Onnellinen Opiskelija

Suunnilleen viikko sitten astelin yliopiston jo tutuiksi tulleista kielikeskuksen ovista sisään tyytyväisin mielin. Syksyn alkupuolella alkanut ranskan-kurssini oli tullut päätökseen, ja tiesin suorittaneeni sen moitteetta. Kymmenistä kurssin aloittaneista lopulta vain kourallinen oli saanut kaikki vaadittavat tehtävät viimeiselle tunnille tehtyä, ja minä kuuluin näihin onnellisiin.

Oloni olikin viimeisen tunnin jälkeen itsevarma ja tyytyväinen. Ja olihan tähän tunteeseen syynsäkin: olin todella vihdoin saavuttanut jotakin, olin onnistunut. Ylpeyden tunne hiipi mieleeni. Pitkään haaveena ollut opiskeluihin paluu oli vihdoin konkretisoitunut ensimmäisinä askeleina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aikoisin enää ripustaa omanarvontuntoani suorituksiin, ei suinkaan. Mutta silti opinnoissa menestyminen saa väkisinkin hymyn huulille.

Tämä hymy ja ylpeys itsestä juontaakin juurensa paljon syvemmälle. Nimittäin siihen edistymiseeni, josta tiesin tämän kurssin suorittamisen onnistumisen viestivän. Tiedän nimittäin, että vaikkapa vielä vuosi sitten ei se olisi minulta mitenkään onnistunut. Nyt niin fyysisten kuin henkistenkin voimien kartuttua suoriudun kurssista mallikkaasti. Olin uskaltanut avautua sairauden kuplasta kohti ulkopuolista elämää, pystyin olemaan oikeasti läsnä tunneilla. Ja sairaista rutiineista luopuminen mahdollisti tunneilla käymisen. Keskittymiskykyni mahdollisti opiskelun, kun päätäni eivät täyttäneet enää pelkät sairaat ajatukset ja ruoka. En ollut enää vain se väsynyt varjo entisestä, joka joskus olin, vaan minulla aidosti riitti energiaa niin uuden oppimiseen kuin uusien ihmissuhteiden luomiseen siinä sivussa.

Tämä kurssi edusti minulle siis paljon enemmän kuin niitä suorittamaani kolmea opintopistettä, sillä paitsi, että se oli minulle merkki edistymisestäni, oli se minulle askel kohti sitä normaalia Elämää, ja tämän vuoksi sainkin kurssilta paljon. Se oli minulle ennen kaikkea mahdollisuus tavata ihmisiä, ja tutustuinkin muutamaan todella ihanaan ihmiseen, ja mahdollisuus kokeilla siipiäni opiskelijaelämässä. Siis todellinen kosketus ihmisten ja tavalliseen elämän pariin. Ja tuo kosketus sai minut todella janoamaan lisää sitä Elämää, ja antoi aivan uudenlaista puhtia ja itsevarmuutta taisteluuni.

Kurssilla aloinkin nähdä elämääni hieman sairauden pienien piirejä laajemmin. Aloin suunnitella tulevaisuuttani, ja olihan jo kurssin suorittaminen tavoitteideni saavuttamiseen ensimmäinen askel. Ja kurssin loppupuolella huomasinkin sitten jo haaveilevani jopa oman päiväkodin perustamisesta! Siis sellaisesta, mitä en osannut edes ajatella sairauteni synkentämässä maailmassa, saati sitten että olin sellaisesta haaveillut. Nyt taas huomasin jo innosta puhkuen jakavani ajatuksiani unelmapäiväkodistani siskolleni!

Kurssilla tutustuin muun muassa haaveideni kautta siis tavallisen elämän ja mukavien ihmisten lisäksi myös jälleen paremmin siihen oman elämäni tärkeimpään ihmiseen, nimittäin itseeni. Kurssilla tunsin olevani muille vain Ida, ilman sairautta. Ja väsyneen, sairauden varjostaman Idan sijaan tunneilla istuikin aivan uudenlainen, itsevarma, rohkeasti tilansa ja osuutensa ottava, sosiaalinen Ida. Ja tämän itsevarmuuden myötä onnistuin suhtautumaan toisaalta opiskeluihin myös uudenlaisella rennolla asenteella vastuuntunnostani huolimatta, ja muun muassa lintsaamaan tunnilta. Tunsin oikein löytäväni oikein uudenlaisia puolia itsestäni siis.

Uusien itsestäni löytyvien piirteiden lisäksi muistin myös, kuinka minä todella rakastan uuden oppimista. Rakastan sitä, kuinka itseään voi jatkuvasti kehittää ja tätä maailmaa oppia hieman paremmin ymmärtämään, saada uusia näkökulmia ajatteluunsa ja siinä sivussa oppia arvostamaan Elämää aivan uudella tavalla. Sairaus jäädyttää mahdollisuuden tähän, kun ajatukset alkavat jumiutua kiertämään samaa tuttua rataa, eikä ulospääsyä näytä olevan, ja minä en enää koskaan halua menettää tätä mahdollisuutta käsistäni. Ja koska nyt olen selvästi tämän uuden oppimisen taidon saavuttanut, aion ehdottomasti hyödyntää sitä myös toipumiseen -onhan sekin omalla tavallaan jatkuvaa uudelleen opettelua.

Sain siis kurssista kaiken kaikkiaan paljon hyvää itselleni. Ja mikä parasta, tämä kaikki hyvä kurssista säilyy mieleni perukoilla kannattelemassa minua myös nyt, kun kurssi on ohitse. Kerran kosketuksen saaneena tavalliseen  elämään ja unelmiini janoan niitä yhä vain lisää,  kerran tutustumaani rohkeaan ja itsearmaan Idaan haluan tutustua yhä vain paremmin. Ja ennen kaikkea ylpeyden tunteet itsestäni ja uudenoppimisen mahdollisuuden aion kätkeä sydämeeni, ja vaalia sitä arjessani. Sillä mahdollisuuksia tämän ihanan tunteen kokemiseen ja itsensä kehittämiseen löytyy niin minun kuin Sinunkin arjestasi ihan jokaikinen päivä, ilman mitään kurssejakin.

<3: Ida

Ps. Kuvat ikimuistoiselta Pariisin-reissultamme vuodelta 2009!