivoitunut tämän vuoksi rikkomaan pikkuhiljaa rutiinejani lisää ja kokeilemaan mitä se taas tuo tullessaan!

Näiden edellä mainitsemieni asioiden kehittämiseen  tarvitsen tukea, jota saan esimerkiksi läheisiltäni ja terapeutiltani. Toisaalta parantuminen ja itsensä kehittäminen minun tapauksessani on myös sitä, että olisin valmis ottamaan vastuun toipumisestani, ja Elämästäni, itselleni, ja tämä kuuluu myös ihan ehdottomasti ajankohtaisiin haasteisiini. Itsenäistymiseni onkin edennyt viime aikoina hurjasti, ja onnekseni voin todeta, että ruokailut ovatkin lähes kokonaan omalla vastuullani. Lähitulevaisuudessa haaveena siintääkin jo omaan asuntoon muuttaminen, mutta kuten olen aikaisemmissa teksteissäni kertonut, haluan edetä myös tässä asiassa omaan tahtiini rauhallisesti ja itseäni kuunnelleen, siis myös tässä suhteessa itselleni armollisemmin.

Aivan maalissa en siis vielä ole, jotta voisin itseni terveeksi luokitella ja kykenisin täysipainoiseen elämään, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin edistymiseni ansiosta, jotta näen sen tavoitteen tulevasiuudessa toteutuvan. Vaikka matkaa on siis vielä jäljellä, olen myös päässyt pitkälle, ja onnellinen siitä, että olen nyt tässä. Luotankin siihen, että myös nämä viimeiset haasteeni toteutuvat omalla painollaan toipumiseni edetessä, aivan kuten edistymiseni tähänkin asti, vaikka myös vaikeita hetkiä tulen varmasti niiden osalta kohtaamaan.

Ja mikäs siinä, että maaliin on vielä matkaa, sillä uuden oppiminen ja itsensä kehittäminenhän se juuri kaikista antoisimpia asioita Elämässä onkin! Pääasia on, että oma asenne, suunta ja tahto ovat kohdillaan, ja ne minulla nyt totisesti ovat. Ja toisaalta aion edetä muistaen kuitenkin sen tosiasian, että kaikessa ei tarvitsekaan olla ihan valmis, sillä kukapa meistä olisi täydellinen.

<3: Ida
kuvat osoitteesta weheartit.com ja cutestfood.com