Painon nousu: Historiasta, motivaatiosta ja tavoitteista

Sain jokin aika sitten blogiini kysymyksiä liittyen painoni nousemiseen. Anoreksiasta täydellinen toipuminen ja lopulta parantuminen edellyttääkin aina painon nostamista normaaliin ja sen ylläpitämistä terveissä rajoissa, sekä tietysti itsensä hyväksymistä normaalipainoisena. Tämä asia onkin henkisen työn osalta ollut ainakin omalla kohdallani ehkä se kaikista vaikein ja työläin asia.

Vaikka oma projektini painon nostamisen osalta onkin vielä kesken, päätin nyt jakaa kanssanne ajatuksiani, tuntemuksiani ja kokemuksiani liittyen painon normalisoimiseen. Aiheen laajuudesta johtuen päätin kuitenkin jakaa sen useampaan tekstiin. Tässä ensimmäisessä tekstissäni aloitan kertomalla historiastani painon nostamisen osalta, lähtötilanteestani, minua projektiini motivoineista tekijöistä sekä siitä, millaisin ajatuksin ja tavoittein lähdin painoani kotona nostamaan. Seuraavissa aihetta koskevissa teksteissäni ajattelin kertoa siitä, miten tämä projektini on edennyt, ja mitä vaikutuksia sillä on ollut psyykeeseeni.

Historiani painonnostamisen suhteen on pitkä ja vaikea. Olen yrittänyt nostaa painoani vuosia erilaisten osastojaksojen lisäksi useasti myös kotioloissa, tuloksetta. Pakkohoitoni aikaan muutama vuosi sitten painoani hilattiin yli puolen vuoden ajan yhteensä kymmeniä kiloja ylöspäin väkisin lähes normaaleihin lukemiin. Tämän jäkeen koin suurimman, nopeimman romahdukseni painon osalta koko sairaushistoriani aikana, ja painoni laski nopeasti lähestulkoon katastrofaalisiin lähtölukemiin. Romahdukseni jälkeen painoani on nostettu aina muutamia kiloja osastolla, mutta olen aina kotiutunut osastolta ennen kuin olen saanut painoani edes millään muotoa turvallisiin lukemiin. Kerta toisensa jälkeen painoni on sittten hilautunut kotona jälleen alemmas kuin osastolta kotiutuessa, ja olen päätynyt uudestaan hyvin huonossa kunnossa sairaalaan.

Kotona en ole sen sijaan suurista puheistani ja lupauksistani huolimatta koskaan aikaisemmin onnistunut nostamaan painoani. Vaikka tavoitteenani onkin monesti ollut painon nostaminen, on vaikeus muutosten tekemiseen ja niiden luoman ahdistuksen kestäminen osoittautunut voimilleni ylitsepääsemättömäksi. Olen sanojeni tasolla tavoitellut painoni nousua, mutta tosipaikan tullen olen ollut liian peloissani tekemään riittäviä muutoksia. Lähtötilanteeni niin painoni kuin syömis- ja liikkumistottumuksieni suhteen on ollut niin heikoissa kantimissa, että niiden normalisoiminen olisi kertakaikkiaan yksinkertaisesti edellyttänyt minulta paljon enemmän, kuin mihin olisin pystynyt, tai ainakin mihin ikinä uskoin pystyväni. Kotihoidossani ja sen toimivuudessa kaikesta henkisestä eteenpäin menosta huolimatta nimenomaan painonnostaminen tai sen mahdottomuus onkin osoittautunut kompastuskivekseni jokaisella edellisellä kotihoitojaksollani. Vaikka olen siis psyykkiselä puolella edennyt kiistattomasti jatkuvasti, ei se ajatusten nousukiito ollut vielä saanut hilattua painokäyrää mukaansa.

Kun sitten kotiuduin osastolta viimeksi noin puolitoista vuotta sitten, jälleen liian heikossa kunnossa ja jälleen vastoin kaikkien suosituksia, tiesin, että jonkin oli muututtava: myös painon olisi noustava. Ensinnäkin tämä vaatimus tuli vanhemmiltani, ja isäni asettikin vaatimukseksi kotona olemiseeni sen, että myös somaattisen vointini olisi lähdettävä korjaantumaan. Samaa vaadittiin myös hoitotaholla, ja se esitettiin ehtona hoitoni jatkumiselle syömishäiriöyksikössä. Ennen kaikkea kuitenkin oli se oma vaatimus itselleni. Tiesin, että minun oli päästävä irti kierteestä, johon olin ajautunut painoni jatkuvan uudelleen laskemisen ja paikoillaan jumittamisen suhteen, ja tiesin, että painon nouseminen oli ainoa keino päästä eteenpäin ja edes mahdollisuudelle parantua.

Tästäkin huolimatta lähdin tavoittelemaan painoni nousemista hieman epävarmoin tunnelmin. Vaikka tahdoinkin painoni nousevan, tiedostin hyvin oman historiani tuntien sen haastavuuden. Suuresta motivaatiostani huolimatta epäilin omia voimavarojani kestää painon nousun ja ennen kaikkea tavitttavien muutoksien mukanaan tuomaa ahdistusta sekä voimiani vastustaa sairauden päinvastaisia ajatuksia riittävästi etenkin kun matkaa normaalipainoon oli luvattoman paljon. Tästäkin huolimatta tunsin kuitenkin itseni rohkeammaksi, vahvemmaksi ja pelottomammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Yksinkertaisesti tiesin, ettei muita vaihtoehtoja olisi kuin päästä eteenpäin.

Tämän oman motivaationi rakentamisessa painon nostamisen osalta oli rehellisesti sanottuna ensimmäinen askel se, että tahdoin päästä pois osastolta ja pärjätä kotona. Aiemmat kotihoitojaksoni kun olivat nimenomaan kaatuneet siihen, että painoni ei ollut noussut ja nytkin lähdin osastolta tilanteessa, jossa minut olisi voitu jopa määrätä painoni perusteella pakkohoitoon. Tämän erittäin heikon lähtötilanteeni ja painonnostamisen osalta epäonnistuneen historiani vuoksi myös usko ei vain itselläni vaan myös hoitohenkilökunnalla onnistumiseeni olivat heikot. Eräs tärkeä minua motivoiva tekijä olikin siis halu osoittautua minulle vanhempieni ja hoitohenkilökunnan suoman luottamuksen arvoiseksi, halu pärjätä ja onnistua kotona, ja myönnettäköön, että myös se minussa aina ollut voittamisen- ja näyttämisenhalu kannusti minua: minähän pärjäisin ja näyttäisin kaikille!

Myöhemmin painonnotamisessa, kun se ei enää ollut pelkkää keinumista hengenvaarallisen painon rajamailla, tuli tavoiteekseni saavuttaa normaalisti toimiva, aikuisen naisen keho. Tiesin tehneeni paljon hallaa keholleni vuosia jatkuneen aliravitsemuksen aikana, ja tiesin, että tämä negatiivinen kehitys olisi saatava pysähtymään. Halusin tavoittaa hyvinvoivan, normaalisti toimivan kehon, joka mahdollistaisi tavallisessa arjessa jaksamisen ja tarjoaisi turvallisemman pohjan tulevaisuuteni suunnittelulle. Ja nimenomaan juurikin kaikki se jaksaminen, ylipäätään elämässä, muodostuikin pikkuhiljaa suurimmaksi minua motivoivaksi tekjäksi. Halusin jaksaa taas Elää. Halusin nähdä kavereitani, opiskella ja harrastaa, tuntea, elää ja kokea. Samalla halusin tuoda kaikille minulle tärkeille ja rakkaille läheisilleni takaisin sen saman eloisan, hyvinvoivan Ida, jota he niin kovasti kaipasivat, ja erityisesti siskolleni takaisin sen isonsiskon, joka taas jaksaisi ja pystyisi huolehtimaan muista, sekä ennen kaikkea itsestään. Halusin myös tuoda esiin sen sisälläni kasvaneen aikuistumisen ja naiseuden, ja tuntea itseni ja kehoni taas kauniiksi. Kun sitten onnistumisia myös painon osalta alkoi pikkuhiljaa tulla, kannustivat nämä tekijät ahdistuksesta huolimatta jatkamaan eteenpäin.

Tarkkaa lopullista tavoitepainoa en itselleni vielä alussa asettanut, sillä normaalipaino olisi silloin ollut niin kaukainen tavoite, että sen tavoitteleminen suoraan kotoa käsin olisi tuntunut jopa epätoivoisen pitkältä matkalta. Opettelin hyväksymään jokaisen painon nousun sen hetken tilanteesta käsin, välillä jopa satagrammaa kerrallaan, ja hyväksymään ylipäätään painoni kehityksen uuden suunnan. Lähdin siis tavoittelemaan tuota tavoitteenani olevaa hyvää oloa ja normaalia kehoa pieni pala kerrallaan, ja tuo on tuntunut minulle ainakin sopivammalta tavalta, sillä näin myös mieli on ehtinyt paremmin sopeutua muutokseen.

Lopulta on kuitenkin tavoitteenani tietystu ainakin se paino, jossa kehoni toimii normaalisti. En silti ole senkään vuoksi lopullista tavoitepainoa halunnut itselleni asettaa, että en voi vuosia, jopa koko aikuisikäni, alipainoisena olleena edes etukäteen tarkalleen tietää, mikä on tuo minulle sopivin, luonnollinen, oma biologinen normaalipainoni, jossa kehoni voi hyvin, ja yritän vältellä sitä, että lukkiutuisin mieleni kanssa johonkin tiettyyn lukemaan. Mieluummin luotan siihen, että kehoni kyllä kertoo, missä painossa se voi hyvin ja pystyy toimimaan normaalisti.

Lähtiessäni tavoittelemaan painonnousua olen siis lähtenyt tavoittelemaan pikkuhiljaa, pienin askelin lisääntyvää hyvinvointia ja etsimään kehoa, jossa voin hyvin. Olen lähtenyt tavoittelemaan kiloja elämäniloa, hyvinvointia ja aitoa itsevarmuutta. Siis takaisin sitä vahvaa ja voimakasta Idaa, jota sekä läheiseni, mutta ennen kaikkea minä itse niin kaipaan.

<3: Ida