Tämän hetken haasteistani

Minulta on täällä blogini puolella kyselty tämän hetkisestä tilanteestani sairauden osalta, ja toivottu onnistumisten jakamisten lisäksi minun kertovan myös niistä kompastuskivistäni. Niinpä päätin nyt vaihteeksi tehdä taas pienen tilannekatsauksen -keskittyen tällä kertaa kuitenkin niihin ajankohtaisiin ongelmakohtiin ja haasteisiin, joita minulla vielä Mörön lopulliseen päihittämiseen on jäljellä, ja joiden kanssa paraikaakin työskentelen.

Selkein asia, jonka näen vielä ehkä suurimpana esteenäni ennen kuin voin vielä terveeksi itseäni rehellisesti kutsua on painoni. Merkittävästä edistymisestäni hengenvaarallisista lukemista varmasti ylöspäin, riittää minulla yhä matkaa tavoitteeseeni eli normaalipainoon. Tällä haasteella en tarkoita kuitenkaan pelkästään painoni absoluuttista tasoa, vaan myös niitä kaikkia epärealististisia, sairauden syöttämät pelkoja ja ahdistukia, jotka minulla painooni ja sen nousuun yhä liittyvät. Pitkään kuvittelinkin, tai ainakin toivoin, että voisin jotenkin kiertää tämän haasteen ja toipua anoreksiasta ilman painon nousua, ja välttyä näin ahdistukselta. Totuus kuitenkin on, että ilman painon normalisoimista ja sen hyväksymistä ei tule myöskään terveyden tuomaa vapautta ja hyvinvointia. Nyt työskentelen asian parissa kuitenkin jatkuvasti, ja motivaationi sekä uskoni omaan pystymiseeni päästä eteenpäin myös tällä sektorilla maaliin saakka on ehkä vahvempi kuin koskaan, kuten olette saaneet edellisistä teksteistäni lukea. Itse asiassa ajattelen, että tällä hetkellä painoni tulee vielä jonkin verran jälkijunassa muuta toipumistani, ja oikein odotan sitä, että pääsen tästä urakastani eroon ja näin ollen keskittymään ihan muihin asioihin!

Ahdistuksen sietoon, purkamiseen ja käsittelyyn tarvitsen kuitenkin yhä tukea löytääkseni enemmän itselleni keinoja selvitäkseni myös niistä kaikista vaikeimmista hetkistä yli ja päästäkseni eteenpäin. Tai kyllähän minä aina olen niistä aallonpohjista taas pinnalle päässytkin, ennemmin ongelma onkin siinä, että usko siihen vain meinaa syvällä ahdistuksen syövereissä loppua. Vaikka normaalisti osaankin ajatella kovin analyyttisesti, tuntuvat toisinaan ahdistuksen pohjamudissa myllertäessäni kaikki keinot yhä yksinkertaisesti katoavan. Ja silti, on näitä vaikeita hetkiä nykyään yhä vähemmän ja vähemmän, ja mikä parasta, pääsen niistä yhä helpommin ylös ja eteenpäin -myös omin avuin. Joskus aikoinani luinkin jostain, että toipuminen syömishäiriöstä on sitä, että vaikeat ja paremmat ajat vaihtelevat, ja toipuessa nämä paremmat ajat vähitellen muuttuvat yhä pidemmiksi ja yleisimmiksi. Ja tämän jos minkä olen saanut todistaa aivan viime aikoina!

Toinen tunne tai asia, jonka sietämiseen ja käsitteyyn minun ehdottomasti tarvitsisi löytää lisää keinoja on stressi. Vaikka olen edistynyt myös tässä asiassa, ja kyennyt osittain jo palaamaan esimerkiksi opiskeluiden pariin, olen yhä hyvin herkkä ylikuormittamaan itseäni keksimällä stressinaihetta mitä pienimmistäkin arjen asioista. Kyetäkseni täysin "normaaliin" elämään palaamaan on minun opittava toisaalta hieman rennompaa suhtautumista arjen kiireisiin ja kommelluksiin ja toisaalta keinoja selvitäkseni myös paineen alla, jota esimerkiksi työelämässäni tulen varmasti kohtaamaan.

Rennommalla suhtaumisella tarkoitan myös sitä, että minun tulisi oppia armollisempaa suhtautumista myös itseäni kohtaan. Kun vaatii itseltään jatkuvasti parasta mahdollista suoritusta, tai ainakin liikaa, ja sättii itseään kaikista pienimmistäkin virheistään, käy elämä toden totta hyvin raskaaksi. Ihan näin heikko tilanteeni ei onneksi ainakaan enää ole, ja olen oppinut lempeämpää suhtatumistapaa itseäni kohtaan, mikä näkyy muun maussa myönteisempänä sisäisenä puheena, mutta on minulla tässä vielä kehittämisen varaa.

Armollisemman suhtautumistavan lisäksi tulisi minun oppia vielä joustavuutta. Rutiinit ovat minulle tärkeitä, ja hyvä niin, ovathan ne pitkälti myös olleet pelastukseni Mörön kynsistä, mutta silti tulisi minun yhä rohkeammin tarttua ex-tempore-ideoihin, ja sisäistää, kuinka tilanteet muuttuvat, ja esimmerkiksi päivät saattavat saada yllättäviäkin käänteitä -ja oppia jopa nauttimaan tästä vaihtelevuudesta! Toki ihmiset ovat erilaisia, ja jotkut, kuten minä, saavat voimaa rutiineista, ja tällöin niiden sisällyttäminen osaksi arkea on aina tärkeää, mutta siinä vaiheessa, kun rutiinit rajoittavat elämää itseäkin häiritsevällä tavalla, kuten yhä jossain määrin minun tapauksessani, on aika tehdä asialle jotakin. Sillä vaikka esimerkiksi ruokailujen jaksottaminen säännölliseksi osaksi päivää on tärkeää, sopivassa suhteessa vaihtelu myös virkistää, kuten sanotaan, eikä elämää koskaan voi täysin ennustaa ja kontrolloida. Tätä joustavuutta olenkin oppinut paljon, mutta nimenomaan syömisiini tarvitsisin yhä sitä lisää, sillä vaikka ne nimenomaan rutinoitumisen vuoksi menevätkin jo ilman ongelmia ja suunnitellusti omalla painollaan, helpottaisi esimerkiksi suurempi joustavuus ruoka-aikojen osalta arkeani huomattavasti. Edistymiseni tällä sektorillan on jo nyt mahdollistanut juuri erilaiset hauskat yhteiset päivänvietot ystävieni ja siskoni kanssa, kun en ole enää niin omien rutiinieni vanki,  sekä mitä erilaisemmat päiväohjelmat itseäni kuunnellen. Olenkin hyvin onnellinen joustavuuteni tuomista uusista mahdollisuuksista, ja motivoitunut tämän vuoksi rikkomaan pikkuhiljaa rutiinejani lisää ja kokeilemaan mitä se taas tuo tullessaan!

Näiden edellä mainitsemieni asioiden kehittämiseen  tarvitsen tukea, jota saan esimerkiksi läheisiltäni ja terapeutiltani. Toisaalta parantuminen ja itsensä kehittäminen minun tapauksessani on myös sitä, että olisin valmis ottamaan vastuun toipumisestani, ja Elämästäni, itselleni, ja tämä kuuluu myös ihan ehdottomasti ajankohtaisiin haasteisiini. Itsenäistymiseni onkin edennyt viime aikoina hurjasti, ja onnekseni voin todeta, että ruokailut ovatkin lähes kokonaan omalla vastuullani. Lähitulevaisuudessa haaveena siintääkin jo omaan asuntoon muuttaminen, mutta kuten olen aikaisemmissa teksteissäni kertonut, haluan edetä myös tässä asiassa omaan tahtiini rauhallisesti ja itseäni kuunnelleen, siis myös tässä suhteessa itselleni armollisemmin.

Aivan maalissa en siis vielä ole, jotta voisin itseni terveeksi luokitella ja kykenisin täysipainoiseen elämään, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin edistymiseni ansiosta, jotta näen sen tavoitteen tulevasiuudessa toteutuvan. Vaikka matkaa on siis vielä jäljellä, olen myös päässyt pitkälle, ja onnellinen siitä, että olen nyt tässä. Luotankin siihen, että myös nämä viimeiset haasteeni toteutuvat omalla painollaan toipumiseni edetessä, aivan kuten edistymiseni tähänkin asti, vaikka myös vaikeita hetkiä tulen varmasti niiden osalta kohtaamaan.

Ja mikäs siinä, että maaliin on vielä matkaa, sillä uuden oppiminen ja itsensä kehittäminenhän se juuri kaikista antoisimpia asioita Elämässä onkin! Pääasia on, että oma asenne, suunta ja tahto ovat kohdillaan, ja ne minulla nyt totisesti ovat. Ja toisaalta aion edetä muistaen kuitenkin sen tosiasian, että kaikessa ei tarvitsekaan olla ihan valmis, sillä kukapa meistä olisi täydellinen.

<3: Ida
kuvat osoitteesta weheartit.com ja cutestfood.com