Tuumaileva huimapää

Meitä ihmisiä on erilaisia. Toiset pohtivat ja punnitsevat pitkäänkin ennen toimeen ryhtymistä, toiset taas tekevät ensin ja miettivät sitten, jos ollenkaan. Mikään vaihoehto ei ole toista parempi tai huonompi, olemme vain erilaisia, ja hyvä niin. Tätä omaa perustemperamenttiaan on vaikea muuttaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Tässä, kuten myös toisten kanssa toimimisessa, auttaa omaan itseen ja toimintapaansa tutustuminen. Itse olen tehnytkin toipumisen myötä tutustumisretken omaan itseeni, ja samalla oppinut hyväksymään itsessäni ne tyypilliset piirteeni, jotka ovat kaiken muun ohella myös värittäneet toipumistarinaani, ja lopulta kääntänyt nämä piirteeni omaksi vahvuudekseni.

Olen aina ollut tuumailevaa sorttia. Muistan yhä, kuinka noin kolmevuotias Ida seisoi puistonlaidalla ja katsoi, kuinka muut lapset laskivat liukumäestä kerta toisansa perään. Muut lapset juoksivat ja huusivat innoissaan. Mutta pieni Ida vain katseli hiljaa. Tuumaili pienessä mielessään, arvioi ja puntaroi. Harkitsi ja mietiskeli. Seuraili kyllä tarkasti sivusta. Ja vasta sitten kun olin puntaroinut eri vaihtoehtoja ja varmistunut, että lasku olisi turvallinen ja hauska, uskalsin mennä mukaan.

Myöhemmin elämässäni olen halunnut yleensä kartoittaa kaikki vaihtoehdot, ennen kuin päätän mitä teen. Teen harvoin hätiköityjä päätöksiä, vaan  pyrin usein varmistumaan että päätös olisi oikea ja paras mahdollinen, lojaalisti kaikkien osapuolten kannalta. Näin olen yleensä välttänyt tekemästä suurempia virheitä, ja onnistunut saavuttamaan tavoitteitani ja ollut loukkaamatta muita. En lauo muille ihmisille loukkauksia tai "mitä sylki suuhun tuo" enkä ota tarpeettomia riskejä. Mutta joskus päätöksistä on tämän piirteeni ansiosta tullut epämiellyttävän vaikeita, sillä aina kaikkia ei voi miellyttää, ja aina ei voi tietää etukäteen, mitä päätöksestä seuraa. Kaikkea kun elämässä ei voi optimoida ja kontrolloida.

Toipumisessa tämä piirteeni on näkynyt pienin askelin etenemisenä. Olen halunnut varmistaa, että seuraava askel on ollut turvallinen, aivan kuten lasku liukumäestä, ennen kuin olen uskaltanut sen ottaa. En ole hypännyt suinpäin tuntemattomaan ja "antanut mennä", vaan olen varonut ja varmistellut, mutta kuitenkin edennyt. Tunnen suunnattoman suurta ihailua seuratessani sellaisten ihmisten toipumista, jotka riuhtaisevat itensä kerralla sairaudesta ja heittäytyvät Elämään. Tunnen jopa kateutta. Ja silti en itse toimi  niin. Koska en vain ole sellainen. Toisaalta usein tällaisen minulle tyypillisen harkintani jälkeen päätökseni ovat olleet myös varmoja ja pysyviä, en ole hutkinut suuntaan enkä toiseen, eikä takapakkejakaan ole näin ollen juurikaan tullut koko sinä aikana kun päätin toipumisen polulle lähteä.

Mutta minussa on aina ollut toinenkin, ehkä muuuhun harkitsevaan ja maltilliseen luonteenlaatuuni nähden yllättäväkin puoli. Se sisäinen huimapää, joka on halunnut kiivetä aina vähän korkeammalle, ja kielloista ja vaarasta huolimatta kurkistaa kallion kielekkeen yli. Kokeilun haluinen seikkailija, joka on lähtenyt innoissaan aina mukaan kaikkeen uuteen, ja kokeillut kaikkea uutta ja ihmeellistä pikkulapsesta alkaen, on kyse sitten ollut koulusta karkaamisesta tai uudesta harrastuksesta. Joka on nauttinut vauhdin hurmasta kaiken maailman huvipuistokieputtimissa. Nauttinut perhosista vatsanpohjassa, uuden kokemisesta, näkemisestä ja oppimisesta. Sellainen, joka on kyllä pelännyt, mutta voittanut kerta toisensa jälkeen pelkonsa.

Ja se tunne, kun astun vuoristorataan jalat tutisten ja kadun jo valmiiksi päätöstäni uskaltaa, mutta muutaman minuutin päästä huomaan nauraneeni joka sekunnin. Se tunne, kun olen taas kerran ylittänyt itseni asiassa tai toisessa. Se on jotain sanoin kuvaamattoman Ihanaa. Ihan parhaita asioita Elämässä, sanon minä. Ja kaikista parhaimmalta tuo tuntuu silloin, kun on pystynyt johonkin, mihin ei olisi uskonut, joka on tuntunut pelottavalta, jopa mahdottomalta, ja silti on jotenkin tuon pelon voittanut, uskaltanut ja pystynyt, ja yllättänyt itsensä. Silloin kulkee, kuten mummoni sanoisi, rinta rottingilla ja tuntee ylpeyttä itsestään. Tuntee itsensä Voittajaksi. Suorastaan Sankariksi.

Ja tuon tunteen olen saanut toipumiseni myötä kokea yhä uudelleen ja uudelleen. Jostain pelon takaa olen saanut vihdoin kaivettua itselleni aivan valtavasti rohkeutta, niin paljon rohkeutta, etten ole uskonut kykenevän yhteen pieneen ihmiseen mahtuvankaan. Olen kohdannut pahimipia pelkojani, ja olen voittanut ne, askel kerrallaan, varmasti yksi toisensa jälkeen. Ja saanut tuntea olevani Voittaja. Mitä isompi haastee, sitä parempi olo jälkeenpäin. Tämän opin jo lapsena, ja se pitää yhä hyvin paikkansa.

Tällainen minä siis olen. Tuumaileva huimapää. Ja hyvä niin. Olenhan löytänyt oman tapani parantua, ja oman tapani selvitä Elämässä. Pohdiskellen ja puntaroiden, mutta rohkeasti eteenpäin tallustellen kuitenkin.

<3: Ida