Omaa minää metsästämässä

Taas jälleen kerran lehtiä selaillessani vei tällä kertaa Voi Hyvin (4/2013) lehden "Oman minä metsästys" suurimman huomioni. Lehdessä oli siis artikkeli oman minän etsimisestä. Toimittaja oli osallistunut artikkelia varten kahdeksan viikkoa kestävälle rakkauskurssille, jonka tavoitteena oli "löytää lempi itsestä". Koska itsensä rakastaminen on tärkeä läksy syömishäiriöstä toipumisessa ja liittyy olennaisesti nähdäkseni yhteen parantumisen kanssa, päätin nyt jakaa kanssanne artikkelissa mainittuja ohjeita, sekä ajatuksiani liittyen niihin ja syömishäiriöstä toipumiseen.

Ensimmäinen ohje kuuluu: opettele rehellistä havainnointia. Toipumisen kannalta näen asian niin, että jokaisen syömishäiriöstä kärsivän tulisi opetella havainnoimaan itseään ilman sairautta, joka väittää sairastavasta kaikkea negatiivista aina lihavasta epäonnistuneeseen ihmiseen tavoitteena saada sairastavan itsetunto tuhottua. Älä siis suostu uskomaan sairauden väitteitä itsestäsi ja omasta huonommuudestasi tai mitättömyydestäsi. Yritä sen sijaan välillä katsoa itseäsi ulkopuolisen, esimerkiksi ystäväsi silmin. Jos tämä on liian haastavaa Sinulle, hae tukea rakkailta läheisiltäsi, joihin luotat, ja kysy, millaisina he Sinut todella näkevät.

Omia (tai sairauden) ajatuksia kyseenalaistamalla ollaankin jo päästy toiseen ohjeeseen, eli totutttujen rooliesi, ajatus- ja käyttäytymismalliesi kyseeanalaistamiseen. Anoreksiaan kuuluu paljon pakkoja, totuttuja käyttäytymis- ja ajatuskuvioita, joista on vaikea päästä eroon. Ja voin myöntää, että myös minä olen kovin helposti (sairaisiin) rutiineihin lumpsahtava. Toipuessa näitä käyttäytymismalleja on kuitenkin välttämätöntä lähteä rikkomaan. Kun siis seuraavaksi sairauden pakko ajaa Sinut tekemään jotakin, kyseeanalaista väite: onko minun todella pakko vai voisinko kenties tällä kertaa toimia toisin?

Omien roolien kyseenalaistaminen on tärkeää etenkin pitkään sairastaneille, kuten minulle. Tärkeää kroonistumisen torjumiseksi onkin mielestäni paitsi se, että uskaltaa tehdä toisin, se, ettei suostu "ikuisen anorektikon rooliin". Jos tämä nimittäin on kuva itsestä, on vaarana, että määrittelee itsensä, oman identiteettinsä sen mukaan, jolloin roolista eroon pääseminen on entistä vaikeampaa.

Kolmantena ohjeena artikkelissa kehotetaan tunnistamaan omat motivaation lähteensä. Ei riitäkään, että syömishäiriöstä toipuessa kerran listaa, miksi haluaa parantua, vaan näistä asioista kannattaa säännöllisesti muistuttaa itseään. On myös tärkeää, että parantumiseen ajavat motiivit ovat todella omia, eivätkä esimerkiksi hoitotaholta tai läheisiltä tulevia, sillä silloin ne todella toimivat.Toisaalta on myös tärkeää tiedostaa, mitkä motiivit ajavat toimimaan sairaalla tavalla, koska usein motiivit ovat ristiriitaisia, ja rehellisyys on nähdäkseni toipumisen kulmakiviä.

Oman motivaation löytämiseen on liitetty artikkelissa kysymys: kuka ohjaa elämääsi, Sinä vai joku muu? Ja tässä ollaan jälleen toipumisen ytimessä. Älä suostu anoreksian uhriksi, vaan ota tahtipuikot itsellesi sen sijaan, että antaisit anoreksian ja sen väitteiden ohjata elämääsi. Käsittääkseni toipuessa vielä pitkään päähän tulee sairaita ajatuksia, joille ei voi mitään. Tärkeää on kuitenkin käsittää, että niiden mukaan ei tarvitse toimia, vaan itse päätät omasta elämästäsi.

Artikkelissa kehotetaankin vaihtamaan uhrin roolin oman elämäsi sankaruuteen. Kun siis päätät toipumisen polulle lähteä, päätä samalla, että teet itse omasta tarinastasi selviytymistarinan, ja olet oman elämäsi sankari, ja ala tehdä pieniä Suuria sankaritekoja tämän tarinan rakentamiseksi, oman käsikirjoituksesi kirjoittamiseksi. Et ole voinut valita sairastumistasi, mutta voit vaikuttaa toipumiseesi.

On kuitenkin selvää, että tämän sankaritarinan rakentaminen ei käy hetkessä. Artikkelissa kehotetaankin myös suoraan kohtaamiseen ja ratkaisemaan haasteet kulloisestakin hetkestä käsin. Vaikka anoreksiaan kuuluu usein asioiden suunnittelu ja tulevan murehtiminen etukäteen, koita elää hetkessä ja ottaa pala kerrallaan. Koska toipuminen on, kuten isäni kuvaa "maratonjuoksu", on siinä jaksamisen kannalta olennaista kohdata sairaus taistelu kerrallaan. Älä siis pohdi sitä, miten siedät itsesi kymmenen kiloa painavampana, vaan opettele hyväksymään ensin ensimmäinen lisäkilo. Älä pohdi aamiaisella, miten pystyt syömään kaikki päivän ateriat, äläkä ota tavoitteeksi pakkoliikkumisesta luopumisesta, vaan keskity siihen, miten pystyt välttämään juuri tällä hetkellä halun lähteä lenkille. Sillä kun nämä oikeanlaiset valinnat kasaantuvat ja toistuvat, alkaa niistä mudostua hyviä tapoja, terve elämä, ja anoreksian ääni sammuu pikkuhiljaa.

Artikkelissa kehotetaan myös harjaannuttamaan todellisuuden tietoista luomista ajatuksilla, tunteilla ja teoilla. Luo siis itse oma tulevaisuutesi pohtimalla, mitä toivot tulevalta, missä tilanteessa esimerkiksi toivoisit olevasi vaikkapa viiden vuoden kuluttua, ja ota pienien tekojen avulla askelia kohti tavoitettasi. Älä siis suostu pelkkään ajatukseen, että tulevaisuus tuo mitä tuo tullessaan, sillä tavoitteet auttavat suuntautumaan niitä kohden ja voivat toimia motivaattoreina muutokseen.

Toisaalta on tärkeää myös muistaa, että kaikkea elämässä ei voi suunnitella etukäteen. Ota siis elämä vastaan, ja lopeta elämän ja itsesi pakoilu, josta anoreksia on usein oire. Ja muista, että olet elämäsi tärkein ihminen. Tai artikkelin sanoin: "Sitoudu itseesi ja sano kyllä elämälle ja rakkaudelle".

<3: Ida

Tapaaminen saman kokeneiden kanssa

Olen kirjoittanut vertaistuesta aikaisemminkin, mutta nyt päätin kuitenkin palata vielä hetkeksi aiheeseen henkilökohtaisesta näkökulmasta käsin. Tapasin nimittäin keskiviikkona kaksi hienoa ihmistä, joiden kanssa meillä on yhteinen Mörkö vastustajanamme. Seuraavassa kerron hieman tämän tapaamisen haastavuudesta vertaistuen kautta minulle, ja lopulta kuitenkin sen merkityksestä ja siitä voimakkaasta yhteenkuuluvuuden tunteesta, jonka tuossa tapaamsessa koin.

Olen ollut nimittäin aina hieman epäilevä vertaistuen suhteen, ja suhtautunut siihen melko skeptisesti. Tämä johtuu siitä, että yleensä sairauteni on muiden sairastavien läsnäollessa nostanut minussa vielä entistä voimakkaammin päätään. Tämä johtuu siitä, että vertailu on minulla aina ollut voimakas osa sairauttani, mikä ei käsittääkseni ole yhtään epätavallista, kun on kyse anoreksiasta. Osastolla olimme lähes toistemme tukissa kiinni välillä keittiön puolella, kun tämä piirre puski minussa ja muissa potilaissa esiin ruokapöydän äärellä.

Lisäksi olen perinyt äidiltäni voimakkaan myötäelämisen taidon, joka toki on työssäni ja elämässä ihmisten kanssa toimiessa yleensä vahvuus. Asian nurjapuoli on kuitenkin se, että myötäelän helposti myös toisten tunteita ja pahaa oloa. Toisin sanoen ahdistun toisten ahdistuksesta.

Tähän voimakkaaseen empatiakykyyni liittyy myös voimakas tarve auttaa, jopa "pelastaa" muita. Olen aina ollut heikompien puolustaja, yksinäisten seuraan hakeutuva ja toisten ongelmia omille harteilleni ottava. Silloin tällöin, kuten helposti juuri muiden sairastavien kanssa tekemisissä ollessa, tämä piirre kääntyy minua itseäni vastaan, ja pyrin auttamaan muita ikään kuin oman hyvinvointini kustannuksella, mistä on yleensä haittaa molemmille osapuolille. Osastolla ollessani sain useasti hoitajilta huomautuksia siitä, kuinka minun pitäisi jättää hoitotyö hoitajille.

Olen myös halunnut pitää hieman pesäeroa muihin sairaisiin sen vuoksi, että minulle on tärkeää myös se kaikki sairauden ulkopuolinen elämä, muutkin ihmiskontaktit ja sairauden ulkopuoliset harrastukset. Päiväni pyörivät jo Mörön ymprärillä niin paljon muutenkin, etten jaksa ajatella sitä vielä muiden sairastavien kanssa ja kautta. Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että nämä eivät välttämättä sulje toisiaan pois, vaan parhaimmillaan esimerkiksi vertaistuki ja muut ystävyyssuhteet tukevat toisiaan, sillä niillä on yhteinen päämäärä: Mörön taltuttaminen ja elämän löytäminen.

Tämä negatiivinen puoli vertaistuesta on kuitenkin tullut voimakkaasti esille varmasti myös sen vuoksi, että kokemukseni on rajoittunut lähinnä osastolle. Tämän blogini kautta käsitys vertaistuesta onkin muuttunut. Olen oppinut hyödyntämään sitä aivan toisella tavalla. Olen kasvattanut itselleni siitä voimavaran, aseen sairauttani vastaan. Olen hakenut teiltä lukijoiltani ymmärrystä, tukea kohdata muutos ja voimia ja uskoa itseeni ja siihen, että tästä syvästä ja upottavasta suosta voi selvitä.

Lopullisen niitin peloilleni vertaistukea kohtaan on kuitenkin tehnyt henkilökohtaisesti muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien tai olleiden kanssa keskusteleminen. Näissä keskusteluissa olemme käsitelleet yhteisiä haasteitamme, ja etsineet niissä yhdessä ratkaisuja. Olemme jakaneet sairauteen liittyviä pelkojamme, ja lopulta nauraneet niiden järjejttömyydelle. Olemme hakeneet rohkaisua ottaa se seuraava askel, ja ennen kaikkea iloinneet yhdessä niistä pienistä, mutta niin merkittävistä asioista toipumisen polulla, jonka merkityksen vain toinen saman kokenut voi TODELLA ymmärtää.

Silti tiedostan edelleen riskini, jotka minulla liittyvät vertaistuen kääntöpuoleen. Omat heikot kohdat, tilanteet, joissa sairaus nostaa päätään onkin hyvä tiedostaa, jotta niihin ei lankea. Tämän vuoksi, huolimatta suuresta halustani tavata kasvotusten toisia sairastavia on tämä tuntunut minusta haastavalta. En ole halunnut ottaa siihen liittyvä riskiä, että kokisin takapakkia, enhän ole halunnut minkään riskeeravan toipumisprosessiani. Nyt kuitenkin tunsin olevani niin vahvoilla, että olin valmis tapaamaan ihan kasvotusten kaksi samassa tilanteessa olevaa, joista toinen on tosin toipumisessa jo minua pidemmällä.

Tapaaminen oli siis minulle jälleen omalla tavallaan haastava ja luonteestani johtuen jännitin sitä etukäteen. Enää minua ei kuitenkaan jännittänyt se jatkuva sairauteen liittyvä vertailu tai kilpailu "paremman" (eli sairaamman) anorektikon tittelistä, sillä tiesin päässeeni jo tästä vaiheesta eteenpäin. Pikemminkin jännitin sitä, kuinka pahalta minusta tuntuisi nähdä toisen sairaus ja paha olo silmästä silmään, ja kuinka helposti menisin siihen mukaan, kun kyseessä olisi minulle tärkeät ihmiset, sekä se, miten tällaisessa uudenlaisessa tilanteessa voisi oma sairauteni taas nousta voimakkaammin pintaan.

Jälkeenpäin ajatellen en  kuitenkaan voisi olla onnellisempi siitä, että uskalsin ottaa tämän rohkean askeleen. Kukaan muu kuin saman kokenut ei voi todella YMMÄRTÄÄ, mitä käy läpi, kukaan muu kuin saman tuntenut ei voi tuntea puolestasi, kukaan muu kuin saman taistelun käynyt ei voi rohkaista Sinua voittoon yhtä uskottavasti. Yhdessä jaetulla elämällä, yhdessä koetuilla kokemuksilla, yhteisellä taistelulla, on uskomaton voima.

Puhuimmekin tapaamisessamme paljon vaikeista kokemuksistamme, ja erityisesti koin saavani tukea ja ymmärrystä liittyen pakkohoitooni suljetulla osastolla. Kyseisestä hoidosta on jäänyt minulle sellaiset traumat, joita ei voi sanoilla tai selittämällä avata toiselle. Sellaiset haavat, joiden syvyyttä ei voi nähdä ilman samoja puukoniskuja. Ja niiden haavojen hoitamisen tueksi on sen jakaminen sellaisen kanssa, joka voi todella tavoittaa kokemuksesi, äärimmäisen tärkeää.

Tapaamisessamme tulikin hyvin esille se, minkä aikoinaan jo nuorisopuolen lääkärini sanoi minulle: minulla on voimakas tarve tulla kuulluksi. Kuuntelevia korviakaan ei ole koskaan liikaa, mutta kuulevia on aina vielä vähemmän. Ja nimenomaan tämän tarpeeni tavoittivat rakkaat ystäväni, ja osasivat siihen vastata.

Vaikeista keskustelunaiheista huolimatta olimme kuitenkin ennen kaikkea kolme ystävystä viettämässä yhdessä aikaa. Olimme ystävykset, joita yhdistää yhteinen historia ja yhdessä jaettu kokemus, jotka ovat vain lähentäneet meitä.

Kirpparilla kiertely, sisustusliike day'ssa sateenvarjojen ihastelu ja Esplanadin puistossa kuvien napsiminen saattoikin näyttää kevyeltä hauskanpidolta ulkopuolisen silmin, ja sitä se toki myös oli, mutta syvällä sisimmissämme tiesimme, että tämän tapaamisen merkitys oli jotakin suurempaa, ja se kosketti minua jostakin paljon syvemmältä. Ja samalla siinä loksahti jälleen yksi pala kohdilleen tässä palapelissäni. KIITOS ystävät kalliit!

<3: Ida

Kurkistus minun arkeeni

Minulta pyydettiin jokin aikaa sitten tekstiä siitä ihan tavallisesta arjestani, jota pävittäin elelen. Huolimatta siitä, että koen aiheen itse melko tylsäksi, päätin nyt toteuttaa toiveen. Ehkäpä siitä voisi olla apua jollekin, joka yrittää luoda arkeaan sairaudella oireilun tilalle. Perinteisen yhden päivän kuvailun sijaan kerron tässä tekstissäni niistä arkeni peruspilareista, joista se koostuu. Samalla tarjoaa tällainen tutkailutapa myös minulle mahdollisuuden tarkastella edistymistäni anoreksian voittamisen suhteen eri elämän osa-alueilla.

Kotityöt ja ruoanlaitto

Koska olen päivisin kotona, enkä käy vielä esimerkiksi töissä tai koulussa, on minusta luontevaa, että yhteisessä taloudessamme hoidan päivisin myös osan kotitöistä. Sairauden luonteesta, eli siitä, että se pyrkii maksimoimaan kulutuksen, ja alipainostani johtuen olemme kuitenkin sopineet vanhempieni kanssa, että he hoitavat fyysisesti raskaimmat kotityöt kuten esimerkiksi imuroinnin ja lattianpesun. Minä lähinnä pyykkäilen, tiskailen, silittelen ja järjestelen paikkoja. Pitkän aikaa kotihommat olivatkin minulle suurta pakkoa, jossa sairaus pääsi toteuttamaan itseään. Pikkuhiljaa olen kuitenkin oppinut, osittaisen luopumisen ja pakoistani vapautumisen myötä, joustavuutta myös tämän asian suhteen, vaikka matkani onkin vielä kesken.

Kotitöistä erilliseksi, vaikka se sellaiseksi voitaisiin myös laskea, luokittelen sitten ruoanlaiton ja leipomisen. Kokkailu onkin minulle nimittäin ennemminkin jo oikeanlainen harrastus. Jo pienestä pitäen olen ollut äitini mukana keittiössä, ollessani nuori ohjailin lapsille erilaisia kokkikerhoja ja taisinpa itsekin joskus unelmoida kokin ammatista. Muutama vuosi sitten olimme vielä isäni kanssa eriaiheisilla työväenopiston kokkikursseilla, mutta sairauteni vuoksi kokkailu ja kiinnostus ruoanlaittoon jäivät minun kohdaltani, vaikka joillakin sairastuneilla se tuntuu pikemminkin sairauden myötä lisääntyvän.

Nyt, toipumiseni edetessä on tuo harrastus kuitenkin taas ilokseni palannut osaksi elämääni. Keräilen usein jo pitkälle etukäteen erilaisia reseptejä netistä ja keittokirjoista, ja suunnittelen tulevia ruokia. Aloitin monta kertaa viikossa tapahtuvan kokkailun noin vuosi sitten, aluksi hyvin helpoilla ja yksinkertaisilla kotiruokaresepteillä, ja pikkuhiljaa olen siirtynyt toteuttamaan myös hieman vaativampia ohjeita. Innostuksestani kertoo ehkä sekin, että en koko vuoden aikana ole tehnyt yhtäkään ruokaa toistamiseen, joidenkin ruokien saamista kehuista huolimatta, vaan haluan aina hieman ylittää itseni ja kokeilla jotakin uutta. Myös luovuuteni, oma joustavuuteni ja mielikuvitukseni hyödyntää jääkaapista jo löytyviä aineksia ja jämiä on lisääntynyt. Tämän harrastukseni parissa vietänkin kokonaisuudessaan ison osan aamupäivästäni ennen lounasta.

Lenkkeily ja ulkoilu

Aamupäivällä käyn myös ulkoilemassa. Ennen minulla oli ihana koiramme Helmi mukana lyhyemmillä lenkeillä, mutta hänen poismenonsa jälkeen olen käynyt itsekseni. Jokin aikaa sitten tarvitsin vielä tuekseni toisen ihmisen, jotta olisin onnistunut pitämään vauhdin kohtuullisena ja lenkin sovitun mittaisena. Nyt tilanne on onneksi jo toinen, ja pärjään itsekseni. Kasvaneesta kunnostani huolimatta en suinkaan ole lisännyt lenkkeilyni määrä, vaan päinvastoin vähentänyt sitä systemaattisesti. Lisäksi osaan jo nauttia lenkillä esimerkiksi auringosta, eikä pysähtyminen silittelemään naapurin koiraa tai juttelemaan naapurin kanssa enää tuota minkäänlaisia ongelmia. Kävelyni ovatkin enää vain lyhyt happihyppely ja varsin usein myös sosiaalinen tapahtuma, sen verran rutinoituneita ovat myös naapuruston koiranulkoiluttajat ja muut lenkkeilijät nimittäin. Olen myös oppinut kävelyjeni suhteen joustavuutta siten, ettei minun tarvitse enää liikkua joka päivä saman verran. Näiden oikeasti lyhyiden happihyppelyiden lisäksi, käyn pari kertaa viikossa viereisen rantamme kauniissa metsämaastossa sauvakävelemässä, ja tästä koostuukin pääasiassa tällä hetkellä kaikki liikuntani.

Muut harrastukset kotona

Loppuajan, mitä pieniltä kotiaskareiltani, ruoanlaitolta ja ulkoilulta jää, käytän pääsääntöisesti kotona rauhalliseen oleiluun. Muistan, kuinka aikoinani rentoutuminen, tai vaikkapa pelkkä istuminen tuotti minulle suuria vaikeuksia. Onneksi noistakin ajoista on tultu pitkä matka eteenpäin, ja nyt sohvan nurkassa kyhnöttäminen tai terassin nojatuolissa auringonottaminen on minulle myös itseltäni enemmän kuin sallittua.

Olenkin viime aikoina herätellyt henkiin lukemisharrastustani, ja huomannut todella nauttivani siitä. Lukemisharrastukseni parissa huomaan parhaiten oman edistymiseni niin rauhoittumiseni kuin keskittymiskykyni parantumisen osalta. Nykyään saatan viettää monta tuntia päivästä hyvän romaanin parissa sohvan nurkassa, mikä ei ennen olisi tullut kuuloonkaan, ja mikä parasta, pysyn juonessa kiinni! Parhaiten minua koukuttavat Dan Brownin tai Carlos Ruiz Zafonin kaltaisten kirjailijoiden mysteerit.

Lukemisen lisäksi, siitäkin huolimatta, että varsinainen kurssi on kesätauolla, olen yrittänyt pitää hengissä myös kitaransoittoharrastustani. Opettajamme antoi meille nuotteja kesäksi kotiin, ja olen niitä harjoitellut itsekseni. Silloin tällöin soitan myös muutaman kappaleen pianolla, mutta pääsäääntöisesti tykkään pianomusiikkia kuunnella enemmän siskoni soittamana laulun säestyksellä silloin kun hän on kotona käymässä. Musiikki on kuitenkin aina ollut, ja on nykyään vielä enemmän, mikäli mahdollista, tärkeä osa elämääni ja saan sen kuuntelusta valtavasti voimia. Yksin ollessani Suomipop raikaakin meillä aamusta iltaan!

Soittamisen lisäksi olen aina harrastanut kaikenlaista pientä käsillä tekemistä. Jo lapsena kävin käsityökerhossa ja maalaustunnilla. Työskennellessäni lankakaupassa mudostui minulle neulomisesta suoranainen intohimo, ja ystävä jos toinenkin löysi joulupaketistaan itseneulomani villasukat. Nykyään neulon hieman maltillisemmin, ja silloin tällöin myös esimerkiksi maailailen tai vaikkapa askartelen esimerkiksi kortteja, joilla tykkään piristää ystäviäni heidän merkkipäivinään, tai sitten ihan muuten vain.

Iltaisin majoittaudun poikkeuksetta äitini kanssa sohvalle tv:n ääreen ja katsomme suosikkisarjojamme minun nauttiessa iltapalaani. Yhteisistä suosikeistamme moni on tuttuja dekkarisarjoja, mutta minä olen koukussa myös ihan Salattuihin elämiinkin.

Ja viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, kuten ehkä olette huomanneet, on myös tästä bloggailusta mudostunut minulle tärkeääkin tärkeämpi harrastus. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luonteva tapa purkaa ajatuksiani, ja koulussa ainekirjoitus oli ehdottomasti minusta parasta. Odotan myös innolla joka päivä lempiblogejeni uusia postauksia, ja luen aina suurella mielenkiinnolla blogiystävieni kuulumisia. Blogini avulla olen saanut myös korvaamattoman arvokasta vertaistukea, josta olen löytänyt aivan uudenlaisen voimavaran taisteluuni. Teistä lukijoistani on muodostunut minulle tärkeä, läheinen ystäväpiiri, ja kommenttieni kautta saamani tuki on ollut minulle todella tärkeää.

Kirjoittamista olen kotona alkanut harrastaa myös pikkuhiljaa toisessa muodossa, nimittäin palailemalla vähittäin myös opiskelujeni pariin keskeneräisen päättötyöni myötä. Olen kuitenkin yhä sairaslomalla, ja olen huomioinut omat voimani ja kuunnellut tässä asiassa omaa jaksamistani. Ennen olisin varmasti stressaatunut aiheesta enemmän kuin liikaa ja alkanut suorittamaan asiaa verenmaku suussa. Nyt en suinkaan ole ottanut asiasta mitään ylimääräisiä paineita, sillä toipumisessani riittää tällä hetkellä vielä ihan tarpeeksi työsarkaa, enkä aiokaan ottaa päättötyöstäni ainakaan vielä mitään suoritettavaa pakkoa. Pystyn hyvin pitämään viikkojenkin taukoja työstäni, kuten olen nyt kesällä tehnytkin, mutta silloin tällöin löytäessäni aiheeseen sopivan kirjan kirjastosta innostun hetkeksi perehtymään aiheeseen vielä hetkeksi lisää ja kirjoittamaankin muutaman rivin.

Syöminen ja nukkuminen

Lisäksi ison osan päivästäni vielä tällä hetkellä vie se tällä hetkellä toipumisen kannalta kaikkein tärkein asia, itseni lääkitseminen, nimittäin syöminen. Joudun syömään muutaman tunnin välein, ja koska se on minulle edelleen hankalaa, on syömiseni täynnä maneereja ja vie näin ollen yhä myös paljon aikaa päivästäni. Olen kuitenkin oppinut joustavuutta ruokailuihini esimerkiksi ruokapaikan ja -ajan suhteen, ja ottanut vastuuta niistä enemmän itselleni, jolloin en ole enää niin sidottu kotiin tai muihin ihmisiin ruoka-aikoina.

Ison osan vuorokaudestani lohkaisee myös se toiseksi tärkein asia toipumiseni kannalta, nimittäin lepääminen. Pahimpina sairausaikoina menetin käytännössä kokonaan uneni ja vietin lukusia ja lukuisia pitkiä ja epätoivoisia unettomia öitä. Nykyään uneni on palannut, mikä on ollut aivan valtava helpotus. Illalla onkin ihana kömpiä omaan sänkyyn raskaan päivän jälkeen ja painaa päänsä tyynyyn. Ja raskaalla en nyt välttämättä tarkoita fyysistä uurastamista, vaan nimenomaan sitä pääkoppani sisällä tapahtuvaa jatkuvaa taistelua ja työtä, jota joudun tekemään joka päivä. En jaksaisi ilman kunnollisia, usein kymmenen tunnin yöuniani!

Hoitokäynnit

Tätä raskasta henkistä työtä teen paitsi arjen valintojen ja syömisen kanssa kamppaillessa, myös käsitellessäni asioitani hoidossa. Hoitoni on tällä hetkellä polikliinista avohoitoa, ja toteutuu noin kerran kahdessa viikossa olevilla omahoitajani tapaamisilla. Lisäksi tapaan noin kerran kuussa ravitsemusterapeuttia, ja samoin noin kerran kuussa meillä on perhetapaamisia ja lääkäriäni tapaan vähän harvemmin. Yhteensä näitä polikäyntejä minulla on noin kerran viikossa. Lisäksi noin kerran viikossa jalkautuvan työryhmän hoitaja on käynyt kanssani syömässä lounasta.

Pitkään jännitin ja stressasin näitä hoitokäyntejäni jo monta päivää etukäteen. Tunsin meneväni hoitokäynneille arvioitavaksi ja todistelemaan toipumistani. Sain jännittää jo ylipäätään sitä, saisinko sanaa suustani. Nyt kaikki on onneksi toisin. Olen oppinut puhumaan asioistani ja tunteistani, ja samalla saanut uuden suhtautumistavan hoitokäynteihin: ajattelen nykyään, että menen sieltä hakemaan tukea omalle työlleni.

Kesälomien vuoksi minulla on ollut hoitokäynneistä hieman lomaa, mutta nyt lomat ovat ohi, ja tapaan taas hoitajaani. Aiemmin olen lomien aikaan käynyt tapaamassa jotakuta sijaista, mutta nyt sekä hoitotahoni, että mikä tärkeintä minä itse, olimme sitä mieltä, että siipeni kantavat hetken jo omillaankin.

Muu kodin ulkopuolinen elämä ja ihmisten tapaaminen

Lopuksi päästäänkin arkiviikkoni ehdottomaan kohokohtaan. Nimittäin siihen muuhun kuin näihin hoitokuvioihin rajoittuvaan kodin ulkopuoliseen elämään. Noin kerran, pari viikossa tapaan ystäviäni tai teen perheeni parissa pieniä retkiä, matkoja tai vierailuja.

Tänä kesänä olen tavannut erityisen ahkerasti parasta ystävääni, joka asuu ilokseni kesän täällä Helsingissä. Olemme käyneet yhdessä shoppailemassa, kirpputorilla, Korkeassaaressa ja Suomenlinnassa. Ja suunnitelmia vielä loppukesänkin varalle on vaikka kuinka paljon! Mukavasta tekemisestä huolimatta näiden tapaamisten ehdoton keskipiste on aina kuitenkin keskinäisessä juttelussa ja kuulumisten vaihdossa.

Parhaan ystäväni tapaamisen lisäksi olen tavannut toista ystävääni ulkomailta, ollut siskoni Fannyn  kanssa kaupungilla ja elokuvissa sekä hänen uudessa asunnossaan vierailulla, käynyt perheeni kanssa mökillä ja Tukholmassa ja Hämeenlinnassa rakkaita isovanhempiani tapaamassa.

Lisäksi syksyllä alkaa taas kitaratuntini, joilla kävin koko viime lukuvuoden. Soitan työväenopiston kitararyhmässä, joten myös siihen kuuluu olennaisena osana ihmisten tapaaminen. Kesän ajan, kuten jo edellä mainitsin, kitaratuntini ovat kuitenkin olleet tauolla, joten kitaransoitosta on tullut minulle silloin tällöin tapahtuvaa harjoittelua itsekseni kotona, kuten kirjoitin jo aikaisemmin.

Vielä tällä hetkellä voimani eivät riitä juuri enempään tapaamiseen tai puuhailuun, mutta voi kuinka nautin tapaamisistamme joka kerta, kun näen minulle rakkaita ihmisiä! Joskus ollessani hyvin huonossa kunnossa, tuntuivat kaikki sosiaaliset tapaamiset ja tapahtumat minusta äärimmäisen raskailta, ja jokainen poikkeus tavallisista arkirutiineista ahdistavalta, mutta nyt asia on niin päinvastoin kuin vain voi olla. Saan tästä kodin ulkopuolisesta elämästä sellaista voimaa, joka imee minua takaisin normaaliin, oikeaan Elämään magneetin tavoin ja muistuttaa minua aina siitä, mihin olen pyrkimäsä, miksi tätä työtä teen, vaikka toki yhä tarvitsen sitä ihan tavallista arkeanikin, ja jopa huomaan kaipaavani tavallisia "kotipäiviäni" jokaisen erilaisen, ohjelmoidumman päivän jälkeen.

Tässä oli siis kurkistus minun arkeeni, niitä palapelin palasia, joista jokapäiväinen elämäni koostuu. Se saattaa ehkä jostakin teistä kuulostaa tylsältä, mutta minulle se on enimmäkseen kaikkea muuta. Olen oppinut nauttimaan arkeeni kuuluvista pienistä iloisista asioista, kuten auringon paisteesta, uuteen herkkuun tutustumisesta, uuden kitarakappaleen oppimisesta tai hyvän romaanin löytämisestä. Arjessani on siis jo tällä hetkellä kaikki ne ainekset, joista onni koostuu, mutta se voisi olla vielä paljon enemmänkin, kunhan vain saan ensin karistettua Mörön kannoiltani.

<3: Ida

Kuvat:

http://image16.spreadshirt.net/image-server/v1/compositions/106501254/views/1,width=178,height=178,appearanceId=1/Rakastan-ruoanlaittoa.-Kokin-hattu,-sydaen.-Cook,--T-paidat.jpg

http://www.kslmedia.fi/wp-content/uploads/2013/05/iltap-aurinko.jpg

http://dakiniland.files.wordpress.com/2010/11/tumblr_kwwfa0wgi81qzdiqvo1_400_large.png

http://static.guim.co.uk/sys-images/Admin/BkFill/Default_image_group/2013/2/19/1361294379900/Cup-cakes-010.jpg

http://commondatastorage.googleapis.com/static.panoramio.com/photos/original/50841430.jpg

http://images.fineartamerica.com/images-medium/best-friends-bestfriends-bff-hands-isidora-leyton.jpg

Matkalla kuuhun ja takaisin

Kaiken muun lisäksi Anoreksia usein monimutkaistaa myös sairastavan suhdetta vanhempiin, ja toisaalta myös itsenäistymisen ongelmat voivat olla syömishäiriön taustatekijöitä. Anoreksiamörkö yrittää syövyttää suhteita ja vajottaa sairastuneen täydelliseen eristykseen. Ja toisaalta taas riippuvuussuhde vanhempiin kasvaa, sillä sairastava tarvitsee läheisiltään enemmän tukea kuin vastaavassa tilanteessa oleva terve ihminen. Minä olen kokenut omassa suhteessani vanhempiini tämän akselin molemmat ääripäät, ja kaikkea niiden väliltä.

Olemmekin useamman kerran perhetapaamisissamme käsitelleet suhdettani vanhempiini ja etenkin isääni. Ja vihdoin viimeisessä perhetapaamisessamme ennen lomia isäni totesi, että hänestä tuntuu, että hän on saamassa minusta aikuisen tyttären. Tämä on kertomus tähänastisen elämäni pituisesta minun ja vanhempieni välisestä suhteesta, pitkästä ja monimutkaisesta mutta tuloksellisesta matkasta eristyksen ja symbioosin kautta itsenäistymiseen. Tositarina siitä, kuinka Mörkö on tullut ajoittain sekoittamaan tätä elämäni tärkeintä suhdetta, ja lopulta kuitenkin siitä, kuinka tämän suhteen avulla olemme yhdessä vanhempieni kanssa tuhoamassa Mörön lopullisesti.

Ollessani lapsi olimme aina hyvin tiivis perheyhteisö. Vaikka perheemme näytti ulkopuolisista varmasti hyvin tavalliselta, sitä se ei minulle koskaan ollut. Minulle on nimittäin aina ollut itsestään selvää, että olen ollut vanhemmille aina jollakin tavalla erityinen. Minua ei pistetty tavalliseen kunnalliseen kouluun, vaan vanhemmat miettivät jo pienenä koulutusvaihtoehtojani. He rohkaisivat minua harrastamaan kaikkea mistä ikinä vain olinkaan kiinnostunut, mutta eivät painostaneet minua mihinkään. Vanhempani eivät luoneet minulle paineita suoriutua mistään täydellisesti, mutta luottivat aina siihen, että tekisin parhaani ja että se riittäisi vielä pitkälle.

"Minulle olet täydellinen."

Siskoni kanssa teimme lapsena lähes kaiken aina yhdessä, meillä oli omia salaisia leikkejämme ja puuhiamme, mutta myös koko perheen voimin teimme paljon. Muistan lukuisat ja lukuisat yhteiset ulkomaanmatkamme, reissut Suomen sisällä, yhdessä jaetut piiloleikit ja peitoista ja tuoleista yhdessä rakentamamme majat, piknikit rannalle, tai sitten vain olohuoneen lattialle.

Tästä kaikesta yhdessäolosta huolimatta olin aina pienestä pitäen samaan aikaan myös itsenäinen, halusin huolehtia itsestäni ja muista, ennen kaikkea rakkaasta pikkusiskostani ja hoivaamisviettini myötä lukuisista vauvanukeistani, ja vanhempani antoivat tälle itsenäistymiselleni tilaa. Olin jopa niin vastuullinen, että jo ala-asteella isäni tokaisi minulle, että jättäisi perheemme raha-asiat minun hoitooni.

Jääräpäisyyttäni pidin myös pääni. Joskus muistan kantaneeni huolta koko perheestäni, putteellisista kyvyistäni huolimatta. Kannoin huolta muun muassa isäni tupakanpoltosta, ja sain hänet lopettamaan sen täyttäessäni kymmenen vuotta. Tästäkin huolimatta tiesin aina, kun minulla oli vaikeaa, että vanhempani ovat puolellani ja tekisivät ihan kaikkensa auttaakseen minua. Minulla oli vahva tunne siitä, että minulla oli aikuisia ympärilläni, joihin voisin aina tukeutua, kun oloni olisi turvaton.

Murrosiässä en kokenut siskoni tavoin myrskyävää eroprosessia vanhemmistani, vaan pidin vanhempieni tavoin suuret tunnemylläkkäni sisälläni. Samaan aikaan alkoi kuitenkin sisälläni syntyä ymmärrys siitä, etten voisi aina olla samalla tapaa läheinen vanhempieni kanssa kuin tähän asti. Pikkuhiljaa tämä ymmärrys alkoi muuttua peloksi, peloksi siitä, että jäisin yksin, että menettäisin ison osan elämästäni, sen kantavan voiman.  Lapsuudesta asti minussa ollut haluni pärjätä itsekseni sekoittui pelkoon yksinjäämisestä, ja sai minut ajattelemaan virheellisesti, että minun tulisi pärjätä aikuisena yksin, kokonaan ilman vanhempieni tukea ja turvaa.

Tämä pelko yksinjäämisestä, ja oma huoleni pärjäämisestäni aikuisuuden vaatimusten edessä edesauttoivat sairauteni puhkeamista, vaikka ei ollutkaan ainoa syy. Pelkoni edessä halusin tehdä eron vanhemmistani mahdollisimman selväksi; muutin alaikäisenä omilleni ja katkaisin lähes kokonaan suhteeni vanhempiini. Elin sairauteni kanssa kahdestaan suunnilleen vuoden pitämättä lähes ollenkaan yhteyttä vanhempiini, vaikka Mörön nostaessa päätään yhä voimakkaammin ja voimakkaammin olisin kaivannut vanhempiani ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Haluan kuitenkin huomauttaa, että tämä eristäytymiseni ei ollut mitenkään vanhempieni syytä, he kyllä yrittivät tuloksetta saada minuun yhteyttä, ja houkutella minua kylään. Silti syvällä sisimmässäni tunsin oloni hylätyksi.

Sairauteni pahentuessa ja omien voimieni ehtyessä minun oli kuitenkin myönnettävä itselleni: en pärjäisi ilman vanhempiani. Muistan, kuinka itkien kerroin vanhemmilleni sairaudestani ja pyysin heidän apuaan. Tunsin, että olin antanut itse jo kaikkeni, ja tämä oli enää ainoa vaihtoehtoni. Kuten arvata saattaa, olivat vanhempani hämillään ja kauhuissaan, mutta mikä tärkeintä, lupasivat silti tapansa mukaan olla tukenani. Isäni lupasi, ettei hän koskaan tulisi luovuttamaan tässä taistelussa. Ja tämän päätöksen vanhempani ovat pitäneet.

Huolimatta vanhempieni suuresta halusta auttaa minua itse kuitenkin arkailin aluksi yhä ottaa vanhemiltani tukea ja apua vastaan. Ensimmäisen osastohoitoni aikoihin en vielä uskaltanutkaan heihin täysin tukeutua.  Syömiseni yhä vaikeutuessa ja kuntoni huonontuessa tajusin kuitenkin, että tarvitsin entistä enemmän tukea. Ja tuona hädän hetkenä vanhempani ja heihin tukeutuminen oli lapsuuden ja nuoruuden muistojen ja kokemusten ansioista minulle se luontevin vastaus.

Kuntoni romahtaessa muutin sitten vanhempieni luo asumaan, ja pikkuhiljaa tukeuduin yhä enemmän ja enemmän vanhempiini, erityisesti isääni. Pahimman romahduksen edessä vanhempani pitivät kirjaimillesti minut hengissä, ikään kuin antoivat minulle tekohengitystä, käyttäen apunaan kaikkia mahdollisia keinoja.

Sairaalajaksojeni aikana isäni kävi päivittäin minua tervehtimässä, pisimmän osastojaksoni aikana siis kahdeksan pitkää kuukautta joka päivä luonani, jolloin purin hänelle sisälläni vellovaa ahdistusmöykkyä. Vanhempani tukivat minua edelleen kaikin keinoin ja kannnustivat minua ottamaan ulkopuolista apua vastaan.

Pakkohoitoni päätyttyä ja kieltäytyessäni kuitenkin pidemmistä osastojaksoista, vanhempani olivat valmiita hoitamaan minua kotona. He ottivat minut erimielisyyksistä huolimatta jälleen takaisin hoteisiinsa kuin eksyneen ja matkalla riutuneen linnunpoikaseen, ja pitivät kiinni lupauksesta, jonka olivat minulle aikoinaan antaneet.

Yhdessä vanhempieni kanssa kehitimme kotiini ainutlaatuisen hoitosysteemin, jossa tarvittaessani tuettujen ruokailujen ja alussa myös tuettujen liikkumisten avulla toiveeni mukaisesti pärjäsin osaston ulkopuolella. Tämä hoitosysteemi, jota yhä mukautettuna noudatamme, on vaatinut vanhemmiltani paljon, kaiken, mihin vanhempani ovat vain mitenkään pystyneet, ja ajoittain jopa enemmänkin. He ovat uhranneet minun toipumiseni eteen paljon aikaansa, vaivaansa ja omaa elämäänsä. Ja olen ikuisesti kiitollinen kaikesta siitä, mitä he ovat puolestani tehneet. Pikkuhijaa tästä hoitosysteemistä onkin kehittynyt toimiva, niin toimiva, että siitä ollaan kiinnostuneita jopa hoitotahollani, paikassa, jossa ammattitaidosta huolimatta ajoittain vain harvat tuntuivat enää uskovan toipumiseeni, kuten vanhempani ovat koko ajan uskoneet. Mutta ennen kaikkea on tästä vanhempieni kanssa luodusta systeemistä kehittynyt sellainen, että uskon sen avulla vielä paranevani.

Vanhemiltani saatu tiivistäkin tiiviimpi tuki on lähentänyt minua ja vanhempiani valtavasti. Asian nurjapuoli kuitenkin on ollut, että samalla kun ymmräsin, että vanhempieni tiivis tuki ja hoito on ainoa mahdollisuuteni pelastua, alkoi kuitenkin kasvaa myös riippuvuuteni vanhempiani kohtaan. Ajoittain elin vanhempieni kanssa lähes symbioottisessa suhteessa. Roikuin etenkin isässäni kuin hukkuva pelastusrenkaassa, ja jo ajatus hetkellisestä, vaikka vain päivän mittaisesta, erosta sai minut lähes pakokauhun valtaan.

Näen kuitenkin, että tämä symbioottinen suhde oli välttämätön välivaihe itsenäistymisprosessissa. Paitsi, että todella tarvitsin ihan jo hengissä pysymiseeni vanhempieni tukea, oli minulla suuri tarve tuntea se lapsuuden kokemus, että minulla oli heidän täysi tukensa enkä menettäisi heitä koskaan, ennen kuin kykenisin itsenäistymään. Minun oli siis jollakin tapaa tunnnettava se täydellinen vastavoima sille hylätyksi tulemisen pelolle, josta sairaus oli ainakin osittain saanut alkunsa.

Pikkuhiljaa huomasin kuitenkin, että vaikka vanhempani tuki on yhä välttämätön, se ei riitä paranemiseeni. Minun olisi myös itse tahdottava ja tehtävä töitä sen eteen. Samalla kun aloin ottaa itse yhä enemmän vastuuta paranemisestani, muuttui myös suhteeni vanhempiini. Epätoivoisen pelastusrenkaassa roikkumisen sijaan opettelin itse uimaan. Tämä näkyi muun muassa siinä että keskustelumme isäni kanssa hoidostani ja paranemisesta muuttuviat luonteeltaan. Isäni ei enää ollut se, joka väkisin yritti yhtä aikaa sekä vetää että työntää minua eteenpäin, vaan suunnittelimme tätä yhteistä tavoitettamme ja sen saavuttamista yhdessä, meistä tuli kumppaneita, joilla oli yhteinen tavoite ja päämäärä.

Ja pikkuhiljaa itsenäisten, minusta lähtevien onnistumisen kokemusten ja Mörköä vastaan käytyjen erävoittojen kautta, alkoi uskoni omaan itseeni kasvaa, epäilyksistäni huolimatta. Aloin uskoa vanhempien tuen lisäksi myös omiin voimiini. Samalla huomasin, että pärjäsin myös yhä paremmin ja paremmin myös silloin, kun jouduin sairauteni kanssa kahdestaan. Tämän seurauksena en enää pelännyt hetkellistä eroa vanhemmistani yhtä paljon, sillä tiesin pärjääväni myös omin voimin, ja toisaalta tiesin heidän olevan tukenani myös silloin, kun eivät olleet fyysisesti läsnä. Sillä taustalla minulla oli koko ajan se tunne ja varmuus, että voin aina tukeutua vanhempiini, kun vain tukea tarvitsen.

Vaikka en enää siis roikukaan vanhemmissani epätoivoisesti kuin hukkuva pelastusrenkaassa, vaan olen opetellut uimaan itse, tiedän, että tämä pelastusrengas kulkee aina rinnallani, ja voin ottaa siitä kiinni milloin tahansa, jos omat voimani alkavat ehtyä. Luopuessani osittain jo riippuvuussuhteestani vanhempiini en nimittäin todellakaan ole menettänyt vanhempiani. Vaan päinvastoin, olen saanut tilalle myös toisenlaisia yhdessäolon hetkiä heidän kanssaan, kuin sairauteni velvoittamaan tukemista. Äitini kanssa olen tehyt tänä kesänä muun muassa retken Porvooseen ja isäni kanssa kävimme koko talven yhdessä keilailemassa. Ja toteutuipa jälleen perhen kesken yksi ulkomaan matkakin, aivan kuten ennen. Ja tällöin, ilman sairauttani, olemme edelleen yhtä läheisiä, mutta silti tasavertaisia ihmisiä. Ehkäpä isäni olikin siis oikeassa, ehkä vaikka matka on ollut pitkä ja monimutkainen, olen vihdoin aikuistumassa ja luomassa uudenlaista suhdetta vanhempiini.

Kun oma lapsi sairastuu, ovat vanhemmat usein valmiita tekemään kaikkensa lapsensa parantumisen eteen. Minun vanhempani ovat aina tehneet vähän enemmän. Kuten isoäitini sanoo aina, ollessamme lapsia olisivat vanhempani olleet valmiita vaikka hakemaan minulle kuun taivaalta. Eikä tämä ole muuttunut mihinkään. Tosin todennäköisesti nyt hakisimme sen yhdessä sieltä, ja nimenomaan yhdessä siinä onnistuisimmmekin. Olemmehan sen jo melkein tehneetkin. Ja jos mitään hyvä haluaa tästä sairaudestani etsiä, on tämän asian oppiminen ollut niistä tärkein.

"Kukaan ei koskaaan rakasta yhtä pitkään kuin vanhempasi."

<3: Ida

Kuvat:
https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNMoaA1glMhYwWwQop8Yjnd8dhgGM1Ssw5eOKOLzYlYeJ-UhkrLH__H0y2LWeSBP-uIk3J14cs6Yv0ZMzUbEBBy1kbeP8TvN2EFy1C-22Wxu0dBPrXBnE_o2aQJsoUSh1KKOfASAZfWHkF/s640/perfect.jpg
http://www.jokedujour.com/animal/parental-love.jpg
http://heavenleeops.files.wordpress.com/2012/12/parents-love.jpg?w=600&h=400
http://www.picturesquote.com/wp-content/uploads/quotes-about-parents-love-wisdom-of-life-parents-love-is-endless-40384.jpg

Ulkomaanmatkaaja

Seison laivan kannella katsellen kohta taakse jäävää satamaa. Aurinko paistaa vasten kasvoja ja lämmittää, mutta onneksi pieni tuulenvire viilentää mukavasti. Taivas on melkein sininen, muutama hassu pilvenhattara vain leikittelee taivaalla. Meri tuoksuu suolaiselta, tai sitten vain kuvittelen niin. Lokit kiljuvat ja liitelevät merenpinnan yläpuolella. Ympärilläni on minulle kaikkein rakkaimmat ihmiset, oma perheeni. Lisäksi kannella on muitakin lomailijoita, muitakin jotka odottavat kärsimättömänä sitä, että laiva irtoaisi satamasta ja matka voisi kunnolla alkaa. Heillä kaikilla on kasvoillaan samanlainen ystävällinen hymy kuin minullakin, hymy, joka viestii tyytyväisyyttä. Tunnen olevani yksi heistä. Perhoset lentelevät jo malttamattomana vatsanpohjassa, ja sitten viimein, viimein koittaa se hetki, kun laiva lähtee liikkeelle. Vilkutan hyvästiksi Mörölle, joka saa jäädä rannalle ruikuttamaan. Tästä se alkaa.

Tällaisista tunnelmista alkoi viime viikon maanantaina minun ensimmäinen yönyli kestävä ulkomaanmatkani vuosiin. Ja yhtä hyvissä tunnelmissa se jatkuikin, aina siihen saakka kun tiistai-iltana kaaduin väsyneenä sänkyyni ja painoin hymyssä suin pääni omaan tyynyyni. Tässä nyt sitten hieman lisää matkakertomusta kuvien kera.

Kuten olen kertonut, olivat ulkomaanmatkat perheelleni varsin tavallinen tapa viettää yhteisiä lomia ollessani lapsi. Ja vaikka monissa hienoissa Euroopan kaupungissa on tultukin käytyä, olivat etenkin pienempänä lapsena minulle nimenomaan nämä risteilyt se kaikkein mieluisin kohde. Siksipä en ollutkaan yhtään pettynyt, että nyt, kun sairaus ei ollut enää niin esteenä pienelle matkalle, valikoitui kohteeksemme kesäinen Tukholma, vaikka toki en tällä kertaa rynnännytkään sinne pallomereen.

Sen verran innoissamme taisimme olla koko perhe tästä lomastamme, että olimme jo hyvissä ajoin satamassa. Ja kuinka ollakaan, ei edes matkaselvityksessä ollut ruuhkaa, joten pääsimme hyvissä ajoin myös laivaan. Ensiksi nautimme siis juomat kannella, ja ihastelimme maisemia laivan irrotessa maankamarasta. Iloksemme saimme myös nauttia merinäköalasta hyteistämme, sillä pikainen tutustuminen hyttiin osoitti, että myös nissä oli lähes koko seinänlevyiset ikkunat, mikä sopi minulle siis paremmin kuin hyvin!

Huoneeseen tutustumisemme jälkeen alkoikin jo meidän perheemme naisväen shoppailujalkaa vipattaa, joten suuntasimme kohti tax free-myymälää. Aikamme hienoja merkkivaatteita ja laukkuja ja kauniita koruja ihasteltuamme tarttui matkaan jos minäkinlaista karkkia ja suklaata tuliaisiksi sekä tietysti itselle kotiin vietäväksi.

Aikamme ostoksia tehtyämme siirryimme seuraavaan baariin. Pysyttelin edelleen limulinjalla, mutta vaadin saada juomaani sentään hienon loistavan drinkkitikun. Mieleeni muistui, kuinka aikoinani abi-risteilyllä oikein keräilimme niitä kilpaa parhaan ystäväni kanssa! Baarin vieressä oli myös kaikenlaisia hedelmäpelejä ynnä muita kolikkosyöppöjä, joihin oli pakko tietysti heittää viimeisetkin kolikkomme. Minä ja Fanny onnistuimmekin aikalailla tuhlaamaan niihin pussimme (tai no isämme pussin) kilisevän sisällön, mutta äitimme sitä vastoin onnistui jopa voittamaan sievoisen summaan, lottoaakohan meidän perheessä vallan väärä henkilö?

Illalla meillä olikin sitten varattu päivä laivan Buffet'sta. Onneksemme olimme onnistuneet saamaan siinäkin pöydän merinäköalalla ja vieläpä aivan herkullisen jälkiruokapöydän vierestä, aivan täydelliset paikat siis! Aloittelin suosikeillani eli erilaisilla äyriäisillä. Alkupalalautaseltani löytyi muun muasssa jättikatkarapuja, marinoituja sinisimpukoita, mustekalaa ja kaviaaria. Kunnolla luksusherkkuja siis! Tämän annoksen jälkeen santsasin vielä useampaan kertaan ja pääruoaksi nautin vielä yllättävän meheviä lihapullia perunoiden kera. Vaikka lihapullat eivät aivan lapsuuden mummollani lihapullille vetäneetkään vertaa, maistuivat ne todella hyvin pitkästä aikaa. Ateriani päätin ähes parin tunnin herkuttelun jälkeen suklaajäätelön tuoreiden mansikoiden kera ja lastenpöydästä pihistämiini karkkeihin.

Huolimatta ennakkovaroituksistani ja kaikesta etukäteisvitsailusta en suinkaan ollut se ensimmäinen, jolla alkoi väsy painaa illalla. Kun siis Fanny suuntasi jo pian ruokailun jälkeen hyttiimme lehtiä lueskelemaan, päätin minä ottaa harvinaislaatuisesta tilaisuudesta kaiken irti ja suuntasin vielä vanhempieni kanssa karaokebaariin. Vaikka itse en laulukaveria löytänytkään (paras ystäväni kun ei tällä reissulla ollut mukana...) enkä yksin kehdannut mennä lavalle rääkymään, lauloin äitini kanssa pöydästämme käsin kyllä täysillä mukana! Välillä tosin pysähdyin jopa kuuntelemaan varsinaisia laulesityksiäkin, niin kova taso tuntui tässä kisassa olevan!

Aamulla, hytin hyvistä sängyistä huolimatta huonosti nukutun yön jälkeen, olimme varanneet jälleen aamiaisen buffetista. Onnekseni löysin myös sieltä kaurapuuroa ja marjoja, sillä ilman niitä ei aamuni tunnu lähtevän käyntiin! Lisäksi maistelin vesimeloonia, sitä kun tulee harvemmin kotona nautiskeltua. Myös tämän hedelmän yhdistän isovanhempiini, lapsena kun siellä kesällä ollessamme ostivat isovanhempamme minulle, fannylle ja serkuilleni ison vesimelonin, jonka jaoimme aikalaila neljään osaan ja nautiskelimme iltapalan päätteeksi.

Aamiaisen jälkeen suuntasimme jälleen kannelle katsomaan, kuinka laiva lipui Tukholman saariston läpi kohti määränpäätänsä. Ympärillämme näkyi pikkuriikkisiltä näyttäviä purjeveneitä, muutama iso risteilyalus ja toinen toistaan upeampia vanhoja huviloita. Onnekseni myös huomasin, että perinteinen huono tuurimme lomasäiden suhteen ei tällä kertaa enää seurannut meitä; ilma oli mitä mainioin!

Saavuimme bussilla satamasta Tukholman rautatieasemalle, johon jätimme laukut säilytykseen, minkä jälkeen suuntasimme kohti vanhaa kaupunkia. Kävelimme ihanassa auringonpaisteessa pitkin vanhan kaupungin mukulakivikatuja. Olin vanhasta kaupungista todella vaikuttunut. Siellä todella voi tuntea historian havinan, ja pitkän tarinan, jonka sen kadut taakseen kätkevät. Katsellessa iloisia ihmisiä terassilla, kauniita kivitaloja, turisteja napsiessa kuvia ja vierivieressä olevia turistipuoteja voi melkein unohtaa, kuinka lähellä loppujen lopuksi onkaan omaa kotikaupunkiaan. Aika tuntuikin hetkeksi pysähtyvän, ja kuvittelin olevani jo varsinainen maailmanmatkaaja!

Vanhan kaupungin pikkuputiikista mukaamme tarttui erilaisia muumitavroita: lasinalusia, pöytätabletteja ja magneetteja laivalta ostamamme munakellon kaveriksi. Ruotsista Suomeen kuuluisi ehkä tuoda toisenlaisia tuliaisia, mutta mitäpä armottomat muumifanit itselleen mahtavat! Vanhassa kaupungissa kävimme myös viehättävässä lahjatavaraliikkeessä, jossa oli mitä suloisimpia pehmoleluja, sekä herkkukaupoissa, mutta koska matkalaukkumme jo repeili liitoksistaan laivakarkkiostoksistamme enkä lelujakaan tuntunut kaipaavan tällä kertaa, onnistuin pidättäytymään näistä houkutuksista.

Vanhasta kaupungista palattuamme aikaa oli vielä hetkinen, joten vaikka olimme kiven kovaa vannoneet ennen reissua, että yhteenkään tutunvaateketjun liikkeeseen emme tällä reissullame poikkea, mistäpä löysimme lopulta itsemme? Yhdestä (tai no parista...) Tukholman lukuisista H&M:stä tietysti!

Kierroksemme jälkeen olikin sitten aika palaillan juna-asemalle, josta pääsimme kätevästi lentokentälle. Ja ensimmäinen, vaikkaki lyhyt sellainen, lentomatkani vuosiin pääsi alkamaan, ja samalla reissumme alkoi olla yksi kultainen muisto muiden hyvien muistojen joukossa.

Entäpä mitä Mörölle sitten kuului matkan aikana? Se raukka oli jäänyt yksin satamaan itkemään. Silloin tällöin se sai uitua laivan kiinni ja nosti päätään pinnalle, mutta vain satunnaisesti kiinnitin siihen edes huomiota, ja silloinkin upotin sen säälimättä niin syvälle kuin vain mahdollista. Sillä tämä oli matkakertomus, johon Mörkö ei mahtunut. Tämä oli matka (ainakin melkein kokonaan) ilman Mörköä, ihan vain perheen kesken, ihan kuin ennen.

Kotiuduttuani tunsinkin itseni onnelliseksi. Kaikki oli reissulla sujunut suunnitelmien mukaan, ja olin nauttinut täysin siemauksin joka hetkestä. Mutta vaikka reissu oli ollut lyhyt, sain jälleen kokea sen tutun tunteen, jonka muistan jokaiselta matkaltamme. Sillä oli reissu ollut miten onnistunut hyvänsä, parasta matkustelussa on aina kotiin palaaminen. Oma sänky kullan kallis.

<3: Ida

Ei Oikotietä

Lupailin tekstissäni "Aseitani anorektisia ajatuksia vastaan" palailla vielä kertomaan niistä vaikutuksista, joita uhrista tekijäksi -periaatteeni noudattamisella ja anorektisten ajatusten vastustamisella on ollut psyykeeseeni, millaisia tunteita tämä on minussa herättänyt, ja miten sairaus on reagoinut. Tässä tekstissäni kerron siis siitä.

Ollakseni rehellinen, olivat ensimmäiset muutokset oikeastaan pikemminkin negatiivisia. Ensimmäisenä seurauksena oli suunnaton ahdistus, jota seurasi syyllisyys. Ajoittain tämä ahdistus oli niin voimakasta, että se sai minut itkemään, huutamaan ja lähes vajoamaan maanrakoon. Mutta mitäs muuta olisikaan voinut olettaa, sillä siellähän se sairaus kolkutteli tyytymättömyyttään, kun olin ahtanut sen nurkkaan toimimalla sitä vastaan.Tuntui, että mitä paremmin olin onnistunut Mörköä vastustamaan, sitä pahempi oli ahdistus ja sitä kovempaa sairaus löi takaisin.

Tyytymättömänä Mörkö alkoi seuraavassa syöttää minulle yhä voimakkaammin ja tiheämmin sen sairaita ajatuksia. Se tuntui olevan kauhuissaan: eikö minua kuunnella, eikö minun tahtoani noudateta? Samalla kun sairaus yritti vahventaa otettaan, en kuitenkaan suostunut luovuttamaan tässä taistelussa, vaan sinnikkyydelläni ja sisullani (tai jääräpäisyydelläni...) pidin pääni, ja otin samalla ahdistuksen hallintakeinoni käyttöön.

Ja onneksi pidinkin pääni. Sillä pikkuhiljaa tämä Mörön ääni alkoi nimittäin hiljetä, kun se huomasi huutelevansa käskyjään turhaan. Samalla, kun nämä sairaat ajatukset eivät vieneet kaikkea psyykkistä energiaani, alkoi terve psyykkinen puoleni vahvistua ja vahvistua, mikä vahvisti luottamustani jatkaa samaan malliin.

Tämä luottamus näkyi nimenomaan kasvavana itseluottamuksena, siis uskona itseeni ja omiin voimiini. Onnistumisen tunne antoi minulle luottamusta siihen, että olen vahvempi kuin tämä sairaus. En enää tuntenut olevani yhtä pieni ja heikko sairauden edessä, vaan aloin katsoa sitä ikään kuin ylhäältäpäin. Olenkin sanonut isälleni, että välillä melkein säälin Mörköä, kun näin sen kuvan haalenevan mielessäni, jos siinä siis olisi mitään säälimisen arvoista.

Tämä onnistumisen tunne antoi minulle sellaista positiivista energiaa, että uskoni siihen, että haluan jatkossani onnistua, ja että onnnistuisinkin, vain kasvoi. Aloin saada pieniä erävoittoja Mörköä vastaan: luin kirjaa kotihommien sijaan, kaavin viimeisetkin keiton rippeet kattilan pohjalta ja niin edelleen. Tietoisesti toimin juuri toisin kuin sairaus käski. Ja tätä kautta alkoi tarinaani tulla yhä enemmän ja enemmän uusia onnistumisia. Toisin sanoen jokin positiivinen pyörä käynnistyi, ja onnistumiseni alkoivat ruokkia uusia onnistumisia.

Samalla huomasin, että minulle tuli myös muita ajatuksia kuin niitä anoreksian käskyjä. Toisin sanoen anorektisista ajatuksista vapautuminen antoi tilaa uusille oivalluksille ja ajatuksille. Tuntui ikään kuin päässäni olisi nyt ollut tilaa muullekin, ja tämän seurauksena alkoi syntyä esimerkiksi näitä uusia blogitekstejä eri aiheista ja hoitajani kanssa pääsin käsittelemään uusia aiheita.

Suurin muutos, mikä tästä ajatuksieni vapautumisesta on tullut, paitsi että se on kasvattanut itseluottamustani, on se antanut minulle vapautta ja lisännyt joustavuuttani. En enää esimerkiksi ahdistu siitä, jos liikun tänään vähemmän kuin edellisenä päivänä ja pystyn yhä useammin ja useammin kuulostelemaan itseäni sen suhteen, mitä minua oikeasti huvittaa tehdä. Jos haluan mieluummin lukea kirjaa kuin siivota, se on ok. Jos haluan mieluummin poiketa museossa tai kaupassa kuin kävellä, teen niin.

Tämä joustavuuteni lisääntyminen ja pakkojeni lieventyminen on mahdollistanut minulle myös ihan uudenlaisen nautinnon kokemuksen. Pystyn olemaan paremmin läsnä hetkessä, elämään ja tekemään muitakin asioita kuin omia sairaita rutiinejani. Tästä esimerkkinä ovat esimerkiksi retket parhaan ystäväni seurassa, juhannusviikonloppu mökillä sekä juuri koettu Tukholman-risteily.

Itseluottamukseni myötä myös itsenäistymiseni on edennyt. En enää pelkää yksin jäämistä kuten ennen, sillä tiedän pärjääväni taistelussani Mörköä vastaan myös silloin, kun jäämme kahdestaan. Sillä tiedän, että minussa itsessäni on se voima, jolla Mörkö päihitetään. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö tarvitsisi yhä paljon tukea, ja kyllä minä sitä osaan myös ottaa vastaan ja pyytää.

Tähän loppuun haluankin vielä huomauttaa, että kyllä, minullekin tulee yhä sairaita ajatuksia. Enää ne eivät kuitenkaan hallitse koko elämääni, ja pikkuhiljaa toivon Mörön äänen vaikenevan kokonaan. Vaikka matkani on siis vielä kesken, olen päässyt jo pitkälle, ja ainakin yhden asian olen tällä matkallani oppinut: "täytyy kestää kipuaa jos haluaa saavuttaa".

<3: Ida

Kauan odotettu vierailu

Viikko sitten sunnuntaina koitti kauan odotettu päivä, sillä tapasin pitkästä aikaa rakkaat isovanhempani. Kuten olen tainnut mainita, olen päivittäin heidän kanssaan yhteydessä puhelimen välityksellä, ja he jaksavat aina tukea ja rakastaa minua ja kannustaa eteenpäin. Heidän positiivisuutensa on niin tarttuvaa, että heidän kanssaan kuulumisten vaihdosta onkin muodostunut minulle tärkeä ja tarpeellinen piristysruiske iltaani. Tästäkin huolimatta eivät tekstiviestit voi ikinä korvata kokonaan kasvotusten näkemistä. Jo pitkään meillä onkin ollut siis suunnitelmissa reissu Hämeenlinnaan isovanhempieni luo. Milloin mikäkin kiire tai este on kuitenkin tullut tiellemme, ja olemme harmikseni joutuneet lykkäämään vierailua aina vain eteenpäin ja eteenpäin. Kun siis vihdoin isäni kesäloma koitti, ehdotin heti ensimmäisinä mahdollisina päivinä vierailua, ja kun saimme vielä aikataulutkin sopimaan myös siskoni Fannyn kanssa, aloin jo odottaa innoissani isovanhempiemme tapaamista.

Vierailu kului tuttuun tapaan korttia ja krokettia pelaillen, isoisäni kasvattamia kurkkuja hänen kasvihuoneestaan poimien, isoisäni oman mansikkamaan mansikoita maistellen ja kuulumisia vaihdellen, valokuvia katsellen sekä tietysti uusia kuvia napsien. Ja tämä ohjelmahan sopi minulle paremmin kuin hyvin! Tuntui todella ihanalta kuulla kuulumisista aivan kasvotusten, varsinkin, kun isovanhempani vaikuttivat niin pirteiltä. Olin myös innoissani kaikesta siitä pelailusta, ja vieläpä kun onnistuin muutaman kerran voittamaankin, mikä oli kaikille parasta, olenhan tunnetusti huono häviäjä! Ja takaraivossani kuiskuttelevasta Möröstä huolimatta en epäröinyt hetkeäkään, kun pappani pelejen jälkeen ehdotti, että maistelisimme hänen mansikoitaan, sillä niin taivaalliselta ne maistuvat, sen voin vakuuttaa. Joskus aikoinani tuo valokuvattavana oleminen tuntui minusta ehkä kiusalliselta, mutta nyt suorastaan jo nautin siitä. Paitsi että halusin ikuistaa ikimuistoisen arvoiset hetkemme, oli Mörön aiheuttama epävarmuus omasta ulkonäöstäni tipotiessään.

Paluumatkalla kävimme isäni ja siskoni kanssa myös kauppojen keskittymässä Tiiriössä, jossa pistäydyimme Citymarketissa hakemassa lakuja ja ristikkolehtiä onnistunutta lomailua varten sekä Mc Donaldsi'ssa syömässä. On todellakin vapauttavaa, kuinka pystyn nykyään jo luontevasti syömään tarpeen vaatiessa myös ulkona. Tällöin pystymme tekemään hieman pidempiäkin reissuja, kun ei tarvitse olla muutaman tunnin välein kotona syömässä.

Automatkalla suunnittelimme isäni ja rakkaan siskoni kanssa tulevaa Tukholman-matkaamme, kuulimme siskoni uuvuttavasta muuttopäivästä sekä pelasimme meille tuttuakin tutumpaa autopeliä eli arvausleikkiä. Olen aina jollakin hassulla tavalla pitänyt automatkailusta. Aikoinani, ollessani syvällä sairauteni syövereissä, oli auto niitä ainoita paikkoja, joissa pystyin vain rentoutumaan. Silloin tällöin tunnenkin vajoavani autossa lähes unenkaltaiseen transitilaan. Tällä kertaa en kuitenkaan ehtinyt vajota liian syvälle koomaani, sillä tunsin, kuinka matkakuume alkoi nousta, ja ilokseni sain huomata, kuinka tunsin olevani reissuun myös valmis. Jännitykseni oli sitä hyvänlaatuista kutkutusta vatsanpohjassa, ei ahdistusta, stressiä, tai pakokauhua, jota ennen tutuista rutiineista poikkeaminen olisi minulle aiheuttanut.

Parasta päivässä oli ehdottomasti se, että sain viettää sen minulle rakkaiden ihmisten seurassa. Jos joskus ihmisten tapaaminen sai minut Mörön takia ahdistumaan ja tuntemaan suunnatonta stressiä jo etukäteen, antaa se nykyään minulle valtavasti voimia. Ja nyt kun ei todellakaan ollut kyse kenestä tahansa ihmisistä! Myös kehut olemuksestani tuntuivat hyviltä. En, kuten joskus ennen, vaivautunut tai alkanut miettiä mahdollisia taka-ajatuksia, vaan otin kehut pää pystyssä vastaan, hieman hämilläni tosin. Samoin ihanaa vierailussani oli myös huomata, kuinka isovanhempieni olivat pirteitä ja hyvinvoivia, aivan kuten minä itsekin siis. Eikä se auringonpaistekaan yhtään haitannut...

Pohjimmiltaan se onnen tunne, jonka vierailultani sain, liittyi kuitenkin myös ennen kaikkea siihen, että vierailu tuntui aivan kuin aikamatkalta lapsuuteen, jo lapsuudesta tärkeiden ihmisten ja paikkojen, puuhien ja makujen myötä. Minulla on lukuisia ja lukuisia mieleeni vierailun aikana palanneita Ihania muistoja lapsuudestani isovanhempieni luota, ja vaikka noihin aikoihin ei voi koskaan täysin palata, on yksi asia, joka säilyy: Isovanhempien luona tunnen olevani Minä.

<3: Ida

Minä ja kehoni: Kun huolenpitoa ansaitsevasta asiasta tulee taistelukenttä

Jokainen nainen varmasti tuskailee joskus peilin edessä tyytymättömänä. Ja vähintäänkin jokaisella naisella on kropassaan kohtia, joihin ei ole tyytyväinen. Syömishäiriön kohdalla kehonkuvan vääristyminen ja ajoittainen suoranainen inho omaa kehoaan kohtaan tai pelko sen kasvamisesta tai muuttumisesta on kuitenkin vielä aivan eri luokkaa verrattuna tähän naisten normaaliin tuskasteluun peilin edessä.

Viimeisissä hoitajan tapaamisessani ja perhetapaamisessamme ennen lomia käsittelimme minun suhtautumistani omaan kehooni. Kuvittelin pitkään, että syömishäiriöön kuuluva vääristynyt kehokuva ei koske minua eikä sairauteni ylipäätään liity mitenkään kehokuvaani. Enhän ollut koskaan nähnyt itseäni lihavana, olen kyllä ymmärtänyt olevani alipainoinen, eikä syömishäiriöni alun perin edes lähtenyt halustani olla laihempi. Viime aikoina asiaa pohdittuani ja ajatuksieni realisoitumisen myötä ovat mietteeni kuitenkin muuttuneet tämän osalta hieman. Seuraavassa pohdin sitä, millainen suhde minulla on ollut kehooni ennen sairastumista, miten sairaus on tähän suhteeseen vaikuttanut, ja millainen suhde minulla tällä hetkellä on omaa kroppaani ja painooni.

Olen aina ollut hyvin hoikka, siis jo ennen sairastumista. Ollessani terve söin vapaasti mitä halusin, myös herkkuja, en murehtinut kaloreista ja liikuin silloin kun huvitti ja tuntui hyvältä. Silti painoni pysyi alhaisena, mutta kuitenkin terveissä mitoissa.

Omasta hoikasta olemuksestani huolimatta en koskaan ihaillut alipainoisia tai laihoja ihmisiä, vaan pikemminkin olisin halunnut tartuttaa itseenikin hieman enemmän naisellisia muotoja, eikä minua olisi voinut vähempää kiinnostaa esimerkiksi mallimaailma tai siihen liittyvät televisiosarjat tai muotilehtien mallikuvat. Ihailin urheilullisten naisten lihaksia, ja olisin toivonut omassa kropassanikin olevan muuta kuin luuta ja nahkaa.

Pääosin olin kuitenkin tyytyväinen kehooni, enkä itseasiassa miettinyt sitä juurikaan. En ollut koskaan kovin kiinnostunut ulkonäöstäni. Aloitin meikkaamisen myöhään, ja silloinkin arkimeikkini oli hyvin kevyt. En käyttänyt juurikaan merkkivaatteita enkä kiinnittänyt juurikaan huomiota ulkonäkööni, sillä niin muissa ihmisissä kuin itsessäni pidin ulkokuorta arvokkaampana aina sitä mitä löytyy sisältä. Ainoa asia ulkoisessa olemuksessani, jota muistan joskus hävenneeni, olivat silmälasini, mikä johtui mitä todennäköisimmin siitä, että minua oli kiusattu ala-asteella niiden vuoksi.

Muut ihmiset kuitenkin kiinnittävät huomiota hoikkuuteeni, ja sain myös palautetta laihuudestani, toistuvasti. Usein sivuutin tämän olankohautuksella, mutta pikkuhiljaa toistuvat kommentit alkoivat minusta tuntua kiusallisiltakin. Pikkuhiljaa "aina hoikasta" Idasta alkoi muodostua osa identiteettiäni.
Tämä aiheutti pelkoa nuoruuteen kuuluvasta kehon muuttumisesta, ja kun kommentteja siitäkin alkoi tulla, iski minuun pelko, mitä jos menetän "laihan tytön" identiteettini. Samaan aikaan "Voi kun olet laiha!" kauhistelujen rinnalla aloin saada pikkuhiljaa myös kommentteja naisellisista muodoistani. Tämä pelästytti minua entisestään: mitä käy minulle ja identiteetilleni, jos en olekaan enää se laiha tyttö? Silti tämäkään asia, kuten edellä totesin, ei ollut se ratkaiseva asia sairastumiselleni.

Sillä kuten totesin, ei sairauteni siis kuitenkaan koskaan lähtenyt liikkeelle halusta ollut laihempi tai tyytymättömyydestä omaan kehooni, vaan ehkä ennemminkin siitä häpeästä, jota koin muuten itsestäni, sekä tarpeesta kontrolloida tai hallita elämääni. Sairauden astuessa kuvioihin alkoi suhteeni kehoonikin kuitenkin muuttua. Aloin löytää pikkuhiljaa ongelmakohtia kehostani ja tyytymättömyyteni siihen alkoi kasvaa.

Ensimmäisen osastohoitoni aikana tyytymättömyyteni omaan kehooni kasvoi. Aloin tuntea huonommuutta niitä anoreksiaa sairastavia potilaita kohtaan, jotka olivat minua laihempia. Koin, että minun ongelmaani vähäteltiin, eikä minua otettu yhtä vakavasti kuin huonommassa kunnossa olleita potilaita. Tunsin, että minun velvollisuuteni oli huolehtia muista ja minun tuli selvitä esimerkiksi opiskeluista, ja jaksaa asioita terveellä tavalla, vaikka olin sairas, olinhan lähempänä normaalipainoa. Lisäksi tunsin olevani epäonnistunut anoreksiassa, epäonnistunut tavoitteessani viedä kerrankin jokin äärimmäisyyteen tai olla jossakin asiassa paras, olihan aina joku siinä minua vielä parempi. Sairaat ajatukseni viedä tämän osalta asia päätökseensä vahvistui minussa, vaikka terve järki käski lopettamaan ennen kuin asiat olisivat minullakin vain vielä huonommin.

Sairauden tiukentaessa otettaan minusta tämä kilpailu "parhaan anorektikon" -leimasta vahvistui myös minussa. Myöhemmin osastolle palatessani tunsin mielihyvää ollessani fyysisesti muita potilaita huonommassa kunnossa.

Pääosin sairaudessani ei kuitenkaan vielä tässäkään vaiheessa ollut kyse halusta olla laiha. Olin vain ajatunut liian syvälle sairauden syövereihin kyetäkseni muutokseen, kaikkein huonoimmassa kunnossa ollessani painoni ei enää edes edustanut minulle painoa. Se oli minulle vain pieneneviä lukemia, joiden laskemista myös minä pelkäsin pystymättä kuitenkaan tekemään mitään korjatakseni tilannetta. Ymmärsin olevani liian laiha, mutta pelkäsin kuollakseni muutosta. Kun tyydyin tähän pystymättömyyteni, rakensin suojakseni eräälaisen suojamuurin, jossa en enää välittänyt kehoni hyvinvoinnista tai terveydestä, vaan suhtautumiseni siihen muuttui täysin välinpitämättömäksi.

Suurimmasta kuopasta noustuani pakkohoidon turvin olin vihdoin lähellä normaalipainoa. Tuolloin vanhoja kuvia katsoessani kauhistuin: olinko todella näyttänyt noin laihalta? Muistutin jopa omasta mielestäni kävelevää ruumista, enkä ollut tilanteeseeni tyytyväinen, enkä toivonut koskaan vajoavani samaan tilaan uudestaan. Tajusin tuolloin myös, kuinka myös oma realisuudentajuni oli kadonnut vajotessani. Edes minä itse en ollut pysynyt mukana syöksylaskussani ja todellisuudentajuni oli selvästi myös oman kuvani osalta ollut hämärtynyt.

Pakkohoitoni, jota pyrin vastustamaan kaikin mahdollisin keinoin, ja jonka aikana painoani nostettiin kymmeniä kiloja väkisin ylöspäin, kuitenkin sai minut ensimmäistä kertaa sairauteni aikana todella tuntemaan sen, miltä tuntuu, kun oma kontrolli viedään käsistä. Pyrin pitämään myös hoidon aikana omasta kontrollistani kiinni pakkoliikkumalla huoneessani ja piilottelemalla ruokaa, mutta kun huomasin, etteivät mitkään keinot riittäneet, olin suunniltani kauhustani. Tunsin, ettei minulla ollut mitään sanavaltaa omaan elämääni, eikä edes ihmisarvoa. Laihduttamiseni oli lähtenyt suuresta tarpeestani kontrolloida, ja nyt tämä kontrolli oli otettu minulta pois. Tunsin, että oma elämäni ja elämänhallintani oli viety käsistäni.

Pakkohoitojakson päätyttyä nousikin mielessäni ensi kertaa suunnaton pelko painoni hallitsemattomasta noususta, mikä piinaa minua edelleen.  En muista koskaan tavoitelleeni uudestaan sitä riutunutta kehoa, tai toivonneeni laihtuvani, olin paljon tyytyväinen tähän normaalimpaan kehooni kuin siihen, jossa ei ollut paljon muuta kuin luuta ja nahkaa. Pelkäsin kuitenkin suunnattomasti sitä, että vielä kotiuduttuanikin painoni jatkaisi mielestäni hallitsematonta nousua.Tämän vuoksi tiukensin jälleen sairasta kontrolliani, ja pian olinkin taas jälleen lähes yhtä pohjalla kuin aiemminkin.

Tällä hetkellä, näistä liian monista kuopista noustuani suhteeni omaan kehooni on ristiriitainen, mutta uskoakseni kuitenkin realistisempi kuin moniin vuosiin siitäkin huolimatta, että yhä joskus sovituskoppien peilien edessä ja valokuvia katsellessani hätkähdän omaa laihuuttani.

Tervellä järjellä ymmärrän nimittäin olevani liian alipainoinen, ja todella toivon saavani hieman muotoja, ja yhä useammin ja useammin tämä puoli onkin minussa vahvoilla. Koska en edelleenkään pidä itseäni kovin ulkonäkökeskeisenä, vaikka ei asia toki minullekaan ole täysin yhdentekevä, kannustaa minua eniten eteenpäin painonnormalisoimisessa nimenomaan lisääntyvät voimat ja jaksaminen ja sen mukanaan tuoma vapaus. Mutta toki uskon myös näyttäväni paremmalta normaalipainoisena.

Kaikesta tästä huolimatta menneisyyteni haamut kummittelevat kuitenkin edelleen, ja painonnousu ahdistaa minua yhä, ja pelko sen hallitsemattomasta liian nopeasta noususta ja tuon nousun jatkumisesta on nähdäkseni tällä hetkellä paitsi suurin pelkoni myös suurimpia esteitä paranemiselleni.

Sillä vaikka muuttuva kehoni ei minua enää juurikaan ahdista, vaan pikemminkin päinvastoin olen ihaillut esimerkiksi kasvavia lihaksiani, on ahdistus siirtynyt kasvaviin vaa'an numeroihin. Tämä johtuu käsittääkseni juurikin siitä, ettei sairauteni ole minun tapauksessani liittynyt enimmäkseen laihuuteen, vaan pikemminkin siihen, mitä painonnousu minulle edustaa, ja kuten kirjoitin, pakkohoitoni aikainen painon nostaminen, jossa en ollut ollenkaan itse mukana, sai minut kauhistumaan painoni omasta mielestäni hallitsematonta nousua ja tunnetta, joka siitä seurasi. Tällä hetkellä suojelenkin itseäni suurenevien lukemien aiheuttamalta ahdistukselta siten, etten itse katso painolukemaani.

Ahdistukseni liittyy siis nimenomaan minulla näihin numeroiden muuttumiseen, ei niinkään painooni tai kehoni muuttumiseen. Tarkoitan tällä sitä, että painaisin kymmenen kiloa enemmän kuin nyt tai kymmenen kiloa vähemmän kuin nyt, uskon, että jokainen lisäkilo tuntuisi minusta ainakin lähes yhtä ahdistavalta.

Silti menneisyyteni haamut kummittelevat myös siten, että ajatus normaalipainosta ja normaalikokoisesta kehosta pelottaa minua yhä jollakin tasolla. Tässä kyse on enimmäkseen siitä, mitä se minulle edustaa, eli niitä odotuksia ja vaatimuksia muilta ihmisiltä ja ennen kaikkea itseltäni, jotka minun tulisi mielestäni saavuttaa ollessani normaalipainoisen näköinen. Tämä juontaa käsittääkseni juurensa aikaan, jolloin lähes normaalipainoisena elin lähes täysin eristyksissä, ja yritin selvitä kaikesta itse, vaikka en siihen ollut valmis, ja ensimmäisen osastojaksoni aikaiseen aikaan, jolloin, koska painoni oli lähellä normaalia, koin velvollisuuteni opiskella lähes täysipäiväisesti ja huolehtia muista potilaista, vaikka oikeasti olin itsekin sisältä aivan rikki.

Ongelmani tällä hetkellä lienee myös paitsi tämä pelko painon noususta ja kaikesta siitä mitä liitän siihen ja normaalipainoon, myös se, että että olen jo liiaksi tottunut vuosia elämään vakavasti alipainoisessa kehossani, ja kaikki muutos tuntuu minusta aina vaikealta. Tästä muutoksesta muistuttavat pieneksi jäävät vaatteet ahdistavat myös minua. Tätä lisää se, että jollakin tasolla liitän oman kehonkuvani myös omaan identiteettiini, kuten edellä totesin. Olen jo liian pitkään määritellyt itseni painoni ja laihan olemukseni myötä, ja vaikka järki ymmärtää, ettei niillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa, ei tunnepuoli ole vielä päässyt mukaan.

Silti useimmiten tavoittelen tuota normaalipainoista kehoa ja odotan sitä, että vaatteet todella istuisivat minulle kauniisti. En enää koe minkäänlaista paremmuutta siitä, jos olen toista laihempi, vaan pikemminkin päinvastoin. En enää pyri korostamaan laihuuttani esimerkiksi mustilla vaatteilla, vaan pyrin valitsemaan vaatteeni pikemminkin juuri tuota sairautta korostavaa väriä karttaen.

Koska tiedostan oman laihuuteni, enkä halua sitä mainostaa, olenkin jo pitkään esimerkiksi kaupungilla kulkiessani hävenyt riutunutta kehoani ja pelännyt, miten muut siihen suhtautuvat. Enää en kuitenkaan edes suostu häpeämään itseäni, en sitten millään tasolla. Vaatteilla, koruilla ja meikillä pyrinkin vain korostamaan parhaita puoliani, joihin pikkuhiljaa esiin työntyvä naiseuteni ehdottomasti kuuluu.

Sillä omaa naiseuttani ja parhaita puoliani esiin tuomalla tunnen pääsääntöisesti itseni vihdoinkin kauniiksi, ehkä kauniimmaksi kuin koskaan ennen. Ennen sairauttani kun en ulkoista olemustani juurikaan arvostanut tai edes ajatellut, ja sairastuttuani siitä tuli minulle joko häpeilyn aihe tai taistelukenttä. Vihdoin olen kuitenkin suurimpana osana päivistä tyytyväinen siihen, mitä näen peilistä, vaikka toki huomaan myös alipainoni ja kohdat, joihin en ole tyytyväinen.

Ja miksi en tuntisi itseäni kauniiksi? Sillä jokainen meistä on kaunis omana itsenään, painosta riippumatta, niin olet myös Sinä. Sillä kauneus on niin paljon muuta kuin pelkkä painolukema. Ja jokainen keho taas on arvokas. Niin arvokas, että siitä kannattaa pitää hyvää huolta.

<3: Ida

Kuva: http://www.hercampus.com/sites/default/files/media_crop/2353/public/love%20your%20body.png