Pelastusrenkaasta ja siitä irtaantumisesta

Sain jokin aikaa sitten eräältä lukijaltani kysymyksen koskien tarvitsemaani tukea. Hän myös kysyi hieman ehkä huolestuneena, voiko tukeen jäädä riippuvaiseksi tai "roikkumaan". Kysymys olikin niin mielenkiintoinen, että päätin paneutua siihen ihan oman tekstin voimin. Mitään yleispäteviä sääntöjä, ohjeita tai neuvoja en tietenkään pysty tästäkään asiasta antamaan, mutta ajattelin tässä tekstissäni kertoa hieman omista kokemuksistani ja pohdinnoistani asian osalta.

Minä olen lähtenyt liikkeelle nimittäin hyvin riippuvaisesta tilanteesta. Olen tarvinnut heikoimpina aikoinani jonkinlaista valvontaa tai tukea aivan koko ajan. Osastohoidossa olen kokenut sekä hoitajien että omia hermojani raastaneen tuskallisen vierihoidon, jolloin olin valvovan silmän alla pahimmillaan kaiken valveillaoloaikani. Kotona puolestaa olen sielläkin tarvinnut seuraa lähes koko ajan, ja ainakin ruokailuni ovat olleet valvottuja usean vuoden ajan. Lisäksi isäni on esimerkiksi hoitotapaamisissani puhunut ajoittain jopa puolestani. Olenkin roikkunut isässäni kuin hukkuva pelastusrenkaassa, ja koska tilanne on lähennellyt ajoittain hukkumista, on suhteemme ollut lähestulkoon symbioottinen.

Ja silti, näinkin heikosta lähttilanteestani huolimatta olen tuosta tilanteesta päässyt pitkälle. Olen kyennyt ottamaan vastuun olemisestani, liikkumisestani, ja vihdoin myös ruokailuistani omalle vastuulleni. Olen irtaantunut vanhemmistanut, alkanut tehdä itse päätöksiäni omaa elämääni koskien ja siintääpä edessä jo muutto omaan kotiinkin. Laajemmin nämä pienet käytännön asiat kertovat siitä suuresta vastuusta, jonka olen pääni sisällä sisäistänyt: olen ottanut toipumisen omalle vastuulleni, ja alkanut pikkuhiljaa Elää omaa Elämääni. Ja nyt kun katson aikaa taaksepäin, tuntuu jopa itsestä uskomattomalta se muutos, jonka olen kokenut.

Miten tämä kaikki muutos sitten on ollut mahdollista? Lienee selvää, ettei muutos ole minunkaan kohdallani tapahtunut yhdessä yössä. Se on vaatinut sekä minulta että läheisiltäni valtavasti ymmärrystä, sisua ja kärsivällisyyttä. Pienin askelin olen kuitenkin koko ajan edistynyt. Ja vaikka aikaa onkin kokonaisuudessaan kulunut paljon, ovat Suuret muutokset loppujen lopuksi tapahtuneet suhteellisen lyhyessä ajassa ajatellen koko pitkää sairaushistoriaani. Ne käynnistyivät samaan aikaan muun toipumiseni kanssa, kun tunsin olevani siihen vihdoin valmis ja kypsynyt.

Käytännössä edistymiseni vastuun kasvattamiseksi on siis tapahtunut portaittain, vaihe kerrallaan. Esimerkiksi ruokailujen osalta ateria kerrallaan on siirtynyt omalle vastuulleni. Ja jopa pienemmissä erissä: ensin olen tehnyt itse iltapalan voileivän, ja sen jälkeen mitannut murotkin itse, ensin olen huolehtinut siitä itse, että saan kaiken syötyä loppuun, ja tämän jälkeen ottanut vastuulleni ruoan annostelun ja niin edelleen. Ja vaikka tämä näin pienin askelin eteneminen saattaa vaikuttaa joistakin teistä tuskallisen hitaalta, jopa naurettavalta, on tämä välivaiheiden kautta eteneminen sopinut minulle, ja olen vihdoin pääsemässä onnistuneesti maaliin tämän asian kanssa.

Tässä vaiheittain etenemisessä olen nimittäin kuunnellut itseäni, ja ottanut vastuuta pala kerrallaan, vain sitä mukaa kun olen tuntenut olevani siihen valmis, ja se tapa on toiminut minulle parhaiten. Esimerkiksi osaston etenemistahti on aina ollut minulle liian nopea, ja kun vastuuta on syötetty kerralla liikaa, on sairaus saanut vallan. Kotihoitoni on sen sijaan tukenut tätä pienin askelin etenemistäni ja olen pystynyt rauhassa kuulostelemaan itseäni, ajatuksiani, tuntemuksiani ja ennen kaikkea voimiani taistella sairautta vastaan. Niinpä joka kerta, kun olen esimerkiksi ottanut uuden aterian vastuulleni, olen myös pärjännyt tuon vastuun kanssa, eikä takapakkia ole tullut. 

Mistä olen sitten tunnistanut tämän valmiuden ottaa seuraava askel oman vastuuni kasvattamiseksi? Sanoin juuri terapeutilleni, että valmiuden olen parhaiten tunnistanut siitä, että pelkoa ja epävarmuutta suurempi tunne on ollut luottamus omaan itseen ja päjäämiseen. Toki muutoksen kohdalla pelko on aina ymmärrettävää, mutta jos pelko kasvaa niin suureksi, että tuntee olevansa ylitsepääsemättömän esteen edessä, silloin haaste myös usein on vielä siinä vaiheessa sellainen. Tällöin ei ihan vielä ole sen seuraavan aseleen vuoro, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, ettei se askel vielä joskus olisi ajankohtainen. Ja tällöin on hyvä malttaa hieman mieltään. Eli tässä kohdassa kehottaisin siihen malttiin, vaikka toki toipuminen monilta osin edellyttääkin myös rohkeita tekoja.

Tämän luottamuksen ja rohkeuden pohjalla, joka vihdoin siis on kasvanut pelkoani suuremmaksi, on minulla tietysti ollut oma motivaationi, oma tahtoni, käsitys tavoitteistani ja voimakas halu selviytyä haasteesta. Olenkin kertonut teille aikaisemmin siitä polusta, ja määrätietoisuudesta, jolla pyrin kohti tavoitteitani. Halu selviytyä minulle suodusta vastuusta ja varmuus siitä, että se on sairauden syöttämistä houkutuksista huolimatta oikea vaihtoehto, on saanut minut pysymään omassa tahdossani, omassa päätöksessäni ja siten selviytymään haasteista.

Oman tahdon esiin saaminen edellyttää kuitenkin tiettyä edistymistä toipumisen osalta. Silloin kun sairaus on vielä liian voimakkaana päällä, on myös vastuunottaminen vaikeaa, koska oma tahto jää usein sairauden tahdon jalkoihin. Tällöin vastuun ottaminen näyttäytyykin mahdollisuutena oireiluun ja sairaudelle mahdollisuutena saada valtaa. Näin on käynyt myös minulle esimerkiksi osastolla ollessani ja yrittäessäni annostella itse omaa ruokaani. Siksi peräänkuuluttaisinkin tässä kohtaa rehellisyyttä itseään kohtaan: olenko oikeasti valmis ottamaan vastuuta vai haluaako vain sairaus sitä omin perusteinensa?

Tällöin kun vastuunottaminen näyttäytyy vielä sairauden keinona hyötyä tilanteesta, on nimittäin väärä aika vastuun kasvattamiseen. Tällöin pääte ohje, kuten yleensäkin toipumisessa: kun omat voimat vastustaa sairautta eivät vielä riitä, ota vastaan tukea. Eikä tällöin tuen tarpeen ollessa voimakas, tule kyseenalaista omaa oikeuttaan ottaa tukea vastaan tai miettiä, kuinka pitkään tukea tarvitsee, vaan yksinkertaisesti ajatella, että nyt tarvitsen tukea, ja siksi sitä otan nyt vastaan. Motivaatio ei olekaan sitä, että yrittää sinnitellä viimeiseen asti omilla voimillaan, vaan myös avun pyytäminen silloin kun sitä tarvitsee, ja myös tuen avulla sairautta vastaan taistelu on sitä oikeaa motivaatiota ja taistelua ihan yhtä lailla. Myöhemmin tuen tarve vähenee, mutta siihen ei pidä pakottaa itseään silloin, kun ei vielä ole valmis.

Kun nimittäin mietin taaksepäin sitä muutosta, joka minussa on vastun ottamisen suhteen tapahtunut, on se lopulta tapahtunut tämän itseni kuuntelemisen vuoksi niin luonnostaan, ettei minun ole erityisesti tarvinnut työskennellä tai ponnistella asian hyväksi. Tuki on ikään kuin ollut tarpeeton siinä kohtaa, kun olen ollut valmis siitä luopumaan, ja tällöin on ollutkin oikea aika siitä luopumiseen. Toki olen kokenut vaikeitakin hetkiä, mutta ne kuuluvat toipumiseen joka tapauksessa. Itse asiassa edistymiseni tässä asiassa on antanut minulle sellaisia onnistumisen kokemuksia, jotka ovat tukeneet edistymistäni myös laajemmin toipumisen suhteen, antaneet minulle itseluottamusta ja rohkaisseet ottamaan sen seruaavan askeleen. Sillä kuten olen ennenkin todennut, onnistuminen ruokkii onnistumista.

Nähdäkseni tämä, että oman vastuuni kasvattaminen ei ole vaatinut minulta erillistä ponnistelua johtuukin pitkälti siitä, että se on tapahtunut muun toipumiseni etenemisen ohella. Niin kauan kuin ei edennyt toipuminenkaan, ei edennyt tämäkään asia, ja sairaus kasvatti tuen tarvetta ja riippuvuutta. Sairauden taas hellittäessä otettaan, myös tuen tarve väheni ja oikeat mahdollisuudet itsenäistymiselle tulivat mahdolliseksi.

Jokaisen tapaus ja paranemistarina on tietenkin erilainen, mutta oman kokemukseni pohjalta voin siis todeta, että jos toipuminen etenee, etenee myös irroittautuminen sairauden luomasta riippuvuussuhteesta. Näenkin toipumisen aina laajempana prosessina tai kokonaisuutena, joka koostuu useista eri sektoreista. Nämä sektorit, niin fyysiset kuin henkisetkin sellaiset, esimerkiksi vaikkapa pakoista vapautuminen, painon nousu ja tämä itsenäistyminen, kulkevat käsi kädessä toinen toisiaan tukien. Ne eivät automaattisesti yhden sektorin korjaantuessa korjaa muita alueita, mutta edistyessä yhdellä alueella saa voimia ja itseluottamusta edetä myös muilla alueilla oman äänen vahvistuessa ja sairauden hiljentyessä. Välillä yksi sektori porskuttaa toisten edellä, mutta ainakin se, että saa yhden osa-alueen kuntoon, mahdollistaa paneutumisen ja energian keskittämisen jäljellä oleviin haasteisiin.

Lopuksi haluan muistuttaa, että itsenäistyminen, tuen tarpeen väheneneminen tai riippuvuussuhteen  muuttuminen eivät tarkoita samaa asiaa kuin yksinjääminen. Olen isäni kanssa esimerkiksi aivan yhtä läheinen kuin sairaampinakin aikoina, vaikka suhde onkin erilainen, ei heikompi, vaan erilainen, tasapuolisempi. Omia pelkojani liittyen irtautumiseen on myös hälventänyt huomattavasti varmuus siitä ja rohkeuttani kokeilla omaa siipiäni ja pärjäämistäni on vahvistanut vahva luottamus siihen, että pelastusrengas kulkee yhä vierelläni, ja voin koska tahansa tarttua siihen, jos siltä tuntuu. Siis aivan kuten tuen tarpeen ollessa päällä, myös sen vähentyessä pätee sama sääntö: kuuntelen itseäni, ja tämä tilanne on nyt. Nyt en tarvitse tukea, mutta se ei tarkoita, etten saisi sitä tarvita.

Tarinallani haluaisinkin rohkaista teitä, jotka kamppailette samojen asioiden kanssa, kuuntelemaan itseänne ja arvostamaan itseänne. Sitä kautta tuen tarpeen väheneminen tapahtuu luonnollisesti muun toipumisen ohella, sitten kun sen aika on. Oman äänen vahvistuessa sairauden ääni hiljenee, ja myös tuen tarve vähenee. Ja silti haluan myös muistuttaa: jokainen meistä tarvitsee silloin tällöin tukea, ja siihenkin on meillä jokaisella ihan täysi oikeus.  

<3: Ida