Tämä joulu

Tämä joulu oli minulle kovin tavallinen, siis tuttuja traditioita noudattava, ei millään tavalla ihmeellinen. Ja ehkä juuri siksi silti niin erityinen.

Tätä joulua vietin perheeni parissa, kotona, joulukirkossa, ja isovanhemmillani Tapanin päivänä. Tänä jouluna söin lempiherkkujani, lauloin joululauluja, avasin paketeista toinen toistaan upeampia lahjoja aina yökkärihaalareista kampaamolahjakortteihin, ja kruununa vielä tietysti itsetehtyihin korvakoruihin ja violettisävyiseen neulepantaan.  Katsoin elokuvia, neuloin sohvan nurkassa, juttelin rauhassa läheisteni kanssa ja pelailin korttia ja lautapelejä.

Tämä joulu tuoksui itse leipomiltani pipareilta, tuoksukynttilän hiljalleen palavalta liekiltä, kanelitangoilta, neilikan tuoksuisesta jouluteeltä ja tuoreilta mandariineilta. Tämä joulu maistui itse ensimmäistä kertaa keittämältäni riisipurolta, mummon tekemiltä herkullisilta porkkana-ja perunalaatikoilta, sekä lukuisilta muilta joulupäivän antimilta, ja tietysti yöaikaan nautituilta Marianne-karkeilta.

Tämä joulu kuulosti joulukirkossa kajahtavalta maan on niin kaunis -virreltä, lähes loppuunkulutetuilta mutta silti niin ihanan perinteisiltä joululevyiltä, sekä mikä tärkeintä siskoni kauniista pianosoitolta ja laululta. Tämä joulu kuulosti myös lahjapaperien rapinalta, kikatukselta ja hihitykseltä alias-peliä pelatessa ja automatkalla ja tonttulakkien kulkusten kilinältä.

Tässä joulussa parasta oli yhdessä olo rakkaitteni kanssa, kiireetön ilmapiiri, rentoutuminen kotona vailla velvollisuuksia tai kiirettä minnekään. Sekä tietysti vatsani täpötäyteen jouluherkuista syöminen ja lapsenomainen iloinen mieli ja jännitys lahjoista. Se kun sain käpertyä sohvan nurkkaan neuleeni kanssa joulumusiikin soidessa taustalla, kynttilän liekin palaessa takassa suklaata suussa. 

Tämän joulun kohokohta olivat itsekeitetyn riisipuuron onnistuminen, lahjakääröjen avaaminen mutta ennen kaikkea antamisen ilo, hymy isovanhempieni kasvoilla, kauan kaivatun olohaalarin kaivaminen lahjapaketista. Sekä ennen kaikkea joulukirkossa vältetty sanoma siitä kuinka ihmeitä tapahtuu meistä ihan jokaiselle, eikä niitä varten tarvitse olla mitenkään ihmeellinen.

Yksinkertaisesti tämä joulu oli kaikkea sitä, mitä sen kuuluukin olla. Rakkauden täytteistä yhdessä oloa, hetkestä nauttimista, iloista ja rentoa joulumieltä, vanhoja tradtioita ja menneiden muisteloita. Yksikertaisesti jouluni oli paras moniin vuosiin, vaikka siihen mahtui myös muutama poskelle vierinyt kyynelkin. Siinä tiivistyi kaikki se hyvä jonka olin vuoden aikana saavuttanut. Sateisesta säästä ja lumettomasta maisemasta huolimatta minun jouluni ei suinkaan ollut musta tai harmaa. Se täyttyi kaikilla elämän väreillä.

Toivottavasti teilläkin on ollut hyvä joulu!

<3: Ida

Joulun valmistelu jatkuu

Koska edellinen teksti jouluvalmisteluineen herätti niin paljon kiinnostusta, päätin jatkaa joulunodotukseni jakamista täällä blogini puolella vielä toisen tekstin verran ennen varsinaiseen joulun viettoon ryhtymistäni. Nämä joulukuulumiseni sijoittuvat viime viikolle, johon sisältyi ystävien ja läheisten seuraa, joulun tunnelman luomista niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin ja joulun odotukseen liittyviä pikkuvalmisteluja, jotka saivat jo pienen, hyvänlaisen jännityksen pintaan.

Joulunalusviikkoni lähti hyvin liikkeelle jo lauantaina ystäväni pikkujoulujen merkeissä. Oli kerrassaan ihanaa nähdä vanhoja tuttuja, ja vielä paremmaksi sen teki se, että nyt minulle kuului oikeasti hyvää, ja pystyin sen aidosti kertomaan ja näyttämään. Vanhoja tuttuja tavatessa ei tarvinnut teeskennellä mitään, vaan tilan täytti aito hymy ja hetkestä nauttiminen. Samalla tuli kokeiltua myös ensimmäistä omalla vastuullani kodin ulkopuolella syötyä ateriaa, kun ruoka-aikani osui pahasti illanvieton kanssa päällekkäin. Ja tästä onnistunut selviytyminen sai tunnelmani ja ylpeyden itsestäni vain kasvamaan.

Sunnuntaina päivällä olin siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa laulamassa Oulunkylän kirkossa kauneimpia joululauluja. Kirkkomatkalla alkoi vihdoin leijalla lumihiutaleita ja viimeistään varpunen jouluaamuna sai herkistymään lähes kyyneliin saakka. Vaikka en kummoista jouluääntä omaakaan, ei se menoa haitannut, sillä joululaulut kuuluvat niin kiinteästi minun jouluuni, ja lähikirkollamme on niin tärkeä oma paikka sydämessäni.

Tiistaina olin parhaan Ystäväni kanssa kansallismuseossa metsästämässä jouluntunnelmaa sekä hankkimassa vielä viimehetken täydennyksiä joululahjoihin. Vaikka näyttely sinänsä olikin pieni pettymys, viritteli se keskustelut mukavasti jouluperinteisiin aina torttujen oikeaoppisesta leipomisesta lähtien.

Keskiviikkoni kuluikin sitten sopivasti joululeipomusten ja -paketointien merkeissä kotona. Kätösissäni valmistuivat vaikka minkämalliset piparit aina joulukuusista enkeleihin ja pikkupossuihin, ja kääreen sai paketti jos toinenkin. Illalla pakkasimme säkillisen lahjoja autoon ja suuntasimme isän kanssa kohti Hämeenlinnaa isovanhemmilleni. Siellä joulun tunnelmaa loi upein näkemäni "melkein aito" joulukuusi, isoisäni pihalle pystyttämät jouluvalot ja tietysti rakkaiden isovanhempiemme hymy ja iloinen mieli.

Torstaina sain sitten nauttia jälleen Ystäväni seurasta, ja tällä kertaa suuntasimme vanhan ylioppilastalon joulumyyjäisiin. Jos kansallismuseon jouluaiheinen näyttely oli ollut pettymys, eivät nämä myyjäiset sitä suinkaan olleet. Tarjolla oli toinen toistaan upeampia käsitöitä aina saippuatelineistä koruihin, villasukkiin ja heijastimiin. Niinpä vaikka itselleen ei kai näin joulun alla pitäisikään paljon mitään ostaa, en voinut olla nappaamatta mukaani ihanaa savesta valmistettua punaista koira-aiheista joulumukia. Ja voi kuinka paljon paremmalta tee siitä maistuukaan!

Perjantaina olivat joululeipomuslistallani vielä joulutortut, joihin valmistin jopa luumuhillon äitini ohjeiden ja perinteisen reseptin mukaan itse kuivatuista luumuista. Lisäksi tein lohipasteijoita ja kinkkupiirakkaa, ja jatkoin paketointiurakkaani. Illalla kannoimme vielä kuusen sisälle, ja kun saimme siihen sytytettyä kynttilät ja ripustettua kuusen latvaan, alkoi todella tuntua siltä, että joulu on jo ovella.

Lauantaina saimmekin leipomuksiani maistelemaan oikein kunniavieraita, kun isoisäni poikkesi meille jokavuotiselle joulutervehdykselleen, ja siskoni tuli samalla lapsuuskotonaan käymään. Aamulla koristelin vielä suurimmat piparkakut sokerikuorrutteella ja ranskanpastilleilla. Leipomukseni maistuivat, ja hetki tärkeiden rakkaiden ihmisten seurassa tuntui arvokkaalta. Onneksi tällä kertaa pelionnikin suosi minua korttipelissä, sillä keskiviikkoinen tappioni oli jäänyt vähän kaivelemaan mieltä!

Kaiken kaikkiaan jouluvalmistelujani värittivät kiireettömyys, ja stressittömyys. Täydellisyyteen en lähimainkaan päässyt, mutta en siihen pyrkinytkään. Tänä vuonna piparitalo jäi leipomatta, vaatekaappi siivoamatta, ja pakettikoritkin olivat itsetehtyjen sijaan kaupasta ostettuja. Ja tästäkin huolimatta voin ryhtyä nyt tyytyväisin mielin joulun viettoon. Ehkäpä jouluvalmisteluihinkin pitäisikin soveltaa sitä joulunsanomaan, jota pappi sunnuntaisessa kirkossa julisti: joulun sanoma kun on nimenomaan siinä, että riitän juuri tällaisena kuin olen.

Rauhallista ja nautinnollista joulunaikaa teille kaikille lukijoilleni!

<3: Ida

Haikeat hyvästit toimivalle hoitosuhteelle

Viimeksi tavatessani hoitajaani, kuten olen tottunut tekemään jo useamman vuoden ajan, oli niin minulla kuin hoitajallani tippa linssissä. Syy tähän oli se, että vuosien tiivis ja monella tapaa merkityksellinen yhteistyömme hoitajani kanssa oli tullut päätökseen, ja tapasimme siis viimeistä kertaa.

Olen saanut tuolta suhteelta paljon, paljon enemmän kuin mitä olisin voinut uskoa hoidon minun kohdallani kykenevän. Siksi haluankin omistaa tämän tekstini hoitajalleni. Pohdin siis sitä, millaista tukea olen hoitajaltani toipumiseeni saanut. Samalla tämä on kuvaus siitä, millä tavalla hoito voi parhaillaan auttaa silloin, kun se toimii.

Tämä hyvä ja hyödyllinen hoitosuhde kun ei ole mikään itsestään selvyys, eikä se ole ollut sitä omallakaan kohdallani, ei suinkaan. Oma toimiva suhteeni hoitajani kanssa on kulkenut pitkän ja vaiherikkaan matkan sairauteni ja toipumiseni varrella. Vaikka viime aikoina on se tarjonnut minulle paljon tukea, on mukaan mahtunut siis myös toisenlaisia aikoja.

Vuosia kävin hoidossa nimittäin pelko puserossa ja stressaantuneena, eikä hoitajanikaan pystynyt alamäkeäni pysäyttämään -miten voisikaan, jos en itse ollut siihen valmis. Huonoimpina aikoina tunsin meneväni hoitoon arvosteltavaksi ja tuomittavaksi. Pelkäsin jokaista tapaamistamme etukäteen ja tapaamisessamme yritin vain epätoivoisesti vakuutella kaiken olevan kunnossa, silloinkin kun todellisuus oli kaikkea muuta.

Vasta viimeisen parin vuoden aikana opin käyttämään hoitajaani omaksi avukseni toipumiseni tukemiseen. Sisäistin ajatuksen siitä, että hoitajani on siellä auttaakseen, ja tukeakseen omaa toipumistyötäni, ei arvostellakseen minua tai millään tavoin minua vastaan. Ja toisaalta: hän ei pystyisi minua pelastamaan, jos en itse tekisi töitä sen eteen. Siis vasta kun oma motivaatio ja valmiudet taistella sairautta vastaan olivat kohdallaan, pystyin myös hoidosta hyötymään. Ja vasta kuluneen vuoden aikana kehittyi tuo suhde sellaiseksi, että todellinen työskentely hoidossani pystyi alkaa, siis samalla kun se työskentely kykeni pääni sisälläkin alkamaan.

Mutta viimeisen puolentoista vuoden aikana olenkin sitten saanut hoitajaltani tukea noiden menetettyjenkin vuosien edestä. Tärkein ensimmäinen askel oli ylipäätään se, että opin hänen kanssaan jakamaan ajatuksiani ja tunteitani ja käsittelemään niitä keskustelemalla. Pitkään kun patosin kaikki ajatukseni ja tunteeni sisälleni, jolloin vaikeiden käsiteltävien asioiden vyyhti vain kasvoi sisälläni. Hoitajani kärsivällinen luottamuksen rakentaminen kuitenkin auttoi minua avautumaan, ja pikkuhiljaa, solmu kerrallaan, aloimme yhdessä purkaa tuota vyyhtiä.

Tätä vyyhtiä yhdessä keskusteluissamme avatessamme hoitajani on tarjonnut minulle sellaista ymmärrystä, että se on lieventänyt jopa yksinäisyyden kokemustani. Olen tuntenut, että tulen kuulluksi, minua ymmärretään, en ole taistelussani yksin, vaan olemme taistelemassa yhdessä rintamassa. Vaikka myös läheiseni ovat toki olleet tukenani, eivät he ole samalla tavalla pystyneet selittämään tai ymmärtämän ajatuksiani kuin sellainen, jolla on syömishäiriöisten kanssa työskentelystä vuosien kokemus. Ja sairauden yksinäisessä vankilassa tuon kokemuksen mukanaan tuoma syvä ymmärrys on tuonut minulle turvaa tielleni.

Samalla tämän ymmärtäväisen, positiivisen suhteen luominen hoitajaani on auttanut minua ylipäätäänkin muiden ihmisten kanssa. Olen siis tullut luottavaisemmaksi muita ihmisiä kohtaan, ja oppinut ottamaan apua ja tukea vastaan. Voisin kuvata asiaa niin, että kun tämä minulle tärkeä suhde osoittautui luottamukseni arvoiseksi, rohkaisi se minua valtavasti myös muuten laajentamaan sosiaalisia ympyröitäni ja avautumaan myös muille ihmisille.

Ennen kaikkea on kuitenkin muiden ihmisten suhteen lisäksi luottamukseni itseeni kasvanut. Hoitajani tarjoaman ymmärryksen avulla olen nimittäin oppinut paljon itsestäni, ja oppinut ymmärtämään minua itseäni. Hoitajani on tukenut positiivisen minäkuvani rakentamista. Ja olenkin sitä mieltä, että osa sitä, miten vahva nyt olen, on hoitajani ansiota. Hoitajani avulla en ole pelkästään oppinut hyväksymään itseäni, vaan oppinut, kuinka hieno ja kaunis, kuinka ainutlaatuinen ihminen todella olen.

Tämä oman vahvuuteni löytyminen on liittynyt myös ennen kaikkea siihen työhön, jota olen tehnyt Mörön päihittämisen suhteen. Sairastuneen pään sisällä myllää yleensä varsinainen ristituli sairaan ja terveen puolen välillä, ja hoitajani on auttanut minua sen oman terveen puolen löytämisessä, ja esiin tuomisessa ja vahvistamisessa, sekä realisoinut epärealistisia pelkojani ja sairaita kuvitelmiani Jokaisen tapaamisemme jälkeen olen tuntenut itseni vahvemmaksi ja voitokkammaksi taas seuraavaan erään Mörön kanssa.

Hoitajani onkin valanut minuun paljon lisää rohkeutta ja uskoa itseen, jota näissä taisteluissa tarvitaan. Hän on kannustanut minua aina ottamaan vielä sen seuraavaan askeleen ja rohkaissut lämpimästi eteenpäin ja valanut minuun uskoa, että siihen pystyisin.

Samalla omien voimieni ja uskoni itseen vahvistuessa ovat Mörön syöttäneet pelot menettäneet mahtiaan. Yhteistyömme aikana pelkoja käsittelemällä ja kohtaamalla olenkin päässyt monissa peloissani voitolle, tai ainakin tuntenut itseni vahvemmaksi menemään niitä päin.

Tärkein asia on kuitenkin, että hoitajani on valanut minuun postiiivisuutensa kanssa valtavasti toivoa. Itseluottamukseni kasvun ja omiin voimiini uskomisen myötä olen alkanut katsoa tulevaisuuteen rohkeammin. Hoitajani kanssa olemme puhuneet tulevaisuuden haaveista, ja olen alkanut aidosti itse myös luottaa niiden saavuttamiseen, tai mikä vielä tärkeämpää, siihen, että unelmat kantavat, ja ovat jo siksi merkityksellisiä, ovat ne sitten miten epärealistisia hyvänsä.

Tärkein opetus, jonka olen hoitajaltani saanut liittyykin juuri tähän positiiviseen suhtautumiseen. Se on se, että sen sijaan, että katsoisi aina sitä matkaa, joka on vielä kuljettavana, olen oppinut huomaamaan sen, mitä olen jo saavuttanut. Sillä vaikka matkaa minulla riittääkin paljon, olen päässyt jo pitkälle. Ja siksi pääsen vielä pidemmälle.

Olen kaikesta hoitajaltani saamastani avusta tavattoman kiitollinen, vaikka tuokin sana tuntuu kaiken kokemani rinnalla täysin mitättömältä. En olisi tässä, missä nyt olen, ilman hoitajani tukea. Voisin varmasti kirjoittaakin kilometrinpituisen tekstin siitä, kuinka polihoitajani on auttanut ja tukenut minua toipumisessani, kuinka hän on vetänyt minua takaisin elämään ja rohkaissut minua jokaisen hataran askeleeni ottamisessa. Nyt päätän kuitenkin tähän.

Vaikka tulenkin kaipaamaan ja tunnen yhä tarvitsevani hoitajani minulle luomaa tukea, tunnen nyt, että pärjään myös ilman häntä. Tunnen itseni nyt vahvemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Sillä tärkein asia, jonka polihoitajani on minulle näiden vuosien varrella opettanut on se, että minussa itsessäni on se voima, jolla tämä sairaus selätetään, ja niin se on meissä ihan jokaisessa. Sillä lopulta kaikki se hyvä ja voima, jota hoitajani on minussa synnyttänyt, on ollut minussa itsessäni, ja kun se on kerran syttynyt, sen pystyy sytyttämään joku toinenkin, vaikka minä itse.

Jätin siis polihoitajalleni hyvästit haikein mielin, sydän täynnä kiitollisuutta siitä, mitä olen häneltä saanut ja oppinut. Ja kuitenkin luottavaisin mielin sen suhteen, että omat siipeni kantavat jo ilman hänen tukeaankin, repussani kantaen aina kuitenkin matkassani mukana kaiken sen hyvän, mitä olen häneltä oppinut.

<3: Ida

Joulukivaa siskon kanssa

Viime viikolla kuukauden vaihduttua joulukuuhun aloittelin joulun odotusta ja valmistelua siskoni kanssa. Kyseessä olikin oikein kunnon siskoviikko, sillä niin paljon siihen mahtui yhteistä kivaa tekemistä ja olemista. Tämä järjestely sopi tietysti minulle paremmin kuin hyvin, juuri tätä olin kaivannutkin! Mutta mitä kivaa viikkomme sitten pitikään sisällään?

Keskiviikkona flunssasta toivuttuani hyppäsimme bussiin ja matkasimme kohti uudistettua Itäkeskusta ajatuksena hankkia vielä puuttuvat joululahjat. Sen verran tehokkaasti aikamme käytimme, että reilussa parissa tunnissa saimmekin kaiken hoidettua. Tosin sen verran hyvissä ajoin olen ollut lahjojen kanssa, kuten yleensäkin aina, että vain muutaman paketin sisältö enää puuttuikin tässä vaiheessa. Lahjojen miettiminen, valmistelu, ja etenkin tekeminen ja lopulta se antaminen vain on niin mukavaa, kun tuntee ajattelevansa ja keskittävänsä kaikki hyvät ajatukset samalla lahjan saavaan läheiseen.

En ollutkaan ollut pitkiin aikoihin ollut kaupoissa kiertelemässä, ja se oli kivaa vaihtelua opiskelutäytteiseen kotielämääni. Ja joulumusiikin soidessa ja lahjoja tohistessamme alkoi joulumieli ensimmäistä kertaa tänä vuonna myös todella tarttua minuun. Ollaan kaupallisesta joulusta mitä mieltä vain, niin kyllä se jouluhössötyskin sopivassa määrin vain on ainakin minusta ihan mukavaa!

Reissusta erityisen mukavan teki tietysti siskoni seura, ja jo bussimatkalla ehdimme vaihtaa mukavasti ja kanssamatkustajiemme kauhuksi kovaäänisesti viime aikojen kuulumiset. Shoppailureissu tuntui myös, tai pitäisi kai sanoa että nimenomaan siksi niin mukavalta, että Mörkö oli jäänyt bussin kyydistä, ja pakonomaisuuden oli vaihtunut vapaus ja hetkestä rennoilla mielin nauttiminen.

Itsenäisyyspäivänä perjantaina olinkin sitten siskoni luona kylässä. Jokavuotisiin perinteisiimme on niin kauan kuin on vain kynä kädessä pysynyt kuulunut joulukorttien askartelu yhdessä, ja nyt tämä ylimääräinen ja kaivattu pyhäpäivä tuntui sopivan tuohon tarkoitukseen mitä mainioimmin! Kuuntelimme iki-ihanaa Samuli Edelmanin joululevyä, poltimme kynttilöitä ja leikkailimme, liimailimme, näpertelimme, koristelimme ja tietysti ihailimme kättemme jälkiä oikein urakalla, ja ennen kuin huomasimmekaan, oli jo useampi tunti jälleen vierähtänyt! Ja voi että oli taas Ihana huomata, kuinka pystyn nykyään aidosti keskittymään ja rauhoittumaan mielekkään tekemisen ääreen ilman häiritseviä pakkoajatuksia tai -tekemisiä, ja, mikä tärkeintä, nauttimaan siitä!

Urakkamme jälkeen olikin aika sitten suunnata lapsuudenkotiimme televisiota töllöttämään ja juhlia ihastelemaan. Ensin sytytimme tietysti kynttilät ikkunalaudoille ja valmistelimme coctail-paloja, jotka koostuivat nakki-cotailtikuista, mäti-katakarapu-napeista ja savulohikolmioleivistä, sekä tietysti juomasta shampanjalaseista! Ja juhlia seuratessa kului minulta myös irtokarkkipussillinen mukavasti nautiskellen. Kaiken kaikkiaan ilta kului varsin mukavasti ja rennosti, siitä kaikkein parhaimmasta, eli yhdessä läheisten kanssa rentoutumisesta. Kiire ei ollut mihinkään, läsnä olivat lämpö, rauha ja läheisyys.

Sunnuntaina olivat vuorossa jo syksyllä yhdessä sovittu retki Vanhan Sataman naisten joulumyyjäisiin. Siellä ei voinut kuin suu auki ihmetellä kauniita kättentöitä kateellisena ja napsia hyviä ideoita samalla omiin askarteluihin. Toki tarttuihan messuilta tietysti muutakin kuin ideoita; itselleni löysin huovutetut lapaset, niin ikään huovutetun keijukoristeen ja heijastimen ja vielä pari lahjaa paketteihin. Messutohinassa vierähti taas useampi tunti, ja sieltä palattuani en voinut muuta kuin hymyillä. Tämä retki kruunasi ehdottomasti Ihanan viikon!

Kaiken tämän tekemisen ja menemisen keskellä olen ehtinyt myös aloittaa jo piparien syömisen, kääräistä ensimmäiset lahjat paketteihin, säätää taajuuden jouluradiolle, ja kortitkin ovat osoitteineen  jo matkalla. Joulu voi siis saapua!

Kaiken tämän joulutohinan keskellä mieleeni alkaa nimittäin hiipua oikea joulufiilis, ja samalla viime viikko oli taas hyvä muistutus siitä, mikä siinä joulussa on kaikkein tärkeintä: se on lähimmäisten kanssa vietetty aika ja kiireettömyyden ja stressittömyyden mukanaan tuoma rauha.

Ihanaa joulunodotusta myös teille kaikille Rakkaille lukijoilleni!

<3: Ida

Ps. Kuvat itsenäisyyspäivältämme!

Mitä paino on mukanaan tuonut?

Olen kertonut aikaisemmin painonnostoprojektistani, joka on vaikeasta lähtötilanteestani ja historiastani huolimatta vihdoin viimeisen puolentoista vuoden aikana tuottanut tulosta. Tässä tekstissäni palaan vielä aiheeseen pohtien ennen kaikkea sitä, millainen vaikutus painoni nousemisella on ollut minuun ja psyykeeseeni ja millaisia ajatuksia ja tunteita se on minussa herättänyt. Ehkäpä se auttaa ymmärtämään, mitä olen käynyt läpi ja antaa tukea jollekin sellaiselle, joka tähän projektiin on hyppäämässä vakuuttamalla, että siitä todella voi seurata jotakin hyvää, vaikka odotettavissa onkin myös paljon pahan olon sietämistä.

Kuten olen todennut, on painon nostaminen nimittäin anoreksiaa sairastavalle ankaraa työtä. Tämä ei johdu ensisijaisesti nähdäkseni siitä, ettäkö sen käytännön toteuttaminen vaatisi liikaa järjestämistä, vaikka toki se sitäkin aiheuttaa, vaan kyse on ennen kaikkea nimenomaan siitä henkisestä kivusta ja työstä, jota puntarilukeman kasvu edellyttää.

Tältä pahalta ololta en rehellisesti sanottuna ole välttynyt minäkään, en suinkaan. Onnistumisistani huolimatta, tai itse asiassa varmasti juuri sen vuoksi, on painonnouseminen synnyttänyt minussakin monia, vaikeitakin tunteita. Tämä on varsin ymmärrettävää, onhan painon nouseminen Mörölle juuri sitä pahinta Myrkkyä, jota se pyrkii kaikin keinoin vastustamaan ja onhan alipaino ollut keino näiden painon nousun myötä pintaan nousseiden tunteiden kätkemiseen. Kun tätä Mörön turvaa ja tahtoa lähtee sitten murtamaan, alkaa se syöttää vastaiskuna paljon sairaita ajatuksia ja pahoilta tuntuvia tunteita.

Voimakkain näistä kaikista painon nousun myötä kohtaamistani tunteista on ollut ahdistus, joka on ainakin omalla kohdalla ennen kaikkea aiheutunut painon nousun epätasaisuudesta. Ajoittain painon noususta seurannut ahdistus on ollut niin kovaa, että se on saanut minusta täyden vallan. Olen tuntenut olleeni täysin solmussa sisältä, ja mieleni on tehnyt repiä jäseneni irti ja huutaa paha oloni pihalle. Painon nouseminen on siis aiheuttanut minulle sellaista ahdistusta, jota en ole kokenut koskaan minkään asian kanssa ennen elämässäni. Niin voimakasta ja lamaannuttavaa se on kaikesta huolimatta ollut. Ainakin aluksi.

Tämä ahdistus on kätkenyt taustalleen paljon pelkoa. Pelkoa Mörön vastustamisesta. Pelkoa tulevasta. Pelkoa kontrollin menettämisestä. Luopumisentuskaa ja pelkoa epävarmuudesta ja muutoksesta. Ahdistuksen lisäksi painon kertyminen on aiheuttanut pintaan myös ne kaikki muut tunteet, joita ei ole ollut voimia kovin aliravittuna käsitellä.

Usein ahdistuksen keskellä tulee ymmärrettävästi tarve luovuttaa, antaa periksi ja turvautua sairauden tahtoon, mikä on ollut myös minun mielessäni useammin kuin kerran. Voin kuitenkin vakuuttaa, että kun tällaisella hetkellä ei anna periksi, vaan jaksaa uskoa itseensä, se kaikki hyvä seuraa aivan varmasti.

Tämän kaiken ahdistuksenkin keskellä on painonnouseminen nimittäin aiheuttanut minussa myös aivan toisenlaisia tunteita. Aina olen ajan kanssa päässyt yli ahdistuksesta, ja olen tullut sinuiksi muutoksen kanssa, ja enemmänkin. Edistymiseni myös painonnousun osalta on nimittäin tuonut mukanaan minulle valtavaa onnistumista ja iloa saavutuksestani. Se on antanut minulle uskoa itseeni, omaan pystymiseeni, omiin voimiini. Vaa'an lukemien kasvaessa on sisälläni myös kasvanut toisenlainen tunne: toivo. Olen huomannut sen, ensin pienenä välähdyksenä ja lopulta kasvavana varmuutena: Olen sittenkin vahva, pystyn tähän. Voin vielä saavuttaa terveyden ja olen vahvempi kuin Mörkö.

Ja nimenomaan ennen kaikkea juuri tuon toivon ja uudenlaisen itsevarmuuden löytymisen painon nousemisen kautta on sillä ollut positiivinen vaikutus henkiseen jaksamiseeni ja psyykkeeseeni. Olen löytänyt luottamuksen niin itseeni kuin toipumiseenikin.

Toki vaikutus jaksamiseeni on tullut myös ihan fyysiseltäkin puolelta. Kun energiatasapaino on ollut kohdillaan, huomaan jaksavani tavata ihmisiä, harrastaa, opiskella, mennä, tehdä, näkeä ja kokea. Voimia siis riittää nyt niin henkiseltä kuin ihan somaattiselta kantilta katsottuna. Tämä on tuonut minulle valtavasti sitä pitkään kaipaamaani vapautta, kun voimia niin kaikin puolin riittää uuden kokemiseen, tekemiseen ja kaikenlaiseen ajatteluun. En ole enää omien riittämättömien voimieni tai pakkorutiinieni vanki yhtä ainakaan paljon kuin ennen, kun sairaus ei pääse enää sanelemaan jokaista liikettäni, ja jokaista askeltaan ei tarvitse varoa voimien uupumisen pelossa. Ja se jos mikä tuntuu ihanalta, ja tarjoaa valtavasti uusia mahdollisuuksia suuntautua kohti sitä oikeaa Elämää.

Tähän vapauden kokemiseen liittyy  myös se, että painoni noustessa ovat samalla pakkoajatukseni ja pelkoni lieventyneet. Turvaruoistani olen pystynyt esimerkiksi laajentamaan ruokavaliotani ja alkanut kalorikammon sijaan nähdä ruoan mielihyvää ja nautintoakin tuovan, arkeen välttämättömästi ja itsestäänselvästi kuuluvana energianlähteenä. Ja mikä vielä parempaa, liikunnan ja tekemisen kaavamaisuus ja pakonomaisuus ovat vähentyneet huomattavasti. Olen rauhoittunut valtavasti pakkoliikkumisen ja -tekemisen osalta. Tilalle olen saanut juuri noita Elämään normaalisti kuuluvia ja pakkotoimintojen poistuessa myös luonnollisella tavalla arkeeni soljahtavia ohjelmanumeroita ja tekemistä.

Pakkoajatusten vähennyttyä myös kaikenlaisille ajatuksille ja tunteille on taas tilaa päässäni, kun ne eivät täyty enää pekästään ruoan ajattelusta. Jopa luovuudelle ja tulevan suunnittelulle, siis sille elämän parhaimpaan puoleen, eli unelmointiin, on ollut energiaa tutustua. Jaksan keskittyä opiskelujen ohella jälleen lukemiseen, kitaran soittoon ja kirjoittamiseen.

Olen siis saanut takaisin sitä omaa Elämääni, omaa tahtoani ja omia ajatuksiani sairauden tilalle. Samalla pikkuhiljaa läheiseni ovatkin saaneet sitä vanhaa Idaa takaisin, nauravaista, empaattista ja koko sielullaan ja kehollaan innostuvaa Idaa. Ja mikä parasta, minä tunnen taas olevani löytämässä itseäni.

Suurin vaikutus painoni nousemisen myötä onkin ollut se, että Minä olen vahvistunut, kaikin puolin. Painonnostoprojektiani voisikin kutsua oman itsensä vahvistamisprojektiksi. Enkä tällä tarkoita pelkästään lihaksieni kasvua ja fyysistä vahvistumista, vaan ennen kaikkea sitä hurjaa itseluottamukseni kasvua ja niitä psyykkisiä voimavaroja taistella sairautta vastaan. Pystyn kuuntelemaan yhä enemmän itseäni, omaa tahtoani ja omaa ääntäni, ja samalla Mörön kuiskuttelut ovat alkaneet hiljentyä ja yksinkertaisesti lakanneet kiinnostamasta minua. Tunnen taas olevani se vahva ja omanarvonsa tuntema Ida, jonka sairaus aikoinaan kätki taakseen, siis oma itseni.

Vahvistumiseni on mahdollistanut monet erävoitot taistelussani, joista suurimpana näen ehkä oman vastuun ottamisen. Pystyn koko ajan paremmin ja paremmin huolehtimaan itse itsestäni, ja tuen tarve on vähentynyt. Ottamalla vastuuta omasta toipumisestani olen kyennyt ottamaan vastuuta samalla itsestäni ylipäätään. Ja tuosta muutoksesta olen ylpeä. Epävarman muiden varassa epätoivoisesti roikkuvan pikkulapsen tilalle on tullut nuori itsestään vastuuta ottava nuori, itsenäinen nainen. Toisin sanoen pikkuhiljaa elämäni hallinnan palaset ovat palanneet oikeasti minulle sairauden luoman valheellisen kontrollin tilalle.

Kaiken kaikkiaan on painoni nousu tuonut myös ylpeyttä itsestäni siinä mielessä, että se on ollut minulle konkreettinen osoitus siitä, kuinka motivaationi on nyt kohdillaan. Se on taistelun merkki siitä, kuinka todella nyt tavoittelen terveyttä, hyvinvointia ja itseäni ja Elämääni takaisin, en vain sanojen, vaan myös niiden paljon puhuvien tekojen tasolla.

Tämä itseluottamukseni kasvu on myös siirtynyt koskemaan omaa kehoani ja kehokuvaani. Vaikka en lihavana ole koskaan itseäni pitänytkään, olen alkanut hahmottaa realístisemmin omia rajojani ja oman kehoni toimintaa ja jaksamista. Samalla on painoni nousemisen myötä suhteeni omaan kehooni muuttunut lempeämmäksi ja hyväksyvämmäksi. Tiedän, ettei kehoni ole täydellinen, mutta en enää vaadikaan siltä sitä. Kunnioitan sitä muutosta, joka kehossani on tapahtunut ja kuinka se on saanut taas lisää voimia jaksaa, ja kunnioitan myös sitä niin paljon, että annan sen luvan levätä, kun se väsyy. Olen ylpeä vartalostani, joka on kannatellut minua läpi kovien koettelemusten ja aikojen, ja joka yhä toimii ihmeellisellä sisulla ja sinnikkyydellä. Tunnen olevani yhtä kehoni kanssa, ja ylpeä sen jokaisesta taistelun tuloksena saavuttamasta kilosta ja omannäköisestä piirteestä. Olen tyytyväinen siihen, ja ylpeäkin siitä, kuinka kehoni näyttää yhä hyvinvoivammalta ja terveemmältä. Kaikesta kokemastani kehoahdistuksesta huolimatta tunnen tämän ylpeyden myötä itseni kauniimmaksi kuin vuosiin, ja tuossa kauneuskäsityksessäni on kyse ihan muista asioista kuin ripsienpidennyksistä.

Kaiken tämän hyvän saavuttamiseksi on kuitenkin pitänyt kulkea pitkä tie, joka minulla on yhä kesken. Rehellisesti sanottuna on painon nostaminen ollutkin henkisesti raskainta työtä, mitä olen koskaan tehnyt. Se on imenyt minusta mehut ajoittain ihan kokonaan ja syönyt voimia. Siitäkin huolimatta olen jatkanut eteenpäin koko ajan entistä vahvempana, ja hyvä niin. Olen taas saanut takaisin elämännälkäni, olen saamassa takaisin itseni, Elämäni ja terveyteni.

Painon nousemisen tuomien positiivisten puolien myötä olen oppinut ihan uudella tapaa nauttimaan toipumisesta. Sen positiivisen pyörän käynnistyttyä on se tuonut mukanaan niin paljon hyvää, niin paljon Elämää, josta iloita, että olen alkanut janoamaan yhä vain lisää, ja samalla olen oppinut nauttimaan tästä hetkestä, siitä mihin olen jo nyt päässyt.

Sillä kaiken sen pahan ja kurjan sietämisen jälkeen olen saavuttanut painoni nousun myötä jo nyt paljon hyvää. Olen voittanut takaisin pala palalta, ja kilo kilolta sitä aitoa Idaa. Niinpä kaiken sen tuoman ahdistuksen ja kivun keskellä en voisi olla onnellisempi siitä, että olen nyt tässä.

<3: Ida

Onnellinen Opiskelija

Suunnilleen viikko sitten astelin yliopiston jo tutuiksi tulleista kielikeskuksen ovista sisään tyytyväisin mielin. Syksyn alkupuolella alkanut ranskan-kurssini oli tullut päätökseen, ja tiesin suorittaneeni sen moitteetta. Kymmenistä kurssin aloittaneista lopulta vain kourallinen oli saanut kaikki vaadittavat tehtävät viimeiselle tunnille tehtyä, ja minä kuuluin näihin onnellisiin.

Oloni olikin viimeisen tunnin jälkeen itsevarma ja tyytyväinen. Ja olihan tähän tunteeseen syynsäkin: olin todella vihdoin saavuttanut jotakin, olin onnistunut. Ylpeyden tunne hiipi mieleeni. Pitkään haaveena ollut opiskeluihin paluu oli vihdoin konkretisoitunut ensimmäisinä askeleina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aikoisin enää ripustaa omanarvontuntoani suorituksiin, ei suinkaan. Mutta silti opinnoissa menestyminen saa väkisinkin hymyn huulille.

Tämä hymy ja ylpeys itsestä juontaakin juurensa paljon syvemmälle. Nimittäin siihen edistymiseeni, josta tiesin tämän kurssin suorittamisen onnistumisen viestivän. Tiedän nimittäin, että vaikkapa vielä vuosi sitten ei se olisi minulta mitenkään onnistunut. Nyt niin fyysisten kuin henkistenkin voimien kartuttua suoriudun kurssista mallikkaasti. Olin uskaltanut avautua sairauden kuplasta kohti ulkopuolista elämää, pystyin olemaan oikeasti läsnä tunneilla. Ja sairaista rutiineista luopuminen mahdollisti tunneilla käymisen. Keskittymiskykyni mahdollisti opiskelun, kun päätäni eivät täyttäneet enää pelkät sairaat ajatukset ja ruoka. En ollut enää vain se väsynyt varjo entisestä, joka joskus olin, vaan minulla aidosti riitti energiaa niin uuden oppimiseen kuin uusien ihmissuhteiden luomiseen siinä sivussa.

Tämä kurssi edusti minulle siis paljon enemmän kuin niitä suorittamaani kolmea opintopistettä, sillä paitsi, että se oli minulle merkki edistymisestäni, oli se minulle askel kohti sitä normaalia Elämää, ja tämän vuoksi sainkin kurssilta paljon. Se oli minulle ennen kaikkea mahdollisuus tavata ihmisiä, ja tutustuinkin muutamaan todella ihanaan ihmiseen, ja mahdollisuus kokeilla siipiäni opiskelijaelämässä. Siis todellinen kosketus ihmisten ja tavalliseen elämän pariin. Ja tuo kosketus sai minut todella janoamaan lisää sitä Elämää, ja antoi aivan uudenlaista puhtia ja itsevarmuutta taisteluuni.

Kurssilla aloinkin nähdä elämääni hieman sairauden pienien piirejä laajemmin. Aloin suunnitella tulevaisuuttani, ja olihan jo kurssin suorittaminen tavoitteideni saavuttamiseen ensimmäinen askel. Ja kurssin loppupuolella huomasinkin sitten jo haaveilevani jopa oman päiväkodin perustamisesta! Siis sellaisesta, mitä en osannut edes ajatella sairauteni synkentämässä maailmassa, saati sitten että olin sellaisesta haaveillut. Nyt taas huomasin jo innosta puhkuen jakavani ajatuksiani unelmapäiväkodistani siskolleni!

Kurssilla tutustuin muun muassa haaveideni kautta siis tavallisen elämän ja mukavien ihmisten lisäksi myös jälleen paremmin siihen oman elämäni tärkeimpään ihmiseen, nimittäin itseeni. Kurssilla tunsin olevani muille vain Ida, ilman sairautta. Ja väsyneen, sairauden varjostaman Idan sijaan tunneilla istuikin aivan uudenlainen, itsevarma, rohkeasti tilansa ja osuutensa ottava, sosiaalinen Ida. Ja tämän itsevarmuuden myötä onnistuin suhtautumaan toisaalta opiskeluihin myös uudenlaisella rennolla asenteella vastuuntunnostani huolimatta, ja muun muassa lintsaamaan tunnilta. Tunsin oikein löytäväni oikein uudenlaisia puolia itsestäni siis.

Uusien itsestäni löytyvien piirteiden lisäksi muistin myös, kuinka minä todella rakastan uuden oppimista. Rakastan sitä, kuinka itseään voi jatkuvasti kehittää ja tätä maailmaa oppia hieman paremmin ymmärtämään, saada uusia näkökulmia ajatteluunsa ja siinä sivussa oppia arvostamaan Elämää aivan uudella tavalla. Sairaus jäädyttää mahdollisuuden tähän, kun ajatukset alkavat jumiutua kiertämään samaa tuttua rataa, eikä ulospääsyä näytä olevan, ja minä en enää koskaan halua menettää tätä mahdollisuutta käsistäni. Ja koska nyt olen selvästi tämän uuden oppimisen taidon saavuttanut, aion ehdottomasti hyödyntää sitä myös toipumiseen -onhan sekin omalla tavallaan jatkuvaa uudelleen opettelua.

Sain siis kurssista kaiken kaikkiaan paljon hyvää itselleni. Ja mikä parasta, tämä kaikki hyvä kurssista säilyy mieleni perukoilla kannattelemassa minua myös nyt, kun kurssi on ohitse. Kerran kosketuksen saaneena tavalliseen  elämään ja unelmiini janoan niitä yhä vain lisää,  kerran tutustumaani rohkeaan ja itsearmaan Idaan haluan tutustua yhä vain paremmin. Ja ennen kaikkea ylpeyden tunteet itsestäni ja uudenoppimisen mahdollisuuden aion kätkeä sydämeeni, ja vaalia sitä arjessani. Sillä mahdollisuuksia tämän ihanan tunteen kokemiseen ja itsensä kehittämiseen löytyy niin minun kuin Sinunkin arjestasi ihan jokaikinen päivä, ilman mitään kurssejakin.

<3: Ida

Ps. Kuvat ikimuistoiselta Pariisin-reissultamme vuodelta 2009!