Edellisestä sairaskertomusteksistäni onkin jälleen vierähtänyt aikaa, ja tätä seuraavaa osaa onkin jo kyselty. Tässä kertomuksessa lähestymme pohjakosketustani, jonka koin vuonna 2010. Tässä siis toivottu neljäsosa sairaskertomustani, olkaapas hyvät!
Hyvin pian kotiuduttuani osastolta tuli selväksi, ettei osastohoito ollut saanut tarvittavaa muutosta aikaan. Kituuttelin jonkin aikaa poliklinikkahoidossa, jolloin uusi keskustelu tiiviimmästä tuesta alkoi. Niinpä minut ohjattiin jälleen päiväosastolle. Pärjäsin tällä kertaa hieman paremmin, mutta kaipuuni normalliin elämään oli Suuri. Kaipasin opiskelukavereitani, tenttikirjojani ja omaa kotiani, joista enää pystyin vain rajoitetutsti nauttimaan osastolta käsin.
Tunsin olevani päiväosastolla vain päivät säilössä -aivan kuin pahimmillaan lapsi päivähoidossa, enkä tuntenut saavani siitä apua tai hyötyä. Niinpä lääkärini ja terapeuttini vastusteluista huolimatta lopetin päiväosastojaksoni jälleen viikon jälkeen, jolloin hoitoni siirtyi ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiölle, pois syömishäiriöyksiköstä.
Siirtyessäni Yths:lle hoitoon, oli alamäkeni jo alkanut. Siellä tapaamani lääkäri oli täysin avuton kanssani. Hän ei osannut muuta kuin kauhistella tilannettani, jakaa minulle internetistä tulostamiaan esitteitä anoreksiasta ja sairaalahoidosta, ja yrittää suostutella minua takaisin syömishäiriöyksikköön ja osastolle.
Kävin myös terapiassa yksityisessäsyömishäiriökeskuksessa. Syömishäiriöyksikön ollessa pois pelistä, yritimme epätoivoisesti etsiä vanhempieni kanssa minulle hoitoa muualta. Siellä terapeuttini piirteli minulle palleroita paperille osoittaakseen, kuinka olin niin sairauden vallassa, että terapia olisi täysin turhaa. Ravitsemusterapeutti totesi, että hänen on turha enää tässä vaiheessa antaa minulle mitään valmiita ateriasuunnitelmia, sillä olin niistä vajonnut liian kauas. Keskustelimme siis jogurttiannokseni vaihtamisesta ja kirsikkatomaattien määrästä.
Itsepintaisesti kuitenkin ukottelin ja vakuuttelin kerta toisensa jälkeen, kuinka saisin tilanteen omin avuin käänettyä ja painoni kotona nousuun. Ainoa, joka taisi siihen uskoa, olin minä itse. Uskottelin yhä itselleni, että pystyisin aloittamaan taas syömisen kun vain niin haluaisin. Joka ilta tein lupauksen seuraavasta päivästä, ja joka aamu itkin epäonnistumistani.
Lääkärini syömishäiriökeskuksessa ei kuitenkaan halunnut pakottaa minua hoitoon. Hän uskoi omaan motivaatioon ja hoitoon sitoutumiseen. Muistan yhä elävästi, kuinka hän totesi minulle, että jos lähtee anoreksian kanssa kilpajuoksuun, häviää aina.
Onneksi vanhempani olivat kuitenkin päättäneet valita toisin. Kun edelleen itsepintaisesti kieltäydyin osastohoidosta, tekivät he rohkean, rakkaudentäytteisen päätöksen: he päättivät hoitaa minua kotona. Niin äitini jäi töistä kotiin kanssani. Siitä alkoi yhteinen maratonjuoksumme anoreksiaa vastaan, johon kuului monta mutkaa ja kuoppaa matkan varrella.
Täydellinen, armoton alamäkeni oli kuitenkin alkanut, eikä sitä pystynyt mikään mahti enää pysäyttämään, ei edes se kaikista suurin: Rakkaus. Ja niin minä vajosin. Vajosin johonkin niin syvälle, mihin en tiennyt ihmisen pystyvän edes vajoamaan. Ja vaikka muistoni noista ajoista ovatkin hataria, kerron, minkä tuosta ajasta muistan, seuraaavassa sairaskertomusta käsittelevässä teksitssäni.
<3: Ida
Mä oon niin onnellinen sun puolesta että oot jaksanut noin upeesti nousta noin alhaalta!! Oot vahva ihminen ja todellakin ansaitset kaiken hyvän minkä olet pikkuhiljaa saanut takaisin elämääsi! <3
VastaaPoistaKiitos Pinja, kauniisti sanottu! Muistathan, että olet itse aivan yhtä vahva ja ansainnut kaiken sen hyvän, mitä olet saavuttamassa ja saavutat? Tsemppiä! <3
Poista...Vaikka monta mutkaa, kuoppaa ja kompastusta tosiaan vielä oli edessäsi, oli Syömishäiriökeskuksen lääkärisi loppupeleissä kuitenkin oikeassa, uskoessaan, että oma motivaatio ja sitoutuminen, ei hoitoon pakottaminen, ovat avain tervehtymiseen. Sillä juuri tuo yhtälö ja oma kypsymisprosessisihan Sinut lopulta pelasti. Vanhempiesi vankkumattomalla tuella sekä kotihoidon turvin.
VastaaPoistaNyt olet lähes maratonjuoksusi juossut - ja Rakkaus on voittanut! <3
Kiitos Andrea! Kyllä toipumisen ehdoton edellytys on oma motivaatio. Mutta sen lisäksi tarvitaan välineitä paranemiseen. Halun lisäksi myös esimerkiksi paljon uskoa, tukea ja rohkeutta matkalle.Minä olen saanut osakseni tuota kaikkea ja alan olla maratonini maalissa. Maalissa, jossa Sinua odotan. <3
PoistaAina lopulta kuitenkin: Usko, toivo ja rakkaus. Suurin niistä on rakkaus.
VastaaPoistaKiitos Rakas, luettelitpa ne minun tärkeimmät voimavarani toipumisessa. Aina ne eivät kuitenkaan riitä, kun kyse on sairaudesta, jos välineitä toipumiseen ei ole. Minulla ei aina ole ollut. Mutta kun ne oikeat välineet itsestäni löytyivät, siivittivät usko, toivo, ja ennen kaikkea Rakkaus minut maaliin. Rakkaus, jota Sinäkin olet ehdottomasti rinnallani minuun koko ajan puhaltanut. <3
PoistaTuli kyyneleet silmiin kun pääsin tekstin loppuun. <3
VastaaPoista<3<3<3
PoistaTämä on kyllä surullista luettavaa, kuinka huonosti ihminen voikaan itseään kohdella ja sitä kautta läheisiään :( Toisaalta taas vahvistaa osaltaan sen, että muutos on mahdollista!
VastaaPoistaJäin tuossa miettimään vastaustasi Andrealle keinojen puutteesta, jälkiviisaus on aina vähän niin ja näin, mutta silti kiinnostuin, mitä ajattelet, että ne keinot olisi tuossa kohtaa ollut? Olisiko joku / jokin mahdollistanut "kevyemmän" tai ainakin suoremman tien?
💜
Hei Jen! Kiitos taas ajatuksia herättäneestä kommentistasi! Jäin oikein miettimään, mitä vastaisin kysymyksiisi. Andrealle vastatessa tarkoitin välineillä juuri noita itsestä löytyviä paranemisen avaimia: rohkeutta muutokseen, uskoa itseen, halua parempaan ja toivoa sen saavuttamisesta.
PoistaMutta selvää on, että jotta ne olisivat itsestäni tuolloin löytäneet, olisin tarvinnut esimerkiksi ythsllä hoidossa ollessani paljon enemmän tukea. Ehkäpä koko perheemme olisi kaivannut, sillä suurimman avun olen saanut vanhemmiltani, jotka taas saivat tukea myöhemmin tiiviistä perhetapaamisista. Joka tapauksessa olisin tarvinnut jonkun, joka olisi minuun tuota uskoa ja rohkeutta valanut. Nyt tuntui siltä, että minun täytyi olla se kannatteleva osapuoli, kun lääkäri heijasti omaa pelkoani.
Olisiko mikään tukitoimi tuolloin auttanut, sitä en saa koskaan tietää, mutta sen tiedän, että näidenkin vaikeuksien jälkeen olen nyt tässä ja toipunut niin sairaudesta kuin epäonnistuneista hoitokokemuksistanikin. Ja lopulta se on pääasia.
Olen kanssasi kyllä täysin samaa mieltä, tärkeintä on se, missä olet nyt ♡
PoistaTulee niin surulliseksi lukea tällaista, mutta onneksi tässä on hyvä loppu :)
VastaaPoistaNiinpä, ja lopultahan se on tärkeintä. :)
PoistaYleisesti: Mun mielestä on outoo, että Yths:llä ei oo sen osaavampia lääkäreitä. ...tai hoitajia. Ehkä osa on, mutta osaaminen pitäis olla kyllä kaikilla, ne kun on tekemisissä nuorten kanssa ja syömishäiriöitä on paljon.
VastaaPoistaOmalla kohdalla: olisipa yths:n hoitaja ottanut vakavasti sen kerran kun yritin tästä puhua siellä. Näytti vain BMI taulukkoa ja sanoi, että ei saa yhtään enää laihtua, mutta vielä ei ole mitään hätää (bmi 17 sillon). Jos edes masennus olisi tunnistettu, en toki itsekään sitä silloin tunnistanut tai tunnistin, mutta en jotenkin tiedostanut oikeasti. Päätin, että en yritä hakea enää apua ja alamäki syveni. Mietin, että olisinko parantunut nopeammin, jos olisin saanut apua varhaisessa vaiheessa. Tästä on kyllä jo 10 vuotta, joten asiat ovat muuttuneetkin ehkä.
Hei! Kiitos kokemuksesi jakamisesta! Todella surullista luettavaa, että Sinullakin on tuollaisia hoitokokemuksia. Et olisi tuolloin missään tapauksessa ansainnut torjuntaa, vaan apua.
PoistaValitettavasti uskon, että emme ole ainoita, joilla huonot hoitokokemukset ovat hidastaneet toipumista. Mutta niistäkin huolimatta voi toipua. Saada korjaavia kokemuksia, ja ennen kaikkea löytää itsestä sen toipumisen edellyttävän voiman. Minä olen siitä hyvä esimerkki. Toivottavasti Sinä olet samalla tiellä. Tsemppiä!
luin koko tarinasi ja sitkeä olet ollut ja päässyt takaisin elämään, koska se anoreksiahan ei ole elämää se on kitumista. kun uskoo itseensä eikä menetä toivoa on kaikki mahdollista. koskaan ei saa luovuttaa! tunnetko olevasi vahvana nyt?
VastaaPoistaKiitos kannustavasta kommentistasi! :) Kovin samanlaisia ajatuksia on minullakin, eli itseluottamus ja toivoa -todella tärkeitä asioita toipumisessa kumpainenkin!
PoistaJa mitä tulee tuohon kysymykseesi vahvuudesta, niin rehellisesti sanottuna kyllä, kyllä tunnen olevani vahva ja vahvoilla kaikinpuolin. Itse asiassa tunnen itseni tällä hetkellä vahvemmaksi ja varmemmaksi kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. Ja mitä tulee sairauteen, tiedän, ettei minulla ole siihen enää paluuta. Tietystikään koskaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu ja on hyvä tuntea itsensä ja tiedostaa riskit, mutta tällä hetkellä sellaisia ei ole näköpiirissä. Ja varmaa ainakin on, etten halua siihen elämään enää koskaan palata. Sillä kuten toteat, se ei ole mitään elämää.
Ps. Sairaskertomukseeni tulossa jatkoa pian!