Prinessaleikin nurjapuoli

Edellisessä tekstissäni kirjoitin harhaisesta todellisuudesta, jossa sairastava elää. Valitettavasti vääristynyt kuva myös anoreksiasta sairautena tuntuu olevan melko yleistä. Netti prusuaa anoreksiaa hyvänä elämäntapana pitäviä pro-ana-sivustoja. Niissä sairautta pidetään tavoittelemisen arvoisena, sitä ihaillaan ja sitä sairastavat kilpailet siitä, kuka on "paras anorektikko" aivan kuin sairaus olisi jokin peli tai leikki. Nämä mettisivustot ylläpitävät harhakuvitelmia sairaudesta. Jopa monissa naistenlehdissä anoreksia on saanut "prinsessataudin" leiman. Lisäksi monissa syömishäiriötä sairastavien blogeista on näennäisestä parantumismyönteisyydestä huolimatta tullut anoreksialla mässäilyn kilpailukenttiä.

Viime aikoina monet blogit ovat ottaneetkin kantaa tähän sairauden ihannoimiseen ja sillä ylpeilyyn. Koska aihe saa myös minut kananlihalle ja ihokarvani nousemaan pystyyn, päätin itsekin sekoittaa nyt lusikkani tähän soppaan. Seuraavassa otan esille joitakin anoreksiaan ja äärimmäiseen laihuuteen liittyviä väristyneitä mielikuvia, ja valotan hieman sitä, millaiset asiat karussa todellisuudessa pitkään sairastaneen näkökulmasta näyttävät.

Ensinnäkin laihtumisella, jopa anorektisuuteen asti lähdetään hakemaan usein terveellisempiä elämäntapoja. Anorektikon liikkumistottumukset, ruokavaliosta puhumattakaan, ovat kuitenkin niitä kaikista epäterveellisempiä. Uskallan väittää, että terveellisempää olisi esimerkiksi syödä päivittäin rasvaista ja suolaista "roskaruokaa". Anorektikon ruokavalio aiheuttaa monia vakavia terveyshaittoja, kuten osteoporoosia, lapsettomuutta, kilpirauhasen vajaatoimintaa, maksa-arvojen kohoamista, sydämen rytmihäiriöitä... Ja lopulta se tappaa. Itse olen useamman kerran lähes kuollut tällä "terveellisellä" ruokavaliollani. Valkosoluarvoni ovat laskeneet niin alas, että olen menettänyt vastustuskykyni lähes kokonaan ja tavallinen flunssa olisi saattanut koitua kohtalokseni. Lisäksi olen saanut todennäköisesti elinikäiseksi riesakseni myöhemmin elämässäni pahimmillaan hyvinkin kipeän osteoporoosin.

Laihtumisella kai tavoitellaan myös parempaa ulkonäköä. On kuitenkin virheellinen käsitys, että anorektinen laihuus olisi mitenkään kaunista. Etenkään, jos siihen vielä liitetään muut aliravitsemustilaan kuuluvat ulkonäköön vaikuttavat oireet: hiukset putoilevat päästä, hammaskiille syöpyy ja hampaista tulee harmaat ja kiillottomat, kynnet lohkeilevat ja alkavat kasvaa kynsisientä, silmät painuvat kuopalle ja silmänaluset muuttuvat mustiksi, raajat sinertyvät, vatsa on turvoksissa jalkapallon kokoisena kuin kehitysmaan lapsilla, kasvoja myöten iholle alkaa kasvaa kiusallista lanugo-karvoitusta, posket menevät lommolle, silmät painuvat kuoppiin, iho muuttuu lakanan kalpeaksi ja alkaa hilseillä ympäriinsä... Lopputulos ei vastaa ainakaan omaani eikä myöskään käsitystäni yleisestä kauneusihanteesta, miesten mielestä haluttavana pidettävästä, seksuaalisesti kiihottavasta, naisellisesta vartalosta nyt puhumattakaan.

Oli lopputulos kuinka kaunis hyvänsä laihduttamisella haetaan yleensä jonkinlaista tyytyväisyyttä omaan kehoon. Anoreksian avulla et tule sitä kuitenkaan koskaan saavuttamaan. Anoreksiaa sairastava ei nimittäin koksaan ole tyytyväinen kehoonsa. Mikään ei ole sairaudelle riittävästi, ja itsekritiikin ja vääristyneen kehokuvan myötä tyytymättömyys omaan peilikuvaan vain kasvaa ja kasvaa mitä pidemmälle sairaus etenee.

Tämän muka täydelllisen kehon tavoittelun keinoin kuitenkin haetaan usein kohotusta omalle alhaiselle itsetunnolle. Anoreksia on kuitenkin väärä keino tähän. Sairaus nimittäin pyrkii tuhoamaan itsetuntosi ihan täysin. Painon laskiessa ja aliravitsemustilan pahetessa, itsetunto nimittäin vain laskee. Sairaudelle olet aina riittämätön ja Sinua seuraa jatkuvat tyytymättömyys paitsi omaan kehoon myös omaan itseen muuten. Lisäksi harteillesi tulee jatkuva syyllisyyden taakka esimerkiksi siitä, mitä olet tehnyt läheisillesi ja tunne siitä, ettei kukaan välitä.

Itsetunnon ajatellaan laihtumisen myötä kohoavan paitsi "parantuneen" ulkonäön vuoksi, myös siksi, että laihduttaminen liitetään virheellisesti hyvään itsekuriin ja itsekontrolliin. Kun on kyse sairaudesta, kuten on anoreksiassa, sillä ei ole kuitenkaan enää mitään tekemistä itsekurin kanssa. Todellisuudessa sairaden myötähän itsekuri katoaa kokonaan. Et pysty enää hallitsemaan itseäsi, liikkumisiasi tai syömisiäsi, ja laihduttaminen riistäytyy käsistä. Monet kerrat olen katsonut kateellisena, kun muut herkuttelevat vapautuneesti ja minä järsin kurkkua, koska minulla ei ole ollut tarpeeksi itsekuria tarttuakseni jäätelökauhaan. Totuus nimittäin on, että sairautta ei voi kontrolloida. Se saa tekemään asioita, joita ei haluaisi, kuten juoksemaan tuntitolkulla kaatosateessa, sotkemaan ruokaa ympäriinsä, ja lopulta jopa tappaa. Jos ei halua kuolla kokonaan pois, onkin valheellisesta kontrollista usein luovuttava ja annettava ohjat toisten jäsiin. Tällöin esimerkiksi osasto-olosuhteissa jokaista suupalaa ja tekemistäsi, menemistäsi ja tulemistasi vahditaan, etkä saa kontrolloida enää itse edes niitä syömisiäsi, mikä on kai se, mitä lähdit tavoittelemaan. Maatessani vierihoidossa nenämahaletkussa pakkohoidossa tunsin kaikkea muuta kuin kontrolloivani omaa elämääni. Vielä tälläkin hetkellä lähes jokainen ruokailuni on valvottu, koska en pysty kontrolloiman syömisiäni itse.

Moni virheellisesti kuitenkin ajattelee, etttä sairaasta kontrollista voisi jotenkin luopua, kun on saavuttanut laihduttamistavoitteensa. Minäkin ajattelin joskus, että kun saavutan itselleni määräämäni tavoitepainon, voin syödä mitä haluan. Voin kuitenkin kokemuksesta kertoa, että näin ei tapahdu. Ensinnäkään et tule koskaan pääsemään tavoitteeseesi, sillä kuten edellä totesi, oma tavoite muuttuu aina vain alhaisemmaksi. Toiseksi, kun olet laihduttanut tarpeeksi, voit kyllä haluta syödä kaikenlaista, mutta et vain pysty, sillä sairaus pitää niin tiukasti otteessaan ja kiellettyjen ruokien lista vain kasvaa, ja sairaus laittaa yhä enemmän ja enemmän estoja syömisellesi. Olen kierrellyt usein tuntikausia kaupassa ihaillen silmilläni kaikkia niitä herkkuja, joista tahtoisin nauttia, mutta joihin en kuitenkaan pysty koskemaan. Ja se tekee pahaa.

Laihduttaessa ajatellaan saavuttavan siis myös jotain suurempaa elämässä kuin pelkkä painon lasku. Uskotaan jopa, että laihtuessa Sinusta tulee fiksu ja menestyvä. Karu totuus kuitenkin, että ajatus ei kulje kunnolla aliravitsemustilassa. Aivot tarvitsevat rasvaa ja energiaa toimiakseen kunnolla. Nälkiintyneenä ne kiertävät kehää pakkoajatusten ja ruoan ympärillä. Myös kyky abstraktiin ajatteluun heikkenee, samoin kuin lähimuisti ja keskittymiskyky. Tämä ei anna hyviä eväitä esimerkiksi opiskeluissa tai työelämässä menestymiseen. Itse olen menettänyt opiskelupaikani. Seuraan sivusta, kun kaverini valmistuvat ja jatkavat työelämään, menevät elämässään eteenpäin, samalla, kun itse olen työkyvyttömyyseläkkeellä parikymppisenä.

Laihtumiseen liitetään pro-anoreksia-sivustoilla usein jopa maagisia merkityksiä ja anorektikoita kuvaillaan jopa vapaina leijaileviin keijukaisiin ja uskotaan laihtumisella vapautuvan muita ihmisiä koskevista säännöistä. Todellisuus on ihan päinvastainen. Olet kyllä jossain eri todellisuudessa. Se on yksin kannettava vankilasi, selli, josta katsot ulkopuolista elämää. Sairaus tekee elämästä nimittäin kaikkea muuta kuin vapaata. Sairas elämä on täynnä pakkoja. Päiväni ovat täyttyneet erilaisista pakkotoiminnoista niin, että en ole ajoittain halutessani voinut edes istahtaa hetkeksi alas. Minua satuttaa syvältä sisältä, kun joudun kieltäytymään ystävieni kanssa kahvittelusta tai elokuviin lähdöstä, koska arkeni on erilaisten pakkojen sanelemaa siten, etten ole vapaa edes pieneen hetkeen ystävieni seurassa.

Jotkut, etenkin nuoret saattavat myös ajatella, että laihtuessa saa enemmän kavereita ja Sinusta tulee suosittu. Todellisuudessa sairaus kuitenkin eristää muista ihmisistä. Menetät vähitellen kaikki sosiaaliset kontaktisi. Ketään ei kiinnosta jatkuva sairaista ajatuksistasi puhuminen, etkä Sinä enää osaa muutta. Tämän vuoksi, vaikka olisit muiden seurasta, et pysty siitä nauttimaan, ja tunnet olevasi sairautesi kanssa mielesi sellissä aina yksin. Hyvätkään ystävät eivät jaksa seurata oireiluasi loputtomiin. Pahimmillaan sairaus muuttaa persoonallisuuttasi niin, että myös lähipiiri alkaa kaikota ympäriltäsi. Itse olen menettänyt monta läheistä ja tärkeää ihmissuhdetta sairauden vuoksi, pidempää seurustelusuhdetta en ole kyennyt edes aloittamaan, ja olen jättäytynyt monesta normaaliin nuoruuteen ja opiskeluun kuuluvista illanviettotapahtumista sairauden vuoksi pois.

Laihtumisessa haetaankin usein paitsi hyväksyntää itseltä, myös muilta. Syömishäiriöisen ajatellaan saavan laihtuessaan ihailua, jopa kateutta osakseen. Karu totuus kuitenkin on, että silminnähden sairas ihminen herättä terveissä ihmisissä vain sääliä, ja ehkä korkeintaan paheksuntaa. Minusta tuntuu pahalta kulkea siskoni tai kaverini kanssa kaupungilla, kun muut katsovat ja kohtelevat minua aina kuin sairasta, säälien, jopa paheksun, luullen tietävänsä itse paremmin, mikä minua vaivaa ja miten minun tulisi toimia. Silloin en tunne ulkonäöstäni minkäänlaista ylpeyttä, pikemminkin häpeää. Lopulta tämän häpeän vuoksi ei enää edes uskaltaudu muiden ihmisten joukkoon.

Jos siis laihtumisella anorektiseksi haetaan onnea, mennään pahasti metsään. Onnellisuutta et sillä koskaan tule saavuttamaan. Onnellisuuteen kun eivät mielestäni kuulu anoreksiaan liittyvä jatkuva yksinäisyys ja itseviha. Anorektikko elää pelkojen ja pakkojen maailmassa, ja tunteista jäljelle jää onnellisuuden tilalle pelkästään ahdistus.

Anoreksia on siis kamala SAIRAUS sairauksien joukossa. Siinä ei ole mitään hienoa tai tavoittelemisen arvoista. Se on kaukana ruusuisista "prinsessaleikeistä". Sen vuoksi tahdonkin varoittaa Sinua: pysäytä anoreksia jos vielä voit. Älä menetä elämääsi sille. Minä olen ylittänyt jo rajan, ja joudun nyt taistelemaan saadakseni elämäni edes osittain takaisin.

<3: Ida

Vääristyneestä maailmasta kauniiseen todellisuuteen

Kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, olen viime aikoina ollut aikamoisessa muodonmuutoksessa. Olen ollut niin ripsien kuin hiustenkin pidennyksessä ja pohtinut jopa piilolinssejä. Samalla on mieleeni hiipinyt myös ajatuksia aitoudesta. Mikä ihmisessä on ylipäätään aitoa, jos enää hiuksetkaan eivät ole omia, ripset ovat muovia ja likinäköisyyskin tahdotaan piilottaa?

Jos terveen ihmisen näkökulmasta maailmassa on enää hyvin vähän aitoa, on sitä anorektisessa maailmassa vielä vähemmän. Pahinta tässä on se, että sairaus uskottelee sairastavalle, että tämä virheellinen todellisuus on totta. Toipumisen edellytyksenä on kuitenkin anorektisen valheellisen maailman rikkominen. Seuraavassa pohdin aitoutta anoreksiaan sairastuneen näkökulmasta, sitä miten monella tapaa anoreksiaa sairastavan maailman vinksalleen, ja miten aitous on kuitenkin mahdollista kaivaa esiin.

Anoreksia nimittäin vääristää todellisuutta monellakin tapaa. Ensinnäkin anoreksia saa oman tahdon vääristymään. Anoreksia uskottelee sairastavalle, että tämä haluaa juosta kaatosateessa jalat maitohapoilla, herätä aamuyöstä jumppaamaan, kituuttaa itseään syömällä pelkkiä vihanneksia tai olla yksin eristäytymällä omaan asuntoonsa. Kun sairauden ote on vahva, sairastava unohtaa oman tahtonsa ja näin ollen keskittyy kuuntelemaan vaihtoehtojen puutteessa sairauden tahtoa ja toteuttamaan sitä.

Sairaus saa siis oman tahdon vioittumisen lisäksi myös ajatukset vääristymään. Sairaus saa sairastavan ajatukset kiertämään kehää virheellisten ruokakäsitysten ja pakkotoimintojen ympärillä. Sairaus saa sairastavan liittämään painoon maagisia, terveestä ihmisestä käsittämättömä ajatuksia siitä, kuinka elämä olisi parempaa aina vähän laihempana.

Tähän ajatusten vääristymiseen kuuluu myös ennen kaikkea sairauden aiheuttama valtava ja kauhistuttava pelkojen määrä. Sairastava elää ikäänkuin jatkuvasti epätodellisten pelkojen maailmassa. Hän pelkää silmittömästi pienestäkin suupalasta johtuvaa lihomista, pienen määrän rasvaa leivällä kertyvän välittömästi kehoon tai aikataulujen muutoksesta johtuvaa kontrollin menettämistä.

Pelon lisäksi vakavasti anoreksiaan sairastavalla sumentuvat myös muut tunteet. Anorektinen maailma on nimittäin hyvin musta. Kaikkea tuntuu katsovan ikään kuin mustien sumeiden silmälasejen läpi. Kaikki positiiviset tapahtumatkin aiheuttavat enää vain negatiivisia tunteita ja stressiä, ja kaikki myönteiset tunteet katoavat maailmasta kunnes jäljellä on enää vain ahdistus. Pahassa aliravitsemustilassa tunteet kuolevat jo ihan sen vuoksi, että energiaa ei enää riitä edes tuntemiseen ja anoreksiaan sairastunut elää ikään kuin sumussa. Muistan edelleen ajan, kun olin todella huonossa kunnossa, ja kaikki tuntui pimeältä, voimien puutteessa en itkenyt enkä edes hymyillyt, saati nauranut. Ilokseni olen saanut huomata, että aliravitsemustilani lähtiessä korjaantumaan myös aidot tunteet ovat nousseet pintaan.

Maailmankuvan vääristymisen lisäksi anoreksia saa myös sairastuneen omakuvan vääristymään. Kaikkein selvimmin tämä näkyy ehkä oman kehokuvan vääristymisenä. Peilistä katsoo aina lihava tyttö, jolle aina jossain on liikaa, tai äärimmäisessä nälkiintymistilassa kehossa tuntuu olevan jotakin liikaa tai vähintäänkin riittävästi eikä tarvetta painonnousulle tahdo itse nähdä. Valitettavasti painon laskiessa kuva omasta kehosta ei kuitenkaan korjaannu, vaan pikemminkin päinvastoin. Niille, jotka kuvittelevat, että saavutettuaan tietyn painolukeman voisi olla tyytyväinen itseensä tai voidakseen aloittaa kunnollisen syömisen tahdonkin sanoa, että näin ei tule tapahtumaan, sillä painon laskiessa sairaus vain tiukentaa otettaan ja peilikuva valehtelee lisää ja tavoite hinautuu yhä alemmas ja alemmas. Olen  varoittava esimerkki tästä, ja onnistunut näännyttämään itseni useampaankin kertaa lähes hengiltä. Sairaudelle kun mikään nimittäin ei ole riittävästi.

Anoreksia vääristää kuitenkin käsitystä itsestä myös muulla tapaa kuin kehonkuvan osalta. Käsitys itsestä vääristyy nimittäin myös oman persoonallisuuden osalta. Sairaus saa itsen näyttäytymään kovin negatiivisessa valossa. Sairas imee jokaisen negatiivisen kommentin itseensä, sillä sairauden tavoitteena on itsetunnon mureneminen. Sairaus saa sairastavan tuntemaan itsensä vastenmieleiseksi ja pahaksi ihmiseksi, jolla ei pahimmillaan ole enää mitään itsearvoa. Tämä negatiivinen kuva itsestä pahentaa eristäytymisenkierrettä ja sairauteen yhä syvemmälle vajoamista entisestään.

Vaikka sairauden kuoren alla todellisuudessa onkin yhä sama ihminen, saakin sairaus myös ulkopuolisten silmin sairastavan persoonallisuuden muuttumaan. Sairastava muuttuu helposti ulkopuolisten silmissä itsekkääksi ja saattaa vaikuttaa jopa empatiakyvyttömyyttä. Kun on kovin kovin sairas ei nimittäin pysty nkemään mitään muuta kuin oman pahan olonsa ja omalta ahdistukselta ei riitä ajatuksia muille. Energiaa ei riitä toisten ajatteluun tai huomioimiseen, kun kaikki vähäinen energia kuluu henigissä selviämiseen. Myös minun kohdallani siskoni on käyttänyt sanaa "empatiakyvytön". Toisaalta myös esimerkiksi jatkuva miellyttämisen halu saatta voimistua itsen unohtuessa sairauden jalkoihin tai perfektionistiset piirteet korostua sairauden vaatimusten edessä. Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, että tällainen käytös ei ole aitoa, vaan sairaus on piilottanut alleen sairaan todellisen luonteen. Ainakin minä pidän itseäni pohjimmiltani hyvinkin empaattisena ihmisenä, ja kun sairaus on vähitellen alkanut hellittää otettaan, uskallan sen jo myöntääkin.

Itsetunnon murentuessa myös käsitys omista voimista vääristyy. Sairastava todella tuntee olevansa täysin voimaton sairautensa edessä, kyvytön tekemään tarvittavia muutoksia tai korjaamaan omaa tilannettaan. Tällaisessa tilanteessa sairastavaa eivät auta "ota itseäsi vain niskasta kiinni" -tyyliset kommentit. Jokaiselle sairastavalle tahdon kuitenkin muistuttaa, että Sinulla on lopulta se voima, jolla parempi tulevaisuus rakennetaan.

Toisaalta on kuitenkin hyvä myös ymmärtää se raja, missä omat voimat eivät yksin riitä ja milloin tarvitsee lisää ulkopuolista tukea, sillä sairaus saa myös tämän rajan hämärtymään. Sairastunut kuvittelee etenkin sairauden alkuvaiheessa usein, että pystyy milloin vain lopettamaan oireilunsa ja että muutos on kiinni pelkästään omasta päätöksestä. Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, että kyse on sairaudesta, jonka voittamiseen tarvitaan useimmiten hoitoa ja ulkopuolista tukea oman motivaation lisäksi.

Toisaalta sairaus saa myös käsityksen omista voimista vääristymään myös muulla tapaa. Sairaus uskottelee sairastavalle, että tämä on jollakin tapaa erilainen kuin muut. Varoittavista esimerkeistä huolimatta sairaus saa sairastavan tuntemaan itsensä kuolemattomaksi, ja syömishäiriöpeikko vakuuttelee, ettei sairastavalle itselleen voi käydä mitään pahaa. Tämä on ymmärrettävää, onhan sairauden tahto tuhota ihminen ja tällä keinoin sairastava jatkaa oireiluaan. Vaikka voimat olisi lopussa ja nääntyminen lähellä sairastava löytääkin itsestään uskomattomia voimia esimerkiksi pakkoliikkumiseen vaikka todellisuudessa keho on lähellä romahtamispistettä. Normaalit tunteet kuten väsyminen jäävätkin sairauden pahimmassa vaiheessa usein pois.

Kun sairaus vääristää todellisuutta, miten sitten erottaa aidot tunteet ja aito maailma sairaasta todellisuudesta? Kaikki lähtee uskoakseni liikkelle sairaiden ajatusten tunnistamisesta. Joillakin tieto tai asian käsittely voi auttaa esimerkiksi sairaiden ajatusten vääräksi todistamisessa. Minä olen saanut tukea paitsi keskusteluista hoitajani kanssa myös esimerkiksi lupa syödä -kirjasta, jossa esitellään faktoja syömisestä ja ruoan ja sen osien tarpeellisuudesta. Apuna voi käyttää myös sairaiden ja terveiden ajatusten erottamista esimerkiksi kirjoittamalla.

Kaikkein vaarallisimmiksi sairaat ajatukset muodostuvat kuitenkin siinä vaiheessa, kun ne alkavat ohjata toimintaa ja purkautuvat siis sairaudella oireiluna. Tämän vuoksi ajatuksiaan tulisi oppia kyseenalaistamaan jo ennen kuin ne aktivoituvat toiminnaksi. Tämän vuoksi, kun sairastavalle tulee jokin ajatus, etenkin jos se ohjaa pakottavasti toimintaa, esimerkiksi tarve lähteä lenkille, on hyvä pysähtyä miettimään, haluanko minä todella tätä vai anoreksia. 

Hyvä keino oman tahdon löytymiseen on myös pohtia, millaista toiminta ja arki oli ennen sairastumista. Sairaus tuo mukanaan monenlaisia toimintoja, kuten edellä kuvaamaani pakkoliikuntaa, joka ei välttämättä ole aitoa halua. Minä olen toipumisprosessini edetessä yrittänyt täyttää päiviäni yhä enemmän sellaisella toiminnalla, josta pidin ennen sairastumistanikin, kuten kirjoittamalla ja soittamalla.

Pitäminen onkin olennaista aidon todellisuuden tunnistamisessa. Tärkeää sairauden voittamisessa näenkin siis nautinnon kokemuksen. Todellista mielihyvää aiheuttava toimintaa tukee itseluottamusta ja sitä kautta oman aidon itsen löytymistä, vahvistumista ja näin ollen sairaudesta toipumista. Todellinen mielihyvä on kuitenkin erotettava sairauden luomasta hetkellisestä tyydytyksen tunteesta, kun onnistuu vältelemään syömistä tai juoksemaan itsensä näännyksiin. Todellinen mielihyvä on paljon pidemmälle kantavaa, se on sitä aitoutta. Minä saan mielihyvää paitsi harrastuksista myös esimerkiksi minulle tärkeiden ihmisten tapaamisesta.

Myös läheiset ihmiset voivat olla auttamassa tässä aidon itsen kaivamisessa sairauden alta. Minä olen esimerkiksi siskoni ja ystäväni avulla löytänyt monta minulle aidosti mielihyvää aiheuttavaa toimintaa, kuten vaateostosten tekemisen riemun tai näyttelyissä vierailun aiheuttaman mielihyvän. Läheiset ihmiset muistavat parhaimmillaan sairastavan jo ennen sairastumista ja voivat näin ollen auttaa sen saman ihmisen palauttamisessa tähän maailmaan. Kaikista tärkein asia, jonka läheiset ihmiset voivat tehdä on kuitenkin välittäminen. Perheeltäni ja isovanhemmilta saamani ehdottoman rakkauden voimalla olen alkanut uskoa, että se todellinen Ida todella kannattaa vielä kaivaa esiin sairauden syvästä suosta.

Tärkeää on myös ymmärtää, että aliravitsemustila jo sinällään aiheuttaa todellisuuden vääristymistä. Kun ei olen energiaa, ei ole aitoja tunteitakaan. Aliravitut aivot alkavat kiertää tuttuja aivoratoja ja sumentavat todellisuuden, ja esimerkiksi rasvan puute aiheuttaa ajatusten jumiutumista ja pakkoajatusten voimistumista. Myös vääristynyt kehokuva liittyy hyvin usein aliravitsemustilaan. Kaiken kaikkiaan voidaankin sanoa, että voimakkaassa aliravitsemustilassa sairastava usein on niin voimakkaasti sairauden syvässä suossa, että se ei anna ylipäätään edes mahdollista ajatusten käsittelyyn, joka kuten edellä totesin, on toiminnan muuttamisen ja aidon oman itsen löytymisen edellytys. Minäkin olen ollut niin sairas, että tunsin eläväni ikään kuin eri maailmassa, irrallisena todellisuudesta.

Terveellä ihmisellä voisi sanoa, että aitous on sitä, mikä tulee esiin ikään kuin itsestään, pakottamatta. Sairaus kuitenkin kätkee todellisuuden niin salakavalasti, että sen esiin kaivaminen vaatii kuitenkin sairaalta ihmiseltä siis työskentelyä, jatkuvaa itsensä ja omien ajatustensa kyseenalaistamista ja vaikeita valintoja. Tämä todella käy kokopäivätyöstä.

Toisaalta voidaan ajatella, että nykyihmisissä on myös muulta osin nykypäivänä paljon päälleliimattua. Hiustenpidennyksiini kuitenkin palatakseni kuitenkin totean, että mielestäni aitoutta ei voi mitata ulkonäköä katsomalla, sillä tärkein löytyy ihmisisen sisimmästä. Jos pitkät neonvihreät kynnet kuvastavat omaa persoonaasi ja ilmaiset nillää sisintäsi, ovat nekin muovista ja myrkyistä huolimatta aitoa Sinua. Ja sitä aitoutta kannattaa meidän ihan jokaisen vaalia. Sillä aito ihminen on kaunis, ja aitous on kaunista.

<3: Ida

(muodon)muutoksessa

Olen tällä hetkellä jonkinlaisessa muodonmuutosprosessissa. Viime viikolla kävin ripsenpidenyksessä. Tällä viikolla oli vuorossa kampaaja. Viime viikonloppuna tein itselleni myös perusteellisen manikyyrin lakkaamalla kynteni hennon vaaleanpunaisiksi ja kiinnittämällä niihin kynsitarroja koristeiksi. Olen myös katsonut itselleni uusia silmälaseja ja harkinnut piilolinssien ottamista käyttöön uudelleen. Viimeisten kuukausien aikana olen myös ostanut enemmän uusi vaatteita itselleni kuin ennen ja aloittanut uudelleen meikkaamisen. Vaikka muodonmuutos ei sinällään kerro välttämättä mistään suuremmasta muutoksesta, liitän senkin minun kohdallani jollakin tavalla osaksi toipumisprosessiani. Seuraavassa kerron tästä ajatuksestani hieman lisää.

Ensinnäkin muodonmuutokseni viestii siitä, että minulle on vihdoin tullut halu ja myös yhä enemmän kykyä pitää huolta itsestäni. Sairaimpina aikoina en jaksanut juuri välittään ulkonäöstäni, fyysisestä tai henkisestä hyvinvoinnistani puhumattakaan. Samasta asiasta kertoo myös se, että olen opetellut kuuntelemaan kehoani paremmin liikkumisen osalta, tarjoamalla keholleni enemmän lepoa sekä lisäämällä energiansaantiani, ja olen siinäkin asiassa alkanut ottaa yhä enemmän vastuuta.

Itsestä huolehtimisen onkin varmasti mahdollistanut pitkälti myös parantumassa oleva aliravitsemustilani. Kun energiansaanti on liian niukkaa, ei energiaa riitä muuta kuin päivittäisistä askarteista selviytymiseen ja aivot kiertävät tuttua kehää ja ajatukset pyörivät pelkän ruoan ympärillä. Myös minä muistan ajat, jolloin pelkkä päivittäisestä hygieniasta huolehtiminen vei voimia, kaikki muu tuntui turhalta ja jo suihkussa käyminen oli suuri ponnistus.

Pohjimmiltaan siinä, että pitää huolta itsestään on kyse mielestäni itsensä arvostuksesta. Heikolla itsetunnolla varustettu ihminen ei jaksa välittää omasta hyvinvoinnistaan, hemmottelusta nyt puhumattakaan. Nyt tunnen jo itseni niin arvokkaaksi, että minuun kannattaa satsata, ansaitsen pieniä piristysuiskeita arkeeni ja myös ulkonäköni on panostamisen arvoinen. Sairaimpina aikoina myös minä ajattelin, etten ole edes ansainnut parempaa oloa tai suonut itselleni juurikaan uusia hienoja vaatteita kampaajan kaltaisesta hemmottelusta puhumattakaan.

Esimerkiksi kampaajan kaltainen hemmottelu onkin sellaista rentouttavaa toimintaa, joka vaatii jo sinällään toipumisen etenemistä myös rauhoittumisen ja rentoutumisen osalta. Kesällä uskaltauduin ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin pikaiseen hiuksen leikkaukseen, nyt istuin tuolissa toista tuntia, kun hiuksiani käsiteltiin hiustenpidennyksiä varten, ja jopa makasin kaksi tuntia paikoillani hoitotuolissa silmät kiinni rentoutusmusiikkia kuunnellen kun minulle kiinnitettiin ripsiä. Ennen hetkenkin paikoillaan makoilu olisi aiheuttanut minulle tuskanhien pintaan, nyt tunsin paikoitellen jopa nauttivani siitä. Ymmärsin, että minulla on lupa rentoutua, olla vaan tekemättä mitään hyödyllistä saati fyysisesti rasittavaa.

Kampaajan tuolissa ja kosmetologilla istuessani tunsin itseni myös pitkästä aikaa itseni jälleen naiseksi. Ulkonäön koristaminen ja tällaisista asioista "höpsöttäminen" edustavat minulle jollakin tavalla naiseutta samaan tapaan kuin lanteiden keinuttaminen tanssitunnilla. Tunnnenkin tällä hetkellä olevani jonkinlaisessa naiseuteni esiinkaivamisprosessissa. Tällainen on tärkeä askel toipumistani ajatellen, sillä kuten olen kertonut minulle sairauteni edustaa jollakin tavalla niin seksuaalisuuden kuin kaiken naiseudenkin karsimista elimistöstäni. Seuraava askel lieneekin se, että hyväksyisin naisellisia muotoja yhä enemmän kehooni.

Naiseuttani esiin tuodessa olen myös alkanut hyväksyä sitä, että olen jo aikuinen, nuori nainen. En siis enää lapsi tai teini-ikäinen. Haluan näyttää ikäiseltäni ja tulla pikkuhiljaa myös kohdelluksi sen mukaisesti. Näen tämän tärkeänä paranemistani ajatellen, onhan, kuten olen kirjoittanut, sairaudesta luopuminen nimenomaan aikuistumisen ja siihen liittyvän yksinäisyyden pelossa tuntunut minusta niin vaikealta.

Toki kampaajalla ja kosmetologilla käynti on myös ulkonäköni muokkaamista, siitä ei pääse mihinkään. Osittain minulla liittyykin tämä muodonmuutokseni tyytymättömyyteen omaan kehooni. En ole tällä hetkellä moneltakaan osalta tyytyväinen kehooni, ja pääsyy on selvä: olen vielä liian alipainoinen. Tällainen tyytymättömyys painoon ja omaan ulkomuotoon saattaa kuitenkin sekin motivoida minua eteenpäin, onhan painonnousu edelleen tavoitteenani. Lisäksi se kertoo siitä, että kehonkuvani, joka usein anoreksiaa sairastavilla on kovin vääristynyt, ei enää ole ainakaan kovin vinksallaan.

Samalla muokkaamalla omaa ulkonäköäni olen kuitenkin tutustumalla itseeni ja peilikuvaani oppinut hyväksymään sitä mitä näen: tämä on tilanteeni nyt ja tältä minä näytän. Kaikkea ei ulkoisessa olemuksessaan voi muuttaa, kuten ei sisimmässäkään. Olen tällainen. Ja olen kaikesta huolimatta kaunis. Mutta kukapa nainen ei haluaisi korostaa parhaita puoliaan ja tuntea itseään silloin tällöin prinsessaksi?

Tavoitteeni muodonmuutokseen kertoo siis myös suuremmasta muutoksesta, jota käyn pääni sisällä. Olen hyvästelemässä vanhaa sairasta Idaa, ja siihen kuuluvaa kehoa. Haluan uudistua, jättää vanhan taakseni niin henkisesti kuin näkyvästikin. Kuvakorteiksi valitsinkin viime hoitajan tapaamisessa peilin, hyvästit ja pellon, johon kylvetään uusia siemeniä. Hoitajani asiasta muistuttaessa huomasi, että viimeksi olin vielä tienristeyksessä ja valinnan edessä. Nyt sisälläni on loksantanut jotain. Olen valinnut suuntani, ja muutos muussakin kuin ulkonäössäni on lähtenyt käyntiin.

<3: Ida

Lintuna häkissä

Edellisessä aikuistumista käsittelevässä tekstissäni kerroin yhdistäväni aikuistumisen virheellisesti yksin jäämiseen ja yksinäisyyteen. Viimeisessä tapaamisessani hoitajani kanssa käsittelin asiaa hieman lisää, ja ymmärsin, kuinka loppujen lopuksi sairauteni on saanut ja saa minut kaikkein voimakkaimmin tuntemaan tuota pelkäämääni yksinäisyyttä. Seuraavassa pohdin anoreksiaan kuuluvan yksinäisyyden luonnetta ja sitä, miksi se on varmasti niin monelle anoreksiaa sairastavalle tuttu tunne sekä hieman sitäkin, miten tuota yksinäisyyden kehää voi lähteä murtamaan.

Kuten olen useissa edellisissä teksteissänikin todennut, syömishäiriöihin liittyy yleensä voimakkaasti eristäytyminen. Pahimmillaan tämä on omalla kohdallani johtanut jopa välien katkaisemiseen omien vanhempienikin kanssa ja lukkiutumiseen oman kotini ja lenkkipolun välille. Tällaiselle ihmisten välttelylle on moniakin syitä, joista jo ensimmäinen on se, että aikaa ja tilaa ei toisten ihmisten tapaamiseen tahdo löytyvän, kun kaikki aika mene ruokailuihin, niiden suunnitteluun ja pakkoliikkumiseen ja muuhun oireiluun, ja voimat sairauden kanssa kamppailuun.

Anorektiseen maailmaan ei siis tunnu mahtuvan muita ihmisiä. Muiden ihmisten tapaaminen saattaa tuntua jopa turhalta, eihän se palvele sairautta millään tavalla. Lisäksi sairastaminen, kuten sitä vastaan taistelukin, vie niin paljon henkisiä voimavaroja, ettei niitä riitä enää ihmisten tapaamiseen. Tällöin kaikki ylimääräinen, kuten ihmisten tapaaminen, aiheuttaa mielihyvän sijaan vain stressiä ja ahdistusta. Lisäksi anoreksia tietysti myös saa somaattisen voinnin niin huonoon kuntoon, että kaikki ylimääräinen tekeminen vaatii joskus jopa kohtuuttomalta tuntuvia ponnisteluja.

Lisäksi syömishäiriöihin etenkin alkuvaiheessa liittyy usein sairauden salailua ja piilottelua. Kun sairastunut tapaa muita ihmisiä, hänen täytyy jatkuvasti esittää ajattelevansa ja tuntevansa eritavalla kuin hän todellisuudessa ajatttelee. Omasta tilanteesta pitää antaa parempi kuva, kuin mikä se todellisuudessa on. Oma heikkous tai voimattomus pitää myös ehdottomasti pitää piilossa. Tällaisen kulissin ylläpitäminen on rankkaa, ja tällöin helpommalta ratkaisulta voi tuntua yksin jääminen.

Koska sairastavan itsetunto on usein huono, ja sairaus pakottaa sen entistä syvemmälle, saattaa sairastava myös ajatella jollakin tasolla, että ei ole ansainnut muita ihmisiä, heidän apuaan tai yhteistä hauskanpitoa. Vaikeassa vaihetta sairauttani minäkin syytin itseäni sairaudestani ja ajattelin, että tämän vuoksi minun kuuluu myös selvitä ongelmistani yksin. Tämä ei kuitenkaan tietysti pidä paikkaansa: olemme täällä toisiamme varten, eikä kenenkään tarvitse olla yksin.

Yksinjääminen onkin myös syytä erottaa itsenäistymisestä. Minä yhdistin pitkään itsenäistymisen eroon vanhemmistani ja yksin jäämiseen. Vasta viime tapaamisessamme hoitajani kanssa oikeasti ymmärsin, mistä todella on kyse. Ymmärrän nyt, että vaikka itsenäistyisinkin vanhemmistani, se ei tarkoita yksinjäämistä. Kuten hoitajani totesi, voin olla riippumaton muista, mutta silti liittynyt toisiin. Riippumattomuus ja itsenäistyminen eivät tarkoita esimerkiksi suhteeni vanhempiini hylkäämistä, vaan erilaisen suhteen muodostamista.

Kun sairastava sitten viimein uskaltautuu muiden ihmisten pariin, hänen yksinäisyytensä ei ympäröivistä ihmisistä huolimatta välttämättä väisty. Sairastava kokee olevansa sairautensa vuoksi seurassa jatkuvasti erilainen kuin muut. Hänellä ei ole enää samoja kiinnostuksen kohteita, hän täyttää vapaa-aikansa eritavalla kuin muut ja hänen ajatuksensa pyörivät erilaisten asioiden ympräillä kuin hänen ystäviensä.

Tämä erilaisuuden kokemus kärjistyy usein siihen, että sairastavalla on tunne, ettei kukaan voi täysin ymmärtää häntä ja hänen ajatuksiaan. Sairaan ihmisen ajatuksenkulkua ja sairauden luomia pakkoja ja tunnemylläkkää on kovin vaikea terveen ihmisen ymmärtää, ja toisen päänsisälle on mahdotonta sukeltaa, etenkin jos sairaus saa sairastavan salailemaan tilannettaan tai saa sulkeutumaan omaan kuoreensa, kuten se on minut saanut.

Sillä lopulta, kuten perheterapeuttini viime tapaamisessa osuvasti totesi, on yksinäisyydessä pohjimmiltaan kyse tunteesta, että muut eivät tavoita sitä, mitä tunnet tai koet sisällä. Tämän vuoksi ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi myös suuressa ihmisjoukossa. Joskus erilaisuuden kokeminen ja kokemus sitä, että kukaan ei ymmärrä jopa korostuu ihmisjoukossa. Ja tällöin voi tuntua helpommalta olla suosiolla yksin.

Yksinjääminen ja eristäytyminen ei ole kuitenkaan mikään ratkaisu ykisnäisyyden kokemiseen, vaan se on yksinäisyyden tunteelle ja sairaudelle luovuttamista. Siksi kehotankin kaikkia rohkeasti ihmisten pariin. Aluksi se voi pitkän eristäytymisvaiheen jälkeen tuntua vaikealta, ja siksi aluksi voikin olla helpompi esimerkiksi tavata kaikkein tutumpia ihmisiä. Myöhemmin elämänpiiriään on sitten hyvä laajentaa, kuten minä olen esimerkiksi laajentanut uusien harrastusten muodossa.

Kuten edellä totesin, pelkkä ihmisten seura tai fyysinen läsnäolo ei kuitenkaan välttämättä poista yksinäisyyden kokemusta, sillä kyse on henkisestä tunteesta. Omaa erilaisuuden ja yksinäisyyden kokemusta muiden seurassa voi kuitenkin poistaa niinkin yksinkertaisella asialla kuin jakamalla. Jos tuntuu, että muut eivät ymmärrä sinua, selitä. Kerro tuntemuksistasi, jaa omia kokemuksiasi, tuntemuksiasi, paloja itsestäsi. Ja usein huomaat, kuinka et olekaan aivan niin yksin omien ajatustesi kanssa, kuten olet joskus saattanut kuvitella, kuten minäkin olen esimerkiksi saanut tämän blogini kautta niin monesti todeta.

Usein sellaiset ihmiset, jotka ovat kokeneet saman, ymmärtävätkin parhaiten toisiaan. Alkoholistit ovat käyttäneet jo pitkään vertaistukiryhmiä, mutta yhtälailla syömishäiriötä sairastavat voivat hyödyntää saman kokeneiden yhteyttä. Minä olen saanut teidän lukijoiltani korvaamattoman arvokasta vertaistukea. Olen tuntenut, että minua on ymmärretty, ja olette omalla esimerkillänne rohkaisseet minua eteenpäin. Parhaillaan vertaistuki tarjoaakin toivoa; tuo selvisi, minäkin voin selvitä. Sairauden luonteesta johtuen sairastavien on syytä olla varovainen toisten sairastavien seurassa, jotteivat he päinvastoin pahenna toistensa tilannetta.

Vaikka sairaus olisikin sama, jokaisen historia ja kokemus on kuitenkin erilainen. Siksi onkin tärkeää ymmärtää, että kukaan ei voi koskaan ymmärtää toista täysin. Jokainen on oma yksilönsä, eikä kukaan voi koskaan täysin matkustaa toisen sisimpään. Mutta tämä asia meidän jokaisen on hyväksyttävä, oli sairas tai terve, ja silti omastaan voi paljon jakaa, ja saada samalla saada takaisin, jos vain uskaltaa sen rohkean askeleen ottaa.

Tästä johtuen, että jokainen on oma yksilönsä, on tärkeää oppia olemaan myös itsensä kanssa. Yksin olemisen ei välttämättä tarvitse nimittäin tarkoittaa jatkuvaa yksinäisyyttä. Ihminen, jonka itsetunto on hyvä, viihtyy myös itsensä kanssa. Minä osaan jo nauttia omasta rauhasta ja kerätä siitä voimia. Valitettavan usein oman itsensä hyväksymisessä ja rakastamisen läksyssä on monella sairastavalla kuitenkin opittavaa, ja siksi myös yksinoleminen voi tuntua kurjalta.

Yksinolemisen miellekkyyyttä voi lähteä parantamaan tekemällä asioita, joista nauttii. Tällöin yksinäisyys unohtuu, voi oppia tuntemaan itseään ja sitä kautta itsetuntoaan kasvattamalla myös pitämään itsestään ja yksinolemisesta. Minä nautin esimerkiksi kitaran soittamisesta ja kirjoittamisesta. Mistä asioista sinä saat mielihyvän kokemusta?

Kuten hoitajani kuvasi minulle, on anoreksia kuin linnun häkki, täynnä yksinäisyyttä. Ja kuten hänkin minulle totesi, olen onneksi jo puomilla valmiina pyrähtämään lentoon. Olen oppinut jakamaan asioita, olen tullut avoimemmaksi ja viihdyn niin muiden kuin itsenikin kanssa. Vielä minä pyrähdän orreltani lentoon, jätän kylmän häkkini taakse, ja liityn samalla suurempaan lintuparveen.

<3: Ida

Siivistä ja juurista

Olen viime aikoina käsitellyt sekä mieleni sopukoissa että puhumalla niin hoitajani kanssa kuin perhetapaamisesakin sitä, miksi minun on niin vaikeaa kaikesta huolimatta luopua sairaudestani. Asiaa eri kanteilta katsottuani ovat ajatukseni tiivistyneet yhteen aiheeseen. Tämä aihe on minulle henkilökohtainen ja arkakin, joten pyydän teiltä lukijoiltani herkkyyttä ja empatiakykyä. Haluan silti jakaa rehellisesti tämänkin puolen sairaudestani teidän kanssanne, sillä toivon, että aiheesta kirjoittamisesta voisi olla apua paitsi itselleni asian käsittelyssä myös ehkä jollekin teistä lukijoistani joko itsenne tai läheisenne ymmärtämisessä. Kyse on aikuistumisen vaikeudesta.

Sanotaan nimittäin, että anoreksiaan sairastunut usein taantuu lapsen tasolle tai että hänen kehityksensä ainakin pysähtyy vaiheeseen ennen sairastumista. Tämä näkemys on monella tapaa mielestäni ymmärrettävä, ja itse olen huomannut heikoimpina aikoina taantuneeni pikkulapsen tasolle. Heikoimmista ajoista olen kasvanut jo aimoharppauksin, mutta tällä hetkellä tunnen olevani edelleen suunnilleen se teini-ikäinen tyttö, joka olin ennen sairastumistani.

Lapsen tasolle palaaminen on ymmärrettävää jo ihan fysiologisista syistä. Taantuuhan elimstökin lapsen tasolle, kun paino laskee lapsen lukemiin ja esimerkiksi hormonitoiminta kuihtuu olemattomiin. Lisäksi erityisesti nuoruuteen, johon usein sairastuminen ajoittuu, kuuluu useita tärkeitä kehitysvaiheita. Elimistön ollessa pahassa aliravitsemustilassa, ei kapasiteettia riitä aikuiseen käytökseen tai monimutkaiseen aikuiseen ajattelutapaan. Tällaisessa voimakkaassa aliravitsemustilassa sairastunut hakee myös aikuista turvaa epätoivoisesti ympäriltään. Myös minä muistan, kuinka ollessani heikoimmillani olisin jatkuvasti vain halunnut käpertyä isäni syliin.

Nälkiintyminen turruttaa myös kaikki tunteet, joista jäljelle jää korkeintaan ahdistus tai epämääräinen pahan olon tunne. Sairas ei ikään kuin jaksa edes tuntea mitään ja elää kuin sumussa. Tällöin ihmistä kasvattavat ja kehittävät normaalit tunteet, kuten vihan ja esimerkiksi pettymyksen tunteet jäävät tulematta. Tällöin sairastava ei siis opi sietämäänkään tai käsittelemään, saati ilmaisemaan, niitä aikuisella tavalla. Minulle on yhä todella vaikea esimerkiksi sietää pettymyksiä, ja reagoin niihin usein lapsenomaisesti esimerkiksi itkulla.

Kun kaikki henkinen energia menee jos ei hengissä selviämiseen niin ainakin sairauden kanssa kamppailuun, jäävät siis myös monet henkiset prosessit ja elämään kuuluvat tunteet läpikäymättä. Tällöin sairaus pysäyttää henkisen kehityksen, kuten se pysäyttää myös koko muunkin elämän. Voidaankin mielestäni jopa puhua siitä, että sairastava ikään kuin hyppää pois elämänkulusta. Sairaus tavallaan sulkee sairastavan omaan maailmaansa, ja sairastunut rakentaa kuoret ympärilleen. Tällöin sairastava sulkeutuu pois ulkopuolisesta elämästä, ja normaalit nuoruuteen kuuluvat kokemukset jäävät kokematta. Kuten hoitajani sanoi, vaikka syömishäiriötä sairastava olisi jo aikuinen, häneltä puuttuu se elämänkokemus, joka vastaava hänen ikäisensä terve henkilö on saanut kokea.

Osa näistä kokemuksista liittyy esimerkiksi seksuaalisuuteen. Ja kuten hoitajani sanoi, tarvitsen herkän kumppanin rinnalleni, joka jaksaa kasvaa mukanani. Voidaankin ajatella, että oman seksuaalisuuden karsiminen omasta kehosta on ollut myös keino pysäyttää kehittymistä tytöstä naiseksi, ja niinhän se on osittain toiminutkin, kuten edellä totesin.

Toisaalta voidaan ajatella, että sairauden alkamisajankohdan sijoittuminen juuri tähän tärkeiden kehitysvaiheiden aikaan nuoruuteen ei liene sen lisäksi, että siihen liittyy pelottavalta tuntuva kehon muuttuminen, muutenkaan sattumaa. Aikuistuminen tuntuu monista nuorista pelottavalta, jopa uhkaavalta, ja joillakin se saattaa olla jopa osasyy sairastumiseen. Itse olen päätynyt ajatuksissani siihen tulokseen, että yksi syy sairastumiseeni oli lähenevän aikuisuuden torjuminen tai ainakin eräs syy siihen, että sairaudesta irtipäästäminen tuntuu minusta niin uhkaavalta. Tällöin onkin syytä miettiä, millaisia asioita aikuistumiseen liittää. Seuraavassa kerron hieman lisää siitä, millaiset asiat minun mielessäni ovat sekoittuneet aikuistumiseen, miksi se on minusta tuntunut niin uhkaavalta.

Ensinnäkin olen liittänyt virheellisesti aikuistumisen yksinjäämiseen ja erityisesti eroon vanhemmistani.  Tärkeissä kehitysvaiheissa nuoruudessa olen tuntenut jääväni pariin otteeseen yksin. Ensinnäkin yläasteen alkaessa paras ystäväni muutti ulkomaille, ja koin jääväni koulussa melko yksin. Mieleeni palasivat kauhukuvat lapsuuden ulkopuolelle jättämisestä ja koulukiusaamisesta. Lukioikäisenä muutin jo ennen täysi-ikäistymistäni yksin asumaan ja katkaisin lähes kokonaan suhteeni vanhempiini. Vaikka kyse oli omasta valinnastani, tunsin jälleen jääväni yksin, jopa tulleeni hylätyksi. Tosin tällöin olin jo sairastunut syömishäiriöön, mutta yksin asumaan muuttaminen varmasti pahensi tilannettani. On selvää, että aikuistuminen tarkoittaa itsenäistymistä ja uudenlaisen suhteen muodostamista vanhempiin. Itse en kuitenkaan kokenut tuolloin alaikäisenä yksin muuttaesani olevan siihen vielä valmis. Siksi halusin tehdä eron vanhemmistani ulkoisesti mahdollisimman selväksi. Mieleeni tuli ajatus, että aikuistuminen tarkoitti myös ongelmista selviämistä.

Sairaus, niin kauhealta kuin se kuulostaa, on tietyllä tavalla ollut toimiva ratkaisu tuohon tuskaani yksin jäämisestä ja läheisten ihmisten menettämisen pelosta. Isäni kysyikin jopa perhetapaamisessani osuvasti, että mitä jos en olekaan sairastunut anoreksiaan vaan läheisten ihmisten menettämisen pelkoon. Sairauden myötä olen lähentynyt vanhempieni kanssa ja saanut kaipaamaani huomiota ja huolenpitoa. Koska on selvää, että sairaus saa pelkäämään läheiset ihmiset sairastavan puolesta, he myös tarjoavat apuaan herkemmin. Koen, että tällaista apua, jota koen tarvinneeni useaan otteeseen elämässäni, olenkin saanut juuri sitä selvemmin, mitä heikommassa kunnossa olen ollut. Kun painoni on laskenut, ruokailuistani ja jaksamisestani on huolehdittu, ja minua on suojeltu kaikelta mahdolliselta pahalta.

Tällainen huolenpito on ehkä jollakin tapaa tuntunut minusta hyvältä, ollut siis vastaus johonkin tarpeeseen. Ennen sairastumistani koen usein olleeni ennemminkin siinä roolissa, että minä olin se, jonka tehtävänä oli huolehtia muista. Sitä ei ole minulta koskaan vaadittu, mutta oman luonteeni vuoksi olen sujahtanut siihen rooliin sopivasti. Lapsena kannoin aina huoltani pikkusiskostani ja myös hänen ystävistään. Jopa ensimmäisellä osastoreissullani, koska olin paremmassa fyysisessä kunnossa kuin huonekaverini, koin myös tarvetta kantaa heistä huolta. Sairauteen syvemmälle vajoaminen tarjosi minulle mahdollisuuden olla kerrankin se, josta huolehditaan. Tällöin sairastuttuani pystyin kerrankin keskittymään myös vain itseeni ainaisen toisten ajattelun sijaan.

Tälläinen huolehtiminen on samalla tarkoittanut myös rakkautta, joka on tuonut rajoja elämääni. Syön tietyn listan mukaan, liikun ja tulen ja menen sovitusti. Osastohoidossa taas ulkopuolelta tulevat rajat ovat vieläkin tiukemmat. Tällaiset ulkopuolelta tulevat rajat ovat tuntuneet turvallisilta, kun pään sisällä on vaatinut kaaos. Aikuistumiseen tietysti kuuluu se, että rajat itselleen pystyisi asettamaan itse itselleen sisältä päin.

Toisaalta olen saanut myös rajat samalla tietyllä tavalla anoreksialle, jolloin olen saanut jakaa vastuuta sairastumisestani. Aikuistumisen yhtenä haasteena olenkin nähnyt nimenomaan vastuunottamisen. Olen aina kantanut vastuuta ainakin henkisesti muista ihmisistä. Anoreksia on tarjonnut paitsi keinon tästä vastuusta tauon pitämiseen, myös jopa luopumiseen vastuusta itsestä ja omasta hyvinvoinnista. Tämä vastuu on siirtynyt sitä enemmän muille, joko hoitohenkilökunnalle tai vanhemmilleni, mitä huonommassa kunnossa olen ollut. Myös vastuuni omista tekemisistäni ja niiden seurauksista on vähentynyt. Heikossa kunnossa olevalle ja kovin sairaalle ihmiselle annetaan helpommin anteeksi, ja moni ilkeä kommenttini on laitettukin sairauden piikkiin.

Aikuistuminen onkin siis merkinnyt minulle samalla myös vaatimustasoni alenemista. Toiset ihmiset eivät vaadi sairaalta paitsi käytöksen osalta eikä suorituksiltakaan yhtä kovaa tasoa. Ennen kaikkea sairaus on kuitenkin minulle tarjonnut lepotauon omilta vaatimuksiltani itselleni. Olen aina ollut hyvin vaativa itseäni kohtaan ja pyrkinyt parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Sairaus on tarjonnut hengähdystauon tältä jatkuvalta suorittamiselta. Eihän sairastavan pidäkään tai kuulukaan pärjätä samalla tavalla kuin terveen. Aikuistumiseen taas olen liittänyt paljon erilaisia vaatimuksia siitä, millainen aikuisen ihmisen tulisi olla, mihin kaikkeen pitäisi pystyä ja millaista käytöstä aikuiselta odotetaan, ja usein koen olleeni liian suurten vaatimusten edessä näitä itselleni asettamiani vaatimuksia pohtiessani.

Toisaalta on selvää, että sairaus on paitsi taannuttanut minua henkisesti myös kasvattanut minua jo nyt ihmisenä. Selvittyäni siitä uskon olevani paljon kypsempi ja aikuisempi kuin moni pienempiä vaikeuksia elämässään kokenut ikäiseni nuori nainen. Anoreksia ja siitä toipuminen on kova elämänkoulu, ja olenhan sen joskus läpikäyneenä toipumisprosessini aikana kerryttänyt paljon takaisin sitä kaipaamaani elämänkokemusta ja oppinut elämästä ja joutunut pistämään sen arvoja uuteen tärkeysjärjestykseen.

Tämä prosessi, kasvaminen aikuiseksi kokonaisuudessaan vaatii kuitenkin aikaa. Kasvatustieteitä opiskelleena ja lapsenkin kehityksestä jonkin verran tietävänä ymmärrän, että tällaista kehitystä lapsesta aikuiseksi ei voi pakottaa. Jo ensimmäisillä kehityspsykologian kursseilla opin, että vaikka se saattaa välillä tuntua kuinka hermojaraastavalta hyvänsä, kehitysvaiheita ei voi jouduttaa, ainoastaan tukea. Minun kehitystäni tukee parhaiten, kuten lapsenkin kehitystä, tämän hetkiseen kehitykseeni ja kehitysvaiheisiini vastaaminen, ja tällä hetkellä se tarkoittaa vielä esimerkiksi tiivistä tukeutumista vanhempiini. Lisäksi kasvuani tukee aliravitsemustilani korjaaminen sekä sairaudesta asteittainen luopuminen, jotta saan voimia ja tilaa niiden kehitysvaiheiden läpikäymiseen, jotka ovat jääneet minulta väliin omassa nuoruudessani. Hoitajani heittikin ilmoille viime tapaamisessamme ajatuksen, kestäisinkö itse ja uskaltaisinko nyt luottaa siihen, että vanhempanikin kestäisivät nyt sen itsenäistymisprosessin, johon en ollut aikoinani valmis.

Minulle tärkeä tukihenkilö, entinen äidinkielenopettajani onkin sanonut minulle, että aikuistumiseen tarvitaan siivet ja juuret. Juuriani olen kasvattanut koko turvallisen lapsuuteni ja nuoruuteni ajan ja vahvistan niitä koko toipumisprosessini ajan vahvistuessani niin henkisesti kuin fyysisestikin. Juureni ovat vahvalla pohjalla, mutta tarvitsevat vielä ravinteita. Siipieni kasvattamiseen tarvitsen kuitenkin vielä aikaa. Olen jo kertaalleen koittanut lentää ilman niitä, eikä se johtanut hyvään tulokseen. Kuten hoitajani sanoi, tiedän kyllä itse, koska olen valmis koittamaan niitä, ja silloin on oikea aika. Lentoon pääsemiseni vaatii varmasti vielä aikaa, mutta pikkujiljaa minulla alkaa olla voimia omien siipieni kasvattamiseen.

Lopuksi haluankin vielä sanoa, että vaikka kukaan muu ei saisi tästä tekstistäni itseni lisäksi mitään irti, rakkaan siskoni toivon ymmärtävän ainakin yhden asian: Fanny-rakas, näen isosiskon kaipuusi ja olen luvannut, että saat isosiskosi vielä takaisin. Ja siitä lupauksesta aion pitää kiinni. Vielä saat takaisin aikuistuneena sen saman Ida-isosiskon, joka pihisti sinulle koulusta näkkileipää evääksi ja huolehti niin sinun kuin kavereidesikin turvallisesta kotiin pääsemisestä bussilla. Jaksathan odottaa vielä hetkisen, että olen valmis?

<3: Ida

Uuden vuoden toiveita

Mennyt vuosi on ollut minun ja toipumiseni kannalta tärkeä. Se on ollut parempi kuin monet edelliset, ja koen olevani paremmassa tilanteessa kuin vielä vuosi sitten. Vuoteeni on mahtunut paljon onnen hetkiä ja myös surun kyyneleitä. Päällimmäisenä ovat mieleeni jääneet siskoni opiskelemaan pääseminen ja monet hänen kanssaan vietetyt hetket. Surullisista asioista taas mieleeni tulee rakkaan koirani Helmin poismeno.

Kuluneen vuoden muistelun sijaan aion kuitenkin suunnata tässä tekstissäni katseeni jo tulevaisuuteen ja tähän vuoteen 2013. Suurten lupausten sijaan kerron siitä, mitä toivon vuoden 2013 tuovan minulle tullessaan. Koska suurin toiveeni keskittyy tällä hetkellä syömishäiriöstä paranemiseen, liittyvät myös toiveeni ymmärrettävästi niihin apuihin, joiden avulla uskon sen paremmin onnistuvan.

Ensinnäkin toivon uuden vuoden tuovan minulle rohkeutta. Tiedän, että jotta toipumiseni voisi edetä toivomallani tavalla, tarvitsen valtavasti rokeutta tehdä vaikeiltakin tuntuvia asioita. Nämä vaikeat asiat liittyvät minulle ennen kaikkea muutosten tekemiseen, joka on koko sairauteni ajan ollut minulle vaikeaa, mutta jota toipumiseni edellyttää. Muutokset herättävät minussa pelkoa, jopa kauhua, ja saavat minut tuntemaan itseni kovin pieneksi. Samassa pysyminen taas tuntuu jollakin tavalla turvalliselta tuttuudensa vuoksi. Tiedän kuitenkin, että pysymässä kiinni vanhassa en voi kuitenkaan saavuttaa päämäärääni. Anoreksiasta toipuminen edellyttää aina, myös omalla kohdallani, luopumista, irtipäästämistä ja toisintekemistä. Siksi toivonkin itseltäni tänä vuonna uskallusta hypätä tuntemattomaan, tutustua vieraaseen, elämään, josta en voi tietää kaikkea etukäteen. Toivon siis rohkeutta antaakseni ELÄMÄLLE mahdollisuuden.

Toivon vuoden mittaan myös itseluottamukseni kasvavan, jotta minulla riittäisi uskoa siihen, että vaikeuksista huolimatta kykenen nämä tarvittavat mutta välttämättömät muutokset tekemään. Paranemisen tulee lähteä omasta itsestä ja tämän vuoksi on tärkeää, että jokainen sairastava jaksaisi uskoa omaan pystymiseensä ja omiin kykyihinsä voittaa sairaus. Sillä lopulta jokaisessa meissä on se voima, joka riittää sairauden nujertamiseen, kunhan siihen vain jaksaa uskoa ja kaivaa sen esiin.

Itseluottamuksen kasvattamiseen voi myös itse, ja ennen kaikkea itse, vaikuttaa. Siihen löytyy varmasti moniakin tapoja, mutta ennen kaikkea luottamusta omaan itseen tukevat pienet onnistumisen kokemukset, joita saa erävoitoista sairautta vastaan. Kun tunne siitä, että pystyy vastustamaan sairauttaan kasvaa, kasvaa myös samalla usko omaan itseen. Minun itseluottamustani on viime aikoina kasvattanut esimerkiksi välipalani syömisestä yksin selviäminen.

Tällainen itsensä jatkuva haastaminen on kuitenkin tietysti kuluttavaa ja syö valtavasti henkisiä voimavaroja. Toivonkin vuodelta 2013 voimia, jotta jaksaisin taistella syömishäiriötä vastaan. Sillä vaikka kaikki mahdolliset ylimääräiset stressitekijät, kuten opiskelu on karsittu pois elämästäni, olen usein väsynyt taisteluuni ja aika ajoin tunnen jopa olevani henkisesti ihan lopussa. Syömishäiriöstä toipuminen todellakin on rankkaa kokopäivätyötä, vaikka sitä saattaa olla vaikea ulkopuolisen, terveen ihmisen käsittää. Se vaatii valtavasti voimia, ja siksi uskonkin, että siitä selvittyään on entistä vahvempi. Ja ehkäpä vain meille kaikkein vahvimmille on alunperin uskallettukaan antaa tällainen taakka kannettavaksi!

Näitä tavitsemiani henkisiä voimavaroja saan parhaiten paitsi huolehtimalla riittävästä levosta ja ravinnosta myös tärkeistä hetkistä minulle rakkaiden ihmisten kanssa. Viime vuonna sain nauttia sekä parhaan ystäväni että perheeni ja onnekseni hetkittäin myös tätini ja isovanhempieni seurasta. Nämä hetket muodostuivat minulle elintärkeiksi henkirei'iksi, jotka auttoivat minua jaksamaan raskaan arjen ja päänsisäisen kaaoksen keskellä. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, toivon uuden vuoden tuovan siis minulle paljon rakkautta, sillä sen ympäröimänä on mikä vain mahdollista!

Rakkauden lisäksi on toinenkin asia, jota toivon uudelta vuodelta sen vuoksi, että se antaa minulle sekä voimia että itseluottamusta. Puhun nyt toivosta. En uskalla odottaa, en edes toivoa vuodelta vielä täydellistä paranemista. Se ihme tulee jos on tullakseen, ja pystyn hyväksymään sen. Pieniä toivonpilkahduksia kuitenkin tarvitsen, muuten en jaksa. Elän pienistä auringonsäteistä synkkien pilvien takaa, siitä, että näen vilauksen myrskyn jälkeen odottavasta poutasäästä. Minut pitää pystyssä toivo siitä, että elämässäni koittaa vielä parempi aika, ja sen voimin jaksan joka päivä yrittää ja yrittää ja nousta kerta toisensa jälkeen.Tarvitsen valoa tunnelin päähän.

Lopulta toiveeni tiivistyvätkin niihin kolmeen tärkeimpään, eli uskoon, toivoon ja rakkauteen. Tarkemmin sanottuna uskoon omaan itseen, omien voimavarojen ja rohkeuden riittävyyteen, toivoon paremmasta tulevaisuudesta ja voimia antavaan rakkauteen, niin itseäni kuin ympäröiviäni ihmisiä kohtaan.

Kaikkien näiden suurten toiveiden jälkeen olen tehnyt itselleni vain yhden lupauksen. Minulla on siis vain yksi vaatimus itselleni, mutta se onkin ehkä se kaikkein tärkein. Lupaan nimittäin yrittää tänä(kin) vuonna parhaani. Enempään en pysty, ja siksi minun on vain toivottava, että se riittää. Lopuksi toivonkin vielä armeliaisuutta itseäni kohtaan, viisautta hyväksyä oma epätäydellisyyteni ja omat heikkouteni ja jälleen rohkeutta ottaa apua vastaan silloin kun omat voimat eivät riitä.

Toivon myös kaikille teille lukijoilleni vuotta, joka on täynnä oman itsen vahvistumista, rohkeutta katsoa, mitä elämällä on juuri Sinulle tarjottavana ja uskallusta ja voimia tarttua sen tarjoamiin mahdollisuuksiin sekä paljon, paljon rakkautta! Tehdään jokainen tästä vuodesta vielä edellistäkin parempi, olemme kaikki sen ansainneet!

<3: Ida